Koti, menetys, paluu : Koti kannakselaisten lapsievakkojen evakkomatkakertomuksissa

Työssä tarkastellaan siirtokarjalaisten kertomuksia toisen maailmansodan aikaisista evakkomatkoista. Tutkimuksessa analysoidaan kertomuksissa esitettyjä kuvauksia kodista, kodin menetyksestä ja kotiin paluusta. Myös kotoisuuden, kodittomuuden, sopeutumisen ja ryhmään kuulumisen teemoja käsitellään. Työn aineistona ovat vuonna 2004 järjestetyn Lasten evakkomatkat -keruun kirjoitukset. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä on muistitietotutkimus ja käsitys diskurssin ja tekstien intertekstuaalisuudesta. Muistitietotutkimus yhdistettynä intertekstuaaliseen lukutapaan mahdollistaa kertomusten tarkastelun yksilöille merkittävänä kerrontana, joka on kuitenkin kiinteässä suhteessa ympäröivään kulttuuriin ja sen kertomisen konventioihin. Viisiportainen tutkimusmenetelmä, jonka avulla aineistoa on luettu, on kehittynyt vuorovaikutteisesti aineiston valikoinnin kanssa ja tutkimus etenee noudatellen evakkomatkakertomuksissa esitettyjen tarinoiden kertomusskeemaa ja kronologiaa. Analyysin perusteella on havaittavissa kolme keskeistä tekstimaailmaa, joiden kanssa evakkomatkakertomukset keskustelevat intertekstuaalisesti. Nämä kolme diskurssia ovat kristillinen, karjalaisten yhteisön ja poliittinen diskurssi. Kristillinen diskurssi näyttäytyy evakkomatkakertomuksissa etenkin paratiisi- ja syntiinlankeemusmyyttien ja Jeesuksen elämänvaiheita käsittelevien tarinoiden kautta. Karjalaisten yhteisön piirissä tuotettu pitäjäkirjallisuus, sukututkimukset, perinneharrastukset, muistelukerronta ja kaunokirjallisuus ovat myös evakkomatkakertomusten tuottamisen taustalla. Sekä kristillinen että karjalaisten yhteisön diskurssi voidaan myös tulkita Karjalan menetykseen ja sen nykyiseen asemaan liittyvän ideologisen ja poliittisen keskustelun ilmentyminä. Evakkomatkakertomuksissa rakennetaan kertomusta menneisyydestä yhteisöllisten ja intertekstuaalisten suhteiden kautta ilmentäen samalla kuitenkin henkilökohtaista kokemusta maailmasta. Omaan muistoon ja kertomukseen sisältyy vuorovaikutteinen suhde ajassa eteen- ja taaksepäin ulottuvan yhteisön kanssa. Kertojat myös liikkuvat kielellisten keinojen avulla kertomuksen maailman eri aikatasoilla ja luovat ajallista jatkumoa menneen, nykyisen ja tulevan välillä. Henkilökohtainen historia saa merkityksensä suhteessa aiempiin tarinoihin ja jäsennyksiin, jotka myös tulevat tässä prosessissa uudelleen tulkituiksi ja arvioiduiksi. Siirtokarjalainen kulttuuri on intertekstuaalisen kulttuurin muodostuksen prosessin ilmentymä: se on jotain aivan uutta, joka on muodostunut entistä koskevien käsitysten, muistojen ja tarinoiden kanssa vuorovaikutuksessa. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Muistitietotutkimus - muistelukerronta - intertekstuaalisuus - Karjala - Karjalan Kannas - siirtokarjalaiset - evakuoinnit - koti Säilytyspaikka – Förvaringställe – Where deposited Kulttuurien tutkimuksen laitos/ folkloristiikka Muita tietoja – Övriga uppgifter – Additional information Lasten evakkomatkat -aineistoa säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkistossa.

Häiritsevän erilaiset : Työnvieroksunta Helsingissä 1946 - 1948

Tutkielma käsittelee viime sotien jälkeisiä sosiaalisia ongelmia niin sanotun pinnarilain kautta. Laki työtä vieroksuvien henkilöiden määräämisestä työhön tai erikoistyölaitokseen oli voimassa 1946–1948. Tutkielma selvittää, miten viranomaiset sovelsivat pinnarilakia Helsingissä ja avaa työnvieroksunta-käsitteen sisältöä ja määrittelyä. Tutkielman näkökulma pohjautuu kontekstikonstruktivismiin. Erilaisuuden ja sosiaalisten ongelmien määrittely on jatkuvan keskustelun ja kiistelyn alainen aihepiiri, sillä kyseisissä ilmiöissä ja niiden hallinnassa törmäävät erilaiset intressit ja tavoitteet. Sosiaalisen ongelman määrittely on tulosta aktiivisesta kollektiivisesta määrittelyprosessista, johon osallistuu useita toimijoita. Koska itse laki määritteli työnvieroksunta-käsitteen ja rajasi lain soveltamisalan hyvin väljästi, paikalliset viranomaiset saivat laajat toimintavaltuudet. Tämän vuoksi on tärkeä tutkia, millaiset henkilöt koettiin ongelmallisiksi, ”häiritsevän erilaisiksi”. Tärkein lähdemateriaali työssä on kunnallisen työasiainlautakunnan laatimat henkilöaktit työnvieroksujina käsitellyistä henkilöistä. Henkilöaktit sisältävät lautakunnan omien merkintöjen lisäksi poliisin huolto-osaston, huoltolautakunnan ja lääkäreiden asiakirjoja. Systemaattisen otannan avulla akteista on koottu noin 350 henkilöaktin otos. Nämä henkilöt on jaettu neljään ryhmään sen perusteella, mitkä syyt ovat johtaneet henkilön päätymiseen pinnarikäsittelyyn. Näin muodostuneen neljän ryhmän nimet ovat rikolliset, alkoholiongelmaiset, irtolaisnaiset ja ”kunnon kansalaiset”. Ryhmiä analysoidaan vertailun ja tilastollisten menetelmien avulla. Pinnarilaki oli yhtä aikaa työmarkkina-, sosiaali- ja kontrollipolitiikkaa. Sen soveltamisessa tulivat ilmi valtion työvoimapoliittiset intressit jälleenrakentavassa ja työvoimapulasta kärsivässä maassa. Työnvieroksujien joukkoon päätyi niin yhteiskunnan syrjässä roikkuvia moniongelmaisia kuin työkyvyttömyydestä tai työn puutteesta kärsiviä tavallisia kansalaisia. Pinnarilaki sai sovellettaessa ”kaatoluokka”-luonteen: sen avulla viranomaisten kynnys puuttua epäilyttävinä pitämiensä henkilöiden elämään madaltui, sillä esimerkiksi alkoholisti- ja irtolaislainsäädännön soveltamisala oli rajatumpi. Sotatoimien päätyttyä viranomaiset kävivät taistoon yhteiskunnan sisäisiä vihollisia, kohonnutta rikollisuutta, muuttuneita moraalikäsityksiä ja lisääntynyttä päihteidenkäyttöä, vastaan. Tässä taistelussa pinnarilaki oli viranomaisten tärkein ase ja kontrollikeino.

"Philly Joe" Jonesin Jazz-rumpukomppaus : Improvisoitu säestys ja vuorovaikutus kappaleessa 'Blues for Philly Joe'

Tutkielma käsittelee jazz-rumpali Joseph Rudolph Philly Joe Jonesin (1923 1985) improvisoitua säestystä, komppausta, ja soittajien välisen vuorovaikutuksen osuutta jazz-esityksen muotoutumisessa. Jazz-rumpalin soitolle on tyypillistä, että kaikki toiminta on improvisoitua, kappaleen ja lajin viitekehyksen sekä häneen kohdistuvien odotusten raameissa tapahtuvaa luomisprosessia. Jazz-analyysi on painottunut kontekstista irrotetun improvisoinnin tutkimiseen, mutta tässä työssä painopiste on ryhmädynamiikassa. Analyysikohde on Sonny Rollinsin säveltämä 12-tahtinen blues Blues for Philly Joe (1957) Rollinsin levyltä Newk s Time (Blue Note 7243 5 76752 2 2). Rumpukomppausta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Aluksi rumpuosuudesta pelkistetään erityisen karsimismenetelmän avulla komppauksen rytminen hahmo, rytmilinja. Rytmilinja-analyysin avulla vastataan tutkimuskysymykseen minkälaisilla rytmeillä Jones komppaa, ja miten sen rytmi suhteutuu pulssiin, metriin ja muotoon nähden. Seuraavaksi motiivianalyysista kehitetyllä aiheiden erittely- ja variaatiomenetelmällä määritellään Jonesin komppausfraasien piirteet, rakenteet ja variaatiot. Lopuksi Jonesin ja solistin välistä vuorovaikutusta tutkitaan kartoittamalla aihelainaukset, sekä rytmisektion sisäistä koordinointia rytmilinjojen avulla. Rytmilinja paljastaa Jonesin korostavan usein tiettyjä tahdinosia tietyissä rakennepaikoissa eri kertauksissa. Komppaus tuo rakenteelliset taitepaikat esiin, ja samalla sen polyrytmit horjuttavat vallitsevaa 4/4-metriä. Fraasianalyysi paljastaa Jonesin komppiaiheiden käytön olevan johdonmukaista, ja joillakin fraaseilla on oma täsmällinen funktionsa. Pitkätkin komppifraasit perustuvat vain muutamaan hahmoon, joista tärkeimmät ovat kolmijakoiset polymetrit ja synkoopit. Vuorovaikutus solistin kanssa ilmenee kahdensuuntaisina aihelainauksina tai vaihtoehtoisesti kontrasteina. Rytmisektion sisäisen vuorovaikutuksen muodoista merkittäviin on yhteisten toistuvien rytmiaiheiden, riffien, koordinoitu käyttö. Rytmisektion jäsenet myös hakeutuvat tietoisesti toisen soittajan rytmilinjan sisään päätyäkseen samoille tahdinosille. Työssä konkretisoituu säestämisen ja vuorovaikutuksen merkitys jazz-improvisoinnin synnyttäjänä. Tutkimuskohde ei olisi voinut tulla lopulliseen muotoonsa ilman soittajien vuorovaikutusta. Tämän työn myötä nousee tarve tutkia rytmisektion toimintaa ja vuorovaikutuksen evoluutiota eri tyylikausina.

Lithics after Stone Age in East Africa : Wadh Lang'o case study

Tutkielmassa käsitellään kiviesineiden käytön jatkumista kivikauden jälkeen Itä-Afrikassa. Rautakauden alku Itä- ja Etelä-Afrikassa liitetään perinteisesti bantuheimojen migraatioon näille alueille. Tämä vallitseva teoria otettiin tässä tutkimuksessa lähtökohdaksi. Afrikasta tunnetaan runsaasti sekä etnografisia että arkeologisia esimerkkejä kiviteknologian säilymisestä paikoin 1900-luvun loppupuolelle. Nämä liittyvät usein perimätiedon perusteella "kivikautisten" metsästäjä-keräilijöiden ja rautakautisten maanviljelijä- ja karjanhoitajayhteisöjen rinnakkaiseloon. Tutkimuskysymystä lähestytään sekä julkaistun että primääriaineiston kautta. Alussa esitellään kirjallisuudesta löytyviä esimerkkejä myöhäisestä kiviesineiden käytöstä, minkä jälkeen käydään tarkemmin läpi Malawin alueelta julkaistu aiheeseen liitettävissä oleva arkeologinen aineisto. Tätä käytetään vertailuaineistona tutkimuksen pääasiallista tapaustutkimusta käsiteltäessä. Pääasiallisena tapaustutkimuksena toimii Viktoria-järven läheisyydessä sijaitsevan Wadh Lang'o:n asuinpaikan kiviesineistön analyysi. Wadh Lang'o:sta tunnetaan pitkä kulttuurisekvenssi, joka kattaa alueen myöhäiskivikautiset ja rautakautiset kulttuurivaiheet. Stratigrafisen aineiston perusteella kiviesineet ovat säilyneet asuinpaikalla käytössä ainakin keskisen rautakauden alkuun. Varhaisimmassa vaiheessa asuinpaikkaa on asuttanut Oltome-kulttuuriin kuuluva väestö. Suurimmat muutokset materiaalisessa kulttuurissa analyysin kattamana aikana ovat aiheutuneet seuraavan kulttuurivaiheen, Elmenteitan-kulttuurin, myötä. Kiviesineistön perusteella Elmenteitan-keramiikan ilmaantuminen asuinpaikalle on liitettävissä idästäpäin Itä-Afrikan hautavajoaman suunnalta tapahtuneeseen migraatioon. Jatkuvuuden puolesta puhuvat esimerkiksi tehdyt kiviraaka-aine valinnat. Vaikuttaa, että edeltänyt Oltome-keraaminen väestö on säilyttänyt vaikutuksensa asuinpaikalla vielä tänäkin aikana. Varhaisrautakautisen Urewe-keramiikan ilmestymiseen asuinpaikalle ei näyttäisi olevan liitettävissä mitään suurisuuntaista migraatiota, toisin kuin vallalla oleva teoria bantumigraatiosta antaisi olettaa. Mahdollisesti uusi keramiikka on omaksuttu spesialistien, esimerkiksi seppien, muuton myötä tai vaeltavien kauppiaiden vaikutuksesta. Kiviesineistö osoittaa jatkuvuutta esimerkiksi mikroliittien morfologisten piirteiden ja käytettyjen raaka-aineiden perusteella. Mahdollisesti Elmenteitan-kulttuurin karjanhoitoa harjoittanut väestö on kyennyt estämään bantusiirtolaisten muuton alueelleen. Rauta ei vaikuta olleen asuinpaikalla missään vaiheessa erityisen yleistä, eikä paikalta tunneta merkkejä raudanvalmistuksesta. Tutkielman lopussa esitellään kaksi vaihtoehtoista mallia, joiden pohjalta myöhäinen kiviesineiden käyttö voisi selittyä. Niistä ensimmäinen perustuu konventinaaliseen käsitykseen, jossa rautakauden alku nähdään bantumigraation seurauksena. Toinen malli perustuu varhaisrautakautisten kulttuuripiirteiden leviämiseen diffuusion avulla. Wadh Lang'o:n tapaustutkimus näyttäisi puhuvan diffuusion puolesta, mutta toisilla alueilla, esimerkiksi Malawissa, migraatio vaikuttaa olevan todennäköisin selitysmalli. Avainsanat: arkeologia, kiviteknologia, Itä-Afrikka, Oltome, Elmenteitan, Urewe, bantumigraatio, myöhäiskivikausi, rautakausi

Lausunta taiteena ja tapahtumana : Tekstikeskeisyys, esittäjäkeskeisyys ja lausunnan positiot lausuntaa koskevan kirjallisen aineiston ja teatterintutkimuksen viitekehyksessä

The research is analyzing the Finnish tradition on poetry elocution both from the discource analytical and theatrical and view point. The main questions are, whether there still is a fixed position for elocution in the field of art or are we dealing with just one form of thearte? -- The art of elocution has been considered as an independent art form, sometimes even in opposition to theatre, which has been regarded as a very physical and emotional art form by the elocutionists themselves. The self-image of the Finnish elocution art has been born and firmly sustained from the notion that elocution is linked to literature. Elocution as an art form has been seen as "pure" and humbly serving literature and poetry. The main function of an elocutionist has been to understand and vocally express the meanings found in a poem to larger audience. -- This function has changed over the time. There have been a transition from the traditonal text-centeredness to performer-centeredness, even to performance-centeredness as a new wave of theatrical elements and methods have reached the circle of elocution. New forms of poetry performances, such as poetry reading and poetry slam are new challenges to elocution as it must reconsider it´s traditional function in a new artistic and cultural context.

Tanssi Möbiuksen renkaalla : Alain Robbe-Grillet'n romaani Djinn ja kirjallisuuden välitila

Ranskalaisen uuden romaanin isän, Alain Robbe-Grillet'n romaani Djinn (1981) on alun perinilmestynyt ranskan kielen oppikirjana nimellä Le Rendez-vous (1981). Oppikirjaelementti tulee selkeimmin esiin siinä, että tarinan edetessä verbit esitellään helpoimmasta konjugaatiosta vaikeimpaan, eri aikamuodot ja modukset esitellään järjestelmällisesti indikatiivin preesensistä alkaen,jne. Tästä kieliopillisen kehityksen periaatteesta generoituu myös itse tarina. Ts. kieliopillinen aineisto ja didaktisuus tunkeutuvat vastustamattomasti myös tarinan tasolle. Viime kädessä Djinn on siis kertomus kielestä. Toisaalta, vaikka Djinn väistää kaikki genre-luokitukset, voisi sitä luonnehtia eräänlaiseksi salapoliisiromaaniksi tai mysteeriksi, sillä siinä päähenkilö Simon Lecœur saa vallankumoukselliselta organisaatiolta omituisen toimeksiannon. Tehtävän luonnetta ei kuitenkaan paljasteta, mutta vähitellen selviää, että kysymys on kielen arvoituksesta. Matkansa varrella romaanin päähenkilö ja lukija ikään kuin vihitään kieltä ja kirjallisuutta koskevaan pyhään tietoon. Mukaansavetävän kerronnan ja kertomuksen "takaa" paljastuu siis myös metakirjallinen ja (kirjallisuuden)filosofinen teos. Djinn-romaanissa toimiva vallankumouksellinen organisaatio taistelee ihmiskunnan koneistumista ja mekanisaatiota vastaan, sillä ne ovat vieraannuttaneet ihmisen todellisesta elämästä. Samalla tavalla koko romaani taistelee kielen jähmettyneisyyttä, atomisoitumista ja mekanisoitumista vastaan. Aivan kuten lingvistis-didaktinen elementti sekoittuu romaanissa fantastiseen fiktioon, sekoittuvat siinä vastaansanomattomasti toisiinsa myös länsimaisen populaarikulttuurin stereotypiat ja mytologinen aineisto, aika ja kielen aikamuodot, fiktio ja todellisuus, jne. Romaanissa purkautuvat myös monet dikotomiset oppositioparit - mm. mies vs. nainen, puhe vs. kirjoitus, järjestys vs. epäjärjestys ja jopa lukija vs. kirjailija. Teoksen vallankumouksellisuus on välitilassa, joka on kohtaamisen (rendez-vous) tila. Ts. romaani pyrkii kaikilta osin siihen kielen ja merkityksen syntymän tilaan, jossa mieli ja merkitys (sens) ei vielä ole erottautunut "mielettömyydestä" ja "merkityksettömyydestä" (non-sens). Välitilanvapaus on siinä, että ihmisen jähmettyneet käsitykset ja konstruktiot maailmasta rikkoutuvat ja korvautuvat sisäisellä liikkeellä, jossa ihminen ja maailma kohtaavat toisensa välittömällä tavalla. Pyrkimys välitilaan yhdistää Djinnin myös Gilles Deleuzen filosofiaan. Tässä välitilassa kieli ei ole enää todellisuudesta vieraantunutta. "Simulaatio" tai "kommunikaation ekstaasi" ei ole mahdollista kielellä, joka kieltäytyy kommunikoimasta, kieltäytyy olemasta pelkkä väline. Sen sijaan tämä kieli vaatii lähikosketusta, tuntoaistia, osallistumista. Tätä tapahtumaa välitilassa voi kutsua tanssiksi Möbiuksen renkaalla. Avainsanat: Alain Robbe-Grillet, Gilles Deleuze, Djinn, nouveau roman (uusi romaani)

Heräämisten poetiikkaa : Lajeja ja intertekstejä Arvid Järnefeltin romaaneissa Isänmaa, Maaemon lapsia ja Veneh'ojalaiset

Poetics of Awakenings. Genres and Intertexts in Arvid Järnefelt s Novels Isänmaa, Maaemon lapsia and Veneh ojalaiset This doctoral dissertation focuses on Arvid Järnefelt s (1961 1932) novels Isänmaa (1893), Maaemon lapsia (1905) and Veneh ojalaiset (1909). The study applies the genre theory and concepts Alastair Fowler has introduced in his Kinds of Literature (1982). Fowler s theory of the novel is developed further and applied to Finnish realist novels. The generic analysis is supplemented by intertextual analysis, which is mainly based on the idea of specific intertextual relations as presented by Kiril Taranovsky. Generic and intertextual analyses form the basis for hermeneutic interpretation, in which attention is paid to the fact that the novels are written by the designated writer in specific historical and cultural circumstances. Instead of the author s intention , the study focuses on the realised intention , in other words the novels as they are published. Järnefelt s first novel Isänmaa is understood to be a classical Bidungsroman that depicts the socialisation of a young male protagonist. From an intertextual point of view, the novel appears to be a novel of conversion, too, due to the biblical allusions concealed in the depiction of the events. Furthermore, Isänmaa is seen to stand in an intertextual relation to Hegel s, Snellman s and Topelius s writings. Maaemon lapsia is argued to be a thesis novel, which persuades the reader to adopt a certain ideological and political stance, namely Henry George s view on the private ownership of land. The novel is modulated by the generic repertoires of fairy tale and tragedy. The mythical frame of the novel supports the thesis novel, as it gives universal validity to the particular events depicted in the novel. Maaemon lapsia also comments on the contemporary political debate on the relations between Finland and Russia by presenting the relationship as analogous to the relationship between tenant farmer and landowner. Veneh ojalaiset exhibits a wide range of genres. Comic, tragic and mythical mode is combined with, for example, family novel, romance, conversion novel and revolutionary novel. From a rhetorical viewpoint, the novel is an apology, which accuses society of generating criminality by means of unjust laws and procedures. The novel discusses the question of resistance to evil by using the themes of Faust and Job, as well as by confronting the philosophies of Epictetus and Nietzsche. The novel is a thesis novel, which disputes the possibility of violent revolution as a way to a better society and recommends passive resistance for an individual living in an unjust society. The poetics of Järnefelt s novels is regarded as the poetics of conversion, as all the novels in focus depict the protagonist s awakening to see the society in a new light, be it a patriotic vision of the reality or a conception of the unfairness of society.

Meän tapa puhua : Tornionlaakso pellolaisnuorten subjektiivisena paikkana ja murrealueena

This folk linguistic and human geographic study deals with dialect awareness, dialect use and place attachment. The study discusses theoretical and methodological issues current in sociolinguistics suggesting that the study of attitudes should be regarded as a core area in the study of variation and change. Furthermore, it is suggested that instead of putting effort into improving mental mapping methodology (adopted into folk linguistics from behavioural geography of the 1960 s), the more up-to-date thinking of space in geography should be adopted. The region and the dialect are treated as perceptual constructs in the study. The dialect perceptions of high school seniors in the Finnish Tornio Valley are examined trough a triangulation method involving a questionnaire, interviews and dialect recognition test as the research methods. The h in non-initial syllables (e.g. lähethä(ä)n, saunhaan ~ sauhnaan let s go into sauna ) turns out, expectedly, as the most salient feature in the dialect awareness of the locals and in terms of local identity construction. This feature is no longer heard in most of the present dialects of Finnish but is still thriving in the Tornio Valley in the cross-border dialect area. The metathetic variant (saunhaan > sauhnaan into sauna , käymhään > käyhmään to go ) is a characteristic feature of the Tornio Valley dialect. However, individual differences have long been found in the use of the h. This study challenges the essentialist variationist view of social categories (gender) by analysing variation from a quantitative but emic and human geographic point of view. The study shows that the variation of the h is statistically significantly patterned in terms of the degree of feeling of insideness vs. outsideness. New light is shed on the gender differences found in earlier sociolinguistic studies: differences in dialect use between and inside gender groups are illuminated by the fact that, in this case, it is young women who are generally less attached to the local community than young men, but this does not hold for all the individuals. The ideological motivation for preservation of the h seems to be based on the imagined community of Tornio Valley covering both the Swedish and the Finnish valley area. The general image of the dialect area and it s speakers, the shared cognitive dialect boundaries of the locals and the particularly deep level of awaress of the linguistic variation of the h are notable resources of the Tornio valley identity. Hyperdialectic forms analogical to the most frequently attested metathetic forms are found in the interview data, predicting that in this dialect the h will be maintained also in the future.

Toimijaroolit ja roolien välinen dynamiikka Vihreän liiton periaateohjelmassa 2006

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen toimijarooleja poliittisen puolueen periaateohjelmassa. Aineistonani on Vihreän liiton vuonna 2006 voimaan tullut periaateohjelma. Periaateohjelma on puolueen yhteisen keskustelun tuloksena syntyvä, kantaaottava ja voimakkaan ideologinen teksti, johon valikoidaan mukaan puolueen tärkeäksi katsomat asiat. Ohjelma on tekstinä preskriptiivinen ja sisältää runsaasti toimintavaatimuksia ja -ohjeita, mikä korostaa toimijuuden keskeisyyttä tutkimuskohteena juuri tässä tekstilajissa. Tekstilajikysymykset ja periaateohjelman kirjoituksen konventiot vaikuttavat myös aineistossani leimalliseen aktiivisesti toimivan subjektin häivyttämisen. Pyrin erittelemään ja analysoimaan Vihreän liiton ohjelmaa tapausesimerkkinä siitä, miten toimijaroolien kautta rakennetaan ohjelmatekstin maailmaa ja toimijoiden suhteita siinä. Välineenä analyysissani käytän A.J. Greimasin kehittelemää aktanttimallia (katso Greimas 1979). Semanttinen malli jäsentää tekstin maailman toimijoita rooleihin niiden suorittamien funktioiden perusteella. Keskeisimmät tarkasteltavat roolit ovat aktiivisen toimijan kategoria, statiivisen vaikuttajan kategoria ja toiminnan kohteiden kategoriat. Aineistonani olevan tekstin tunnusomaisen polarisaation tähden jaan kunkin näistä kategorioista edelleen puolueen kannan mukaiseen eli hyväksi esitettyyn ja kannan vastaiseen eli pahaksi esitettyyn. Analyysin tuloksena muodostuu käsitys periaateohjelman prototyyppisille toimijarooleille annetuista ominaisuuksista. Tärkeimpiä erottelevia ominaisuuksia ovat statiivisuus/dynaamisuus, agentiivisuus/sen puute sekä abstraktisuus/konkreettisuus. Statiivisuuden ja abstraktiuden totean koko tekstille leimallisiksi piirteiksi, erityisesti periaateohjelman pahalle. Tyypillinen paha on epäinhimillinen voima kuten ilmastonmuutos tai globalisaatio. Puolueen kannan puolella olevissa rooleissa ominaisuuksien hajonta on suurempaa. Puolueviitteiset toimijat sekä puoluetulkintainen me-pronomini ovat lähinnä kielen prototyyppistä agentiivista toimijaa. Ne ovat subjektiasemissa kommunikaatiotoiminnalle ja evidentiaalisuuden lähteenä asenteita ilmaistessa. Kommunikaatio itsessään hahmottuu keskeisenä toimintana ohjelmassa. Ihmisviitteisyys on lähinnä uhrin tai hyötyjän roolien piirre. Erityisen mielenkiintoinen seikka on kansalainen-sanaan ja sen lähimerkityksisiin vastineisiin kohdistuva ristiriita ohjelman metatekstin kansan aktiivista toimintaa ihannoivassa kielenkäytössä ja samanaikaisessa kansalaisten kielentämisessä tekstissä toiminnan kohteiksi. Ihmiset ovat periaateohjelmassa uhreja tai hyötyjiä, kun taas toimintavelvoitteet kohdennetaan tyypillisesti valtioille ja yhteiskunnan rakenteille. Poimin myös tarkasteltavaksi sellaisia kielen keinoja ja ilmiöitä kuin modaalisuus, kausaatiot, vaihtoehtoisten maailmojen käyttö ja nominalisaatio, sikäli kuin ne valottavat tarkasteltavana olevia toimijarooleja. Modaalisuus ja kausaatiot ovat tekstin merkityssuhteiden ilmiöitä. Kausaatio on ohjelmassa merkittävän vähäkäyttöinen, kun taas runsaslukuiset nesessiivirakenteet edustuvat ilman niille odotuksenmukaisia argumentteja. Modaalisuuden lähde ja kohde jätetään usein kielentämättä. Molemmat edellä mainitut seikat korostavat nykyhetkeä ja tulevaa toimintaa tekstin keskiössä. Toiminnan suorittajaa häivytetään tekstistä eri keinoin. Näin on erityisesti, kun puhutaan sävyltään negatiivisesta toiminnasta tai dynaamisesta toiminnasta. Dynaamista toimintaa kuvaavat verbit sijoittuvat tyypillisesti infinitiivisiin lausekkeihin, jotka on upotettu argumenttirakenteeseen tai sijoitettu ehtolauseella tai tulevaisuudesta puhuttaessa mahdollisiin maailmoihin. Näin toiminta ei reaalistu rakenteessa tässä ja nyt, vaan potentiaalisena toimintana tulevaisuudessa. Samalla syntyy myös potentiaalisen sankarin rooli, joka tässä ja nyt olevasta sankarista poiketen on ohjelmassa yleinen. Tätä roolia tarjotaan niin puolueen potentiaalisille tukijoille kuin pahoille voimillekin, kunhan ne määritellään uudelleen puolueen aatteille alisteisena sijoittamalla niiden yhteyteen puolueen diskurssin kiinteästi liittyviä attribuutteja kuten vihreä tai ekologinen.

Kantauralin murteutuminen vokaalivastaavuuksien valossa

Tässä työssä käsittelen kolmen läntisimmän (saame, itämerensuomi ja mordva) ja kolmen itäisimmän kielihaaran (mansi, hanti ja samojedi) ensitavun vokaalivastaavuuksia aineistonani Pekka Sammallahden sanalista artikkelista Historical phonology of the Uralic Languages (kirjasta The Uralic languages, 1988, toimittanut Denis Sinor). Keskiset kielihaarat marin, permin ja unkarin olen tässä työssä jättänyt systemaattisen tarkastelun ulkopuolelle, koska pohjustustyön aikana selvisi kaksi tendenssiä: yhtäältä monella näiden kielihaarojen vokaaleista on taustallaan useita eri kantauralin vokaaleja, ja toisaalta monilla kantauralin vokaaleilla on jatkajinaan erilaisia vokaaleja kyseisissä kielihaaroissa. Lisäksi jättämällä näiden kielten vokaaliston systemaattisen selvittämisen myöhempiin tutkimuksiin minun on mahdollista koetella lopputyössä esittämiäni hypoteeseja. Tarkasteluni perusteella sana-aineisto antaa mahdollisuuden sellaiselle uudelleentulkinnalle, että kantauralin ensitavun vokaaliparadigma olisikin ollut aiemmin oletettua rikkaampi. Itäisissä kielihaaroissa on säilynyt enemmän distinktiivisiä vokaalifoneemeja kuin läntisissä, ja vaikka läntisissä kielihaaroissa vokaalifoneemien kokonaislukumäärä on lähtökohtaisesti pienempi, selittyvät eräissä sanaryhmissä esiintyvät vokaalivastaavuussarjat luontevimmin niin, että vokaalit ovat lännessä langenneet yhteen, mutta eri kielihaaroissa eri tavalla. Toisin sanoen itäisten kielihaarojen distinktiivisiä vokaaleja vastaavat systemaattisella tavalla läntisten kielihaarojen epäsäännöllisinä pidetyt vastaavuussarjat. Nähdäkseni tässä työssä esittämiäni seikkoja ei ole aikaisemmin havaittu johtuen menetelmän sisäänrakennetuista rajoituksista: yksittäisiä vokaaleja vertaamalla on mahdollista löytää säännölliset vastineet vain niin monelle vokaalille kuin löytyy kummastakin (tai jokaisesta) vertailtavasta kielestä. Pääsääntöisesti vertailu tavoittaa siis vain sen määrän distinktiivisiä yksiköitä kuin löytyy siitä kielestä, jossa yksikköjen lukumäärä on pienin. Tämän vertailevan menetelmän rajoituksen ylitettyäni esitänkin lopputyössäni kantauraliin kahta uutta vokaalia, jotka vastaavat uralistiikassa vanhastaan tunnettuja redusoituneita vokaaleja (etinen ja takainen labiaalisuudeltaan redusoitunut vokaali). Tarkastelussani perustelen myös, miksi äännetaso on luotettavin murteutumisen osoittaja ja että äänteellisin perustein ei ole löydettävissä tukea samojedihaaran varhaiselle erolle muun kielikunnan yhteydestä; pikemminkin samojedi jakaa eräitä äänteellisiä uudennoksia (sekä vokaaliston että konsonantiston osalta) ugrilaisten kielten kanssa. Lisäksi toisin kuin on perinteisesti ajateltu, yhteisen sanaston lukumäärä ei voi aukottomasti todistaa varhaisesta diakronisesta kuilusta kielihaarojen välillä: sanastoeroille on löydettävissä muitakin mahdollisia selityksiä, kuten vaikkapa tiiviit kielikontaktit. Sen sijaan äännetasoa voidaan pitää luotettavana silloin kun useat kielikuntaa jakavat äänteelliset isoglossit osuvat samaan kohtaan. Tällä perusteella näyttää alustavasti siltä, että varhaisin kantauralin jälkeinen murreraja osuisi suomalais-permiläisten ja ugrilais-samojedilaisten kielten väliin.

7 päivää -lehden aukeama multisemioottisena tekstinä

Sensaatiolehden teksti, joka koostuu monista kuvallisista ja kielellisistä elementeistä, on tutkielman aiheena. Tutkielmassa vastataan kysymykseen, millainen tämä teksti on, kun sitä tarkastellaan multisemioottisesti. Analyysin lähtökohdaksi otetaan neljä merkityksen muodostumisen tasoa: tekstin rakentuminen (kompositio), maailman hahmottaminen (ideationaalinen merkitys), maailmaan osallistuminen (interpersoonainen merkitys) ja intertekstuaalisuus ynnä oletuslukijat (rekontekstualisointi). Teksti toimii yhtaikaa jokaisella tasolla. Aineistona on 7 päivää -lehden aukeama, jossa on Pop-palat-palsta. Aineistoa lähestytään deskriptiivisesti, eikä sitä arvoteta hyväksi tai huonoksi. Tutkielmassa käytetään viitekehyksinä systeemis-funktionaalista kieliteoriaa, kriittistä tekstianalyysiä ja sosiosemioottista visuaalista teoriaa. Tutkielma kuuluu tekstintutkimuksen alaan. Tekstiksi luetaan tässä työssä sekä visuaalisten että verbaalisten semioottisten merkkijärjestelmien tuotokset. Analyysissä osoitetaan, millaisen kokonaisuuden kuva ja kieli muodostavat, miten ne pelaavat yhteen ja millaista merkitystä yhteispeli viestii. Aikaisemman suomalaisen multisemioottisen tekstintutkimuksen kohteeksi ei ole otettu aikakauslehtiä saati sensaatiolehtiä. Elementtien muodostama kokonaisuus mahdollistaa lukijalle monta eri reittiä edetä tekstissä; teksti on multilineaarinen. Tärkeimmiksi elementeiksi erottuvat valokuvat ja otsikot. Sekä kuvassa että otsikossa, juttutekstissä ja kuvatekstissä etualaistetaan sama henkilö. Etualaistettu henkilö esitetään usein valokuvassa kahden henkilön välillä aktiivisena toimijana, hän on otsikossa tekijä sekä juttutekstissä ja kuvatekstissä teema. Osa otsikoista on puhekuplassa, ja muutenkin otsikoissa on vallalla verbaalinen prosessityyppi. Kuvan henkilöt puhuvat suoraan lukijalle. Referaattiotsikoiden totuudellisuus on otettu aukeamalla rennosti. Tätä selitetään moniäänisyyden käsitteellä: kuvan henkilön ja palstan kirjoittajan äänet kuuluvat otsikoissa samanaikaisesti. Tärkeä tutkimustulos on se, että otsikoita ei ole merkitty referoinniksi tyypillisten referointikonventioiden tapaan, vaan johtolauseen paikan ja tehtävän täyttää valokuva. Kuva kehystää referaattiotsikon. Lukijaan otetaan läheinen kontakti: häntä pyydetään vastaamaan viikkokilpailuun, kuvien henkilöt vaativat katseellaan lukijaa osallistumaan, valokuvat on rajattu sosiaalisti läheisiksi, käytetään arkikieltä. Aineistoteksti on ennen kaikkea sosiaalista. Analyysissä osoitetaan tekstin tehtäviä, joita ovat sosiaalisuuden lisäksi mm. kaupallisuus, viihteellisyys ja juoruilu. Tekstipiirteistä erityisesti kirjasinlajit ja -leikkaukset nähdään interteksteinä muihin aikakauslehtiin. Aukeaman kokonaisuus tulkitaan analogiseksi kollaasitaiteen kanssa. Räväkät kuvat ja otsikot yhdessä juttu- ja kuvatekstien ym. elementtien kanssa muodostavat multisemioottisen kokonaisuuden, jossa koodien perinteiset tehtävät sekoittuvat: visuaalinen on myös verbaalista ja verbaalinen visuaalista.

Bedömningen av muntliga språkkunskaper i svenska : en analys av bedömarnas reflektioner kring elevbedömningens reliabilitet

Tutkielmassa käsitellään ruotsin suullisen kielitaidon kriteeripohjaista arviointia Eurooppalaiseen viitekehykseen perustuvan arviointiskaalan avulla arvioijan näkökulmasta. Tutkielmassa analysoidaan seitsemän arvioijan arviointiprosessin reflektointia. Arvioijat osallistuvat poikkitieteelliseen HY-TALK-pilottitutkimukseen Helsingin yliopistossa. Tutkielman tavoitteena on eritellä, miten arvioijat kokevat peruskoulu- ja lukio-opetuksen opetussuunnitelmiin sisältyvän kriteeripohjaisen kielitaidon skaalan käytön ruotsin kielen suullisen taidon arviointityön pohjana. Erityisesti painotetaan arvioijien subjektiivista kokemusta skaalan avulla arvioinnista. Lisäksi analysoidaan kyseisten arvioijien arviointitulosten reliabiliteettia HY-TALK-tutkimuksessa. Aineistona käytetään arvioijien avoimilla haastatteluilla kerättyjä kommentteja skaalan käytöstä ja arvioinnista, sekä samojen arvioijien oppilasarviointituloksia HY-TALK-pilottitutkimuksesta. Tutkimusmetodi on kvalitatiivinen kokeenjälkeinen tapaustutkimus. Tutkielman teoriatausta nojautuu suullisen kielitaidon arvioinnin tutkimukseen. Suullisen kielitaidon arvioinnin perustana voidaan pitää Bachman ja Palmerin (1996) teoriaa kommunikatiivisesta kielitaidosta. Kielitaito jaetaan organisatoriseen ja pragmaattiseen kompetenssiin. Kokeen reliabiliteetti ja validiteetti nousevat tutkielmassa keskeisiksi käsitteiksi. Suullisen kielitaidon mittaamisessa ongelmana on kommunikaation arviointi. Koetyyppinä suorituskoe, jossa kokelas arvioidaan kommunikatiivisessa tilanteessa, ei yleisen käsityksen mukaan vastaa autenttista kielenkäyttötilannetta. Kokeen perusteella halutaan kuitenkin tehdä yleistys kokelaan kielitaidosta ja selviytymisestä oikeissa kielenkäyttötilanteissa. Arvioinnissa tehdään ero analyyttisen ja holistisen arvioinnin välille. Kriteeripohjaisessa arvioinnissa pyritään pitäytymään analyyttisessa arvioinnissa, jolloin arvioija kiinnittää huomiota monipuolisesti kokelaan kielitaidon eri osa-alueisiin. Tutkielman tuloksena seitsemän analysoidun arvioijan välillä on suuria eroja arvioinnin lähtökohdissa ja subjektiivisissa painotuksissa. Osa arvioijista painotti organisatorista kompetenssia, ja osa taas pragmaattista kompetenssia. Interaktion ja kommunikaation roolista suullisen kielitaidon arvioinnissa oli suuria mielipide-eroja. Osa arvioijista painotti arvioinnissa kommunikaation tärkeyttä ja muita pragmaattiseen kompetenssiin kuuluvia osa-alueita, kun taas osa mainitsi esimerkiksi oikeakielisyyden ja rakenteiden hallinnan. Kolme arvioijaa painotti pragmaattista kompetenssia, kaksi mainitsi piirteitä molemmista, ja kaksi painotti organisatorista kompetenssia. Osa eroista selittyy arviointitapahtumien eroilla sekä arvioijien kokemuksella. Toisaalta, nämä erot arvioinnin subjektiivisissa painotuksissa eivät suuresti näy itse pilottitutkimuksen viitekehyspohjaisen arviointiskaalan avulla saaduissa oppilasarviointituloksissa. Arvioijien välisiä eroja oppilasarvioinnissa kuitenkin esiintyy. Organisatorista kompetenssia painottavat antoivat osalle oppilaista hieman muita parempia arvosanoja. Tutkielman päätelmä on, että tässä tapaustutkimuksessa arviointityössä oli subjektiivisia painotuksia, ja että jonkin verran eroja kriteeripohjaisessa oppilasarvioinnissa löytyi. Erot eivät kuitenkaan yleisesti ottaen olleet kovin suuria.

Kiehtova epäloogisuus : Italiaa ja italialaisia koskevien mielikuvien diskurssianalyysiä.

Tutkimukseni aineistona on Työväenopiston italian kielen opiskelijoiden lyhyitä, vapaamuotoisia kirjoituksia ja muutama sähköpostiviesti hyvin Italiaa tuntevilta ihmisiltä. Teksteissä kerrotaan mielikuvista Italiasta ja italialaisista. Analysoin aineistoa sosiaalipsykologisen diskurssianalyysin menetelmin. Johtuen aineiston sisällön stereotyyppisyydestä käsittelen teorialle omistetussa kappaleessa menetelmän ohella aiempaa tutkimusta stereotypioista. Analyysi jakautuu kolmeen osaan: ensin käsittelen koko aineistossa toistuvia teemoja, sitten 11 kokonaista kirjoitusta ja lopuksi kokoan analyysin perusteella kolme diskurssia Italiasta ja italialaisista. Nämä diskurssit toteutuvat sekä aineistossani että monissa muissa teksteissä, joissa puhutaan Italiasta tai etelästä ylipäänsä. Diskurssien sosiaalinen funktio on luoda etäisyyttä sisä- ja ulkoryhmän välillä. Ensimmäiset kaksi diskurssia vahvistavat kirjoittajien paremmuuden tunnetta vertailussa "etelämaalaisten" kanssa. Kolmas diskurssi sen sijaan rakentaa kuvaa italialaisista suomalaisia inhimillisempinä. Diskurssit Italiasta voidaan sijoittaa laajempaan kontekstiin, joka koskee kansainvälisiä valtasuhteita. Tässä kontekstissa suomalaisten käyttämät diskurssit Italiasta ovat pieni osa isoa hegemonista diskurssia, joka jakaa planeettamme kehittyneeseen pohjoiseen/länteen ja kehittymättömään etelään, johon Italiakin usein sijoitetaan. Avainsanat: diskurssianalyysi, stereotypia, valtasuhteet.

Päällekkäispuhunta suomalaisessa ja virolaisessa arkikeskustelussa: mitä, missä ja milloin

Tutkielmassa perehdytään suomalaisessa ja virolaisessa arkikeskustelussa esiintyvään päällekkäispuhuntaan keskustelunanalyyttisella menetelmällä. Aineistona on käytetty tuttavien välisiä, kasvokkaisia arkikeskusteluja. Aineistoa on kolmesta suomalaisesta ja kolmesta virolaisesta keskustelusta yhteensä noin tunti kummallakin kielellä. Tutkielman tarkoituksena on selvittää päällekkäispuhunnan esiintymistä yleisellä tasolla: mitä päällekkäin aloitetuilla vuoroilla tehdään ja millaisissa keskustelun tilanteissa päällekkäispuhuntaa käytetään, sekä missä kohden edellistä vuoroa päällekkäisenä alkava vuoro aloitetaan. Tutkielmassa myös vertaillaan suomalaista ja virolaista päällekkäispuhuntaa toisiinsa lähinnä laadullisesti. Tärkeiksi käsitteiksi nousevat vuoro, vuoron rakenneyksikkö, vuoronvaihdon mahdollistava kohta, keskustelun puhetila sekä vuorottelun sujuvuus. Päällekkäispuhuntana tuotetut vuorot jaetaan tutkielmassa kolmeen ryhmään, jotka esitellään omissa pääluvuissaan. Tutkimuksen mukaan osa päällekkäispuhunnasta on sellaista, jonka voi selittää vuorottelun ja vuorojen rakenteista käsin. Tällainen päällekkäisenä aloitettu seuraava vuoro alkaa hieman edellisen vuoron lopun päältä vuoron tullessa juuri valmiiksi eli vuoronvaihdon mahdollistavaan kohtaan. Vuoro voi alkaa jonkin verran aiemminkin, jolloin päällekkäisenä seuraavan vuoron aloittava puhuja näyttää ennakoivan, että edellinen vuoro on pian tulossa valmiiksi. Kolmas vuorottelun rakenteilla selittyvä päällekkäispuhunta liittyy tilanteeseen, jossa ketään ei ole valittu seuraavan vuoron käyttäjäksi. Tällöin kuka tahansa voi valita itsensä seuraavaksi puhujaksi, ja usein näin tekeekin useampi puhuja yhtä aikaa. Muiden päällekkäisyyksien analysoinnissa otetaan huomioon myös vuoron luonne ja tehtävä vuorovaikutuksessa. Nämä jaetaan edellä mainituin perustein kahteen ryhmään: osa päällekkäisyyksistä on luonteeltaan yhteistyöhakuisia, osa kilpailevia. Tässä jaottelussa keskeisenä tekijänä on se, pyrkiikö päällekkäin vuoronsa aloittava puhuja hallitsemaan keskustelun puhetilaa, vai tukeeko hän jonkun toisen puhujan puhetilan hallintaa. Toisen puhetilan hallintaa tukevia päällekkäisyyksiä on monentyyppisiä: kommentoivia dialogipartikkeleita, samanmielisyyden ja kiinnostuksen osoituksia, tarkistuskysymyksiä ja sanahaussa auttamista. Aineistosta löydetyt useat tiimiytymistapaukset osoittavat, että puhetilaa voidaan hallita myös yhdessä. Huumoriin ja nauruun liittyvät vuorot voivat olla sekä toisen puhetilan hallintaa tukevia että yhteisesti puhetilaa halliten tuotettuja. Sijaintinsa ja luonteensa perusteella kilpaileviksi määritellyt vuorot alkavat joko moniyksikköisen vuoron vuoronvaihdon mahdollistavassa kohdassa taikka vuoron rakenneyksikön keskeltä. Kilpailevan vuoron käyttäjä pyrkii saamaan puhetilan hallitsijan aseman itselleen. Useiden kilpailevina tuotettujen vuorojen voidaan sanoa jollakin tavalla rikkovan vuorottelun perussääntöjä, mutta tutkielmassa havaitaan, että siitä huolimatta ne harvoin aiheuttavat vuorovaikutukseen ongelmia tai häiriöitä. Tutkielmassa todetaan, että päällekkäispuhunta on tutkituissa suomalaisissa ja virolaisissa keskusteluissa laadultaan pääosin hyvin samankaltaista. Aineiston perusteella näyttää kuitenkin siltä, että virolaisissa keskusteluissa päällekkäispuhuntaa esiintyy yleisesti ottaen jonkin verran suomalaisia keskusteluja enemmän, ja kilpailevaa päällekkäispuhuntaa esiintyy jopa huomattavasti enemmän. Tutkielmassa havaitaan, että valtaosa kaikesta päällekkäispuhunnasta on ongelmatonta, ja sen esiintymisessä ja rakentumisessa näkyy keskustelijoiden pyrkimys sujuvaan vuorotteluun. Päällekkäispuhunnan todetaan olevan keskustelussa taajaan esiintyvää ja ennen kaikkea järjestäytynyttä toimintaa.

"Ei vittu, mennään röökille" : tutkimus sitaattien tehtävistä ja tekemisestä kaunokirjallis-journalistisissa lehtijutuissa

This research deals with direct speech quotations in magazine articles through two questions: As my major research question, I study the functions of speech quotations based on a data consisting of six literary-journalistic magazine articles. My minor research question builds on the fact that there is no absolute relation between the sound waves of the spoken language and the graphemes of the written one. Hence, I study the general thoughts on how utterances should be arranged in the written form based on a large review of literature and textbooks on journalistic writing as well as interviews I have made with magazine writers and editors, and the Council of Mass Media in Finland. To support my main research questions, I also examine the reference system of the Finnish language, define the aspects of the literary-journalistic article and study vernacular cues in written speech quotations. FUNCTIONS OF QUOTATIONS. I demonstrate the results of my analysis with a six-pointed apparatus. It is a continuum which extends from the structural level of text, all the way through the explicit functions, to the implicit functions of the quotation. The explicit functions deal with the question of what is the content, whereas the implicit ones base mainly on the question how the content is presented. 1. The speech quotation is an distinctive element in the structure of the magazine article. Thereby it creates a rhythm for the text, such as episodes, paragraphs and clauses. 2. All stories are told through a plot, and in magazine articles, the speech quotations are one of the narrative elements that propel the plot forward. 3. The speech quotations create and intensify the location written in the story. This location can be a physical one but also a social one, in which case it describes the atmosphere and mood in the physical environment and of the story characters. 4. The quotations enhance the plausibility of the facts and assumptions presented in the article, and moreover, when a text is placed between quotation marks, the reader can be assured that the text has been reproduced in the authentic verbatim way. 5. Speech quotations tell about the speaker's unique way of using language and the first-hand experiences of the person quoted. 6. The sixth function of speech quotations is probably the most essential one: the quotations characterize the quoted speaker. In other words, in addition to the propositional content of the utterance, the way in which it has been said transmits a lot of the speaker's character (e.g. nature, generation, behaviour, education, attitudes etc.). It is important to notice, that these six functions of my speech quotation apparatus do not exlude one another. It means that every speech quotation basically includes all of the functions discussed above. However, in practice one or more of them have a principal role, while the others play a subsidiary role. HOW TO MAKE QUOTATIONS? It is not suprising that the field of journalism (textbooks, literature and interviews) holds heterogeneous and unestablished thoughts on how the spoken language should be arranged in written quotations, which is my minor research question. However, the most frequent and distinctive aspects can be depicted in a couple of words: serve the reader and respect the target person. Very common advice on how to arrange the quotations is − firstly, to delete such vernacular cues (e.g. repetitions and ”expletives”) that are common in spoken communication, but purposeless in the written language. − secondly, to complete the phonetic word forms of the spoken language into a more reader-friendly form (esim. punanen → punainen, 'red'), and − thirdly, to enhance the independence of clauses from the (authentic) context and to toughen reciprocal links between them. According to the knowledge of the journalistic field, utterances recorded in different points in time of an interview or a data-collecting session can be transferred as consecutive quotations or even merged together. However, if there is any temporal-spatial location written in the story, the dialogue of the story characters should also be situated in an authentic context – chronologically in the right place in the continuum of the events. To summarize, the way in which the utterances should be arranged into written speech quotations is always situationally-specific − and it is strongly based on the author's discretion.