Arkeologia, historialliset kartat ja paikkatieto

This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria

Infinitiivi ja sen infiniittisyys : Tutkimus suomen kielen itsenäisistä A-infinitiivikonstruktioista

"Infinitive and its infinity" advocates an approach to infinitives that differs from most previous descriptions in several ways. Infinitives are generally considered to be an illustrative example of an inherently subordinated verb category. This is due to the fact that they are morphologically reduced and are allegedly not able to function as the only predicate of an independent clause. While former descriptions have thus treated infinitives as a linguistic category heavily dependent on the finite verb, my claim is that Finnish A-infinitives (e.g. juosta to run , olla to be ) can be used as independent grammatical units: they need not be either dependent or subordinated, but can have an equal status with finite constructions. In other words, they can be conceptually and interactionally non-dependent. Theoretically, the main objective of the thesis is to discover the nature of non-finite conceptualization and the ways in which it is utilized in everyday interactions. This is accomplished by contrasting finite and non-finite conceptualization with respect to the morphosyntactic marking of person, tense and modality. I argue that the morphologically reduced nature of infinitives can be used as an interactional resource. Independent A-infinitive constructions designate verbal processes that profile no participants, lack any connection with time, and present states of affairs as intensional, structural spaces. Consequently, they provide the interactants with a conceptual alternative in contrast to finite predications that are in Finnish always grammatically anchored to time, modality and person. The deictically unanchored character of A-infinitive constructions makes them highly affective and reflexive in nature. I discuss my findings primarily in the light of Cognitive Grammar. I have drawn insight from various other fields, too: among the theories that are touched upon are interactional linguistics, functional-typological linguistics, and studies on the poetic and metapragmatic use of language. The study is based on empirical data interpreted in qualitative terms. Analyses are based on 980 examples coming mainly from written language. Some 20 examples of spoken data are analyzed as well. In sum, the thesis presents a critical statement towards the finite-verb centred outlook on language and shows that analyzing non-finite elements as such reveals new aspects of grammar and interaction. This is to acknowledge the fact that infinitives, albeit prototypically participating in the coding of dependent events, can also be used outside of the context of the finite verb. Such a view poses several new research questions, as a linguistic category generally seen to code dependent, less prominent states of affairs , now is viewed on as possessing a full cognitive and pragmatic potential.

On Toponymic Constructions as an Alternative to Naming Patterns in Describing Finnish Lake Names

This thesis combines a computational analysis of a comprehensive corpus of Finnish lake names with a theoretical background in cognitive linguistics. The combination results on the one hand in a description of the toponymic system and the processes involved in analogy-based naming and on the other hand some adjustments to Construction Grammar. Finnish lake names are suitable for this kind of study, as they are to a large extent semantically transparent even when relatively old. There is also a large number of them, and they are comprehensively collected in a computer database. The current work starts with an exploratory computational analysis of co-location patterns between different lake names. Such an analysis makes it possible to assess the importance of analogy and patterns in naming. Prior research has suggested that analogy plays an important role, often also in cases where there are other motivations for the name, and the current study confirms this. However, it also appears that naming patterns are very fuzzy and that their nature is somewhat hard to define in an essentially structuralist tradition. In describing toponymic structure and the processes involved in naming, cognitive linguistics presents itself as a promising theoretical basis. The descriptive formalism of Construction Grammar seems especially well suited for the task. However, now productivity becomes a problem: it is not nearly as clear-cut as the latter theory often assumes, and this is even more apparent in names than in more traditional linguistic material. The varying degree of productivity is most naturally described by a prototype-based theory. Such an approach, however, requires some adjustments to onstruction Grammar. Based on all this, the thesis proposes a descriptive model where a new name -- or more generally, a new linguistic expression -- can be formed by conceptual integration from either a single prior example or a construction generalised from a number of different prior ones. The new model accounts nicely for various aspects of naming that are problematic for the traditional description based on analogy and patterns.

Hur och värför ändras Mumin med tiden? : Adaptationer i Tove Janssons muminböcker

Tutkimuksessa olen tarkastellut Tove Janssonin muumikirjojen adaptaatioita, eli uudelleen kirjoitettuja muumikirjoja. Työn tavoitteena on ollut selvittää, miten ja miksi Tove Jansson on muokannut alkuperäisiä muumikirjojaan. Lisäksi työssä on pohdittu, onko uudelleen kirjoittamisella ollut tietty tavoite eli, ovatko muutokset samansuuntaisia kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Aineistona minulla on ollut neljä Tove Janssonin alkuperäistä ja neljä uudelleenkirjoitettua muumikirjaa: Kometjakten (1946) ja uudelleen kirjoitettu Kometen kommer (1968), Trollkarlens hatt (1948, 1968), Muminpappans Bravader (1950) ja uudelleen kirjoitettu Muminpappans memoarer (1968) sekä Farlig midsommar (1954, 1969). Olen tarkastellut, millaisia kielellisiä ja kuvallisia eroja alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä on. Koska materiaali on niin laaja, olen rajannut tutkimustani. Uudelleen kirjoitetut Farlig midsommar (1969) ja Trollkarlens hatt (1968) eivät sisällä yhtä paljon adaptaatioita kuin kirjat Muminpappans memoarer (1968) ja Kometen kommer (1968). Sen vuoksi olen käyttänyt kirjojen analysoinnissa erilaista tutkimusmenetelmää. Kirjoja Farlig midsommarja Trollkarlens hatt olen tutkinut kokonaisuudessaan. Kirjojen Kometen kommer sekä Muminpappans memoarer kohdalla olen puolestaan käyttänyt kvalitatiivista metodia. Kyseisten kirjojen kohdalla olen ottanut otoksia kirjojen alusta, keskeltä ja lopusta. Kaikkien kielellisten adaptaatioden kuvaamisessa, vertailussa ja analysoimisessa olen käyttänyt apuna sanakirjoja ja aikasempaa tutkimusta. Kuvatutkimuksesa olen keskittynyt tarkastelemaan kuvien näkyvyyttä muumikirjoissa. Olen tarkastellut kuvien sijoittelua, kokoa, määrää ja osittain sisältöä alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä. Kielelliset adaptaatiot on jaettu niiden pituuden ja rakenteen mukaan kolmeen luokkaan: parafraasit, lisäykset ja poistot. Jaottelu perustuu osittain omiin havaintoihini materiaalista ja osittain aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Tove Jansson on tehnyt samankaltaisia muutoksia kaikissa uudelleen kirjoittamissaan muumikirjoissa. Kaikki uudelleen kirjoitetut kirjat sisältävät niin parafraaseja, lisäyksiä kuin poistojakin. Muutoksilla onmyös samankaltaisia funktioita kaikissa kirjoissa. Parafraasit tekevät kirjoista muun muassa ajanmukaisia ja helppolukuisia. Lisäyksillä on ennen kaikkea selittävä funktio. Poistojen avulla taas lastenkirjallisuuteen soveltumattomia sanoja ja tapahtumia on karsittu. Myös kuvien muutokset ovat samankaltaisia kaikissa uudelleenkirjoitetuissa muumikirjoissa. Ensinnäkin kuvien sijoittelun muutokset ovat parantaneet kuvan ja tekstin vuorovaikutusta kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Muokatuissa muumikirjoissa teksti ja kuvat ovat keskimäärin lähempänä toisiaan ja vastaavat tarkemmin toisiaan kuin alkuperäisissä muumikirjoissa. Toiseksi kuvien koon ja lukumäärään muutokset tekevät uudelleen kirjoitetut kirjat visuaalisesti nautittavammiksi kuin alkuperäiset kirjat. Kaiken kaikkiaan adaptaatiot uudenaikaistavat muumikirjoja ja tekevät ne uudelle kohderyhmälle paremmin soveltuviksi. Adaptaatioiden avulla Tove Jansson on luonut jatkumon muumikirjojensa välille, minkä ansiosta ensimmäiset muumikirjat ja myöhemmin kirjoitetut muumikirjat eivät ole ristiriitaisia, vaan ne ovat yhtenäisiä niin sisällön, henkilöiden, kirjoitustyylin ja kuvituksen suhteen. Vaikuttaa siltä, että adaptaatiot ovat hyvin yleinen kielellinen ilmiö. Lähes jokainen kirjoittaja joutuu jossain vaiheessa muokkaamaan omaa tekstiään. Uusien versioiden julkaiseminen on kuitenkin harvinaisempaa. Ottaen huomioon, kuinka kielteisesti adaptaatioihin yleisesti suhtaudutaan, on mielenkiintoista, että nimenomaan uudelleen kirjoitetut muumikirjat ovat saaneet "aitojen" muumikirjojen aseman. Moni ei todennäköisesti tiedä lukevansa muokattua muumikirjaa. Mielenkiintoista onkin, että suomenkieliset käännökset on käännetty ainoastaan alkuperäisistä muumikirjoista. Pohdittavaksi jääkin, millainen kuva suomenkielisellä lukijalla on esimerkiksi muumikirjojen yhtenäisyydestä. Kun jo lähdeteoksia on muokattu niin paljon kuin tämä työ on osoittanut, olisi ehkä käännöksiäkin jo korkea aika päivittää.

Monikielisyys helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksen resurssina

Tutkimus tarkastelee monikielisyyttä teini-ikäisten helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksessa. Työ kuuluu vuorovaikutuksellisen sosiolingvistiikan alaan ja keskittyy kielen leksikaaliseen tasoon. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia monikielisiä resursseja monietnisessä nuorten tyttöjen ystäväpiirissä hyödynnetään ja millaisia funktioita niillä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa on. Tutkielman aineisto on kerätty etnografista tutkimusotetta ja osallistuvaa havainnointia hyödyntäen eräällä itähelsinkiläisellä nuorisotalolla ja koululla alkuvuodesta 2009. Aineisto koostuu vapaamuotoisissa tilanteissa tehdyistä nauhoituksista, haastatteluista ja kenttämuistiinpanoista. Tutkimuksen kohteena on kuuden yhdeksäsluokkalaisen tytön kiinteä ystäväpiiri, jonka jäsenistä neljällä on maahanmuuttajatausta, kaksi on etniseltä taustaltaan suomalaisia. Työn aluksi esittelen tutkimuksen kannalta keskeisiä tieteellisiä viitekehyksiä ja termejä. Työ asettuu sosiolingvistiikan ja keskustelunanalyysin risteyskohtaan sekä kaksi- ja monikielisyystutkimuksen läheisyyteen. Lyhyesti käsittelen myös Helsingin puhekielen tutkimusta sekä tyylin ja identiteetin kysymyksiä. Tutkimuksessa tarkastelen aineistossa esiintyvää monenlaista monikielisyyttä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa. Näistä keskeisimpinä käsittelen maahanmuuttajien äidinkielisiä sanoja ja ilmauksia, afroamerikkalaiseen nuorisokulttuuriin ja erityisesti hip hopiin viittaavaa englannin kielen käyttöä sekä muslimityttöjen jakamana uskonnon kielenä toimivaa arabian kieltä. Kysyn myös, tulisiko tutkittavia nimittää natiivi- vai toisen kielen puhujiksi, ja miksi. Valotan väitteitäni esimerkeillä tutkittavien erilaisista suomen kielen käyttötilanteista ja rekistereistä. Työ perehtyy myös siihen, miksi monikielisiä resursseja ylipäänsä käytetään. Keskeinen monikielisiä valintoja selittävä syy on sosiaalinen orientaatio. Erityisesti nuorisokulttuurit kuten hip hop tuntuvat vaikuttavan nuorten tekemiin kielellisiin valintoihin. Ne rakentavat ja tuovat ilmi puhujan identiteettiä samaan tapaan kuin se, kuinka pukeudutaan, millaista musiikkia kuunnellaan ja kuinka aikaa vietetään. Monikieliset ainekset toimivat myös tutkitun ryhmän sisäistä kiinteyttä rakentavana keinona: ystävän äidinkielisiä ilmauksia käytetään ryhmässä taajaan. Vieraalla kielellä kiroilu toimii paitsi me-koodina keskustelussa myös tarjoaa mahdollisuuden kiltin tytön roolin rajojen koetteluun. Tyypillisesti monikielisiä resursseja hyödynnetään aineistossa silloin, kun tutkittavat viettävät aikaansa isolla porukalla musiikkia kuunnellen, vitsaillen ja tanssien. Usein näissä tilanteissa on läsnä muitakin kuin ryhmään kuuluvia nuoria; erityisesti tyttöjen ja poikien välinen vuorovaikutus kutsuu puheeseen monikielisiä aineksia. Tällaisissa tilanteissa huumorilla on taipumus ketjuuntua liioittelujaksoiksi, joissa hyödynnetään ahkeraan myös muiden kuin suomen kielen varantoja. Tutkimus osoittaa, että kielen vaihtaminen yhden tai useamman vuoron mittaiseksi ajaksi liittyy usein keskustelun osallistumiskehikon rakentamiseen ja muokkaamiseen. Selkeimpänä esimerkkinä tästä on koodinvaihto kahden kielen välillä silloin, kun vain puhuja ja puhuteltavat puhuvat molempia kieliä. Tutkitut nuoret suhtautuvat uusien kielten oppimiseen ja niiden puhumiseen mutkattomasti ja hyväksyvästi. Jo muutaman sanan kokoisella kielitaidolla voidaan rakentaa yhteistä maaperää ja ilmaista solidaarisuutta muita kohtaan. Tutkimassani monietnisessä ja -kielisessä ystäväporukassa vallitseekin selkeä sosiaalinen orientaatio monikielisyyteen.

Kaunhiista kauhniiseen, satheesta satteeseen : Jälkitavuissa säilyneen h:n variaatiosta Pellossa vuoden 1995 aineiston valossa

Tutkielmassa tarkastellaan jälkitavuissa säilyneen, alun perin vokaalienvälisen h:n nykyedustusta Tornionlaakson Pellossa sosiolingvistisen teorian valossa. Keskeisenä tutkimusongelmana on variaation jasen muuttumisen suunnan selvittäminen, mitä tutkitaan sekä näennäis- että reaaliajallisen metodin turvin. Lisäksi pohditaan, millaiset kielensisäiset tekijät muutoksia ohjaavat. Reaaliaikaisen vertailun mahdollistavat Kirsi Kunnarin vuonna 1983 valmistuneen pro gradu -työn jälkitavujen h:ta koskevat tulokset Pellosta (informantit syntyneet vuosina 1898-1967). Pääpaino on kuitenkin näennäisajallisessa vertailussa; variaatiota tarkastellaan yksityiskohtaisesti erityisesti kielelliseltä kannalta, mikä on vaatinut perusteellista aineiston käsittelyä. Näennäisajallisessa tarkastelussa verrataankahden haastatellun ikäryhmän kieltä: nuorten (syntyneet vuosina 1986-1977) ja keski-ikäisten (syntyneet vuosina 1964-1945). Nuoria informantteja, joita on 14, on haastateltu pääosin pareittan. Vertailuryhmä, keski-ikäiset, koostuu heidän vanhem mistaan (7 informanttia). Nauhatunteja on yhteensä n. 13. Tulokset osoittavat, että toisin kuin muualla Peräpohjolassa, yleiskielen mukainen katovariantti (kou-luun) ei ole merkittävästi yleistynyt pellolaisten puhekielessä viimeisten neljän sukupolven aikana. Vokaalienvälisessä asemassa (koulu-h-un) h:ta ei nykypellolaisilla enää tapaa, ja ns. sisäheittoinenvariantti (koul-huun) on nuorten ryhmässä selvästi vähemmän suosiossa kuin keski-ikäisillä. Tornionjoki­laaksolainen, metateettinen h-variantti (kouh-luun) on yhä elinvoimainen: sen käyttö on nuorillakin lisääntynyt. Metateesi ei ole kuitenkaan kvantitatiivisesti juurikaan yleistynyt niissä fonotaktisissa ympäristöissä, joissa se aiheesta tehdyn väitöskirjan (1992) mukaan on ollut aiemmilla sukupolvilla harvinainen. Tätä saattaa osittain selittää tiettyjen puhekielisyyksien yleistyvä käyttö, mikä vaikuttaa eniten juuri näissä fonotaktisissa ympäristöissä siten, ettei metateesin toteutumiselle ole edellytyksiä. Pellon nykyisessä jälkitavujen h:n variaatiossa on osallisena vielä yksi variantti: assimiloitunut h (talhoon > talloon; toisheen > toisseen; kauphaan > kauppaan). Aiemmin tutkituilla sukupolvilla assimilaatiomuutos on ollut harvinainen, mutta nyt se on yleistynyt erityisesti nuorilla tytöillä. h:n assimilaatiossa syntyvät muodot lankeavat usein yhteen alueella jokseenkin fonemaattisena esiintyvän yleisgeminaation kanssa, osa muodoista muistuttaa erikoisgeminaatiota ja pieni osa yleiskielisiä muotoja. Tutkielmassa kyseenalaistetaan kielellisten seikkojen nojalla kyseisten muotojen tulkitseminen h:n assimilaatiosta johtuvaksi: assimiloituneiksi tulkituissa h-tapauksissa sekä konsonantin että sitä seuraavan vokaalin pituusdistribuutiot tukevat ajatusta, että ainakin yleisgeminaatiokonteksteissa assimilaatiomuodot ovat puhujan kannalta "mentaalista geminaatiota". Assimilaatiomuodot rinnastetaan tutkielmassa katomuotoihin sikäli, että niissäkin h on tasoittunut. Merkittävä ero on tavujen kvantiteettisuhteissa: assimilaatiomuodoissa ne säilyvät ennallaan (tal-hoon > tal-loon), katomuodoissa muuttuvat (ta-loon). h:n assimilaatiolla ja metateesilla epäillään aineistonperusteella olevan yhteisen tehtävän: sisäheittoisten talhoon, satheen -muotojen karttaminen tavujen kavantiteettisuhteita rikkomatta. Esitetyn hypoteesin mukaan syynä ovat suomen fonotaksille vieraat konsonantin + h:n yhtymät, jotka aikoinaan syntyivät murteeseen vokaalin heityttyä h:n edeltä.

Vokaalien keston variaatio virolaismuuttajien puhesuomessa

Tutkimuksen aiheena on Suomessa asuvien virolaisten puhuman suomen kielen vokaalien keston variaatio. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten viron kieli vaikuttaa suomen kielen vokaalien keston ääntymiseen ja miten keston edustuminen varioi informanteilla. Tutkimuksen teoreettiset lähtökohdat ovat kontrastiivisessa kielentutkimuksessa ja sen siirtovaikutuksena (transfer) tunnetussa käsitteessä sekä toisen kielen variaation tutkimuksessa ja sosiolingvistiikassa. Kestoa tutkitaan tarkastelmalla kahden virossa ja suomessa kestoltaan toisistaan poikkeavasti ääntyvän piirteen edustumista virolaisten suomenkielisessä puheessa. Tutkittavat piirteet ovat diftongien jälkikomponentin ja jälkitavun pitkien vokaaliainesten pituus. Työssä tarkastellaan myös A-loppuisten vokaaliyhtymien edustumista jälkitavujen pitkän vokaaliaineksen edustumisen näkökulmasta. Tutkimusaineistona on yhdeksän Virosta Suomeen muuttaneen aikuisen kanssa käydyt keskustelut. Informantit on pyritty valitsemaan siten, että aineistossa olisi esimerkkejä kummankin sukupuolen edustajien sekä eripituisia aikoja Suomessa asuneiden, koulutustaustaltaan erilaisten ja eri puolilla Suomea asuvien muuttajien kielenkäytöstä. Työn voi jakaa kahteen osaan. Ensimmäisessä osassa selvitetään, miten ja missä määrin viron kieli vaikuttaa virolaisten suomen kielen diftongien jälkikomponentin pidentymiseen ja jälkitavujen pitkien vokaaliainesten lyhentymiseen. Tarkastelun fokuksessa on siirtovaikutus, jonka esiintymistä ja esiintymisen ehtoja selvitetään tutkimalla kielenpiirteiden edustumisessa esiintyvää variaatiota erilaisissa äänne- ja leksikaalisissa ympäristöissä. Tarkastelu on pääasiassa kvantitatiivista, mutta kvantitatiivisen tarkastelun tuloksia täydennetään kvalitatiivisilla havainnoilla. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että viron kielen siirtovaikutus on melko yleinen vokaalien keston ääntämiseen vaikuttava ilmiö. Tutkimuksen keskeisin tulos on se, että fonologisen tason siirtovaikutus kytkeytyy leksikaalisen tason ilmiöihin siten, että siirtovaikutuksen esiintyminen on todennäköisintä silloin, kun virossa ja suomessa kestoltaan eri tavoin ääntyvä vokaaliaines esiintyy viron sanamuotoa muistuttavassa sanamuodossa. Työn toisessa osassa tarkastellaan viron- ja suomenmukaisen edustuksen variaatiota taustoiltaan erilaisilla informanteilla. Tarkastelun näkökulma on sosiolingvistinen, ja tarkoituksena on selvittää, miten muun muassa Suomessa asutun ajan pituus, informanttien sukupuoli ja koulutustausta vaikuttavat informanttien välillä esiintyvään variaatioon vokaalien keston edustumisessa. Variaation rakennetta verrataan suomea äidinkielenään puhuvien tuottamaan variaatioon silloin, kun se on mahdollista. Tutkimuksen tulosten mukaan informanttien väliseen variaatioon vaikuttaa ennen kaikkea Suomessa asutun ajan pituus siten, että eniten suomen kielen mukaisesta edustuksesta poikkeavia variantteja esiintyy lyhimmän aikaa Suomessa asuneilla informanteilla. Virolaisilla esiintyvän variaation rakenne myös poikkeaa suomea äidinkielenään puhuvien variaation rakenteesta. Tutkimuksessa todetaan, että puhesuomen virotaustainen variantti on oma erityinen suomen kielen muotonsa, joka varioi sille ominaisella tavallaan ja jonka muotoutumiseen vaikuttavat suomen yleiskielen lisäksi niin viron kieli kuin erilaiset puhesuomen muodotkin. Kiinnostavaksi jatkotutkimuskohteeksi todetaan tarkempi perehtyminen virolaisilla esiintyvän (äänne)variaation vertaamiseen suomea äidinkielenään puhuvilla esiintyvään variaatioon.

Kielipesä ja revitalisaatio : Karjalaisten ja inarinsaamelaisten kielipesätoiminta

Pro gradu -työ käsittelee karjalan ja inarinsaamen kielipesiä. Kielipesä on kielellisen vähemmistön tai alkuperäiskansan lapsille tarkoitettu päivähoitopaikka, jossa lapsille puhutaan alusta asti kaikissa tilanteissa pelkästään ko. vähemmistökieltä. Tavoitteena on säilyttää uhanalainen kieli tilanteessa, jossa vanhemmat eivät usein pysty siirtämään kieltä seuraavalle sukupolvelle kotona. Kielipesän idea on peräisin Uuden Seelannin maoreilta. Inarinsaamelaisten kielipesätoiminta alkoi vuonna 1997 ja karjalaisten vuonna 2000. Työn karjalan kielipesää koskeva osuus liittyy Vienan Karjalan Uhtualla vuonna 1999 alkaneeseen kielipesäprojektiin, jota olen vetänyt. Ensimmäisessä luvussa esittelen työn aihetta, tavoitteita, työhypoteesejä, metodeja ja aineistoa. Esitän työhypoteeseinäni, että kielipesä vaikuttaa vähemmistöyhteisöön kolmella eri tasolla, joita ovat lapset, heidän perheensä ja muu yhteisö. Lisäksi esitän, että kielipesällä on edellytykset muodostua merkittäväksi kielellisen revitalisaation tekijäksi. Tavoitteenani on kuvata kielipesiä monipuolisesti sekä revitalisaation että lasten kielenoppimisen lähtökohdista. Toisessa luvussa esittelen työn kannalta olennaisia taustatietoja. Kerron karjalaisten ja inarinsaamelaisten nykytilanteesta ja historiasta painottaen kielitilanteen kehitykseen vaikuttaneita seikkoja. Esittelen tutkimuksen kielisosiologisen viitekehyksen, kielten uhanalaisuuden ja revitalisaation käsitteet. Kolmannessa luvussa kerron kielipesämenetelmän juurista ja esittelen karjalaisten ja inarinsaamelaisten kielipesätoiminnan taustaa, historiaa ja tulevaisuutta. Pääpaino on karjalan kielipesän osuudessa. Kerron ennen kielipesätoimintaa vallinneesta kielitilanteesta, kyselytutkimuksestani, suomen ja karjalan kielen suhteesta ja hankkeen kulusta. Lopuksi käsittelen Uhtuan kielipesähankkeen tulevaisuudennäkymiä. Inarinsaamelaisia koskevassa luvussa esittelen kielipesätoimintaa lähteiden perusteella ja kerron kielipesän vaikutuksista inarinsaamen puhujayhteisöön. Neljäs luku koskee kielipesälasten kieltä. Esittelen kielikylvyn ja kaksikielisyyden käsitteitä. Kuvaan karjalan kielipesälasten kielenoppimisprosessia ensimmäisen vuoden ajalta ja tarkastelen lasten kielen piirteitä. Kuvaan inarinsaamen kielipesässä neljännen toimintavuoden keväällä vallinnutta kielitilannetta ja tarkastelen samoin lasten kielen piirteitä. Tarkastelen erityisesti kahden kielen yhdistymistä lasten puheessa. Yhteenvetoluvussa käsittelen sitä, mistä kielipesien erilaiset tulokset johtuvat. Viides luku koostuu aineistosta, jota olen kerännyt karjalan kielipesälasten vanhempien haastatteluista. Kuvaan vanhempien kielellisiä taustoja ja asenteita, perheen kielenkäyttöä ja kielipesän vaikutusta siihen. Lopuksi tarkastelen tuloksia kielisosiologisessa kontekstissa. Kuudennessa luvussa tarkastelen työhypoteesieni toteutumista. Tulen siihen tulokseen, että kielipesän positiiviset vaikutukset vähemmistökielen tilaan ovat kiistattomat. Moni tutkimuksessa esilletuomani kysymys vaatii jatkotutkimusta mm. tutkijan positioon liittyvien seikkojen takia, ja koska kielipesien vaikutusta on tutkittava pitkällä aikavälillä.

Informaationkulku äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjoissa

Työn aiheena on lukion äidinkielen ja kirjallisuuden oppikirjojen informaationkulku, jonka osana tarkastellaan myös teema–reema-jäsennystä, teemankulkua ja sidoksisuutta. Aineistona on 82 sivua tekstiä kolmesta oppikirjasarjasta, jotka noudattavat vuonna 2003 voimaan tulleita lukion opetussuunnitelman perusteita. Kirjat ovat Äidinkielen ja kirjallisuuden Lähde, Käsikirja ja Kivijalka. Työn teoreettisena taustana on lingvistinen diskurssianalyysi, funktionaalinen kielioppi ja informaation-kuljetuksen kognitiivinen selitysmalli. Tutkimuksessa analysoidaan niin kutsuttua annettua ja uutta infor-maatiota ja informaation jäsentymistä teemoihin ja reemoihin. Tarkastelemalla informaation kognitiivista tilaa eli aktivointikustannusta tutkimus selittää, minkälaista prosessointia ja päättelyä teksti vaatii lukijaltaan. Näiden seikkojen avulla päästään tarkastelemaan myös oppikirjatekstin luettavuutta ja ymmärrettävyyttä. Annettuna informaationa työssä käsitellään etupäässä kognitiivisesti aktiivisia diskurssiolioita, jotka esiintyvät tekstissä tyypillisesti anaforisina viittauksina. Uutta informaatiota on se, minkä kirjoittaja ei oleta olevan lukijan tietoisuudessa ja mikä sen vuoksi vaatii esittelyä. Näiden kategorioiden välimuotona tarkastellaan osittain annettua informaatiota, jonka kirjoittaja presupponoi merkityssuhteen kautta lukijalle saavutettavaksi. Koska tekstin tuottajana on tieteenalan ammattilainen ja lukijana noviisi, kirjoittajan ja lukijan tietokehykset ovat asymmetrisia. Tutkimuksessa analysoidaankin esimerkkejä, joissa presupponoitu semanttinen tai skemaattinen tieto saattavat johtaa ongelmiin oppikirjan luettavuudessa tai ymmärrettävyydessä. Oppikirjojen teemankulku jaotellaan tutkimuksessa jatkuvaan, etenevään ja pääteltävään teemaan. Analyysin kohteena on myös lauseen temaattisen osan työnjako ja lauseyhdistelmien temaattinen rakenne. Teemaosassa esiintyvien tarkoitteiden aktivointitapaa ja sidoksisuutta käsitellään tekstin prosessointikustannusten kannalta. Esille otetaan myös oppikirjatekstin informaatiotiheys ja oppikirjan suhde sen taustalla olevaan tieteelliseen diskurssiin. Tutkimuksen johtopäätöksenä on, että vaikka oppikirjatekstit pyrkivät välttämään lukijalle läpinäkymätöntä taustatietoa, siinä ei aina onnistuta. Tekstien informaatiotiheys ja päättelyvaatimukset saattavat johtaa myös suhteellisen korkeisiin prosessointikustannuksiin. Informaation määrä ja informaationkuljetuksen tapa saattavat näin haitata luettavuutta joissakin tekstinosissa. Ongelmia voi aiheuttaa erityisesti uusien käsitteiden tiheys, niiden puutteellinen esittely ja suhteellisen triviaalin informaation ahtaaminen raskaisiin luettelomaisiin konstruktioihin.

Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjutut tekstilajina

Tutkielma käsittelee Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjuttuja tekstilajina. Lehti on itse nimennyt sarjan, mikä tukee ajatusta omasta tekstilajista. Marraskuusta 1989 lähtien Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt viikottain kahden aukeaman henkilöjuttu, jonka tekstin määrä ja jaottelu, otsikointi, taitto ja kuvitus ovat pysyneet lähes samana vuosien ajan. Jutut ovat pääosin tunnettujen suomalaisten haastatteluja. Hän-henkilöjutut ovat instituutio Suomen aikakauslehdistössä. Hän-henkilöjuttuja tarkastellaan tekstintutkimuksen keinoin. Teoreettisena viitekehyksenä on tekstilaji- eli genreteoria. Keskeiset teorialähteet ovat Swales (1990) ja Bhatia (1993). Työn aluksi Hän-henkilöjutut kontekstualisoidaan, mikä on olennaista tekstilajin tutkimisessa. Johdatuksessa perehdytään niin Hän-juttujen historiaan, Suomen Kuvalehden toimituksen näkemyksiin kuin journalistiikan oppikirjojen ohjeisiinkin. Hän-juttuja on ilmestynyt yli 700. Tutkimusaineisto rajataan pääosin vuoden 2003 juttuihin, mutta sarjan historiaa kerratessa juttuja tarkastellaan laajemmalti. Hän-logo, yhtenäiset otsikot ja tekstin asettelu ovat huomattavia tekstilajin määrittäjiä. Ne tekevät sarjaan toistuvuuden, jota vahvistetaan visuaalisesti. Hän-henkilöjuttujen valokuvia tarkastellaan Kressin ja van Leeuwenin visuaalisen kieliopin (1996) avulla. Kuvien säännönmukaisuus näkyy muun muassa niin, että vuoden 2003 Hän-juttujen kuvissa henkilö on useimmiten sijoitettu kuvan keskelle, ja tämä katsoo lähes poikkeuksetta suoraan kohti. Lisäksi henkilö on pienessä kuvassa rajattu tiukemmin kuin jutun pääkuvassa, joka täyttää 2/3 jutun ensimmäisestä aukeamasta. Kertojan havaittavuus tekstissä on omalaatuista Hän-henkilöjutuissa. Aihetta tarkastellaan käymällä tarkasti läpi yhden Hän-jutun koko kerronta. Taustalla on kirjallisuustieteen narratologian näkemys fyysisen tekijän ja kertojan eriävyydestä. Hän-henkilöjutussa Maskun Kalustetalon toimitusjohtajasta Toivo Sukarista (Suomen Kuvalehti 39/2003) havaitaan, että kertoja on jatkuvasti läsnä. Ainoastaan havaittavuuden aste vaihtelee. Kertoja esittää kysymyksiä, hän käskee lukijaa, huudahtaa, havainnoi kohdehenkilöä ja tapahtumaympäristöä, ottaa kantaa, esittää yhteenvetoja ja käyttää nimeämisen valtaa. Tuloksia kertojan havaittavuudesta testataan 15:een Hän-henkilöjuttuun. Niistä 12 on vuodelta 2003, lisäksi mukana on yksi juttu vuodelta 1990, 1995 ja 2000. Jutuista hahmotetaan tekstilajin kertojaa, joksi kirjallisuustieteen sisäistekijää kutsun. Tekstilajin kertojan rajoitukset ovat väljät, mutta havaittavuus näyttää olevan sidoksissa käsiteltävän henkilön tunnettuuteen. Mitä tunnetumpi henkilö, sitä enemmän kertoja voi tekstissä näyttäytyä. Lopuksi kartoitetaan Hän-henkilöjuttujen aloituksia. Niissä hahmottuu päätyyppejä, kuten tapahtuma-aloitus, havaintoaloitus ja referointialoitus, mutta tarkkarajaista luokittelua niistä ei voi tehdä. Osaksi sen perusteella voidaan väittää, että Hän-henkilöjutuilla ei ole kaavaa. Avainsanat: tekstintutkimus, tekstilaji, genre, henkilöjuttu, haastattelu, kertoja, sisäistekijä, aloitukset

Retoriset keinot ja kirjoittajaroolit virolaisen Postimees-lehden ja suomalaisen Helsingin Sanomien verkkosivujen mielipidekeskusteluissa

Työssä tutkitaan erilaisin tekstintutkimuksen keinoin suomalaisen Helsingin Sanomat -lehden ja virolaisen Postimees-lehden internet-julkaisuissa ilmestyneisiin uutisiin liittyviä mielipidekirjoituksia. Työn tavoitteena on tarkastella eroja suomalaisten ja virolaisten kirjoittajien retoriikassa, argumentaatiossa ja roolivalinnoissa. Työn aineisto koostuu Helsingin Sanomien ja Postimees´in internet-sivuilla tammikuussa 2008 ilmestyneiden uutisten saamista mielipiteistä eli kommenteista. Molemmista lehdistä on valittu mukaan kymmenen uutista, jotka kaikki ovat saaneet keskimäärin 30 kommenttia. Uutiset ovat molemmissa maissa kotimaan uutisia ja ne on valittu satunnaisesti, joskin muutamien uutisten aiheet ovat lehdissä samankaltaisia. Työn neljännessä luvussa aineistoa analysoidaan rekisterien, tekstityyppien ja retoriikan näkökulmista. Rekistereistä puhuttaessa tarkoitetaan erilaisia tapoja kirjoittaa erilaisissa tilanteissa. Internetistä löytyvät mielipidekirjoitukset vaihtelevat virallisen kirjakielen ja arkisen puhekielen, jopa slangin, käytön välillä. Mielipidekirjoitukset kuuluvat argumentoivaan tekstityyppiin. Niiden tehtävä ei ole kertoa asioista neutraalisti, vaan kirjoittaja ilmaisee tekstissään omia arvojaan, mielipiteitään ja käsityksiään. Viidennessä luvussa aineistoa tutkitaan retorisen diskurssianalyysin keinoin, eli analysoidaan millaisia retorisia keinoja kirjoittajat käyttävät argumentaationsa vahvistamiseen. Retorisia keinoja esitellään työssä Arja Jokisen esittämän jaotuksen mukaisesti. Argumentaatiota voidaan jaotella myös sen mukaan, onko kyseessä hyökkäävä, puolustava, fakta- tai tunnepohjainen retoriikka. Kuudennessa luvussa analysoidaan mielipidekirjoitusten kohteita eli adressaatteja sekä kirjoittajien itselleen ottamia rooleja. Kirjoittajat voivat osoittaa roolivalintaansa useiden retoristen keinojen avulla. Rooleista yleisimmät ovat opettaja, asiantuntija ja kriitikko, marginaalisempia puolestaan kysyjä ja kannattaja/tukija. Aineiston analysointi on nostanut esille useita eroja suomalaisten ja virolaisten mielipidekirjoitusten välillä. Suomalaiset kirjoitukset kirjoitetaan usein yleis- tai kirjakielellä ja neutraalilla sävyllä. Virolaisissa mielipidekirjoituksissa on enemmän puhekielisyyttä ja kirjoitusvirheitä. Kirjoitusten sävy on jyrkempi ja arvoja tai arvioita välittävät sanat usein hyvin affektisia. Suomalaisissa mielipidekirjoituksissa kirjoittajat käyttävät argumentaationsa vahvistamiseen paljon oman asiantuntijuutensa korostamista tai vahvistamista konsensuksella, oma pätevyys myös perustellaan koulutuksen tai ammatin avulla. Suomalaisissa kirjoituksissa mielipiteet ovat myös pääasiassa faktoihin ja puolustavaan retoriikkaan perustuvia. Virolaisissa mielipiteissä kirjoittajat esittävät väitteensä tosiasioina ilman erityisiä perusteita. Argumentaatio rakentuu pääasiallisesti hyökkäävän ja tunnepohjaisen retoriikan päälle. Myös roolivalintojen välillä on eroja: suomalaismielipiteet esitetään useimmiten opettajan tai asiantuntijan roolista, virolaisissa mielipiteissä kirjoittaja on yleensä kriitikko tai asiantuntija.

Porvoon maalaiskunnan haja-asutusalueen tiennimet

Kymmenkunta vuotta sitten monessa Suomen kunnassa jouduttiin suureen nimeämistyöhön, kun kuntien keskusjärjestöt suosittivat osoitejärjestelmän luomista myös haja-asutusalueille. Kunnille annetut ohjeet käsittelivät lähinnä osoitejärjestelmän teknistä toteuttamista, eikä nimistönsuunnittelun vaativuutta tajuttu. Tärkein asia eli teiden nimeäminen jäi lähes täysin kunnallisten virkamiesten ja poliitikkojen harkinnan varaan. Varsinkin kaksikielisissä kunnissa jouduttiin hankaluuksiin: tiennimet piti luoda kahdella kielellä, vaikka vanha paikannimistö olisi yksikielistä. Tilannetta mutkisti se, että nimistönsuunnittelun suhtautuminen vanhan paikannimistön kääntämiseen ja mukauttamiseen oli murroksessa juuri osoitteistamisprosessin alussa, eikä uusia periaatteita tuotu selvästi julki ennen 1990-luvun puoliväliä. Vielä 1980-luvulla paikannimien kääntämistä ja mukauttamista suositeltiin, mutta nykyään pidetään jo selvänä, että vanhaa paikannimistöä ei pidä perusteetta muokata vaan sitä voidaan käyttää sellaisenaan. Käypiä nimiä ovat siis niin Kråköntie kuin Koivulavägen. Porvoon maalaiskunnassa nimeämistyö aloitettiin vuonna 1989. Hankkeelle määrättiin virkamiesvalmistelija, joka työskenteli yhdessä toimikunnan kanssa. Tiekunnat saivat ehdottaa teilleen nimiä, ja valtaosaehdotuksista otettiinkin huomioon, mutta alkuvaiheessa lähes kaikki ruotsinkieliset paikannimet käännettiin tai mukautettiin. Koska toimikunnan jäsenillä ei ollut asiantuntemusta, nimien käännökset olivat usein epäonnistuneita ja oikeinkirjoitus horjui. Nähtävilläolon jälkeen alkuvuonna 1991 toimikunta päätti turvautua Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen apuun. Tiekunnat eivät hyväksyneet käännöksiä ja mukaelmia, joten ne neuvojen jälkeen poistettiin. Myöhemmin käännökset palautettiin luontonimiin perustuviin tiennimiin, mutta suurimmalta osalta vanha nimistö säilyi muuttamattomana. Emmintöjen jälkeen kunnanhallitus hyväksyi nimistön syksyllä 1995. Suurin osa Porvoon maalaiskunnan 790:stä haja-asutusalueen tiennimestä perustuu vanhaan paikannimistöön (81 %) tai on muuten paikkaan liittyvää (15 %). Vain pieni osa nimistä (4 %) on harkinnaisia.Vanhaan paikannimistöön perustuvissa tiennimissä on eniten tilannimen (41 %), maastonimen (26 %) ja kylännimen (14 %) sisältäviä nimiä. Yleisimmät jälkiosat ovat tie (86 %), kuja (5 %) ja polku (5 %). Määriteosaltaan tyystin suomenkielisiä nimipareista on 14 % (Aholantie-Aholavägen) ja ruotsinkielisiä 36 % (Bodöntie-Bodövägen). Tiekuntien nimet ja uudet tiennimet ovat eri asioita, mutta noin kolmannes uusista tiennimistä sisältää tiekunnan nimessä esiintyvän nimen. Näin Porvoon maalaiskunnan tiekuntien nimissä esiintyvistä 252 määriteosasta 193:a (77 %) on hyödynnetty 245 uudessa tiennimessä. Ennen tiennimiä osoitteissa käytettiin yleensä vain postinumeroa ja postitoimipaikkaa. Jonkin verran käytössä oli myös osoitenimiä (esim. Björkebo, Kappeli). Niistäkin valtaosa (73 %) esiintyy uusissa tiennimissä. Laskelma pohjautuu postin osoitetietojärjestelmään. Uusi tiennimistö perustuu usein jo käytössä oleviin tien- ja paikannimiin, joten se ei uhkaa vanhan nimistön asemaa. Uuden nimistön vaikutusta vähentää sekin, että sitä tarvitsevat lähinnä ulkopuoliset. Kotitienoot hahmotetaan edelleenkin vanhojen ja vakiintuneiden paikannimien avulla, mutta toki uudet tiennimet tuovat esiin monia vähän käytettyjä paikannimiä ja tarjoavat mainion katsauksen seudun kulttuuriperintöön. Ei siis ole samantekevää, miten teitä nimetään. Huonoiksi koetut uudet nimet eivät välttämättä edes vakiinnu käyttöön. Porvoon maalaiskunnan tulosten vertaaminen koko Suomen kattavaan materiaaliin osoittaa hankkeen edenneen hitaasti, mutta kaksikielisyyden ja työvoiman vähyyden huomioon ottaen kohtalaisesti. Vertailu kuuden muun uusmaalaisen kunnan kanssa paljastaa eroja paitsi hankkeen toteuttamistavoissa myös työn tuloksessa eli nimistössä. Yleensä tiekunnat ja asukkaat ovat saaneet tehdä ehdotuksia ja nimistön ovat laatineet virkamiehet ja nimitoimikunnat ilman palkattua asiantuntijaa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puoleen on sentään käännytty. Tärkeä havainto on se, että kaksikieliset kunnat ovat halunneet vaalia kulttuuriarvoja ja säilyttää keskeisen vanhan paikannimistönsä koskemattomana. Avainsanat: Tiennimet, osoitenimet, osoitejärjestelmä, nimistönsuunnittelu

Tundranenetsin todennäköisyysmoduksista ja niiden merkityksistä

Tundranenetsin kielessä on monimutkainen modusjärjestelmä, ja kielen kuvauksissa modusten määrä vaihtelee viidestä kahdeksaantoista. Tutkielmassani tarkastelen kielen tiettyjä verbimoduksia ja niiden merkityksiä. Tutkimukseni kohteena on seitsemän sellaista modusta, jotka aiemman kirjallisuuden mukaan ilmaisevat puhujan arviota kerrotun tapahtuman todennäköisyydestä eli episteemistä modaalisuutta. Työn tavoitteena on tarkastella modusten käyttöä ja esiintymisrajoituksia sekä muotojen merkityksiä. Aineistona käytän N. M. Tereštšenkon (1965) nenetsi-venäjä-suursanakirjan esimerkkilauseiden korpusta. Moduslauseiden merkityksiä tarkastelen teoreettisen nenetsin kielen taitoni sekä lauseiden leksikaalisen ja morfologisen analysoinnin sekä esimerkkilauseiden venäjännösten avulla. Modusten merkitysten tarkastelussa kiinnitän erityisesti huomiota toisaalta puhujan oman arvion ilmaisemiseen, episteemisyyteen, toisaalta puhujan tietolähteen ilmaisemiseen, evidentiaalisuuteen sekä näiden kahden merkityskategorian välisiin eroihin ja yhtäläisyyksiin. Tarkastelen myös modusten esiintymistä eri aspekti- ja tempusympäristöissä ja havainnoin modaalisten merkitysten lisäksi moduslauseiden temporaalisia ja aspektuaalisia merkityksiä. Työssäni totean probabilitatiiveiksi nimitettyjen modusten merkitykset inferentiaalisiksi tai harvemmin myös miratiivi-siksi. Inferentiaalisessa merkityksessä puhujan kertoma asia perustuu loogiseen päätelmään, joka tehdään muun tiedossa olevan asian perusteella. Miratiivisessa merkityksessä modusta käytetään kuvaamaan tapahtumaa, joka on puhujan näkökulmasta odotuksenvastainen tai yllättävä. Miratiivinen funktio on tulkintani mukaan ainoastaan varsinaisilla probabilitatiiveilla, ja niin kutsutut hyper- ja superprobabilitatiivi ilmaisevat inferentiaalisuutta eli ne korostavat puhujan tietolähdettä. Approksimatiiveiksi kutsutut kolme modusta ilmaisevat toisaalta kuvaannollisena, ei konkreettisesti tulkittavana kerrottavaa tapahtumaa. Toisaalta ne ilmaisevat puhujan subjektiivista arviota tilan tai tapahtuman toteutumis- tai voimassaolomahdollisuudesta. Modaalisen merkityksen lisäksi moduksilla on temporaalinen merkitys. Approksimatiivien ja probabilitatiivien ryhmissä on imperfektiiviseksi ja perfektiiviseksi kutsuttu modusmuoto. Imperfektiivisiksi kutsuttujen modusten temporaalinen merkitys vastaa aoristitempusta, joka lauseen aspektin mukaisesti viittaa joko juuri loppuun saatet-tuun tai nykyhetkessä tapahtuvaan. Lauseen aspekti on verbin aspektin mukaisesti hetkellinen tai jatkuva. Perfektiivisiksi kutsutut modukset viittaavat menneeseen aikaan. Perfektiivisen approksimatiivin status morfologisena moduksena voidaan aineistoni perusteella kyseenalaistaa. Menneeseen aikaan viitataan sen sijaan useammin imperfektiivisen approksimatiivin preterititempuksella. Probabilitatiivin ja preterititempuksen yhdistelmää ei aineistossani esiinny. Approksimatiivien ryhmässä on myös futuurinen variantti, joka viittaa yleensä tulevaan aikaan. Tulevaan viittaavat myös imperfektiivisen probabilitatiivin ja approksimatiivin muodot liittyessään johto-opillisen futuuritempukseen. Aineistoni modusesimerkit rajoittuvat usein yhden virkkeen kontekstiin, joten modusten merkitysten analysointi eri käyttöympäristöissä on työssäni vaikeaa. Vaikka onnistun hyvin hahmottelemaan tarkastelemien modusten keskeisimmät merkitysfunktiot aineistoni perusteella, tutkimuksen jatkaminen analyysin tarkentamiseksi on tarpeen.

Suomalaiset Viron-matkailijat virolaisessa sanomalehdistössä : Tekstianalyysia vuosien 1996 1997 ja 2003 2004 sanomalehtiteksteistä

Tutkielmassa tarkastellaan Viron suurimpien päivälehtien, Postimees ja Eesti Päevaleht, suomalaisia Viron-matkailijoita käsitteleviä tekstejä vuosilta 1996 1997 ja 2003 2004. Ajanjaksot on valittu sillä perusteella, että toukokuussa 1997 astui voimaan viisumivapaus Suomen ja Viron välillä matkustettaessa ja toukokuussa 2004 Viro liittyi EU:n jäseneksi. Tutkittavia tekstejä vuosilta 1996 1997 on 12 ja vuosilta 2003 2004 on 62 tekstiä, joista 19 on valittu tarkempaan analyysiin. Tavoitteena on tutkia, millainen kuva suomalaisesta Viron-matkailijasta tekstien kautta paljastuu ja millaisin keinoin sitä välitetään. Tarkastellaan myös sitä, onko kuva ajanjaksojen välillä muuttunut, ja jos on, niin miten. Tekstejä tutkitaan kriittisen tekstianalyysin keinoin ja pääasiassa tukeudutaan M. A. K. Hallidayn ja Vesa Heikkisen tutkimuksiin. Hallidayn systeemis-funktionaalisessa kieliopissa keskeisiä ovat kielelliset valinnat ja ajatus kielen kolmesta merkitystasosta, jotka ovat ideationaalinen, tekstuaalinen ja interpersoonainen. Tämän työn kannalta merkittävä on interpersoonainen taso, jolla tarkastellaan muun muassa kirjoittajan asenteita ja arvotuksia. Teksteistä etsitään erilaisia kielen keinoja, jotka ilmaisevat kirjoittajien asennoitumista suomalaisiin. Keskeistä on se, ovatko kirjoittajien arvotukset negatiivisia, neutraaleja vai positiivisia. Arvottavien asenteiden kautta muotoutuu tutkittavien tekstien kuva suomalaisista Viron-matkailijoista. Aineistosta nousee esiin kahdeksan erilaista arvotuksia ilmaisevaa kielellistä keinoa: aihevalinnat (otsikointi), nimeäminen, kuvailu, määritteet, verbivalinnat, vihjaukset, edellyttämykset ja lauseen informaatiorakenne. Analyysin perusteella selviää, että kuva suomalaisesta Viron-matkailijasta on hieman muuttunut tarkasteltavien ajanjaksojen välillä. Vuosien 1996 1997 tekstien mukaan suomalainen matkailija on rikas, mutta saita ja etsii Virosta edullisia tuotteita ja palveluita. Hän on tavallisesti keski-ikäinen ja humalassa tai vähintään ostamassa alkoholia. Negatiivinen suhtautuminen nousee selvästi esille. Vuosien 2003 2004 teksteissä kuva suomalaisista on monipuolistunut verrattuna aikaisempaan. Edelleen suomalaisille kuitenkin maistuu alkoholi ja he etsivät edullisuutta. Edullisuuden tavoittelu ja hamstraaminen korostuvat aiempaakin enemmän. Tutkimuksen kautta esiin tulleet kuvat suomalaisista Viron-matkailijoista ovat kyseisten ajanjaksojen sanomalehdistön välittämiä. Jatkossa olisi mielenkiintoista tutkia tekstejä joltain sellaiselta ajanjaksolta, johon ei liity matkustamisen helpottumiseen vaikuttavia muutoksia. Voitaisiin tutkia myös sitä, mitä mieltä tavalliset virolaiset ovat suomalaisista matkailijoista ja mitä virolaiset matkailupalveluyritysten edustajat suomalaisista ajattelevat. Näin ilmiötä voitaisiin lähestyä useammasta näkökulmasta.