Understanding the organic chain : The framework of the interaction between the actors in organic chains in relation to ecological modernisation of food production

The sustainability of food production has increasingly attracted the attention of consumers, farmers, food and retailing companies, and politicians. One manifestation of such attention is the growing interest in organic foods. Organic agriculture has the potential to enhance the ecological modernisation of food production by implementing the organic method as a preventative innovation that simultaneously produces environmental and economic benefits. However, in addition to the challenges to organic farming, the small market share of organic products in many countries today and Finland in particular risks undermining the achievement of such benefits. The problems identified as hindrances to the increased consumption of organic food are the poor availability, limited variety and high prices of organic products, the complicated buying decisions and the difficulties in delivering the intangible value of organic foods. Small volumes and sporadic markets, high costs, lack of market information, as well as poor supply reliability are obstacles to increasing the volume of organic production and processing. These problems shift the focus from a single actor to the entire supply chain and require solutions that involve more interaction among the actors within the organic chain. As an entity, the organic food chain has received very little scholarly attention. Researchers have mainly approached the organic chain from the perspective of a single actor, or they have described its structure rather than the interaction between the actors. Consequently, interaction among the primary actors in organic chains, i.e. farmers, manufacturers, retailers and consumers, has largely gone unexamined. The purpose of this study is to shed light on the interaction of the primary actors within a whole organic chain in relation to the ecological modernisation of food production. This information is organised into a conceptual framework to help illuminate this complex field. This thesis integrates the theories and concepts of three approaches: food system studies, supply chain management and ecological modernisation. Through a case study, a conceptual system framework will be developed and applied to a real life-situation. The thesis is supported by research published in four articles. All examine the same organic chains through case studies, but each approaches the problem from a different, complementary perspective. The findings indicated that regardless of the coherent values emphasising responsibility, the organic chains were loosely integrated to operate as a system. The focus was on product flow, leaving other aspects of value creation largely aside. Communication with consumers was rare, and none of the actors had taken a leading role in enhancing the market for organic products. Such a situation presents unsuitable conditions for ecological modernisation of food production through organic food and calls for contributions from stakeholders other than those directly involved in the product chain. The findings inspired a revision of the original conceptual framework. The revised framework, the three-layer framework , distinguishes the different layers of interaction. By gradually enlarging the chain orientation the different but interrelated layers become visible. A framework is thus provided for further research and for understanding practical implications of the performance of organic food chains. The revised framework provides both an ideal model for organic chains in relation to ecological modernisation and demonstrates a situation consistent with the empirical evidence.

Capillary electrochromatography: a versatile instrumental technique for nanodomain interaction studies

This doctoral thesis describes the development of a miniaturized capillary electrochromatography (CEC) technique suitable for the study of interactions between various nanodomains of biological importance. The particular focus of the study was low-density lipoprotein (LDL) particles and their interaction with components of the extracellular matrix (ECM). LDL transports cholesterol to the tissues through the blood circulation, but when the LDL level becomes too high the particles begin to permeate and accumulate in the arteries. Through binding sites on apolipoprotein B-100 (apoB-100), LDL interacts with components of the ECM, such as proteoglycans (PGs) and collagen, in what is considered the key mechanism in the retention of lipoproteins and onset of atherosclerosis. Hydrolytic enzymes and oxidizing agents in the ECM may later successively degrade the LDL surface. Metabolic diseases such as diabetes may provoke damage of the ECM structure through the non-enzymatic reaction of glucose with collagen. In this work, fused silica capillaries of 50 micrometer i.d. were successfully coated with LDL and collagen, and steroids and apoB-100 peptide fragments were introduced as model compounds for interaction studies. The LDL coating was modified with copper sulphate or hydrolytic enzymes, and the interactions of steroids with the native and oxidized lipoproteins were studied. Lipids were also removed from the LDL particle coating leaving behind an apoB-100 surface for further studies. The development of collagen and collagen decorin coatings was helpful in the elucidation of the interactions of apoB-100 peptide fragments with the primary ECM component, collagen. Furthermore, the collagen I coating provided a good platform for glycation studies and for clarification of LDL interactions with native and modified collagen. All methods developed are inexpensive, requiring just small amounts of biomaterial. Moreover, the experimental conditions in CEC are easily modified, and the analyses can be carried out in a reasonable time frame. Other techniques were employed to support and complement the CEC studies. Scanning electron microscopy and atomic force microscopy provided crucial visual information about the native and modified coatings. Asymmetrical flow field-flow fractionation enabled size measurements of the modified lipoproteins. Finally, the CEC results were exploited to develop new sensor chips for a continuous flow quartz crystal microbalance technique, which provided complementary information about LDL ECM interactions. This thesis demonstrates the potential of CEC as a valuable and flexible technique for surface interaction studies. Further, CEC can serve as a novel microreactor for the in situ modification of LDL and collagen coatings. The coatings developed in this study provide useful platforms for a diversity of future investigations on biological nanodomains.

Radikalcyklisering vid syntes av polycykliska indoler och pyrroler

I de senaste två decennierna har radikalcyklisering, intramolekylär radikaladdition, utvecklats till en viktig syntesmetod för polycykliska indoler och pyrroler. De erhållna produktmolekylerna eller deras derivat är ofta naturliga eller syntetiska alkaloider som väckt biologiskt eller medicinskt intresse. Avhandlingen behandlar både intramolekylära radikaladditioner av pyrrolyl-, indolyl- eller indolylacylradikaler till -bindningar och intramolekylära additioner av flera olika radikaler till indolens eller pyrrolens -system. Också cykliseringar som delreaktioner i radikalkaskader behandlas. Radikalreaktioner kan släckas både oxidativt och reduktivt. För att bibehålla heteroarenens aromaticitet måste cykliseringar till pyrrol- eller indolringen släckas oxidativt. Oxidativa radikaladditioner till aromater benämns homolytiska aromatiska substitutioner. Det finns olika sätt att erhålla en reaktantradikal från en radikalprekursor. I vissa fall har radikalprekursorn en mycket labil bindning som kan brytas fotokemiskt eller med hjälp av en initiator. Till exempel kol-svavelbindningen av en O-etyl-S-alkylxanthat kan brytas på detta sätt. Ofta används dock en radikalmediator för att bilda en reaktantradikal från dess prekursor. Mediatorer är ofta föreningar, som under reaktionsförhållandena själv bildar radikaler med en stor affinitet för en prekursors specifika atom eller atomgrupp vilken abstraheras. Således fungerar mediatorn som mellanhand vid bildning av reaktantradikalen. Exempel på mediatorer av detta slag som använts vid syntes av polycykliska pyrroler och indoler är tributyltennhydrid, hexabutylditenn, tris(trimetylsilyl)silan, tributylgermaniumhydrid, dicumylperoxid, trietylboran, natriumarensulfinater (med ättiksyra) och Se-fenyl-p-toluenselenosulfonat. Också dimetylsulfoxid kan ses som mediator då den bildar metylradikaler vid Fentonreaktion i lösningsmedlet. Övergångsmetallsalter kan även bilda reaktantradikalen från prekursorn genom enelektronoxidationer eller -reduktioner. Vid syntes av polycykliska pyrroler och indoler har reaktantradikalen bildats genom enelektronoxidationer med Mn(OAc)3 eller Ag2+ (Miniscireaktion) och elektronreduktioner med ett Ni(I)-komplex eller SmI2. Avhandlingen är indelad enligt reagenset eller reagensen, som åstadkommer bildning av reaktantradikalen vid syntes av polycykliska indoler och pyrroler. Cirka hälften av avhandlingen behandlar tributyltennhydridmedierade cykliseringar då reagenset trots dess toxicitet är det överlägset mest använda. Avhandlingen diskuterar mekanismen för bildning av reaktantradikalen från prekursorn, cykliseringen och dess möjliga regioselektivitet, andra radikalreaktioner vid radikalkaskader och hur produktradikalen släcks.

Topological stability through tame retractions

A smooth map is said to be stable if small perturbations of the map only differ from the original one by a smooth change of coordinates. Smoothly stable maps are generic among the proper maps between given source and target manifolds when the source and target dimensions belong to the so-called nice dimensions, but outside this range of dimensions, smooth maps cannot generally be approximated by stable maps. This leads to the definition of topologically stable maps, where the smooth coordinate changes are replaced with homeomorphisms. The topologically stable maps are generic among proper maps for any dimensions of source and target. The purpose of this thesis is to investigate methods for proving topological stability by constructing extremely tame (E-tame) retractions onto the map in question from one of its smoothly stable unfoldings. In particular, we investigate how to use E-tame retractions from stable unfoldings to find topologically ministable unfoldings for certain weighted homogeneous maps or germs. Our first results are concerned with the construction of E-tame retractions and their relation to topological stability. We study how to construct the E-tame retractions from partial or local information, and these results form our toolbox for the main constructions. In the next chapter we study the group of right-left equivalences leaving a given multigerm f invariant, and show that when the multigerm is finitely determined, the group has a maximal compact subgroup and that the corresponding quotient is contractible. This means, essentially, that the group can be replaced with a compact Lie group of symmetries without much loss of information. We also show how to split the group into a product whose components only depend on the monogerm components of f. In the final chapter we investigate representatives of the E- and Z-series of singularities, discuss their instability and use our tools to construct E-tame retractions for some of them. The construction is based on describing the geometry of the set of points where the map is not smoothly stable, discovering that by using induction and our constructional tools, we already know how to construct local E-tame retractions along the set. The local solutions can then be glued together using our knowledge about the symmetry group of the local germs. We also discuss how to generalize our method to the whole E- and Z- series.

Syyttäjän asema esitutkinnassa

Suomessa esitutkintaa johtaa pääsääntöisesti poliisi lukuun ottamatta poliisin tekemäksi epäiltyjä rikoksia, joissa tutkinnanjohtajana on syyttäjä. Poliisin johtama esitutkinta ei ole kansainvälisesti tyypillisin tapa järjestää poliisi- ja syyttäjäviranomaisten välinen toimivallanjako. Syyttäjän tehtävänä on rikosvastuun toteuttaminen asianosaisten oikeusturva huomioon ottaen. Syyttäjä siten viime kädessä vastaa siitä, että rikosasia on selvitetty asianmukaisesti. Suomessa syyttäjällä on tämä vastuu, mutta hänellä ei ole täysin sitä vastaavaa valtaa päättää esitutkinnan suorittamisesta ja ohjaamisesta, koska esitutkinnan johtoa ei ole säädetty hänen tehtäväkseen. Tutkielmassa pohditaan, pitäisikö syyttäjän toimia tutkinnanjohtajana Suomessa myös muissa kuin ns. poliisirikosasioissa. Kysymyksen taustoittamiseksi tutkielmassa esitellään sekä tutkinnanjohtajan että syyttäjän vastuuta ja tehtäviä esitutkinnassa nykyisen esitutkintalainsäädännön mukaan. Lainsäädäntöhistoriaa kuvaamalla hahmotetaan sitä, miten nykyiseen toimivallanjakomalliin on päädytty. Vastausta tutkimuskysymykseen haetaan esittelemällä kolme eri mallia siitä, miten toimivallanjako poliisin ja syyttäjän välillä voidaan järjestää. Ensimmäinen malli on voimassa olevaan esitutkintalakiin perustuva järjestely, jossa syyttäjä osallistuu esitutkintaan ns. esitutkintayhteistyön kautta. Toinen malli on Ruotsin lainsäädännön mukainen vastuunjako, jossa syyttäjä yksinkertaisia rikosasioita lukuun ottamatta vastaa esitutkinnan johtamisesta. Kolmas malli on Suomessa tuomioistuinlaitoksen kehittämiskomitean ehdottama järjestely, joka sijoittuu syyttäjän valtuuksien laajuuden perusteella edellisten välimaastoon. Tutkimuskysymyksen ratkaisemiseksi tutkielmassa esitellään myös oikeuskirjallisuudessa herännyttä keskustelua syyttäjän asemasta esitutkinnassa. Lisäksi aineistona on käytetty viiden eri syyttäjän haastattelua, joissa on esitetty mielipiteitä syyttäjän tutkinnanjohtajuudesta. Syyttäjän tutkinnanjohtajuuden puolesta ja vastaan puhuvia seikkoja arvioimalla tehdään johtopäätöksiä tutkimuskysymyksestä.

Rikosoikeuden lievemmän lain periaate

Tuomioistuimissa käsiteltävissä rikosasioissa tulee usein eteen tilanteita, joissa rikokseen sovellettava lainsäädäntö on rikoksen tekohetken jälkeen joiltain osin muuttunut. Suomessa on vakiintuneesti katsottu, että tällöin sovelletaan pääsääntöisesti rikoksen tekohetken lakia. Jos lainsäädäntö on muuttunut syytetylle edullisemmaksi, tulee kuitenkin tämä tuomitsemishetken lievempi laki sovellettavaksi. Tätä kutsutaan siis rikosoikeuden lievemmän lain periaatteeksi. Sääntö on perusajatukseltaan yksinkertainen, mutta siihen liittyy monia kysymyksiä, joihin lain sanamuoto ei anna vastausta. Tämän kirjoituksen tarkoitus on tuoda esiin näitä kysymyksiä, ja mahdollisimman paljon pyrkiä myös vastaamaan niihin. Lievemmän lain periaatteen soveltamisen ulkopuolelle jäävät lain mukaan määräaikaisiksi tarkoitetut kriminalisoinnit sekä blankorangaistussäännökset. Myös prosessuaaliset seikat on jätetty periaatteen soveltamisalan ulkopuolelle, joitain syyteoikeutta koskevia poikkeuksia lukuun ottamatta. Lakien vertailu tehdään kussakin yksittäistapauksessa erikseen. Tuomioistuimen tulee suorittaa huolellinen soveltamiskoe ja ratkaista asia kokeellisesti kummankin sääntelyn mukaan. Soveltamiskokeessa joudutaan usein arvioimaan tunnusmerkistöissä ja määritelmissä tai yleisissä opeissa tapahtuneita muutoksia. Lopputulosten vertailussa tarkasteltavaksi tulevat niin päärangaistus kuin mahdolliset oheisseuraamukset ja turvaamistoimenpiteetkin. Erimielisyyttä vallitsee kuitenkin siitä, tuleeko ratkaisussa soveltaa vain toisen ajan lainsäädäntöä, vai voidaanko eri aikoina voimassa olleista lainsäädännöistä poimia syytetylle edullisempia palasia ja soveltaa niitä yhdessä. Itse olen sitä mieltä, että tuomioistuimen olisi valittava joko tekohetken tai tuomitsemishetken lainsäädäntö ja sovellettava sitä kokonaisuutena. KP -sopimuksen 15 artikla edellyttää periaatteen soveltamista myös muutoksenhaussa. Näyttäisi siltä, että joissain tapauksissa periaatetta olisi sovellettava vielä lainvoimaisen tuomion täytäntöönpanossakin.

Tietosuoja portaaleissa : Rekisterinpitäjän velvollisuudet ja toimeksiantajan vastuu

Tutkielmassa tarkastellaan tietosuojalainsäädännön perusteella portaaliympäristössä henkilörekistereitä pitävälle yritykselle muodostuvaa vastuuta. Siis millaisia olennaisia erityispiirteitä portaalia suunniteltaessa, toteutettaessa ja käytettäessä on huomioitava sekä miten toiminta on järjestettävä, jotta rekisterinpitäjän voidaan katsoa toimivan tietosuojan osalta lainmukaisesti. Tutkielmassa tarkastellaan myös rekisterinpitäjän velvollisuutta sopimuksin määrätä ja muutoin ohjeistaa rekisterinpitäjän lukuun toimivien yrityksien toimintaa. Lähestymistapa tutkielmassa on ongelmakeskeistä lainoppia, jossa tarkasteltava tutkimusongelma on juridis-liiketoiminnallis-tekninen. Lähestymistapa edustaa myös ennakoivaa oikeustiedettä ja sen lähtökohtana on että portaalien tietosuojan suunnittelulla, toteutuksella ja sopimuksin voidaan ennakoivasti välttää tietosuojaongelmia, laiminlyöntejä sekä niiden seurauksia. Tutkielma yksinkertaistaa ja havainnollistaa portaalista vastaavan rekisterinpitäjän vastuuta tietosuojasta. Tuotoksena esitetään portaalitoiminnassa sovellettavia yleisohjeita portaalien tietosuojan suunnitteluun, toteutukseen ja sopimusjärjestelyihin. Tutkielman tuotoksista on myös laadittu tiivistelmä, joka on julkaistu tietosuojavaltuutetun toimiston ohjeistuksena rekisterinpitäjille (liite 1).

Optimaalinen rangaistus talousrikoksesta : Tutkimus velallisen rikoksista

Optimal Punishment of Economic Crime: A Study on Bankruptcy Crime This thesis researches whether the punishment practise of bankruptcy crimes is optimal in light of Gary S. Becker’s theory of optimal punishment. According to Becker, a punishment is optimal if it eliminates the expected utility of the crime for the offender and - on the other hand - minimizes the cost of the crime to society. The decision process of the offender is observed through their expected utility of the crime. The expected utility is calculated based on the offender's probability of getting caught, the cost of getting caught and the profit from the crime. All objects including the punishment are measured in cash. The cost of crimes to the society is observed defining the disutility caused by the crime to the society. The disutility is calculated based on the cost of crime prevention, crime damages, punishment execution and the probability of getting caught. If the goal is to minimize the crime profits, the punishments of bankruptcy crimes are not optimal. If the debtors would decide whether or not to commit the crime solely based on economical consideration, the crime rate would be multiple times higher than the current rate is. The prospective offender relies heavily on non-economic aspects in their decision. Most probably social pressure and personal commitment to oblige the laws are major factors in the prospective criminal’s decision-making. The function developed by Becker measuring the cost to society was not useful in the measurement of the optimality of a punishment. The premise of the function that the costs of the society correlate to the costs for the offender from the punishment proves to be unrealistic in observation of the bankruptcy crimes. However, it was observed that majority of the cost of crime for the society are caused by the crime damages. This finding supports the preventive criminal politics.

Förutsättningarna för psykiatrisk vård oberoende av patientens vilja och patientens rättsskydd vid fattandet av vårdbeslutet

I arbetet analyseras de i mentalvårdslagen (1990/1116) stadgade förutsättningarna för psykiatrisk sjukhusvård oberoende av patientens vilja gällande myndiga patienter för vilka inte har utsetts en intressebevakare före fattandet av vårdbeslutet, samt bakgrunden till och en del av de svårigheter som förknippas med denna form av vård och härtill anknutet beslutsfattande. Problemen tillspetsas framförallt i situationer av intressekonflikt mellan patientens intressen respektive samhällets intressen. Utgångspunkten ligger främst i finländsk mentalvårdslagstiftning och rättspraxis, men för att på ett ändamålsenligt sätt kunna redogöra för bakgrunden till och förutsättningarna för dylikt förvaltningsrättsligt beslutsfattande görs även relevanta kopplingar till medicinska (psykiatriska) yrkesetiska riktlinjer och mentalvårdslagstiftning inom övriga Norden. Analysen omfattar även den Europeiska människorättsdomstolens praxis i fall som gäller frihetsberövande på basis av psykiatrisk vård, närmare bestämt artikel 5 (1)(e) i den europeiska människorättskonventionen. Patientens självbestämmanderätt, frihet och integritet är utgångspunkterna för alla slags vårdförhållanden. Dessa inbegriper bl.a. frivillighet och informerat samtycke då en person söker vård. Möjligheten att förordna en person till psykiatrisk vård oberoende av dennes vilja är ett lagstadgat undantag till dessa principer. Beslutsfattandet är bundet till strikta lagstadgade förutsättningar, vilkas bedömning kräver juridisk, men framförallt medicinsk kunskap, vilket också skapar gränser och utmaningar för de yrkespersoner som arbetar med dylika ärenden. Kombinationen av psykiatri, etik och juridik är nödvändig, men inte alltid enkel att göra, vilket märks inte minst på terminologin som tillämpas i mentalvårdslagstiftningen. I arbetet analyseras en del av den terminologi som tillämpas inom finsk och övrig nordisk mentalvårdslagstiftning. Syftet är att visa att definitionerna, tolkningarna, terminologin och synsättet på psykisk ohälsa som tillämpas inom den finländska mentalvårdslagstiftningen jämförelsevis kanske inte är de mest lämpliga eller tidsenliga. En annan svår uppgift, som framförallt lagstiftaren ställ(t)s inför, är utformningen av mentalvårdslagstiftning som är tillräckligt flexibel för att tillåta beaktande av särdragen i varje enskilt ärende, men som samtidigt är strikt nog för att förhindra godtycke och missbruk. En person som lider av allvarlig psykisk ohälsa befinner sig oftast i en ytterst utsatt position, och är ofta begränsat eller inte alls kapabel att göra en korrekt bedömning av sig själv och sin situation. Således sker den starka betoningen av patientens självbestämmanderätt på både gott och ont. Det är kanske inte alltid i en psykiatrisk patients bästa att få bestämma själv, vilket också är en av frågorna som omfattas av analysen i arbetet. Eftersom det psykiatriska vårdbeslutet till karaktären är ett (skriftligt) förvaltningsbeslut, skiljer det sig samtidigt från övrigt beslutsfattande inom vårdsektorn, vilket till största delen utgör faktisk förvaltningsverksamhet. För patienten innebär vårdbeslutet också ett administrativt frihetsberövande. Ingreppet i patientens grundläggande fri- och rättigheter är särskilt stort och upplevs ofta som mycket kränkande, och därför ställs särskilt strikta krav på iakttagande av det lagstadgade beslutsförfarandet och vårdförutsättningarna samt tillgodoseendet av patientens rättsskydd. Den offentliga hälso- och sjukvården är verksamhet som är underställd den offentliga förvaltningen, vilket innebär att de allmänna förvaltningsrättsliga rättsskyddsgarantierna är tillämpliga. I och med vårdbeslutets karaktär av förvaltningsbeslut, kan ändring i beslutet sökas genom besvär hos förvaltningsdomstolen. Dessa är också några av de frågor som behandlas i arbetet.

Vahingonkorvaus kilpailunrajoituksen seuraamuksena kartellitapauksissa

Tutkielmassa on arvioitu kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta kartellien aiheuttaman ylihintatilanteen seuraamuksena Suomen oikeusjärjestyksessä sekä tarvetta rangaistusluonteisin vahingonkorvauksiin. EU:n komissio haluaa lisätä vahingonkorvausten käyttöä kilpailunrajoitusten seuraamuksena ja on ehdottanut kaksinkertaisia vahingonkorvauksia kartellitapauksissa. Esikuvana on Yhdysvaltain kilpailuoikeudessa käytetty kolminkertainen vahingonkorvaus. Yhdysvalloissa vahingonkorvauksen reaaliarvo on kuitenkin epäedullisten korkosäännösten takia huomattavasti Suomea heikompi, ja kumpikin järjestelmä näyttää päätyvän jotakuinkin samanlaisiin lopputuloksiin. Tämä kyseenalaistaa tarpeen rangaistusluonteisten vahingonkorvausten käyttöönottoon Suomessa. Korvauksen määrää voidaan Suomessa ankaroittaa helpoimmin nykyisen viivästyskorkojärjestelmän puitteissa, sillä rangaistusluonteiset korvaukset olisivat periaatteellisesti erittäin suuri muutos Suomen oikeusjärjestykseen. Suomessa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta säännellään sopimusoikeudessa, vahingonkorvauslaissa ja kilpailunrajoituslaissa. Järjestelmä on jossain määrin hajanainen, mutta oikeudellisesti kattava. Yhdistettynä perusteettoman edun palautukseen ja ryhmäkanteeseen ei Suomen järjestelmään jää merkittäviä oikeudellisia aukkoja, mutta niiden soveltuvuus on toistaiseksi epäselvä. Järjestelmää voitaisiin kuitenkin parantaa tekemällä siitä yhtenäisempi, sillä tällä hetkellä se on varsin sirpaleinen. Suomen kilpailuoikeudellisen vahingonkorvausjärjestelmän suurin heikkous näyttää oikeussääntöjen puutteen sijasta olevan epävarmuus niiden tulkinnasta. Tämä näkyy selvästi niissä harvoissa oikeustapauksissa, jotka on käyty julkisesti, sillä ne ovat olleet erittäin riitaisia. Ankarampia seuraamuksia enemmän tarvitaankin oikeuskäytäntöä, varmuutta sääntöjen tulkinnasta ja laajempi tietoisuus mahdollisuudesta vahingonkorvauksiin kilpailunrajoituksista. Toinen merkittävä este vahingonkorvausten yleistymiselle ovat käytännön syyt, kuten vahingon vähäisyys suhteessa kanteen vaatimaan vaivaan ja kuluriskiin sekä vaikeudet näytön hankkimisessa. Niihin oikeussäännöillä on mahdollista vaikuttaa vain rajallisesti. Tässäkään rangaistusluonteisista vahingonkorvauksista ei ole juuri apua. Kilpailuoikeudellinen vahingonkorvaus voi parhaimmillaan olla merkittävä lisä julkisoikeudelliseen seuraamusjärjestelmään, ja tämän tutkielman perusteella Suomella on hyvät oikeudelliset edellytykset sen laajempaan käyttöön. Oikeuskäytäntöä tai lainsäädäntöä kuitenkin tarvitaan tulkinnanvaraisten kohtien selkiyttämiseksi, jotta vahingonkorvaus voi lunastaa siihen asetetut odotukset.

Tuomarin rooli siviili- ja hallintoprosessissa

Tutkielmassa on vertailtu tuomarin roolia siviiliprosessin dispositiivisissa asioissa ja hallintoprosessissa. Vertailussa käytetään apuna kahta ratkaisumallia, jotka ovat peräisin Carol Gilliganin kehittelemästä sukupuolten moraalikehityspsykologiasta. Siten naisen moraalisissa ratkaisuissa käytetään arvoja, jotka ovat muotoutuneet samaistumisen kokemuksena hoivaajaan ja joissa ihmissuhteiden ja vastuun merkitys on korostunut. Naisen eettisenä ratkaisumallina on vastuun etiikka, jossa painottuvat tilannekohtaisen oikeudenmukaisuuden arvot, vastuu, kohtuus ja joustavuus. Vastuun oikeuden heikko kohta on se, että heikompi ei vaadi oikeuksiaan ja hänen asemansa voi heikentyä edelleen. Vastuun etiikka liitetään tutkielmassa hallintoprosessin tuomarin rooliin, koska hallintoprosessin tuomari toimii virallisperiaatteen alaisena ja on selvitysvastuussa joustavassa prosessissa. Miehen moraalikehitys kumpuaa erillisyyden tunteesta hoivaajaansa ja siinä korostuu yksilöllisyys ja oikeuksien painottuminen. Eettinen ratkaisumalli on oikeuden etiikka, jolle on tyypillistä reilun pelin säännöt, tasapuolisuus, ongelmien abstrahoituminen ja muodollisuus. Oikeuden etiikan heikko kohta on tilannekohtainen kohtuuttomuus oikeuksien korostamisen vuoksi. Tämä ratkaisumalli liitetään siviiliprosessin dispositiiviseen menettelyyn. Tutkielman näkökulmana on yksityisen asianosaisen asema ja kokemus prosessissa. Asianosainen on eri asemassa prosesseissa siinä suhteessa, että siviiliprosessiin osallistuminen edellyttää käytännössä asianajajan apuun turvautumista. Hallintoprosessissa on pyrkimys siihen, että yksityinen pärjää ilman avustajaa. Syynä on pidetty heikkoa kaksiasianosaissuhdetta ja sitä, että yksityisen asemaa on tasapainotettava suhteessa viranomaistahoon. Silti siviiliprosessissa asetelma saattaa yhtä hyvin olla epätasapainossa siten, että yksityinen on tiedollisesti ja taidollisesti heikommassa asemassa kuin vastapuolensa. Tuomarin roolia vertaillaan prosesseissa menettelyperiaatteiden ja vastuun jakautumisen sääntöjen avulla. Asianosaiset ovat siviiliprosessissa vastuussa asian oikeudellistamisesta. Myös totuuden käsite muodostuu erilaiseksi, koska selvitysvastuullinen hallintotuomari on lopulta vastuussa selvityksen riittävyydestä, kun taas siviiliprosessissa asianosaisen oikeussuojapyyntö rajaa totuuden. Siviiliprosessia on moitittu liiasta muodollisuudesta varsinkin sovittelukeskustelussa. Muodollisuus vaikeuttaa asianosaisen osallistumismahdollisuuksia ja etäännyttää häntä oikeusjutun käsittelystä. Muodollisuus edistää kuitenkin oikeusvarmuutta. Tuomioistuinsovittelussa on sanouduttu irti muodollisuudesta ja siinä sivussa myös aineellisesta oikeudesta. Sovittelussa on olemassa vaara siitä, että heikomman asema heikkenee entisestään. Joustava prosessi nähdään asianosaisen osallistumisen kannalta suotavampana menettelynä. Joustavuuden syynä on hallintoprosessissa käsiteltävien asioiden monimuotoisuus. Joustavuus ilmenee käytännössä virallisperiaatteen noudattamisena. Tuomarin toiminnan on oltava puolueetonta, mutta heikko asianosaissuhde ja yksityisen heikompi asema vaikuttavat siten, että tuomarin toiminta on tasapainottavaa paitsi yksityisen suuntaan, mutta myös yleisen edun suuntaan. Joustavuuden vuoksi asianosaisen luottamus saattaa vaarantua sen vuoksi, että prosessi ei ole ennakoitavaa ja prosessiasetelmaa on vaikea hahmottaa. Siten hallintoprosessissa onkin paineita oikeudellistamisen suuntaa. Joustavuuden rajana on puolueettomuuden vaatimus. Siviiliprosessissa puolueettomuus on kaksiasianosaissuhteen vuoksi korostuneempi kuin hallintoprosessissa. Puolueettomuuden vaatimus saattaa kuitenkin vaikuttaa siten, että tuomari ei voi auttaa heikompaa osapuolta riidan oikeudellistamisessa. Siten puolueettomuudella legitimoidaan vahvemman prosessiosapuolen asemaa. Olisiko virallisperiaatteesta apua siviiliprosessin muodollisuuden ongelmaan ja tasapainottamaan epätasapainoista suhdetta prosessiosapuolten välillä? Siviiliprosessi ja hallintoprosessi ovat lähentyneet toisiaan ja oikeuskirjallisuudessa on ennustettu tämän kehityksen jatkuvan. Myös oikeuden ja vastuun etiikka lähentyvät aikuisiässä toisiaan siten, että vastuun etiikka vahvistuu oikeuksien tärkeyden hahmottamisella ja oikeuden etiikassa kehittyy käsitys kohtuudesta. Prosessien kehityksessä olisi toivottavaa, että otettaisiin oppia toisen prosessilajin kehityksestä ja kokemuksista.

Rikosasioiden kohtuullinen käsittelyaika ja rikosoikeudenkäyntien viivästymistä vastaan olevat tehokkaat oikeuskeinot : erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan taikka häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa puolestaan edellytetään, että jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään jonkinlainen tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Erityisesti oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan sopimusmääräyksen soveltamisalaa on määrittänyt olennaisella tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka yhtenä tehtävänä on ihmisoikeussopimuksen mukaan tutkia yksityishenkilöiden sille tekemiä valituksia, joissa väitetään jonkin sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeussopimuksessa heille tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia. Ihmisoikeustuomioistuin on 2000-luvun aikana antanut lukuisia tuomioita, joissa se on todennut Suomen rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan sopimusmääräykseen sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta. Niin ikään ihmisoikeustuomioistuin on useassa tapauksessa katsonut, ettei Suomen valtionsisäisessä oikeudessa ole kyetty turvaamaan kohtuuttoman pitkäkestoisten oikeudenkäynteihin osallisille yksilöille tehokkaita oikeuskeinoja oikeudenkäyntien viivästystä vastaan. Usein arvioitavana ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut suomalaisen rikoslainkäytön joutuisuus, ja erityisen usein ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta on katsottu rikotun laajojen ja vaikeiden talousrikosasioiden tutkinnassa ja käsittelyssä. Lainsäätäjä on pyrkinyt vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin ongelmiin muun muassa uudella lailla oikeudenkäyntien viivästymisen hyvittämisestä, jossa säädetään oikeudenkäynnin viivästyksen perusteella asianosaiselle suoritettavasta kohtuullisesta rahamääräisestä hyvityksestä, sekä oikeudenkäymiskaaren uudessa 19 luvussa säädettävällä mahdollisuudella pyytää asiaa käsittelevää käräjäoikeutta määräämään juttu kiireelliseksi. Sanotut yleisissä tuomioistuimissa käytävien oikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan olevia tehokkaita oikeuskeinoja koskevat lait tulevat voimaan vuoden 2010 alussa. Tässä aineellisen ja menettelyllisen rikosoikeuden rajamaastoon sijoittuvassa tutkielmassa selvennetään sitä, millaisia vaatimuksia rikoslainkäytön joutuisuudelle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa asetetaan sekä sitä, millaisia valtionsisäisiä tehokkaita oikeussuojakeinoja rikosoikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan ihmisoikeussopimuksen artiklassa edellytetään. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia ongelmia suhteessa rikosprosessin joutuisuuteen ja rikosoikeudenkäynteihin osallisten oikeussuojakeinoihin prosessin viivästyksiä vastaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on Suomen osalta todettu sekä sitä, miten hyvin vireillä olevat lainsäädäntöuudistukset vastaavat oikeudenkäytännössä todettuihin ongelmiin. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloissa kansalliselle oikeudenhoidolle asetettuja vaatimuksia tarkastellaan tutkielmassa niin rikoksesta epäillyn ja rikosasian vastaajan (syytetyn) kuin rikoksen asianomistajan (uhrin) näkökulmasta, ja keskeisenä lähteenä työssä tältä osin on ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskeva oikeuskäytäntö, jota on seurattu aina vuoden 2009 kesäkuun loppuun saakka. Tutkielmassa vahvasti läsnä olevan perus- ja ihmisoikeusnäkökulman lisäksi työssä pyritään tuomaan esiin rikosasioiden kohtuullisen käsittelyajan merkitys suhteessa aineellisen ja menettelyllisen rikoslain taustatavoitteisiin, ja peruslähtökohtana tutkielmassa onkin, että rikosprosessiin osallisten yksilöiden oikeusturvan lisäksi rikosasian viivytyksetön ja ihmisoikeussopimuksen artiklan mukaisesti kohtuullisessa ajassa tapahtuva selvittäminen edistää myös aineellisen rikoslain taustalla vaikuttavissa rangaistusteorioissa rangaistuksiin liitettyjä estäviä ja sovituksellisia vaikutuksia sekä rikosprosessioikeuteen sisältyvien rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen ja aineellisen totuuden tavoitteiden toteutumista.