Maatalousyrittäjien osaamista tukevat koulutukset. Tapaustutkimus Pirkanmaan sähköiset tukilomakekoulutukset

Suomen ja Euroopan maatalouspolitiikan tukijärjestelmästä on muotoutunut vuosien saatossa monimutkainen kokonaisuus ja Euroopan Komissio on pyrkinyt yksinkertaistamaan lainsäädäntöä. Maatalouskomissaari Ciolos on huomioinut ongelman ja ottanut yhteisen maatalouspolitiikan yksinkertaistamisen ja ymmärrettävyyden yhdeksi tärkeimmäksi painopistealueeksi vuoden 2013 jälkeiselle ajalle. Tukijärjestelmän monimutkaisuus aiheuttaa maatalousyrittäjille ongelmia. Jotta maatalousyrittäjät oppisivat itse täyttämään tukilomakkeensa sähköisesti, järjestettiin Pirkanmaalla pilottihankkeen avulla tietokoneluokissa tukilomakekoulutusta. Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin näiden koulutusten tuloksia. Tutkimuksessa kartoitettiin maatalousyrittäjien näkemyksiä siitä, minkälainen vaikutus oppimisympäristöllä ja opettajalla oli maatalousyrittäjien oppimiseen. Tutkimuksessa selvitettiin myös, että kokivatko kurssilaiset Flow-ilmiön ja pystyttiinkö Pirkanmaan sähköisen tukihaun kursseilla käyttämään aktivoivaa opetusmenetelmää. Tämän pro gradu-tutkielman tarkoituksena oli avata vuoropuhelua yrittäjyyden ja kasvatustieteen välillä ja toimia eräänlaisena työkaluna suunniteltaessa ja toteutettaessa maatalousyrittäjien koulutuksia. Työn teoreettisena viitekehyksenä oli Päivi Tynjälän oppimisen kokonaismalli. Teorian rakennetta käytettiin oppimisen ongelmakohtien jäsentämiseen ja toimenpide-ehdotusten kartoittamiseen. Tutkimuksen tulokset osoittivat, että sähköisiä tukilomakekoulutuksia tulee jatkossakin järjestää. Maatalousyrittäjien oppimista tukilomaketilaisuuksissa edisti eniten opettajan luoma positiivinen oppimisilmapiiri ja opettajan käyttämät esimerkit. Positiivinen opettaja-oppilassuhde todettiin erääksi oppimisen kulmakiveksi. Kurssin alkuvaiheessa opettajan tuki koettiin tärkeäksi. Oppija saavutti tavoitteensa, jos hän pystyi muodostamaan opittavista asioista kokonaisuuksia. Pirkanmaan sähköisissä tukilomakekoulutuksissa koettiin ahaa-elämyksiä ja aika kului nopeasti uutta mielenkiintoista asiaa opetellessa. Tutkimuksen tuloksista voitiin päätellä, että maatalousyrittäjäkoulutusten opetussuunnitelmat tulee laatia niin, että ne aktivoivat oppimista ja koulutustapahtumien aihepiirit tulee ryhmitellä selkeästi. Opetusohjelmaan tulee pyrkiä lisäämään vuorovaikutteisuutta oppijoiden aktiivisuutta lisäävinä elementteinä. Oppimisprosessi tulee rakentaa niin, että oppijalle tulee tunne, että oppiminen on hyödyllistä, tarpeellista ja mielekästä. Tuloksista myös nähtiin, että koulutukset tulee järjestää mahdollisimman lähellä toiminnan oikeata ympäristöä, sillä oppimisympäristö heijastuu oppimiseen. Yhteenvetona voidaan todeta, että maatalousyrittäjien opettajan tulee toimia yrittäjämäisellä otteella ja olla aihealueen vuorovaikutustaitoinen asiantuntija ja kehittäjä. Hänen tulee reflektoida opetustyötään ja seurata tieteen tuloksia oppimisesta. Opettaja tarvitsee ohjausta ja opetusta voidakseen auttaa ja innostaa oppijoita oppimaan. Opettajan tärkein tehtävä on rakentaa oppimistilanne vuorovaikutteiseksi ja aktivoivaksi, mikä auttaa, vahvistaa ja kannustaa oppijoita oppimaan.

Äidin hoiva, jaettu vanhemmuus – ja vapaus valita. Argumentointi perhevapaiden uudistamisessa 1970-luvulta 2000-luvulle

Äitiyslomaa pidennettiin 1970-luvulla useasti, mikä herätti huolta lomien vaikutuksista naisten työmarkkina-asemaan. Edistääkseen lasten hoidon tasapuolisempaa jakautumista vanhempien kesken Suomi otti käyttöön isyysloman sekä vanhempien yhteisesti jaettavan vanhempainloman. Lomien kehittäminen kuitenkin pysähtyi 1980-luvun alkupuolella, kun taas muissa Pohjoismaissa isien kannustamiseksi kehitettiin 1990-luvulla kokonaan isille korvamerkittyjä lomakiintiöitä. Suomi otti vasta vuonna 2003 käyttöön ns. isäkuukauden, jonka käyttö kuitenkin edellyttää, että isä käyttää kaksi viikkoa yhteisestä vanhempainvapaasta. Isät käyttävät Suomessa vanhempainvapaita edelleen hyvin vähän. Sen sijaan vuodesta 1985 saakka käytössä ollut kotihoidon tukijärjestelmä, jolla tuetaan lasten kotihoitoa, on äitien keskuudessa hyvin suosittu. Tässä tutkielmassa tarkastellaan perhevapaista Suomessa käytyä poliittista keskustelua ja sen pitkän aikavälin muutosta. Tutkielmassa syvennytään tarkemmin kahteen ajanjaksoon: 1970-luvun uudistusaaltoon, jossa isät otettiin mukaan järjestelmään, ja 2000-lukuun, jolloin isien kannustaminen vapaiden käyttöön on jälleen ollut vahvasti poliittisella agendalla. Kiinnostuksen kohteena on ennen kaikkea pyrkimys vanhempien roolien muuttamiseen. Tässä yhteydessä selvitetään itse uudistusprosesseja, mutta keskeisenä tutkimuskohteena on se, millä tavoin päätöksentekoon osallistu-neet toimijat ovat argumentoineet kantojaan perhevapaiden tiimoilta. Tutkielman aineisto koostuu mm. valtiopäiväasiakirjoista ja eduskunnan pöytäkirjoista, hallitusten ja puolueiden ohjelmista, työmarkkinajärjestöjen kannanotoista sekä komiteoiden ja työryhmien muistioista. Aineistoa lähestytään kehysanalyysin sekä argumentaatioteorian menetelmillä. Molemmat menetelmät kiinnittävät huomionsa siihen, millä tekniikoilla poliittisessa argumentoinnissa pyritään aikaansaamaan esitetyille toimenpiteille mahdollisimman laaja kannatus. Tutkielmasta ilmenee, että 1970-luvun keskustelu vanhempainlomista oli hyvin polarisoitunutta. Isien hoivaajaroolin kasvattaminen oli osa vasemmiston tasa-arvodiskurssia, jonka tavoitteena oli tehdä isistä äitien kanssa tasa-arvoisia vanhempia ja äideistä vastaavasti tasa-arvoisia ansaitsijoita työelämässä. Tätä näkökulmaa vastusti konservatiivien äidinhoivan diskurssi, joka näki äidin luonnostaan parempana hoitajana lapselle. Konservatiivien vaatimus pitkästä äitiyslomasta yhdistyi vaatimukseen kotihoidon tuesta, jonka turvin äiti voisi hoitaa lastaan kotona pidempään. Vasemmisto vastusti tätä kiivaasti. 2000-luvulla keskustelu on keskittynyt vanhemmuuden kustannusten tasaisempaan jakamiseen sekä isien kannustamiseen vapaiden käyttöön. Näistä tavoitteista sinänsä on vallinnut lähes yksimielisyys, mutta keinoissa on eroja. Isien kannustamiseksi on varsinkin esitetty erilaisia malleja isäkiintiöistä. Perusteina on ollut isyyden vahvistaminen, isä-lapsi-suhde, tasa-arvon edistäminen sekä Pohjoismaiden positiiviset kokemukset kiintiöistä. Kiintiöitä vastustaneet työnantajat ja konservatiivit ovat kuitenkin pitäneet niitä vanhempien valinnanvapauden rajoittamisena, vaikka ne muuten ovatkin argumentoineet tasa-arvon ja isien kannustamisen puolesta. Kotihoitoa puolustava diskurssi ei puolestaan 2000-luvulla enää ole kiteytynyt pelkästään äidin hoivaan, vaan kotipiiriin yleensä. Isäkiintiöiden kannattajat taas eivät enää 2000-luvulla ole kyseenalaistaneet kotihoidon tukea, joka on pidentänyt naisten katkoja työelämästä ja jolla on suuri merkitys lasten hoidon epätasaiselle jakautumiselle.

Kelan lapsiperhe-etuustilasto 2010

Kelan lapsiperhe-etuustilasto 2010 sisältää keskeiset tiedot Kelan maksamista vanhempainpäivärahoista, äitiysavustuksista, lapsilisistä, lastenhoidon tuista ja elatustuesta. Sairausvakuutuslain perusteella maksetuista vanhempainpäivärahoista on kunnittainen tilasto myös Kelan sairausvakuutustilasto 2010 -julkaisussa. Kelan lapsiperhe-etuustilasto ilmestyy vuosittain. Sitä on julkaistu tilastovuodesta 2003 lähtien nimellä Kelan perhe-etuustilasto ja tilastovuodesta 2009 lähtien nimellä Kelan lapsiperhe-etuustilasto. Tämä vuoden 2010 tilasto on ensimmäinen, jota ei enää julkaista painetussa muodossa. Vuosien 1993–2002 perhe-etuustilastot sisältyivät julkaisusarjaan Kansaneläkelaitoksen sairausvakuutus- ja perhe-etuustilastot, vuosien 1989– 1992 tilastot julkaisuun Kansaneläkelaitoksen sairausvakuutustilastot. Sitä aikaisempien vuosien tilastot sisältyivät julkaisuihin Kansaneläkelaitoksen ikä- ja ammattitilastot (julkaisuvuodet 1977–1988) ja Kansaneläkelaitoksen aluetilastot (julkaisuvuodet 1972–1988).

Basic Income Grant in Namibia, a Viewpoint on the Proposal and on the Work of the BIG Coalition

This thesis studies the basic income grant proposal in Namibia. The proposal suggests a monthly grant of N$100 (approximately 10€) to all those Namibian citizens who do not receive the state pension. This thesis concentrates on the Basic Income Grant (BIG) Coalition and on its work. The formation and transformation of the coalition during the time period between 2003 and 2009 is analyzed with the help of data collected during two field work periods in 2008 and 2009. The data includes interviews, newspaper articles, observations and other background material. The analysis of this material is mainly conducted from organizational viewpoint. The final part of the thesis applies the results to the theory of Mosse, whose propositions about policy and practice will be discussed in relation to the basic income grant pilot project. The thesis argues that social legitimacy has been a vital resource for the work of the BIG Coalition and it has sought for it in various ways. The concept of social legitimacy originates from the resource dependence perspective of Pfeffer and Salancik, who propose that organizations are dependent on their environments, and on the resources provided by the surrounding environment. This thesis studies the concept of social legitimacy in the context of resource dependence theory. Social legitimacy is analyzed in the relations between the coalition and its environment, in the formation of the coalition, in the responses towards criticism, and finally in relation to the propositions concerning policy and practice. The work of the coalition in the pilot project will be analyzed through the propositions of Mosse concerning policy and practice. The results will describe and analyze key events in the formation of the BIG Coalition from the South African proposal until the end of the basic income pilot project. This BIG pilot project conducted in 2008-2009 is one of the most well-known activities of the coalition. The clashes between the coalition and its environment will be analyzed through four case studies. It will be shown that the project has been conducted in order to gain more legitimacy to the basic income grant proposal. The conclusion questions the legitimacy of the BIG Coalition as a research and development organization, and requests for more transparent research on the basic income proposal in Namibia.

Wegener's granulomatosis in Finland in 1981-2000

Objectives: Wegener s granulomatosis (WG) is a vasculitis with a predilection for the airways and kidneys. An increasing incidence and improved prognosis of WG has been shown. The aim of this study was to evaluate the incidence, clinical presentation, diagnostic delay, risk of dialysis-dependent renal insufficiency and mortality of WG in 1981-2000. Patients and methods: Data was retrieved from the Finnish hospital discharge register and hospital case reports. Patients diagnosed with WG in 1981-2000 were included, and their demographic and clinical data recorded. The patients were crossed with the national kidney dialysis register and the national mortality statistics. Results: A total of 492 patients (243 ♂ , 249 ♀) were diagnosed at a mean age of 54 years (SD 18). The incidence increased from 1.9 to 9.3/ million/ year. The median diagnostic delay decreased from 17 to 4 months. Patients presented most often with symptoms of the ear, nose and throat (ENT) (45%), lung (36%), musculoskeletal system (22%) and kidney (11%). Initial lung involvement, constitutional symptoms, high erythrocyte sedimentation rate (ESR) and high ELK scores [(number of simultaneously involved organ groups (ENT, Lung, Kidney)] were associated with a shorter diagnostic delay. Medical treatment of WG patients remained similar in the 1980s and 1990s. Almost 90% of patients received cyclophosphamide (CYC) and more than 90% glucocorticoid medication at some point during the course of the disease. Eighty-four patients (17%) needed dialysis. Initial renal involvement and elevated serum creatinine values were related to an increased risk of dialysis-dependent kidney disease. In two-thirds of the patients, renal impairment was reversible. Dialysis became chronic (>3 months) in 32 patients (6.5%). Nineteen patients (3.9%) received a kidney transplant. Altogether 203 patients (99 men, 104 women) died before 30 June 2005. WG was the underlying cause of death in 37%. The crude one-year and five-year survival rates were 83.3% and 74.2%, respectively. The standardized mortality ratio was 3.43 (95% CI = 2.98 to 3.94). Older age and elevated creatinine level at diagnosis predicted shorter survival. ENT symptoms at presentation and treatment with CYC were associated with better outcome. There was no additional risk associated with male gender or with either of the decades (1981-1990 and 1991-2000) Conclusions: In 1981-2000, the incidence of WG increased ca. 4.5-fold and diagnostic delay decreased to ca. one-fourth, reflecting increased recognition of the disease and improved diagnostic means. WG patients are at great risk of developing dialysis-dependent renal insufficiency and an increased risk of dying. During the study period the treatment of WG did not change markedly, nor did the prognosis improve.

Leisure-time physical activity, health related functioning and retirement : a prospective cohort study among middle-aged employees

Physical inactivity has become a major threat to public health worldwide. The Finnish health and welfare policies emphasize that the working population should maintain good health and functioning until their normal retirement age and remain in good health and independence later in life. Health behaviours like physical activity potentially play an important role in reaching this target as physical activity contributes to better physical fitness and to reduced risk of major chronic diseases. The aim of this study was to examine first whether the volume and intensity of leisure-time physical activity impacts on subsequent physical health functioning, sickness absence and disability retirement. The second aim was to examine changes in leisure-time physical activity of moderate and vigorous intensity after transition to retirement. This study is part of the ongoing Helsinki Health Study. The baseline data were collected by questionnaires in 2000 - 02 among the employees of the City of Helsinki aged 40 to 60. The follow-up survey data were collected in 2007. Data on sickness absence were obtained from the employer s (City of Helsinki) sickness absence registers and pension data were obtained from the Finnish Centre for Pensions. Leisure-time physical activity was measured in four grades of intensity and classified according to physical activity recommendations considering both the volume and intensity of physical activity. Statistical techniques including analysis of covariance, logistic regression, Cox proportional hazards models and Poisson regression were used. Employees who were vigorously active during leisure time especially had better physical health functioning than those physically inactive. High physical activity in particular contributed to the maintenance of good physical health functioning. High physical activity also reduced the risk of subsequent sickness absences as well as the risk of all-cause disability retirement and retirement due to musculoskeletal and mental causes. Among those transferred to old-age retirement moderate-intensity leisure-time physical activity increased on average by more than half an hour per week and in addition the occurrence of physical inactivity reduced. Such changes were not observed among those remained employed and those transferred to disability retirement. This prospective cohort study provided novel results on the effects of leisure-time physical activity on health related functioning and changes in leisure-time physical activity after retirement. Although the benefits of moderate-intensity physical activity for health are well known these results suggest the importance of vigorous physical activity for subsequent health related functioning. Thus vigorous physical activity to enhance fitness should be given more emphasis from a public health perspective. In addition, physical activity should be encouraged among those who are about to retire.

"Oma entinen on palannut takaisin elämään" : Kuntoutuksen vaikuttavuus aikuisena kuuroutuneiden henkilöiden elämänhallintaan ja psykososiaaliseen hyvinvointiin

Objective The objective of this study was to learn about the psychosocial well-being and life management of Finnish adults with late deafness or hearing loss and to observe the effectiveness of the rehabilitation courses they participated in. Methods For my study I used indicators which were suitable for the evaluation of life management and psychosocial well-being of late-deafened adults. The first part of the study was conducted during 2009 as a questionnaire on three rehabilitation courses in Kopola, a course center of the Finnish Federation of Hard of Hearing. The follow-up study was done at the third period of the courses during 2009 2010. The questionnaire contained both open and structured questions. The questionnaire consisted of five areas concerning life management and psychosocial well-being: sense of coherence (life management), human relations and social support, mood, self-esteem and satisfaction with life. I also asked the participants to reflect on their experiences of group rehabilitation. Results and conclusions The participants consisted of seven women and three men. They were approximately 63 years old and were all retired. Loss of hearing was described to have affected their social life, free time, and in general made their lives more difficult. From the course the participants hoped to gain new skills such as signed speech and lip-reading, uplift their mood, accept their loss of hearing and experience peer support. After the courses they replied that they had more close relations with whom they also were a little more in contact with. More participants were satisfied with e.g. their ability to take care of themselves, their free time, financial situation, family life, mental resources and physical shape. Majority of the participants showed symptoms of depression when the courses started, but at the end of the courses these signs had moderated or disappeared for most of them. The participants felt that during the rehabilitation they had been heard, respected, accepted and been taken care of. The course provided the possibility for confiding, and the discussions gave the participants support and consolidation. In conclusion, the course affected positively on the acclimatization to the hearing loss and the empowerment of the participants. The results of this study can be utilized in disability services, the development of rehabilitation and in the social- and health services of senior citizens.

Pärjätäkseen pitää olla sosiaalinen, aktiivinen ja menestyvä ihminen. Kaikkea hyvää vaan heille, mutta entäs me muut? Vertaistuki Yksinäisyys-nettiryhmässä avunsaajan ja avunantajan näkökulmista.

Yksinäisyyden merkitys hyvinvointia uhkaavana tekijänä on viimeaikoina noussut esiin yhä enenevissä määrin. Yksinäiset korkeakouluopiskelijat ovat erityisen haavoittuvassa elämäntilanteessa, sillä nuoren aikuisen elämään liittyvät erityiset kehitykselliset haasteet. Tärkeää on, että opiskelijat saavat tukea tilanteeseensa, jotta yksinäisyyden kauaskantoisilta vaikutuksilta vältyttäisiin. Vertaistuki voi monen kohdalla olla tärkeää, ja Internet mahdollistaa matalan kynnyksen paikan avun hakemiseen. Tutkielmassani perehdyn Nyyti ry:n ylläpitämään, korkeakouluopiskelijoille tarkoitettuun Yksinäisyys-nettiryhmään, ja siinä esiintyvään vertaistukeen. Erityisen tutkimusasetelmastani tekee vertaistuen tarkastelu sen kaksijakoisuuden kautta: millaisia avunsaajana olemisen ja avunantajana toimimisen tapoja kirjoituksista on löydettävissä, ja miten ne suhteutuvat toisiinsa. Näin voidaan ymmärtää paremmin keskustelijoiden tarpeita ja odotuksia, ja sitä, miten ryhmä pystyy niihin vastaamaan. Aineistoa on tutkittu sisällönanalyysin menetelmin. Näyttäisi siltä, että ryhmään kohdistetaan enemmän odotuksia ja tarpeita kuin mihin se pystyy vastaamaan. Avunsaajana olemisen luokkia oli yhteensä 15, jotka kuvasivat viittä eri ulottuvuutta. Ulottuvuudet olivat kokemuksellisuus, kontrolliodotus, vaikeusaste, suhde tietoon ja odotuksellisuus. Avunantajana toimimisen kohdalla luokkia muodostui kahdeksan, jotka kuvasivat neljää ulottuvuutta. Näitä olivat empatia, eteenpäin suuntaavuus, opastus ja kyseenalaistus. Avunsaajana oleminen hallitsi nettiryhmän keskusteluja, ja sitä kuvastavat tekstit olivat paitsi määrällisesti pidempiä, myös sisällöllisesti rikkaampia. Suhteutettaessa avunsaajan ja avunantajan tapoja toisiinsa havaitaan, että ryhmässä osoitettu tuki pystyy hyvin vastaamaan moniin odotuksiin, mutta toisaalta jokin tuenmuoto saattaa olla päinvastainenkin joidenkin luokkien tarpeille. Voikin olla, että vertaistuesta on keskustelijoille hyötyä tiettyyn tasoon asti, mutta suuri määrä erilaisia tarpeita ja odotuksia tekee mahdottomaksi niihin kaikkiin vastaamisen. Hyvä jatkotutkimuksen aihe olisi haastatteluin selvittää kirjoittajien omia näkemyksiä siitä, mistä kokevat ryhmään kirjoittaessaan hyötyvänsä. Tutkielman keskeisimpiä lähteitä ovat olleet: Weiss, R.S. (1973). Loneliness: the experience of emotional and social isolation, Kraut, R. ym (1998). Internet paradox. A social technology that reduces social involvement and psychological well-being?, Jung, J. (1987) Toward a social psychology of social support., Dennis, C-L. (2003). Peer support within a health care context: a concept analysis.

Sosiaalityön asiantuntijuus moniammatillisessa psykiatrisessa avohoitotyössä

Tämän pro gradu –tutkielman aihe on sosiaalityön asiantuntijuus moniammatillisessa psykiatrisessa avohoitotyössä. Tutkielman tehtävä on analysoida psykiatrisessa avoterveydenhuollossa työskentelevien eri ammattialojen asiantuntijoiden kokemuksia ja käsityksiä sosiaalityön roolista ja asemasta moniammatillisessa toimintaympäristössä. Tutkimustyötä ohjaavat seuraavat kysymyksenasettelut: Mikä on sosiaalityön asiantuntijuuden rooli psykiatrisessa avohoitotyössä? Miten eri työntekijäryhmät ja työntekijät määrittelevät sosiaalityön asemaa ja tehtäviä psykiatrisessa avohoidossa? Onko havaittavissa eroja sosiaalityöntekijöiden ja muiden psykiatrisen avohoidon ammattiryhmien tavassa määritellä sosiaalityön asemaa ja tehtäviä psykiatrisessa hoitotyössä? Miten psykiatrinen sosiaalityö mahdollisesti poikkeaa muusta terveydenhuollon sosiaalityöstä, mitkä ovat sen erityispiirteitä? Tutkimusaineisto koostuu kymmenestä teemahaastattelusta. Haastattelut toteutettiin osassa Helsingin kaupungin psykiatriayksikön avopalveluiden toimipisteitä kesän 2011 aikana. Haastateltaviksi valikoitui viisi sosiaalityöntekijää, kolme sairaanhoitajaa ja kaksi psykologia. Tutkimuksen lähestymistapa on laadullinen. Litteroidut haastattelut analysoitiin sisällönanalyysin avulla. Analyysin aikana aineistosta muodostettiin teemoja sosiaalityön työnkuvaan, erityisosaamiseen sekä moniammatilliseen yhteistyöhön liittyen. Sosiaalityöntekijöiden työnkuva näyttäytyi tutkimustuloksissa kaksijakoisena. Sosiaalityöntekijät toimivat usein sekä hoitavina työntekijöinä että erityistyöntekijöinä. Hoitavina työntekijöinä toimiessaan sosiaalityöntekijät osallistuivat potilaiden hoitoon supportiivisten ja terapeuttishenkisten keskustelukäyntien kautta. Erityistyöntekijän rooli puolestaan näyttäytyi konsultatiivisena, jolloin sosiaalityöntekijät toimivat yhteiskunnallisten ja sosiaalisten kysymysten erityisasiantuntijoina. Sosiaalityön erityisasiantuntijuuden osa-alueiksi nousivat sosiaaliturva- ja sosiaalipalvelut, yhteiskuntatieteellinen näkökulma, tuki ja kuunteleminen sekä verkostot, tiedottaminen ja työn kehittäminen. Muiden työntekijöiden haastatteluissa korostui erityisesti sosiaalityön asema sosiaaliturva- ja sosiaalipalveluiden asiantuntijana-ammattina. Sosiaalityöntekijät puolestaan nostivat esiin yhteiskuntatieteellisen näkökulman sekä ihmissuhdetyön osaamisen merkitystä psykiatrisessa sosiaalityössä. Etenkin sosiaalityöntekijät kokivat kaksijakoisen työnkuvansa ajoittain hankalaksi sekä toivat esiin toivetta työnkuvan selkeyttämisestä erityisasiantuntijan roolin suuntaan. Sosiaalityön osaaminen ja rooli psykiatriassa eivät aina näyttäytyneet selkeinä myöskään muiden ammattiryhmien edustajille, vaan sosiaalityöstä ja sen sisällöistä kaivattiin lisää tietoa. Moniammatillisessa yhteistyössä korostui vuorovaikutuksen ja avoimen työilmapiirin sekä mahdollisimman selkeän työnjaon merkitys. Yhteistyötä vaikeutti etenkin resurssien puute ja kiire. Sekä sosiaalityöntekijät että muut työntekijät korostivat aktiivisen ja vuorovaikutteisen työotteen merkitystä juuri terveydenhuollon sosiaalityössä, kun sosiaalityötä tehdään ensisijaisesti lääke- ja hoitotieteen toimintaympäristössä. Avainsanat – Nyckelord – Keywords Sosiaalityö Terveydenhuolto Psykiatria Asiantuntijuus Moniammatillisuus

Työttömien työnhakumotivaatio ja motivointi: sosiaalitoimen työvalmentajien näkökulmia

Tutkimuksessa tarkastellaan sosiaalitoimen työvalmentajien käsitysten ja kokemusten valossa sosiaalitoimen ja työ- ja elinkeinotoimiston työttömien asiakkaiden työnhakumotivaatiota ja motivointia. Tutkimuksen taustalla ovat havainnot siitä, että asiakkaan oletettu motivaatio näyttää enenevässä määrin määrittävän sosiaalitoimen, työhallinnon ja muihin hyvinvointipalveluihin pääsyä, niissä palvelua ja asiakkaan etuuksia. Tutkimukseen sisältyy yhteiskunta- ja käyttäytymistieteellisiin tutkimuksiin pohjautuva katsaus työttömien työnhakukäyttäytymisestä. Työnhakumotivaatioon liitetään R.M. Ryanin ja E. Decin itsemääräämisteoria. Tutkimusta varten haastateltiin kuutta kunnallisessa sosiaalialan yksikössä toimivaa työvalmentajaa ja havainnoitiin kolmea työvalmennuksen asiakastapaamista. Työvalmentajien teemahaastattelut analysoitiin pääosin teema-analyysia käyttäen ja havainnointiaineistoa käytettiin haastatteluaineiston analyysin tukena. Työnhakukäyttäytyminen näyttäytyy moniulotteisena psykososiaalisena ilmiönä, johon vaikuttavat työnhakijan valmiudet, elämäntilanne, sosiaalinen tuki ja työttömyyden kokeminen. Työnhakijoilla nähdään olevan erilaisia motivaatiotiloja, joihin katsotaan vaikuttavan palkkatyöhön liittyvien motiivien henkilökohtainen merkitys ja henkilön elämänhallinnan luonne. Motivaatiotilat nimetään joustavaksi, lukkiutuneeksi, riippumattomaksi ja hajanaiseksi motivaatio-orientaatioksi. Motivointia tarkastellaan prosessina, joka kohdistuu erityisesti työnhaussaan esteellisiin työttömiin. Motivoinnissa käsitellään työnhaun psyykkisiä esteitä, ja asiakkaan voimavarat ja unelmat valjastetaan tukemaan tavoitteellista työnhakua. Työntekijän vuorovaikutustaidoilla ja motivaatiolla on oleellinen merkitys asiakkaan mentaalisen prosessin edistäjinä. Motivoituminen ilmenee asiakkaan toimintana, elämäntilanteen kohentumisena ja ilon tai tyytyväisyyden tunteena. Työvalmentajien käsityksissä työnhaussaan esteellinen työ- ja elinkeinotoimiston asiakas välttyy sanktioilta, jos on pystyvä, osaa taistella etuuksistaan tai osallistuu toistuvasti samoihin aktivointitoimenpiteisiin. Ammatinvalinnanohjauksen keinoin nähdään mahdolliseksi edistää työttömien motivoitumista. Työvalmentajat pitävät tärkeänä sosiaalityön roolia työnhaun vaikeiden esteiden purkamisessa, joskaan sosiaalityössä ei kokonaisuutena katsota riittävästi tuettavan asiakkaiden työllistymistä. Johtopäätöksenä esitetään, että sosiaalityön rooli työttömien motivoinnissa sijoittuu sosiaalityön asiakkaiden valmistamiseen työmarkkinoille, tukeen työhön kiinnittymisessä ja hyvinvointia lisäävän yhteiskuntaosallisuuden vahvistamiseen. Avainsanat: työnhaku, motivaatio, motivointi, työttömyys, työvalmennus, aikuissosiaalityö, aktivointi

Lukioon vai ei? Toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalinnat

Tutkielmassa tarkastellaan toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalintoja peruskoulun jälkeisessä nivelvaiheessa. Tarkoituksena on paikantaa niitä tekijöitä, jotka edesauttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten hakeutumista lukiokoulutukseen Suomessa. Valintaprosesseja selvittämällä saadaan selville niitä tekijöitä, jotka tuottavat koulutuspoluilla jatkamista tai vaihtoehtoisesti koulupudokkuutta. Valintaprosesseja on tarkasteltu nuorten omista lähtökohdista tarkastellen niitä rakenteita ja vaikutteita, jotka lopulta tuottavat yksilöllisiä valintoja. Aineisto on kerätty suorittamalla kymmenen teemahaastattelua kahdessa Helsinkiläisessä lukiossa. Kerätty haastatteluaineisto on analysoitu teoriaohjaavasti sisällönanalyysin keinoin. Koulutusvalinnat ovat monimutkainen prosessi, johon ei ole löydettävissä yhtä selvittävää tekijää. Koulutusvalinnat ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa nuorten kotitaustaan. Vanhempien hyvä työllisyys ja kielitaito vahvistavat nuorten tukiverkkoa valintatilanteessa, mutta tärkeämmäksi nousee vielä vanhempien sosiaalisen pääoman ja koulutususkon vaikutus nuorten koulutusajatteluun. Vanhempien koulutususko puolestaan on usein sidoksissa vanhempien ennen maahanmuuttoa saavutettuun sosioekonomiseen tasoon. Nuorten kannustamisella koulutukseen vanhemmat näkevät lastensa pyrkivän parempaan elämään ja takaisin maahanmuuton myötä usein menetettyyn sosioekonomiseen asemaan. Myös motivaatio ja aikaisempi koulumenestys ohjaavat nuorten valintoja. Tiedon kulkeutuminen nuorille valintavaiheessa muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen virallisen tiedon ja kuulopuheiden risteytyksen. Ystävien tiedot ohjaavat valintaa, mutta valmistelevat nuorta heikosti odotettavissa olevaan lukion arkeen. Koululta saatu virallinen tieto puolestaan jää usein liian pinnalliseksi ja sen hyöty koulutusvalinnoissa voi jäädä vähäiseksi. Koulun tieto saavuttaa lisäksi vain harvoin nuorten vanhemmat toivotulla tavalla. Vanhempien tuki jää näin myös usein vähäiseksi valintatilanteessa. Tiedotuksessa myös vanhempien sekä lasten kielitaidon taso muodostaa tärkeän kysymyksen. Lukio muodostui nuorille askeleeksi kohti itsenäisempää elämää ja koulutusvalintananne korostaa toisen polven nuorten hybridistä asemaa vanhempien kulttuurisen perinnön ja suomalaisen kulttuurin välillä. Siirtymä voi osoittautua monille henkisesti haastavaksi. Nuorten oma toimijuus vahvisti valintapäätöstä, mutta usein nuoret jäävät valintatilanteessa vaille auttavien aikuisten apua. Yhteiskunnalla on valintatilanteissa vastuuna varmistaa kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuudet edetä koulutuspoluilla etnisestä taustasta huolimatta. Nuorten valintoja voidaan vahvistaa muun muassa yksilöllisemmällä oppilaanohjauksella, toimivalla kielikoulutuksella sekä huomioimalla palvelutarjonnassa toisen polven nuorten erityiset tarpeet.

Yhteistoiminta kriisinhallinnassa : toimivan siviili-sotilasyhteistyön merkitys epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessissa

Tutkimuksessa etsitään vastausta kysymykseen, millainen on toimivan siviili-sotilasyhteistyön merkitys epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessissa. Se pyrkii selvittämään, kuinka Euroopan unionin Eulex-operaatiossa ja Naton Kfor-operaatiossa työskentelevien siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan asiantuntijoiden keskinäinen yhteistoiminta hyödyttää epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessia. Aihetta lähestytään sekä yhteistyötoimijoiden että operaatioalueen näkökulmasta. Työn monipuolisuutta ja hyödynnettävyyttä on pyritty lisäämään alakysymyksillä: miten yhteistyö on huomioitu koulutusvaiheessa, minkälaista yhteistyö Eulex-ja Kfor-operaatioiden välillä oli Kosovossa ja miten yhteistyön ongelmat ja seuraukset näkyvät. Tutkimuksen tarkoituksena on osaltaan lisätä tietämystä melko vähän tutkitusta, mutta tärkeydeltään lisääntyvästä aiheesta. Tulevaisuuden entisestään monipuolistuviin kriiseihin tulee kyetä vastaamaan kokonaisvaltaisemmin, ja se edellyttää toimivaa yhteistyötä. Tapaustutkimuksen aineisto on kerätty haastattelemalla sekä sotilaita että siviilikriisinhallinta-asiantuntijoita. Litteroitu materiaali on analysoitu käyttäen sisällönanalyysin periaatteita ja analysoidun kokonaisuuden perusteella on tehty johtopäätöksiä. Tutkimukseen sisältyy myös luotaus aiheen tulevaisuuteen. Epäonnistuneen valtion ajatus toimii vahvasti käytännöllisen tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Haastattelut ovat tutkimuksen päälähde, nmlta sen lisäksi melko tuoretta ja ajankohtaista aihetta käsittelevän työn tärkeimpiä lähteitä ovat Siviilikriisinhallinnan kansallinen strategia (2008) sekä Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia (2009) sekä muut aihetta käsittelevät julkaisut. Yhteistoiminnan osapuolten. Kosovossa Eulex-ja Kfor-operaatioiden, kannalta toimiva yhteistyö muun muassa lisää toimijoiden motivaatiota ja ammattitaitoa monipuolisesti, vähentää epäluuloja toista organisaatiota kohtaan sekä edesauttaa toimintaa tulevissa operaatioissa. Lisäksi onnistunut yhteistoiminta antaa positiivista esimerkkiä muille toimijoille, säästää resursseja, lisää tehokkuutta, parantaa tiedonvaihtoa, luo vakautta operaatioon sekä antaa uskottavuutta toimijoille. Operaatioalueen kannalta toimivan yhteistyön hyödyt ovat vieläkin moninaisemmat. Onnistunut yhteistyö mahdollistaa operaation onnistumisen ja sitä kautta olojen palautumisen normaaliksi. Toimiva yhteistyö edesauttaa omatoimista kehitystä sekä helpottaa paikallisten toimijoiden vastuunottoa, toiminnan kehitystä, transitioaskelten tehokasta suunnittelua ja paikallisten organisaatioiden ja toimintatapojen kehittymistä. Se myös varmistaa, että tuki saadaan käyttöön täysimääräisesti, toimii esimerkkinä paikallisten yhteistyön kehittämisessä, parantaa suunnittelumahdollisuuksia sekä mahdollistaa operaation tavoitteiden saavuttamisen. Toimijoiden välisen yhteistyön intensiteetti ja muodot täytyy aina sovittaa operaation vaatimuksia vastaaviksi. Siviili- ja sotilastoimijoiden välistä yhteistyötä voidaan kehittää muun muassa koulutuksen ja tutkimuksen myötä, kehitykselle tulee olemaan tarvetta, sillä yhteistyö kriisinhallintatoiminnassa tullee jatkossa entisestään lisääntymään ja tiivistymään.

Ukrainan vuosien 1932-33 nälänhädän historiapolitiikka

Ukrainan presidentiksi nousi ns. oranssin vallankumouksen nosteessa Viktor Justsenko. Hänen presidenttikaudellaan (2005-2010) vuosien 1932-33 nälänhätä (holodomor) nousi keskeiseksi sekä sisä-, että ulkopolitiikan teemaksi. Holodomor, joka viittaa nälällä aiheutettuun tuhoon, pyrittiin tuomaan osaksi ukrainalaista kollektiivista muistia. Justsenkon aloitteesta säädettiin laki, jonka mukaan holodomor oli ukrainalaisten kansanmurha. Vuosina 1932-33 ympäri Neuvostoliittoa vallitsi nälänhätä. Ukrainalainen maaseutu kärsi pahoin nälänhädän seurauksista, sillä eri arvioiden mukaan 3,5-10 miljoonaa ukrainalaista menehtyi joko suoranaisesti tai välillisesti nälänhädän seurauksena. Ukrainan itsenäistyttyä nälänhätä, jota oli diasporassa alettu kutsua holodomoriksi (nälkätuho), nousi kansallisen historian keskeiseksi teemaksi. Ukrainalainen historioitsija Georgi Kasjanov on nimittänyt tätä uutta vaihetta historian kansallistamiseksi. Tässä työssä pohditaan sitä, miksi holodomor nostettiin keskeiseen asemaan presidentti Viktor Justsenkon valtakaudella. Keskeinen vastakkainasettelun lähtökohta on ollut itsenäisen Ukrainan ja Neuvostoliiton seuraajavaltion Venäjän suhtautuminen nälänhätään 1932-33. Ukrainalaisissa näkökulmissa on painottunut stalinistisen järjestelmän kritiikki, mikä toisaalta on saatettu tulkita myös koko kommunistisen aikakauden tuomitsemiseksi. Venäjällä taas nälänhätä on tulkittu useimmiten yleisneuvostoliittolaiseksi tragediaksi, joka ei kohdistunut erityisesti mitään tiettyä kansallisuutta vastaan. Tutkimuksen keskeinen lähtökohta on tarkastella ukrainalaisten ja venäläisten tulkintojen eroja ja sitä, millä tavoin holodomorilla on tehty politiikkaa. Tutkimusaineistona on käytetty ukrainalaisten osalta presidentti Justsenkon puheita, lakialoitteita ja muita julkilausumia, sekä eräiden yhteiskunnallisten toimijoiden ja historioitsijoiden kannanottoja. Venäläisen osapuolen tulkintoja on pyritty luomaan muutamien tutkimusten ja yhteiskunnallisten toimijoiden, sekä poliitikkojen lausumien pohjalta. Suurin osa aineistosta on kerätty venäjänkielisistä verkkolehdistä. Presidentti Justsenkolle vuosien 1932-1933 historiasta muodostui ase, jolla hän kävi omaa poliittista taisteluaan lännen puolesta itää vastaan. Välit Venäjään olivat viileät koko hänen presidenttikautensa ajan. Lähimmäksi presidentin kantaa holodomor-kysymyksessä tulivat diasporaukrainalaiset. Venäjällä kritisoitiin ankarasti Justsenkon tanssia haudoilla eli hänen tapaansa käyttää nälänhädän uhreja oman politiikkansa välineenä. Venäläiset korostivat nälänhädän tragediaa kaikkien Neuvostoliiton kansojen tragediana. Holodomor oli osa kansallisen historian uudelleenkirjoitusta ja kansakunnan rakentamisen prosessia. Justsenkon päämääränä oli lähentää Ukrainaa länteen, jolloin ukrainalaisen kansakunnan uhriasema antoi oikeutuksen sanoutua irti neuvostoajasta. Tietyssä mielessä holodomor-projekti oli venäläisvastainen, sillä se implisiittisesti tuki käsitystä venäläisistä rikollisina, kansanmurhan toimeenpanijoina.

Neurocognitive processing of inflected and derived words

The representation of morphologically complex words in the mental lexicon and their neurocognitive processing has been a vigorously debated topic in psycholinguistics and the cognitive neuroscience of language. This thesis investigates the effect of stimulus modality on morphological processing, the spatiotemporal dynamics of the neural processing of inflected (e.g., work+ed ) and derived (e.g., work+er ) words and their interaction, using the Finnish language. Overall, the results suggest that the constituent morphemes of isolated written and spoken inflected words are accessed separately, whereas spoken derived words activate both their full form and the constituent morphemes. The processing of both spoken and written inflected words elicited larger N400 responses than monomorphemic words (Study I), whereas the responses to spoken derived words did not differ from those to monomorphemic words (Study IV). Spoken inflected words elicited a larger left-lateralized negativity and greater source strengths in the left temporal cortices than derived words (Study IV). Thus, the results suggest different cortical processing for derived and inflected words. Moreover, the neural mechanisms underlying inflection and derivation seem to be not only different, but also independent as indexed by the linear summation of the responses to derived and inflected stimuli in a combined (derivation+inflection) condition (Study III). Furthermore, the processing of meaningless, spoken derived pseudowords was more difficult than for existing derived words, indexed by a larger N400-type effect for the pseudowords. However, no differences were observed between meaningful derived pseudowords and existing derived words (Study II). The results of Study II suggest that semantic compatibility between morphemes seems to have a crucial role in a successful morphological analysis. As a methodological note, time-locking the auditory event-related potentials/fields (ERP/ERF) to the suffix onset revealed the processes related to morphological analysis more precisely (Studies II and IV), which also enables comparison of the neural processes in different modalities (Study I).

Diasporakysymyksiä kansainvälisessä yhteisössä. Esimerkkinä Venäjän politiikka ja lapsikiistat Suomessa.

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen diasporia ja niihin kohdistuvaa kansainvälistä sääntelyä. Diasporilla tarkoitan valtion rajojen ulkopuolella asuvia ihmisiä, joilla on jokin, esimerkiksi etninen tai kieliside tuohon valtioon. Valtiolla puolestaan voi olla jokin intressi suhteessa diasporaansa. Diasporiin liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisia globaalissa maailmassa, jossa ihmisillä on entistä enemmän mahdollisuuksia pitää siteitä yllä useampaan kuin yhteen valtioon. Diasporien ohella kirjallisuudessa puhutaan myös kin-state -problematiikasta, kun viitataan valtioiden harjoittamaan politiikkaan, joka pyrkii vaikuttamaan toisen valtion alueella asuvien tai oleskelevien ihmisten asemaan. Tutkimuksen teoreettinen viitekehys on englantilaisen koulukunnan ajatus kansainvälisestä yhteisöstä ja sille keskeisistä primaari-instituutioista, kuten valtiosuvereniteetti ja kansainvälinen oikeus. Se, miten valtio politiikassaan suhtautuu instituutioihin, kertoo valtion suhteesta kansainväliseen yhteisöön yleensä. Instituutioita voidaan puolestaan tarkastella tiettyjen kapea-alaisempien normien, sekundaari-instituutioiden, valossa. Edellä mainittuna sekundaari-instituutiona esitellään tutkielmassa se kansainvälinen normisto, joka vaikuttaa diasporien asemaan valtioiden välisessä politiikassa. Normisto perustuu Yhdistyneiden kansakuntien, Euroopan neuvoston ja ETYJ:n sopimuksiin ja suosituksiin. Kansainvälisen oikeuden lähtökohta on, ettei valtio voi puuttua diasporakseen katsomiensa ihmisten asemaan toisessa valtiossa edes ääritapauksessa, jossa asuinvaltio epäonnistuu tehtävässään suojella toisen valtion kansalaisia tai vähemmistöjään. Reagointivastuu on kansainvälisellä yhteisöllä – vaikka interventiota ulkomailla olevien kansalaisten suojelemiseksi onkin suoritettu sekä kylmän sodan aikana että sen jälkeen. Interventiot eivät ole diasporapolitiikan ainoa muoto ja monilla valtioilla onkin niin sanottuja diasporalakeja, joiden puitteissa ne voivat vaikuttaa diasporiensa asemaan. Koulutukseen ja kulttuuriin liittyvä tuki on eurooppalaisissa suosituksissa katsottu hyväksyttäväksi, mutta muiden tukimuotojen ulottamista diasporiin tulee harkita ja soveltaa vain erityistapauksissa, jos politiikalla on valtion toimivallan ulkopuolella vaikuttavia seurauksia. Tutkimus näyttää, että diasporakysymysten sääntely on kansainvälisessä yhteisössä vielä osin määrittelemätöntä sekä altista valtioiden tulkinnoille. Esimerkkinä valtioiden tulkinnoista ja niiden harjoittamasta diasporapolitiikasta tarkastellaan Venäjän federaation politiikkaa, sillä Venäjän ulkopolitiikassa esillä pidetty kiinnostus suojella ulkomailla olevia kansalaisia ja maanmiehiä on herättänyt myös kansainvälistä huomiota. Venäjän politiikan tarkastelu luo kontekstin, jossa tutkielman varsinaista kiinnostuksenkohdetta, Suomen venäläisen diasporan asemaa, on mahdollista tarkastella. Tutkimusaineistoa ovat Venäjän johdon lausunnot liittyen viimeaikaisiin Suomen ja Venäjän välisiin nk. lapsikiistoihin. Teoriaohjaava sisällönanalyysi aineistosta esittää, että vaikka vihjeitä politiikassa yleisesti esiintyvästä nk. suojelupuheesta on havaittavissa myös Suomen venäläisen vähemmistön asemaan liittyen, ei Venäjä lapsikiistoissa kuitenkaan suoraan loukannut Suomen suvereniteettia tai kansainvälistä oikeutta. Tiettyjen puhetapojen ja esimerkiksi lapsiasiamies Astahovin toiminnan voidaan kuitenkin tulkita olevan kansainvälisen normiston vastaisia ja siten myös loukkaavan suvereniteettia ja kansainvälisen oikeuden henkeä. Teoreettisen viitekehyksen tehtävä oli ensisijaisesti antaa näkökulmia aineiston tarkasteluun. Venäjän politiikan suhde suvereniteettiin ja kansainväliseen oikeuteen suhteessa tässä tarkasteltuun politiikkakysymykseen kertoo kuitenkin myös Venäjän asemasta kansainvälisen yhteisön jäsenenä. Diasporanormistoon sitoutuminen osoittaa Venäjän sitoutuneen ainakin periaatteellisella tasolla solidaristiseen, yhteisiä normeja jakavaan kansainväliseen yhteisöön – toisaalta Venäjän viime vuosien politiikka kuitenkin osoittaa Venäjän samalla haastavan myös pluralistisille yhteisöille keskeisiä valtiosuvereniteetin ja kansainvälisen oikeuden noudattamisen periaatteita. Tärkeimmät lähteet: Buzan (2004), Brubakers (1995), Hannikainen (2000), Holsti (2004), Gazzini (2005), Gray (2000), Kántor ym. (2004), Sheffer (2003), Shevel (2010 ja 2011), Turner ja Otsuki (2010) ja Zevelev (2001 ja 2008).