Theorizing the Nature of Reflection

For the past decades reflection has been the buzzword of adult and higher education. Reflection is facilitated in many practices and there is abundant research on the issue. Despite the popularity of the concept, the reasons why bringing about reflection in educational practices is difficult remain unclear. The prevailing theories inform of the process in its ideal form. However, to a great extent, they fail to offer conceptual tools for understanding and working with the actualities of reflection. The aim of the doctoral thesis was to explore the challenges and prerequisites of reflection in order to theorize the nature of reflection. By the term reflection it is here referred to becoming aware of and questioning the assumptions that orient our thinking, feelings and actions. The doctoral thesis consists of five studies that approach these questions from different viewpoints and within different contexts. The methods involve both a philosophical and an empirical approach. This multifaceted approach embodies the aim of both gaining a more thorough grasp of the phenomenon and to develop the methodology of researching reflection. The theory building is based on conceptual analysis and rational reconstruction (see Davia 1998; Habermas 1979; Rorty1984) of Mezirow s (1981; 1991; 2000; 2009) theory of transformative learning. In order to explore the aspects which, based on the analysis, appeared insufficiently considered within Mezirow s theory, Damasio s (1994; 1999; 2003; 2010) theory on emotions and consciousness as well as Clausewitz s (1985) view on friction are used as complementary theories. Empirical analyses are used in dialogue with the theoretical, in order to challenge and refine the emerging theorization. Reflection is examined in three different contexts; regarding university teachers pedagogical growth, involuntarily childless women recovering from a life-event crisis, and soldiers preparing to act in chaotic situations of the battlefield as well as recovering from it. The choice of these contexts is based on Mezirow s notion of disorienting dilemma as a trigger for reflection. This notion indicates that reflection may more naturally emerge in association to life-event crises or other cumulative sets of instances, which bring our worldview and beliefs under question. Nevertheless, reflection is often being promoted in educational contexts in which the trigger conditions may not readily prevail. These contextual issues as well as the differences between the facilitated and non-facilitated contexts have not, however, been considered in detail within the research on reflection (or transformative learning). The doctoral thesis offers a new perspective into reflection which, as a further development on Mezirow s transformative learning theory, theorizes the nature of reflection. The developed theory explicates the prerequisites and challenges to reflection. The theory suggests that the challenges of reflection are fundamentally connected to the way the biological life-support system affects our thinking through emotions. While depicting the mechanisms that function as a counterforce to reflection, the developed theory also opens a perspective for considering possibilities for carrying out reflection, and suggests ways to locate and deal with the assumptions to be reflected on. The basic dynamic of the challenges to reflection was explicated by conceptually bridging the gap between Mezirow s and Damasio s theories, through exploring the connections between the meaning perspective and the biological functions of emotions. The concepts of comfort zone and edge-emotions were formed so as to depict the emotional orientation of our thinking, as part of the explanation of the nature of reflection.

Aija ja Meija, Anja ja Minja : Kaksitavuisten ija- ja nja-päätteisten naistennimien yleistyminen ja suosionvaihtelu

Tutkielmassa tarkastellaan kahden etunimityypin yleistymistä ja suosionvaihtelua. Tutkittavat nimityypit ovat kak-sitavuiset ija-päätteiset naisennimet (kuten Eija, Maija ja Raija), joita tutkielmassa kutsutaan Aija-tyypiksi, ja kak-sitavuiset nja-päätteiset naisennimet (kuten Pinja, Ronja ja Tanja), joita kutsutaan Anja-tyypiksi. Tavoitteena on tutkia kahden naisennimityypin syntymistä ja suosiota. Mikä on nimien alkuperä ja onko uuden nimen mallina käytetty mahdollisesti toista, yleistä nimeä? Mitkä nimistä ovat yleistyneet ensimmäisinä ja mitkä nimet ovat jää-neet harvinaisiksi? Milloin ija- ja nja-päätteiset nimet ovat suosituimmillaan, ja miten nimityyppien suosiot ovat vaihdelleet? Tutkimuksen aineisto on saatu Väestörekisterikeskuksen tilastoista, jotka sisältävät tiedot vuonna 1965 elossa ol-leista ja sen jälkeen syntyneistä suomalaisista. Aineistoon on poimittu viisivuotiskausittain vuosilta 1870 1999 kaikki ija- ja nja-loppuiset nimet, jotka on annettu ensimmäisiksi etunimiksi suomenkielisille tytöille. Aineistoon kuuluu myös vastaavat tiedot yksittäisiltä vuosilta 2000 2009. Lisäksi työssä tukeudutaan monin paikoin Väestö-rekisterikeskuksen nimipalveluun, joka on Väestörekisterikeskuksen internetsivuilla toimiva hakupalvelu. Aineisto sisältää yhteensä 46 Aija-tyypin nimeä ja 66 Anja-tyypin nimeä. Työn tutkimusmetodi on kvantitatiivinen: etunimi-tyyppien yleistymistä selvitetään ja kuvataan taulukoiden ja kaavioiden avulla. Työssä hyödynnetään soveltuvin osin innovaatiotutkimuksen teorioita ja tilastotieteen menetelmiä. Sekä (K)+V+ija että (K)+V+nja ovat nimimuotteja. Niiden mukaan on helppo muodostaa uusia nimiä, jotka yleen-sä ongelmitta tunnistetaan (naisten)nimiksi. Alun perin nämä muotit on tunnettu lähinnä lempinimimuotteina, jotka todennäköisesti ovat alkujaan lainaa. Myöhemmin Aija- ja Anja-tyypin nimiä on alettu antaa myös virallisiksi ni-miksi, ja viimeistään 1900-luvun alusta lähtien tämän mallin mukaisilla nimillä on ollut kiistatta virallisen etuni-men asema. Tutkielmassa osoitetaan, että tutkittavat etunimityypit ovat kuuluneet etunimistöön jo 1800-luvun puolella. Monet Aija-tyypin nimet yleistyvät 1900-luvun alussa ja ovat yleisimmillään 1900-luvun puolivälissä. Suosionhuipun aikana ija-päätteisen nimen saa keskimäärin useampi kuin joka kymmenes tyttö. Anja-tyypillä ei ole yhtä selkeää suosionhuippua, vaan tyyppi on tasaisen suosittu 1900-luvun ajan. 2000-luvulla Anja-tyyppi on selvästi Aija-tyyppiä suositumpi. Etunimien suosionvaihtelututkimuksissa on tähän asti tukeuduttu prosenttilukuihin: mitä suuremman osuuden vuo-sittain syntyneistä lapsista kunkin nimen haltijat muodostavat, sitä suositumpi nimi on. Tutkielmassa kyseenalaiste-taan näin yksiselitteinen nimen suosion määritelmä. Vuosittain annettujen erilaisten nimien määrä on kasvanut merkittävästi 1900-luvun puolivälistä lähtien. Samalla valikoima, josta nimet valitaan, on kasvanut. Tämä suuri muutos nimenannossa pitäisi ottaa huomioon etunimien suosionvaihtelututkimuksissa. Vuoden yleisimmin valittu nimi 2000-luvulla ei voi saada yhtä suurta prosenttiosuutta kuin vuoden kärkinimi 1950-luvulla, mutta se ei välttä-mättä tee nimestä vähemmän suosittua.

Helsingin galleriakenttä, kentän muutokset ja positiot vuosina 1983-2009

Tutkielman aiheena on Helsingin taidegalleriat ja niiden muodostama galleriakenttä. Tutkielmassa tarkastellaan galleriakenttää, galleriakentän ja galleriatoiminnan muutoksia sekä gallerioiden asemia ja asemien muutoksia kentän sisällä vuosina 1983–2009. Tutkielman tavoitteena on toimia Helsingin galleriakentän ja sen lähihistorian perustutkimuksena ja galleriakentän sisäisten asemien rakentumisen analyysina. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisia muutoksia Helsingin taidegalleriakentässä, sen toimijajoukossa ja gallerioiden toiminnassa on tapahtunut 1980-luvun alkupuolelta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun tultaessa? Mitkä ja millaiset galleriat ovat tutkittavan ajanjakson eri vaiheissa muodostaneet keskeisten gallerioiden joukon, mihin tämä asema on perustunut ja miten galleriakentän sisäiset asemat ovat muuttuneet? Galleriakenttää analysoidaan ja tarkastellaan yhdistäen taidehistoriallisen perustutkimuksen menetelmiä taiteensosiologiseen analyysiin. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu sosiologi Pierre Bourdieun kenttää koskevaan teoriaan. Teorian rooli on toimia työkaluna tutkittavan kentän ja sen toimijoiden asemien havainnoinnissa ja analyysissa. Tutkielman empiirinen aineisto muodostuu tutkielman tekijän laatimien 28 galleristin ja muun galleriakentän toimijan haastattelujen muodostamasta haastatteluaineistosta. Haastatellut edustavat 22 galleriaa. Niiden muodostama joukko koostuu yksityisistä gallerioista, taiteilijaliittojen gallerioista ja vaihtoehtoisiksi tai taiteilijavetoisiksi määriteltävissä olevista tutkitulla ajanjaksolla eri tavoin keskeisinä pidetyistä gallerioista. Haastattelujen ohella tärkeänä aineistona toimii tutkittavan ajanjakson lehtikirjoittelu. Sen osalta lähteenä on käytetty Helsingin galleriakenttää ja gallerioita koskevaa lehtikirjoittelua, joka on tallennettu Kuvataiteen keskusarkiston leikearkistoon. Lisäksi lähteinä ovat Taide-lehden vuosikerrat tutkittavalta ajalta. Galleriakentän lähihistorian tarkastelun pohjaksi tutkielmassa analysoidaan gallerioiden roolia kuvataiteen kentän portinvartijoina, galleriakentän toimijoiden näkemyksiä keskeisen gallerian aseman rakentumisesta ja gallerioita koskevia luokituksia ja ryhmityksiä. Tutkielman ytimen muodostaa luku, jossa käydään kronologisesti läpi galleriakentän muutoksia ja keskeisiä toimijoita tutkielmassa tarkastellulla ajanjaksolla. Lopuksi syvennetään kentän kronologisen kuvauksen pohjalta galleriakentän muutosten analyysia Bourdieun teorian ja käsitteiden avulla. Tutkielman yhtenä tuloksena on tutkittavan kentän ajanjakson hahmottuminen seuraaviksi jaksoiksi: vuodet 1983–1990, vuodet 1990–1997, vuodet 1997–2002 ja vuodesta 2002 alkanut kentän nykytilanteeseen sidostuva jakso. Jaksot hahmottuvat tarkastellun kentän, galleriatoiminnan ja kentällä kulloinkin keskeisten toimijoiden joukon muutosten pohjalta. Jaksojen liitoskohdat ovat muutosten tihentymiä kentän keskeisten toimijoiden joukossa. Jaksot liittyvät osittain myös yleisen taloustilanteen muutoksiin siltä osin kuin ne ovat vaikuttaneet galleriatoimintaan ja siihen, millainen galleriatoiminta ja mitkä toimijat kulloinkin ovat nousseet keskeisiksi. Tutkielman ydinluvussa tarkasteltava ja analysoitava kentän muutosten ja gallerioiden asemien kronologinen kuvaus muodostaa kokonaisuudessaan tutkielman tärkeimmät perustutkimukselliset tulokset. Tulosten loppupäätelminä tutkielmassa päädytään seuraavaan analyysiin. Galleriakentän muutokset sidostuvat kuvataiteen muutoksiin ja talouden nousu- ja laskukausiin, ne eivät kuitenkaan ole tämänkaltaisista ulkoisista tekijöistä johdettavissa. Gallerioiden asemien rakentuminen ja muutokset ovat kytköksissä kentän sisäisiin muutoksiin siten, että kentän toimijajoukon muutokset joko sidostuvat toisiinsa tai asettuvat samanaikaisiksi. Kentän asemien tila vaikuttaa siihen, millaisen aseman uusi galleria pyrkii ottamaan sekä millaisen aseman se saa kentällä ja mediassa. Kenttä näyttäytyy tilana, jossa toisen toimijan poistuminen kentältä luo aukkoja ja tilauksia toisten toimijoiden synnylle. Kentän asemien rakentuminen ja muutokset syntyvät toisaalta gallerioiden toiminnan ja niiden esittämän taiteen ja taiteilijoiden perusteella sekä toisaalta myös suhteessa gallerioiden jaotteluihin ja luokitteluihin. Kentän rakenteen muodostuessa kentän voimasuhteiden tilan kautta muodostuvat keskeisiksi koettujen gallerioiden joukon muutokset erityisen oleellisiksi sille, miten asemat kentällä ovat kulloinkin rakentuneet

Större frihet - bättre lokalt anpassad service? : Förvaltningsreformer och kommunernas service för utvecklingsstörda 1994-2000

In the beginning of the 1990s the legislation regarding the municipalities and the system of central government transfers were reformed in Finland. This resulted in a move from detailed governmental control to increased municipal autonomy. The purpose of this decentralization was to enable the municipalities to better adapt their administration and service supply to local needs. The aim of this study was to explore the effects of the increased municipal autonomy on the organization of services for people with intellectual disabilities. Did the increased autonomy cause the municipalities to alter their service supply and production and did the services become more adapted to local needs? The data consists of statistical information on service use and production, and also of background data such as demographics, economics and political elections on 452 municipalities in Finland from the years 1994 and 2000. The methods used are cluster analysis, discriminant analysis and factor analysis. The municipalities could be grouped in two categories: those which offered mainly one kind of residential services and others which had more varied mixes of services. The use of institutional care had decreased and municipalities which used institutional care as their primary form of service were mostly very small municipalities in 2000. The situation had changed from 1994, when institutional care was the primary service for municipalities of all sizes. Also the service production had become more differentiated and the municipalities had started using more varied ways of production. More municipalities had started producing their own services and private production had increased as well. Furthermore, the increase in local autonomy had opened up possibilities for local politics to influence both the service selection and methods of production. The most significant motive for changes in the service structure was high unemployment and an increasing share of elderly people in the population, particularly in sparsely populated areas. Municipalities with a low level of resources had made more changes in their service organization while those with more resources had been able to carry on as before. Key words: service structure, service for people with intellectual disabilities, municipalities, contingency theory, New Public Management

Teille on syntynyt Vapahtaja : Joulun kirkollinen sanoma, jouluperinteet ja perheyhteisö Yleisradion TV-jumalanpalvelusten joulusaarnoissa 1985 - 2009

Yleisradion jouluaamuna lähettämä TV-jumalanpalvelus kerää vuosittain enemmän katsojia kuin kaikissa Suomen kirkoissa yhteensä käy ihmisiä samana aamuna. TV:n joulusaarnalla onkin merkitystä siihen, miten ihmiset mieltävät kirkon sanoman joulusta. Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli tarkastella TV-jumalanpalveluksen joulusaarnan muutosta vuosien 1985 ja 2009 välisenä aikana sekä toteutuksen että sisällön näkökulmasta. Pääasiallisena tutkimuskohteena oli sisällön muutos (1) kirkollisen sanoman, (2) jouluperinteen ja -tunnelman sekä (3) perheyhteisön kuvausten suhteen. Teemat valittiin aiempien saarnatutkimusten sekä kolmen joulusaarnan alustavan analyysin perusteella. Tutkimusaineiston muodostivat kaikki Kirkon tiedotuskeskuksen arkistosta löytyneet joulusaarnat, joissa oli sekä kuva että ääni. Aineisto koostui 20 saarnasta, jotka litteroitiin ja analysoitiin. Lisäksi nauhoitettiin kaksi taustahaastattelua. Tutkimusmetodina käytettiin kvalitatiivista metodia, teoriaohjaavaa sisällönanalyysiä, jonka tulokset luokiteltiin ja kvantifioitiin. Sisällönanalyysin tuloksia havainnollistettiin taulukoiden ja graafisten kuvioiden avulla. Muutoksen havaitsemisen apuna käytettiin summamuuttujia neljän tarkastelujakson osalta, vuosilta 1985-1991, 1992-1996, 2000-2004 ja 2005-2009. Saarnojen toteutuksen suhteen todettiin, että joulusaarnat lyhentyivät hieman tutkimusjakson aikana. Saarnan kuvitus muuttui vuodesta 2003 lähtien niukemmaksi, jotta katsojat voisivat keskittyä paremmin saarnan sisältöön. Saarnaajien oheisviestintä oli vähäistä, ja useimmiten saarnaajilla oli vain yksi ilme ja erittäin vähän eleitä. Kertomusten käyttö lisääntyi saarnoissa selvästi, ja vuosina 2005-2009 sekä jouluevankeliumia että muita raamatunkohtia havainnollistettiin kertomusten avulla aiempaa enemmän. Yleisin saarnoissa lainattu raamatunkohta oli enkelien julistus ”Teille on syntynyt Vapahtaja” . Jeesukseen viittaavat nimitykset muuttuivat tutkimusjakson aikana mielenkiintoisella tavalla. Nimike Jeesus oli yleisin nimike vuodesta 1985 vuoteen 2004. Sen jälkeen yleisimmäksi nimikkeeksi nousi lapsi, ja joulusaarnoissa käytettiin runsaasti myös muita yleiskieleen kuuluvia nimikkeitä, jotka tiivistettiin muotoon avuton lapsi/vastasyntynyt. Perinteisiä kristillisiä nimikkeitä, kuten Herra, Kristus ja seimen lapsi, ei käytetty vuosina 2005-2009 lainkaan. Tämä herätti kysymyksen siitä, onko joulun sanoma maallistunut. Oletus ei saanut tukea kirkolliseen sanomaan liittyvien teemojen tarkastelusta. Vaikka syyllisyyden kuvaukset vähentyivät, rakkauden merkitys korostui tutkimusjakson loppua kohden, ja myös elämän tarkoitukseen liittyvät asiat mainittiin 2000-luvulla useammin kuin aiemmin. Erityisesti inkarnaation Jumalan ihmiseksi tulemisen kuvaukset lisääntyivät, joten joulun kirkollinen ydinsanoma oli entistä selkeämmin esillä. Jouluperinteen kuvausten suhteen ei havaittu muutosta vuosikymmenten aikana. Tunnelmaa kuvattiin tutkimusjakson alussa rauhan ja ihmeen käsittein, mutta lopussa valo korostui. Perheyhteisön kuvaukset olivat hyvin esillä, sillä lapset mainittiin joka toisessa ja perhe joka kolmannessa saarnassa. Lapset mainittiin vuosikymmenten kuluessa entistä useammin, ja myös yksinäisyyden kuvaukset lisääntyivät. Seurakunta mainittiin joulusaarnoissa hyvin harvoin, mikä sai pohtimaan seurakunnan roolia yhteisöllisyyden kannalta. Tutkimuksen johtopäätöksenä todettiin, että suomalaisen nyky-yhteiskunnan maallistumiskehitys ei näy TV:n joulusaarnoissa 1985-2009.

Kohti yksilöllistyvää perhettä? Perhe, sukupuoli ja seksuaalisuus suomalaisessa lainsäädäntökeskustelussa 2000-luvulla

Tutkielmassa tarkastellaan suomalaisessa yhteiskunnassa esiintyviä käsityksiä perheestä, keskittyen erityisesti siihen miten perheen, sukupuolen ja seksuaalisuuden käsitteitä määriteltiin ja tuotettiin diskursiivisesti eduskunnan lainsäädäntökeskusteluissa 2000-luvun kuluessa. Tutkimusongelmaa lähestytään eduskunnassa vuonna 2000 ja 2001 käytyjen parisuhdelaki- ja vuonna 2005 käytyjen hedelmöityshoitolakikeskustelujen sekä vuonna 2009 parisuhdelain 9§:n muutoksesta käytyjen keskusteluiden kautta. Keskusteluja analysoidaan diskurssianalyysin avulla siitä lähtökohdasta käsin, että eduskunnassa käytyjen keskustelujen kautta osallistutaan yhteiskunnallisen todellisuuden rakentamiseen ja määrittelyyn. Eduskunnassa käydyillä keskusteluilla ja itse lainsäädännöllä voidaankin näin ollen katsoa olevan huomattavia ideologisia vaikutuksia yhteiskunnalle, liittyen esimerkiksi erilaisten perhemallien arvostukseen, sukupuolten väliseen tasa-arvoon ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Tutkimuksen perusteella voidaan lakiesitysten vastustajien ja puolustajien puheiden nähdä muodostavan varsin johdonmukaiset ja yhtenäiset, toisilleen vastakkaiset diskursiiviset kokonaisuudet. Puheesta löydettyjen diskurssien perusteella tutkielmassa on erotettu toisistaan konservatiivis-normatiiviseksi ja liberaalis-individualistiseksi nimitetyt diskursiiviset kokonaisuudet. Konservatiivis-normatiivisen diskursiivisen kokonaisuuden kautta ainoastaan heteroseksuaaliseen avioliittoon pohjaava ydinperhe nähtiin oikeana ja hyväksyttävänä perheenä. Tällaista perhettä pidettiin luonnollisena ja ehdottomana. Sen nähtiin perustuvan ulkopuoliseen kontrolliin sekä perinteestä johdettuihin sääntöihin ja varmuuksiin. Sukupuoli ymmärrettiin olemukselliseksi ja biologiaan perustuvaksi tilaksi. Sukupuoli jaettiin lisäksi puheessa kahtia ja sukupuolet nähtiin merkittävällä tavalla toisistaan eroaviksi. Lisäksi puheessa ylläpidettiin heteronormia erottamalla normaali ja luonnollinen heteroseksuaalisuus epänormaalista, epäluonnollisesta ja epäterveestä homoseksuaalisuudesta. Liberaalis-individualistisessa diskursiivisessa kokonaisuudessa perhemuodot nähtiin sitä vastoin moninaisina ja erilaiset perhemallit yhtä hyväksyttävinä ja tuettavina. Perheen katsottiin pohjaavan vapaaehtoisuuteen sekä yksilöiden väliseen tunnesiteeseen ja rakkauteen. Sukupuolia ei määritelty toisistaan eroaviksi eikä sukupuolta pidetty merkityksellisenä perheen tai vanhemmuuden käsitteiden kannalta. Sukupuoli nähtiin biologian sijaan sosiaalisesti ja performatiivisesti tuotetuksi. Puheessa pyrittiin lisäksi purkamaan heteronormia korostamalla hetero- ja homoseksuaalisuuden yhdenvertaisuutta ja samanlaisuutta. Lakiesityksen vastustajien näkemysten ja käsitysten voidaankin nähdä edustavan yhteiskunnan perinteisiksi miellettyjä, jo kauan vallalla olleita arvoja ja näkökulmia. Puolustajien puhe taas heijastaa uusia arvoja ja näkemyksiä, jotka mahdollisesti ovat valtaamassa paikkaansa vanhemmilta näkemyksiltä suomalaisessa yhteiskunnassa.

Verkkojen punontaa vai Macintosheja? Kansalaisjärjestöjen täydentävä rooli Suomen julkisessa kehitysyhteistyössä maaseutusektorin osalta 1995-2009

Suomi on sitoutunut tavoitteeseen, jossa vuotuinen kehitysyhteistyöhön suuntautuva raha vastaa 0,7 prosenttia Suomen bruttokansantuotteesta. Vuoden 1994 jälkeen Suomen bilateraalisen avun puitteissa maaseutukehitykseen suunnatut myönnöt ovat pudonneet alle kymmeneen prosenttiin Suomen virallisesta kehitysavusta. Julkisesta kehitysyhteistyöstä vuonna 2009 kansalaisjärjestöille menevä osuus oli 12,8%. Suomen virallinen näkemys maaseutusektorin tärkeydestä vaihtelee, jos ei vuosittain, niin hallituksittain. Pyrin selvittämään kansalaisjärjestöjen ja valtion suhteen toimivuutta, eli ovatko kansalaisjärjestöt täydentävä voima Suomen julkisessa kehitysyhteistyössä. Näkökulmana on maaseutusektori, jota pidetään avaimena köyhyyden ja nälän poistamisessa. Onko julkisen kehitysyhteistyön maaseudulle suuntautuvan rahamäärän suhteellinen pienentyminen saanut kansalaisjärjestöissä aikaan ”täydentävän reaktion”. Suomen kehitysyhteistyön tärkein tavoite on köyhyyden poistaminen ja kestävän kehityksen edistäminen vuoden 2000 vuosituhattavoitteiden mukaisesti. Tutkimukseni primäärilähteitäni ovat kansalaisjärjestöjen vuosiraportit tai –kertomukset sekä hallituksen vuosittaiset kehitysyhteistyökertomukset sekä hallituksen kehityspoliittiset ohjelmat. Sekundaarilähteet ovat aiempaa tutkimusta ja aikalaiskirjoittelua. Näiden lisäksi haastattelin entistä kehitysyhteistyöministeriä Pekka Haavistoa sekä Kepan Helena Nevalaista. Aineistoa tutkittuani Kirkon Ulkomaanavun kohdalla maaseutusektorin osuus kehitysyhteistyöstä oli vuoteen 1999 asti aina yli 30% jonka jälkeen se on vaihdellut 15% ja 32% välillä, laskeutuen vuoden 2009 lukemiin eli 18%:iin. Karkeasti voin todeta Kirkon Ulkomaanavun maaseutusektorille menevän rahan suhteellisesti laskeneen koko tutkimusajanjaksoni ajan. Retoriikan kannalta KUA näkee itsensä täydentävänä, vastavoimana suhteessa valtioon. World Visionin voidaan sanoa pitäneen maaseutusektorille menevän rahamäärän suhteessa samana koko tutkimusajanjakson, ottaen huomioon organisaation huomattavan laajentumisen. Näin ollen kolmesta tutkimastani suomalaisesta kehitysyhteistyötä tekevästä valtion kumppanuusjärjestöstä ainoastaan Fida on kasvattanut maaseutusektorille suuntautuvaa rahamäärää suhteessa omaan varainkäyttöön. Hallituksen retoriikassa maatalous on noussut esille 2000-luvulla. Lehtomäen kaudella 2003 maatalous sai palstatilaa enemmän kuin aiemmin tutkimallani ajalla. Ennen Lehtomäkeä (2003-2007) ja Väyrystä (2007-2011) maaseutusektori ei ollut saanut erityismainintaa hallituksen kehitysyhteistyökertomuksissa. Hallituksen tematiikka on pääasiallisesti seurannut suurelta linjaltaan MDG1:tä, vaikkakaan vielä ennen 2000-luvun taitetta sitä ei oltu virallisesti kirjattu ohjelmiin. Ennen Lehtomäen MDG1-avausta kehitysyhteistyökertomusten osalta, köyhyyden lievittäminen/vähentäminen on ollut päätavoitteita listatessa aina ensimmäisenä tai toisena. Keskusta on tematiikassaan nostanut maaseudun lähemmäs keskiötä, mutta tutkimissani lukemissa sen sijoittuminen keskiöön ei juuri näy. Kansalaisjärjestöt eivät täydennä Suomen julkista kehitysyhteistyötä maaseutusektorin osalta. Toisaalta on selvää, että maaseudun rooli Suomen julkisen kehitysyhteistyön retoriikassa on kasvanut etenkin viime vuosina. Ei jäänyt epäselväksi, että kansalaisjärjestöt koetaan valtion kehitysyhteistyötä täydentävänä voimana, niin valtion julkaisuissa kuin kansalaisjärjestöpuolenkin julkaisuissa. Ristiriita on ilmeinen.