Vänner, kolleger och gynnare : Namngivningen av de finska fästningsverken under Augustin Ehrensvärds tid

Under 1700-talets andra hälft hörde Sveriges nya fästningar i öst (Helsingfors, Sveaborg, Lovisa och Svartholm) till rikets största satsningar. Fästningsprojektet leddes med undantag av ett par avbrott av Augustin Ehrensvärd (1710 1772). När arbetet tog fart namngavs de enskilda fästningsverken i så gott som alla fall efter samtida personer. Under Ehrensvärds tid tillämpades denna namngivning på omkring femtio av Sveaborgs och Helsingfors fästningsverk samt på Lovisas och Svartholms totalt aderton verk. Genom personerna de knöts till berättar namnen en hel del om Augustin Ehrensvärds samtid och omvärld. Hur de gjorde det är denna avhandlings huvudfråga. Källmaterialet utgörs av relationsritningar och brev, medan de teoretiska ramarna står att finna i nätverksteori och onomastiska teorier om namnmönster. Ehrensvärd förklarade sin namngivningspraxis för sin överordnade, tronföljaren Adolf Fredrik, 1749 i samband med att Gustavssvärd med fästningsverk namngavs: tanken var att namnge bastioner efter de som bidragit till arbetets framgång och att namnge utanverk efter officerare vid fästningsbygget. Innebörden av Ehrensvärds ord framgår ur namnbeståndet. De största grupperna består av ämbetsmän och militärer. Med de som bidragit till arbetets framgång avsågs sålunda den lokala eliten: landshövdingar som involverats i fästningsbygget samt högre och lägre militärer som tjänstgjorde vid fästningarna. Redan från början syns en klar hierarki i namngivningen. Medan landshövdingarna och de högre militärerna tillägnades bastioner, fick de lägre officerarna se mindre fästningsverk namngivna efter sig, helt i enlighet med Ehrensvärds egen beskrivning. Utanför de ovan nämnda grupperna, hedrades en hel del personer som inte konkret hade engagerats i fästningsbygget. Denna namngivning kan förklaras å ena sidan inom ramen för Ehrensvärds sociala nätverk och å andra sidan mot bakgrund av riksdagspolitiken i frihetstidens Sverige. Av de två förklaringsmodeller bör Ehrensvärds personliga vänskaper ses som en bidragande orsak, medan de politiska motiven utgjorde en avgörande orsak. Som en del av Ehrensvärds nätverk kan de gynnare ses som hade stöttat Ehrensvärd under hans karriär samt hans närmaste medarbetare vid fästningsbygget, ofta officerer han själv handplockat. Namngivningens politiska aspekt syns i det stora antalet riksråd som tillägandes bastionnamn. Vid sidan om riksråden hedrades också talmän vid de samtida riksdagarna. En komparativ studie i namngivningen av fästningsverk vid samtida och äldre svenska fästningar framhäver Ehrensvärd som en innovativ namngivare. Fästningsverk namngivna efter kungligheter verkar ha varit en norm, som också Ehrensvärd anknöt till genom ett fåtal namn. Däremot var namn efter personer inte vanliga, vilket gav den Ehrensvärdska namngivningen en förhållandevis stark anknytning till samtiden. Denna aspekt bekräftas om namnen ses mot bakgrund av 1700-talets uppfattning om ära och äregirighetens samhälleliga nytta. I denna uppfattning syns bakgrunden till förekomsten av personer med både hög och låg status i Ehrensvärds namngivning. Sammanfattningsvis speglar namnen på de finska fästningsverken sin samtid genom den byråkratiska, militära och politiska elit de representerar samt genom motiveringen till dem.

Hämeenlinnan lääkäripiirin koulutetut kätilöt vallan rakenteissa 1879 - 1920

Tässä pro gradu -tutkimuksessa tutkin kätilötyön rakentumista Suomessa vuosina 1879 - 1920 Hämeenlinnan lääkäripiirin näkökulmasta. Analysoin vuoden 1879 kätilöohjesäännön tuomien muutosten sekä valtion organisaatioiden, lääkäreiden ja kunnallistason määräysten merkitystä kätilötoiminnalle ja kätilöille. Tutkimuksen ajallinen rajaus, 1879 - 1920, juontuu Keisarillisen Majesteetin vuonna 1879 antamasta kätilöohjesäännöstä, joka oli toimintaa ohjaavana lainsäädäntönä voimassa vuoteen 1920. Tutkin tässä työssä kätilötyötä kahdessa tasossa, mikrohistoriallisesti ja yleisellä tasolla. Tutkimusmenetelmänä sovellan kvalitatiivista ja kvantitatiivista menetelmää. Tutkimuksen teoreettisena kehyksenä toimii soveltavin osin Michel Foucault'n teoria biovallasta. Kätilöiden puutteeseen maalaiskunnissa oli pyritty vaikuttamaan vuoden 1859 kätilöohjesäännöllä. Käytännön muutoksia ei tapahtunut ja vuonna 1879 hyväksyttiin uusi kätilöohjesääntö. Uusi ohjesääntö oli valtion hallinnon ja lääkäreiden yhteistoiminnan tulos. Sen sanoma oli ohjaavaa, mutta ei pakottavaa. Lakiuudistuksella pyrittiin vaikuttamaan kuntiin ja kuntien kautta kansalaisten toimintaan. Haluttiin muokata ihmisten käyttäytymistapoja normalisoimalla kätilöhoitoinen synnytys. Kätilöohjesäännön voimaantulo ja vuodet 1879 - 1920 voidaan nähdä käännekohtana kätilötyössä. Tutkimusperiodin aikana kätilötyö alkoi saada itsenäisen ammattikunnan piirteitä selvemmin. Rahan rooli oli monessa suhteessa merkittävä, sillä elatuksen lisäksi raha vaikutti kätilön asemaan ja arvostukseen. Kunnan päättäjät olivat merkittävässä valtaapitävässä asemassa, koska heillä oli päätösvalta kätilön palkkaamisessa ja työn ehdoissa. Kunnissa, joissa kätilöä arvostettiin, maksettiin paremmin ja kuntalaiset tukeutuivat koulutettuun apuun enemmän. Tutkimusaikana kätilöiden olosuhteet kunnissa olivat haasteelliset eikä laki rajoittanut synnytyksen avustajaa, joten kätilöhoitoisissa synnytyksissä tapahtunut kasvu oli kätilöiden melko pyytettömän työn tulosta. Haluttiin muutakin kun käyttää valtaa.

"Totta kai pyrin koko ajan tuntemaan oman kroppani siellä" : Kolmen orkesteriviulistin kokemuksia ruumiillisuudestaan.

Tutkielmassa esitellään kolmen orkesteriviulistin kokemuksia ja käsityksiä omasta ruumiillisuudestaan muusikon työssään. Muusikkolähtöisyys, laajemmin tarkasteltuna tekijälähtöinen tutkimus, on nykyisin yhä tärkeämpi osa musiikintutkimusta. Muusikkolähtöistä tutkimusta on Suomessakin kirjoitettu jonkin verran, harvoin kuitenkaan ruumiillisuusteeman kautta. Haastatellut viulistit ovat pääkaupunkiseudun suurista orkestereista. Muusikon työtä voidaan tarkastella monista eri lähtökohdista. Tässä työssä pyritään ottamaan huomioon ihmisen oma kokemus ja ruumiillinen sidos maailmaan, ja näin se sitoutuu fenomenologisiin lähtökohtiin, erityisesti Maurice Merleau-Pontyn ajatteluun. Michel Foucault ja Elizabeth Grosz edustavat tämän työn kannalta sitä ajattelutapaa, jonka hengessä pidän muusikon työtä historiallisesti rakentuneena ja muutoksenalaisena prosessina. Groszin teoretisointi keskittyy subjektin ruumiillisuuteen ja tapoihin käsitteellistää ruumis länsimaisessa ajattelussa. Haastattelumateriaali jakaantuu kahteen päälukuun. Ensimmäisessä käsitellään soittajien omaa yksityistä tilaa. Harjoittelun oma tila liittyy ruumiillisuuteen sikäli, että ruumiillinen toistotyö ja viulistisen identiteetin muotoutuminen tapahtuu pitkälti yksityisesti, tietoisena julkisen tilan vaatimuksista. Orkesteriviulistien sosiaaliseen tilaan liittyy toisaalta vuorovaikutus muiden muusikoiden kanssa harjoituksissa ja toisaalta muusikoiden ja yleisön kohtaaminen konserteissa. Sosiaaliseen tilaan liittyviä ruumiillisuuteen kytkeytyviä ilmiöitä käsitellään erillään, toisessa analyysiluvussa. Tutkielma tuo esiin välähdyksiä erilaisista ruumiillisuuteen ja viulunsoittoon kytkeytyvistä ilmiöistä. Kvalitatiivisen ja fenomenologisen tutkimuksen hengessä haastateltujen erilaiset kokemukset on pyritty esittelemään pyrkimättä universalisoimaan niitä. Haastattelumateriaali osoittaa viulistisen ruumiillisuuden liittyvän merkittävällä tavalla muusikkojen käsityksiin itsestään. Haastateltujen kokemukset tuovat lisää tietoa orkesteriviulistin työstä.

Rätt som argument : Leo Mechelin och finska frågan 1886-1912

Right as an Argument. Leo Mechelin and the Finnish Question 1886-1912 At the turn of the 20th century the Finnish Question rose up as a political and juridical issue at the international arena. The vaguely précised position of Finland in the Russian empire led to diverse conclusions concerning the correctness of the February manifesto of 1899. It was predominantly among a European elite of politicians, cultural workers and academics the issue rose some interest. Finns were active making propaganda for their cause, and they put an emphasis on the claim that the right was on the Finnish side. In the study Elisabeth Stubb compare the Finnish, Russian and European statements about the Finnish Question and analyse their use of right as an argument. The Finnish Question offers at the same time a case study of a national entity which possesses a political sphere of life but is not fully independent, and its possibilities to drive its interests in an international context. Leo Mechelin (1839-1914), the leader of the Finnish propaganda organization abroad, is used as a point of departure. The biographical stance is formed into a triangle, where Leo Mechelin, the idea of right and the Finnish Question abroad are the three cornerstones. The treatment of one cornerstone sheds a ligth on the two others. The metaphor of triangulation also worked as a method to reach "a third stance" in a scinetific and political issue that usually is polarised into two opposite alternatives. An adherence to a strict legal right could not in the end offer a complete, unquestionable and satisfactory solution to the Finnsih Question, it was dependent on "the right of state wisdom and sound insight". The Finnish propaganda abroad used almost completely alternative ways of making politics. The propaganda did not have a decisive effect on countries' official politics, but gained unofficial support, especially in the public opinion and in academic statements. Mechelin claimed that the political field was dependent on public opinion and scientific research. Together with the official politics these two fields formed a triangle that shared the task of balancing the political arena and preventing it from making unwise decisions of taking an unjust turn. The international sphere worked as a balancing part in the Finnish Question. Mechelin tried by claiming the status of state for Finland's part to secure the country a place at the official international arena. At the same time, and especially when the claim was not fully adopted, he emphasised, and in a European context worked for, that right would become the guiding light not only for international relations, but also for the policy making in the inner life of the state.

Hyvinvointivaltion läpimurto : Pienviljelyhegemonian rapautumisen, kansalaisliikehdinnän ja poliittisen murroksen keskinäiset suhteet suomalaisessa yhteiskunnassa 1950-luvun loppuvuosina

A Breakthrough of Welfare State. The inter-relationships of the civic movement, political transformation, and eroding of a hegemony based on small scale farming in the Finnish society in the late 1950's. The unusually rapid and powerful structural change; the non-parliamentary civic movements of 1956 - 1963; and the left majority in the Finnish parliament between 1958 - 1962 all took place as the Finnish welfare state started to develop. The aim of my research is to analyse the inter-relationships of these processes. The research describes the way the former semi self-sufficient, semi-proletarian and labour-intensive form of production - a simple and discriminatory system in itself - made it possible for the majority of the population to survive through hard work. For some it even provided a possibility to prosper. The waning vitality of semi self-sufficiency and small scale agriculture triggered a political ferment and started a period of searching for something new. The process was so intense that it broke up most of the parties and tore down the old consensus that was based on the power of economic and political elite. The most crucial battle of the great transformation was waged over the nature of the state: Should we build a welfare state and construct social security systems, or should we revert to the old night watchman state and, for example, cancel the modest forms of redistribution of income carried out in the 1950's? The people joining the civic movements were either cottagers of the impoverishing countryside or, quite often, people who had come from the countryside and thus had grown up under conditions of some form of solidarity that included taking care of one's own family. The Finnish social insurance developed in the midst of a change in the structure of production of the society, and it became a compromise to satisfy the needs of both the waning society of small scale agriculture and the rising proletarian society based on wage labour. The hodgepodge of political schemes and use of power became a battle between different notions of the economy and the state; the distribution of national income; and the position of Finland in the international context. This battle created a shape of an interregnum - a period of transformation including two notions of society, two alternative paths for the future and the logic of a correctional move. The transformation of Finland from a poor developing country into a prosperous society has been praised as a success story. In 1956 - 1959, when the old form of governance based on the interests of small scale agriculture and wood processing industry was in decay, and when the future seemed uncertain, the projects to reduce social benefits and efforts to distribute national income even more unequally than before led to a powerful counter-movement by citizens and started an hegemonic change and a equal socia development.

Jouko Turkan Teatterikorkeakoulun kauden yhteiskunnallinen kontekstuaalisuus vuosina 1982 - 1985

The subject of my doctoral thesis is the social contextuality of Finnish theater director, Jouko Turkka's (b. 1942) educational tenure in the Theater Academy of Finland 1982 1985. Jouko Turkka announced in the opening speech of his rectorship in 1982 that Finnish society had undergone a social shift into a new cultural age, and that actors needed new facilities like capacity, flexibility, and ability for renewal in their work. My sociological research reveals that Turkka adapted cultural practices and norms of new capitalism and new liberalism, and built a performance environment for actors' educational work, a real life simulation of a new capitalist workplace. Actors educational praxis became a cultural performance, a media spectacle. Turkka's tenure became the most commented upon and discussed era in Finnish postwar theater history. The sociological method of my thesis is to compare information of sociological research literature about new capitalist work, and Turkka's educational theater work. In regard to the conceptions of legitimation, time, dynamics, knowledge, and social narrative consubstantial changes occurred simultaneously in both contexts of workplace. I adapt systems and chaos theory's concepts and modules when researching how a theatrical performance self-organizes in a complex social space and the space of Information. Ilya Prigogine's chaos theoretic concept, fluctuation, is the central social and aesthetic concept of my thesis. The chaos theoretic conception of the world was reflected in actors' pedagogy and organizational renewals: the state of far from equilibrium was the prerequisite of creativity and progress. I interpret the social and theater's aesthetical fluctuations as the cultural metaphor of new capitalism. I define the wide cultural feedback created by Turkka's tenure of educational praxis, and ideas adapted from the social context into theater education, as an autopoietic communicative process between theater education and society: as a black box, theater converted the virtual conception of the world into a concrete form of an actor's psychophysical praxis. Theater educational praxis performed socially contextual meanings referring to a subject's position in the social change of 1980s Finland. My other theoretic framework lies close to the American performance theory, with its close ties to the social sciences, and to the tradition of rhetoric and communication: theater's rhetorical utility materializes quotidian cultural practices in a theatrical performance, and helps the audience to research social situations and cultural praxis by mirroring them and creating an explanatory frame.

Arvoja näkyvissä : Kaunokirjallisuuden etiikka Ludwig Wittgensteinin filosofian valossa

The goal of this dissertation was to study whether it is possible and meaningful to apply Ludwig Wittgenstein s distinction between saying (Sagen) and showing (Zeigen) to ethically oriented literary criticism. The following questions were used as the primary guidelines: 1. Is it possible, in the context of literary criticism, to put in practice Wittgenstein s ethical conceptions, which are quite theoretical and metaphysical by nature? 2. If so, what practical literary devices do authors use if they want to demonstrate their ethical values within the frame of a fictional work? 3. Does philosophy offer useful ethical consepts that open us new and interesting readings in fiction? The philosophical background of Wittgenstein s distinction is clarified in chapter I. This clarification is based on his main works, Tractatus logico-philosophicus and Philosophishe Untersuchungen, the published correspondence between Wittgenstein and Paul Engelmann, and selected Wittgenstein research and papers. Analyzing ethics and it s expression in Georg Trakl s poetry further elucidates Wittgenstein s concept of showing. The concept that a literary work is an act of an author was used as a starting point. The presumption was that analyzing this act of an author will reveal how ethical values can be demonstrated in literature. Categorizing an author s act at different levels of literary expression provides the structure of this study. In chapters IV - XIII literary devices useful for demonstrating ethics are examined and explained using examples from the works of Joseph Conrad, Charles Dickens, Nikolay Leskov, Ludwig Uhland, Eino Leino, Pentti Haanpää and Maria Jotuni. The concepts and views of researchers and writers such as Mihail Bahtin, Peter Juhl, E. D. Hirsch, Peter Lamarque and Stein Haugom Olsen are used. The concepts outlined in previous chapters are then applied in three case studies: Aeschylus s Oresteia trilogy, J-L. Runeberg s poem Sven Dufva and Sofi Oksanen s novel Puhdistus (Purge). On the whole, Wittgenstein s idea that ethical values can be demonstrated (shown) by means of literature is revealed as a fruitful point of departure for a more exact ethical reading, offering a new perspective on literary works.

"Die Barbaren werden von Russen gespielt" : Etniset hahmot Wladimir Kaminerin kertomuskokoelmissa "Russendisko" ja "Mein deutsches Dschungelbuch"

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen hahmojen etnisyyttä Wladimir Kaminerin kahdessa kertomuskokoelmassa. Kaminerin, saksalaistuneen venäjänjuutalaisen, esikoisteos Russendisko kuvaa kertojan kotiutumista itäiseen Berliiniin sekä värikästä arkea monikulttuurisessa pääkaupungissa. Mein deutsches Dschungelbuchissa Kaminer matkustaa ympäri Saksaa esittämässä tekstejään ja kirjoittaa havainnoistaan kirjaa. Vitsikkään tyylin lisäksi kokoelmien kertomuksia yhdistävänä tekijänä toimii autobiografisia piirteitä omaava kertojahahmo, yleensä nimettyjä etnisyyksiä edustavien ja ohueksi jäävien sivuhenkilöiden tullessa ja mennessä. Näistä piirteistä nousevat tutkielmani kaksi näkökulmaa etnisyyteen: tutkin, miten etnisyys suhteutuu ensinnäkin kertojahahmoon ja toiseksi eri ihmisryhmien stereotyyppiseen esittämiseen. Tutkielmani lähtökohtana on käsitys etnisyydestä – kuulumisesta johonkin kansaan tai heimoon – luonnollisen sijasta kulttuurisesti konstruoituna ilmiönä. Kertojahahmon etnisyyden tutkimisessa hyödynnän hybridin käsitettä, jolla viitataan selvärajaisten etnisyyksien sijaan niiden sekoittumiseen. Kertojahahmon juutalaisuus paljastuu useiden diskurssien jännitteiseksi risteyspaikaksi: kertojahahmo vastustaa pyrkimyksiä kiinnittää itseään uskonnollisesti ja kulttuurisesti rajattuun etniseen kompleksiin, mutta yhdistyy kaupunkielämästä inspiraationsa löytävänä individualistisena intellektuellina urbaanin juutalaiskirjallisuuden traditioon. Kertojahahmon etnisyyden ulottuvuuksista korostuu teksteissä selkeimmin venäläisyys, joka osoittautuu tietoisen performatiiviseksi ja saksalaisille suunnatuksi. Kielellisesti assimiloituneen mutta venäläisenä esiintyvän kertojahahmon asema useampien etnisyyksien kartoittamattomassa välitilassa avaa mahdollisuuden pinttyneiden etnisten vastakkainasetteluiden kritiikille. Kertojahahmo sijoittaa itsensä intertekstuaaliseen tilaan tavalla, joka kyseenalaistaa korkeakulttuuristen kaanonien lisäksi ajatuksen puhtaista kansallisista kirjallisuuksista. Relevantiksi kehykseksi Kaminerin tekstien tulkinnassa osoittautuukin transeurooppalainen pikareski-genre, jonka veijarisankareita naiivin ulkopuolisuutensa satiirin palvelukseen valjastava kertojahahmo läheisesti muistuttaa. Kertojahahmon hybridi etnisyys on yhteydessä myös siihen, miten tekstien oletetaan esittävän ja edustavan erilaisia ihmisryhmiä: se mahdollistaa hankalienkin teemojen häpeilemättömän käsittelyn. Etnisiä stereotypioita – etnistä ryhmää koskevia pinttyneitä representaatioita, joihin ihmiset turvautuvat pyrkiessään selittämään tai hallitsemaan toisia – tarkastelen imagologian ja kriittisen kulttuurintutkimuksen välinein. Etniset stereotypiat ovatkin keskeisiä Kaminerin rakentaessa lukuisia sivuhenkilöitään, jotka pelkistyvät useimmiten litteiksi, jopa karikatyyrinomaisiksi etnisyyksiensä edustajiksi. Kaminerin tekstit kiertyvät kuitenkin myös samaisten etnisten stereotypioiden satiiriksi. Yhtäältä ironian kohteena on stereotyypittelyn prosessi, jossa toisen määrittely essentialistisin termein ja yleistyksien kautta johtaa absurdeihinkin virhetulkintoihin. Toisaalta kertojahahmon toteava kuvailutapa paljastaa etnisten stereotypioiden haitalliset yhteiskunnalliset vaikutukset. Kaminerin satiirin terä kohdistuu kantasaksalaisiin, jotka näkevät muut etnisyydet pitkälti omia tarpeitaan, pelkojaan ja fantasioitaan palvelevien stereotypioiden kautta. Tutkielmani kuitenkin osoittaa, että maahanmuuttajataustaiset henkilöhahmot kykenevät myös tuotteistamaan etnisiä stereotypioita – toki ahtaissa, yhteiskunnallisten valtarakenteiden määrittämissä rajoissa. Olennaista on etnisiin stereotypioihin sisältyvä kaksiteräisyys: sama ennakko-oletusten kimppu saatetaan yhteydestä riippuen esittää ja tulkita joko negatiiviseksi tai positiiviseksi. Kaminerin tekstit tarjoavat huumorin kautta luvallisen kanavan käsitellä ja purkaa etnisyyden akseleilla liikkuvia odotuksia, pelkoja ja aggressioita, jotka ovat pitkään olleet lähes tabuja saksalaisessa yhteiskunnassa. Samalla Kaminerin tekstit puhuvat sellaisen maailman puolesta, jossa etnisyys pikemminkin mahdollistaisi kuin sitoisi inhimillistä vuorovaikutusta.

Löydöstä muinaispuvuksi : arkeologisten tekstiilien ennallistaminen

From a find to an ancient costume - reconstruction of archaeological textiles Costume tells who we are. It warms and protects us, but also tells about our identity: gender, age, family, social group, work, religion and ethnicity. Textile fabrication, use and trade have been an important part of human civilization for more than 10 000 years. There are plenty of archaeological textile findings, but they are small, fragmentary and their interpretation requires special skills. Finnish textile findings from the younger Iron Age have already been studied for more than hundred years. They have also been used as a base for several reconstructions called muinaispuku , ancient costume. Thesis surveys the ancient costume reconstruction done in Finland and discusses the objectives of the reconstruction projects. The earlier reconstruction projects are seen as a part of the national project of constructing a glorious past for Finnish nationality, and the part women took in this project. Many earlier reconstructions are designed to be festive costumes for wealthy ladies. In the 1980s and 1990s many new ancient costume reconstructions were made, differing from their predecessors at the pattern of the skirt. They were also done following the principles of making a scientific reconstruction more closely. At the same time historical re-enactment and living history as a hobby have raised in popularity, and the use of ancient costumes is widening from festive occasions to re-enactment purposes. A hypothesis of the textile craft methods used in younger Iron Age Finland is introduced. Archaeological findings from Finland and neighboring countries, ethnological knowledge of textile crafts and experimental archaeology have been used as a basis for this proposition. The yarn was spinned with a spindle, the fabrics woven on a warp-weighted loom and dyed with natural colors. Bronze spiral applications and complicated tablet-woven bands have possibly been done by specialist craftswomen or -men. The knowledge of the techniques and results of experimenting and experimental archaeology gives a possibility to review the success of existing ancient costume reconstructions as scientific reconstructions. Only one costume reconstruction project, the Kaarina costume fabricated in Kurala Kylämäki museum, has been done using as authentic methods as possible. The use of ancient craft methods is time-consuming and expensive. This fact can be seen as one research result itself for it demonstrates how valuable the ancient textiles have been also in their time of use. In the costume reconstruction work, the skill of a craftswoman and her knowledge of ancient working methods is strongly underlined. Textile research is seen as a process, where examination of original textiles and reconstruction experiments discuss with each other. Reconstruction projects can give a lot both to the research of Finnish younger Iron Age and the popularization of archaeological knowledge. The reconstruction is never finished, and also the earlier reconstructions should be reviewed in the light of new findings.

Deutschland, Deutschland über alles : Tysk föreningsverksamhet i Finland och Sverige 1910-1950

The voluntary associations dealt with in this dissertation were ethnic clubs and societies promoting the interests of German immigrants in Finland and Sweden. The associations were founded at the end of the 19th century as well as at the beginning of the 20th century during a time in which migration was high, the civil society grew rapidly and nationalism flourished. The work includes over 70 different associations in Finland and Sweden with a number of members ranging from ten to at most 2, 500. The largest and most important associations were situated in Helsinki and Stockholm where also most of the German immigrants lived. The main aim of this work is to explore to what extent and how the changes in government in Germany during 1910 to 1950 were reflected in the structures and participants, financial resources and meeting places, networks and activities of the German associations in Finland and Sweden. The study also deals with how a collective German national identity was created within the German associations. The period between 1910 and 1950 has been described by Hobsbawm as the apogee of nationalism. Nationalism and transnationalism are therefore key elements in the work. Additionally the research deals with theories about associations, networking and identity. The analysis is mostly based on minutes of meetings, descriptions of festivities, annual reports and historical outlines about the associations. Archival sources from the German legations, the German Foreign Office, and Finnish and Swedish officials such as the police and the Foreign Offices are also used. The study shows that the collective national identity in the associations during the Weimar Republic mostly went back to the time of the Wilhelmine Empire. It is argued that this fact, the cultural propaganda and the aims of the Weimar Republic to strengthen the contacts between Germany and the German associations abroad, and the role of the German legations and envoys finally helped the small groups of NSDAP to infiltrate, systematically coordinate and finally centralize the German associational life in Finland and Sweden. The Gleichschaltung did not go as smoothly as the party wanted, though. There was a small but consistent opposition that continued to exist in Finland until 1941 and in Sweden until 1945. The collective national identity was displayed much more in Sweden than in Finland, where the associations kept a lower profile. The reasons for the profile differences can be found in the smaller number of German immigrants in Finland and the greater German propaganda in Sweden, but also in the Finnish association act from 1919 and the changes in it during the 1920s and 1930s. Finally, the research shows how the loss of two world wars influenced the associations. It argues that 1918 made the German associations more vulnerable to influence from Germany, whereas 1945 brought the associational life back to where it once started as welfare, recreational and school associations.

Divergencies of Perception : The Possibilities of Merleau-Pontian Phenomenology in Analyses of Contemporary Art

Maurice Merleau-Ponty (1908-1961) has been known as the philosopher of painting. His interest in the theory of perception intertwined with the questions concerning the artist s perception, the experience of an artwork and the possible interpretations of the artwork. For him, aesthetics was not a sub-field of philosophy, and art was not simply a subject matter for the aesthetic experience, but a form of thinking. This study proposes an opening for a dialogue between Merleau-Pontian phenomenology and contemporary art. The thesis examines his phenomenology through certain works of contemporary art and presents readings of these artworks through his phenomenology. The thesis both shows the potentiality of a method, but also engages in the critical task of finding the possible limitations of his approach. The first part lays out the methodological and conceptual points of departure of Merleau-Ponty s phenomenological approach to perception as well as the features that determined his discussion on encountering art. Merleau-Ponty referred to the experience of perceiving art using the notion of seeing with (voir selon). He stressed a correlative reciprocity described in Eye and Mind (1961) as the switching of the roles of the visible and the painter. The choice of artworks is motivated by certain restrictions in the phenomenological readings of visual arts. The examined works include paintings by Tiina Mielonen, a photographic work by Christian Mayer, a film by Douglas Gordon and Philippe Parreno, and an installation by Monika Sosnowska. These works resonate with, and challenge, his phenomenological approach. The chapters with case studies take up different themes that are central to Merleau-Ponty s phenomenology: space, movement, time, and touch. All of the themes are interlinked with the examined artworks. There are also topics that reappear in the thesis, such as the notion of écart and the question of encountering the other. As Merleau-Ponty argued, the sphere of art has a particular capability to address our being in the world. The thesis presents an interpretation that emphasises the notion of écart, which refers to an experience of divergence or dispossession. The sudden dissociation, surprise or rupture that is needed in order for a meeting between the spectator and the artwork, or between two persons, to be possible. Further, the thesis suggests that through artworks it is possible to take into consideration the écart, the divergence, that defines our subjectivity.

Pienet ketut Herran viinitarhassa : Katarismi Lauragaisin kylissä 1200-1245

Tutkimus käsittelee keskiajan suurinta harhaoppia katarismia Toulousin hiippakunnassa 1200-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Tarkempi tutkimusalue on Lauragaisin maaseutu Toulousin ja Carcassonnen välissä. Alue oli Etelä-Ranskan katarismin sydänaluetta. Tutkimus käy läpi katarismin historian vuosina 1200 1245. Tuolloin se muuttui julkisesti siedetystä uskosta salassa harjoitettavaksi harhaopiksi. Erityisessä tarkkailussa ovat Lauragaisin kylät ja niiden asukkaiden suhde katarismiin. Tutkimus selvittää miten kiellettyihin kataarien tapaamisiin osallistuttiin Lauragaisissa ja kuinka suuri osa alueen väestöstä uskoi katarismiin. Tutkimus pohjautuu pitkälti Bernard de Caux n vuosien 1245 1246 inkvisition kuulustelujen rekisteriin, joka sisältää 5 471 lauragaisilaisen inkvisitiotunnustusen. Tarkempaan tarkasteluun on valittu seitsemän kylää ja niiden 1 069 inkvisitiotunnustusta. Niiden sisältämät tiedot on syötetty tutkimuksen apuna toimivaan relaatiotietokantaan. Kylien asukkaiden kuulusteluja on verrattu keskenään tietokannan avulla. Kuulustelujen perusteella on rekonstruoitu kataarien tapaamisia vuosina 1195 1245. Lisäksi tutkitaan tarkemmin katarismin toiminnan kannalta tärkeitä mekanismeja Saint-Martin-Lalanden kylässä. Tutkimuksen mukaan katarismi vetosi kaikkiin yhteiskuntaluokkiin kuuluneisiin ihmisiin. Sukusiteillä ja Lauragaisin kylien asukkaiden keskinäisellä solidaarisuudella oli suuri merkitys katarismin säilymisessä, kun harhaoppi yritettiin tukahduttaa. Inkvisitiot onnistuivat murtamaan kylien sisäisen solidaarisuuden 1240-luvulla. Tutkimuksen keskeisin tulos on arvion esittäminen katarismiin uskoneiden maallikoiden lukumäärästä. Noin kymmenesosa Lauragaisin aikuisväestöstä oli aktiivisia kataariuskovia. Jopa kaksi viidesosaa alueen asukkaista oli jossain elämänsä vaiheessa osallistunut kataarien kiellettyihin uskonnollisiin tilaisuuksiin. Katarismiin uskoneiden ja siihen kosketuksissa olleiden ihmisten määrä on keskeinen tieto, kun arvioidaan katolisen kirkon harhaopin vastaisia toimia. Katarismin tuhoamiseksi julistettiin 20 vuotta kestänyt ristiretki. Inkvisitiolta kului sen jälkeen vielä 90 vuotta katarismin tuhoamiseen. Katarismi oli merkittävä harhaoppi, koska se vetosi kiellettynäkin huomattavaan osaan Lauragaisin väestöstä.