My Fair Lady på skandinaviska : En studie i funktionell sångöversättning

The dissertation presents a functional model for analysis of song translation. The model is developed on the basis of an examination of theatrical songs and a comparison of three translations: the songs of the Broadway musical My Fair Lady (Lerner and Loewe, 1956), made for the premiere productions (1959–1960) in Swedish, Danish, and Norwegian. The analysis explores the three challenges of a song translator: the fitting of a text to existing music, the consideration of a prospective sung performance, and the verbal approximation of the content of the source lyric. The theoretical foundation is based on a functional approach to translation studies (Christiane Nord) and a structuralist/semiotic analysis of a theatrical message (Ivo Osolsobě, building on Roman Jakobson). Thus, three functional levels in the fitting of a text to music are explored: first, a prosodic/phonetic format; secondly, a poetic/rhetoric format; and thirdly, semantic/reflexive values (verbalizing musical expression). Similarly, three functional levels in the textual connections to a prospective performance are explored: first, a presentational goal; secondly, the theatrical potential; and thirdly, dramaturgic values (for example dramatic information and linguistic register). The functionality of Broadway musical theatre songs is analyzed, and the song score of My Fair Lady, source and target lyrics, is studied, with an in-depth analysis of seven of the songs. The three translations were all considered very well-made and are used in productions of the musical to this day. The study finds that the song translators appear to have worked from an understanding of the presentational goal, designed their target texts on the prosodic and poetic shape of the music, and pursued the theatrical functionality of the song, not by copying, but by recreating connections to relevant contexts, partly independently of the source lyrics, using the resources of the target languages. Besides metaphrases (closest possible transfer), paraphrases and additions seem normally to be expected in song translation, but song translators may also follow highly individual strategies – for example, the Norwegian translator is consistently more verbally faithful than the Danish and Swedish translators. As a conclusion, it is suggested that although linguistic and cultural difference play a significant role, a translator’s solution must nevertheless be arrived at, and assessed, in relation to the song as a multimedial piece of material. As far as a song can be considered a theatrical message – singers representing the voice, person, and situation of the song – the descriptive model presented in the study is also applicable to the translation of other types of song.

Päivä päivältä enemmän ja enemmän : Suomen toistokonstruktioita

Day by day more and more. Repetitive constructions in Finnish The study describes syntactic repetition in Finnish. Under investigation are short repetitive constructions in which the construction is connected by a morpheme, for example, päivä päivältä day by day , uudelleen ja uudelleen again and again . The study is a qualitative corpus-based study. It has three study questions. First, the study analyses the grammatical structure of repetitive constructions. Secondly, repetition is an iconic phenomenon, and the study investigates the motivation for repetition. Why and where is repetition used? Thirdly, the study will tentatively explain the syntactic productivity of the constructions. Syntactic repetition has semantic and pragmatic functions of which three are the most interesting. Firstly, it changes the aspectual interpretation of utterances. Durative situations become continuative, and semelfactive iterative. Secondly, repetition is also used to intensify expressions. Thirdly, repetition can be used to express superlative meanings. Repetition has many pragmatic functions. For example, it carries affective meanings in conversation. Repetition can also be used as an expressive tool in narrative contexts.

Le naturalisme finlandais : Une conception entropique du quotidien

Le naturalisme finlandais. Une conception entropique du quotidien. Finnish Naturalism. An Entropic Conception of Everyday Life. Nineteenth century naturalism was a strikingly international literary movement. After emerging in France in the 1870s, it spread all over Europe including young, small nations with a relatively recent literary tradition, such as Finland. This thesis surveys the role and influence of French naturalism on the Finnish literature of the 1880s and 1890s. On the basis of a selection of works of six Finnish authors (Juhani Aho, Minna Canth, Kauppis-Heikki, Teuvo Pakkala, Ina Lange and Karl August Tavaststjerna), the study establishes a view of the main features of Finnish naturalism in comparison with that of French authors, such as Zola, Maupassant and Flaubert. The study s methodological framework is genre theory: even though naturalist writers insisted on a transparent description of reality, naturalist texts are firmly rooted in general generic categories with definable relations and constants on which European novels impose variations. By means of two key concepts, entropy and everyday life , this thesis establishes the parameters of the naturalist genre. At the heart of the naturalist novel is a movement in the direction of disintegration and confusion, from order to disorder, from illusion to disillusion. This entropic vision is merged into the representation of everyday life, focusing on socially mediocre characters and discovering their miseries in all their banality and daily grayness. By using Mikhail Bakhtin s idea of literary genres as a means of understanding experience, this thesis suggests that everyday life is an ideological core of naturalist literature that determines not only its thematic but also generic distinctions: with relation to other genres, such as to Balzac s realism, naturalism appears primarily to be a banalization of everyday life. In idyllic genres, everyday life can be represented by means of sublimation, but a naturalist novel establishes a distressing, negative everyday life and thus strives to take a critical view of the modern society. Beside the central themes, the study surveys the generic blends in naturalism. The thesis analyzes how the coalition of naturalism and the melodramatic mode in the work of Minna Canth serves naturalisms ambition to discover the unconscious instincts underlying daily realities, and how the symbolic mode in the work of Juhani Aho duplicates the semantic level of the apparently insignificant, everyday naturalist details. The study compares the naturalist novel to the ideological novel (roman à these) and surveys the central dilemma of naturalism, the confrontation between the optimistic belief in social reform and the pessimistic theory of determinism. The thesis proposes that the naturalist novel s contribution to social reform lies in its shock effect. By means of representing the unpleasant truth the entropy of everyday life it aims to scandalize the reader and make him aware of the harsh realities that might apply also to him.

Genus i östra Nyland : från dialektutjämning till dialektmarkör

Gender in eastern Nyland – from dialect levelling to identity marking The study of dialect leveling in eastern Nyland focuses on variation and change in the Swedish dialects of Nyland (Fi. Uusimaa) on the south coast of Finland. During the last century the grammatical gender system of the dialects in the area has been reduced from a three-gender system to a two-gender system (cf. Corbett 1991). The present study is based on five linguistic variables in the gender system: the anaphoric pronouns (han, hon, den) when used for inanimates; the neuter pronouns he(t) and de(t) – when used anaphorically or as expletives; and three different types of morphological postposed definite articles. For all these variables, both dialect variants and standard variants are used in the dialects. Within the study of processes of variation and change, the work focuses on the mechanisms of leveling, simplification and reallocation; cf. Trudgill (1986) and Hinskens, Auer Kerswill (2005). With regard to the reductions of the gender system, the possibility that some of these variables might have turned into becoming dialect markers (Labov 1972) in the modern varieties of eastern Nyland is given special attention. The primary data consist of tape recordings with 25 informants done in the 1960s and 1970s. The informants were born in 1881–1913. In addition, recent changes were investigated in detail in tape recordings from 2005–2008 with 15 informants, who were born in the period 1927–1947 or 1976–1988. The study combines quantitative and qualitative methods in the systematic analysis of the data. Theoretically and methodologically the study relies on methods and results from variation studies and socio-dialectology, as well as on methods and results from traditional dialectology; cf. Ahlbäck (1946) and the dictionary of Swedish dialects, Ordbok över Finlands svenska folkmål, (1976–). The results show that there are different strategies among the informants in their use of the features studied. In the modern varieties of the dialects, most of the informants use only two genders, uter and neuter. Of the variables, the masculine pronoun for inanimates, the traditional neuter pronoun he(t) and some variants of the traditional definite articles have received a new function as dialect markers in my data. These changes first affect the gender distinctions, and the function of marking gender is lost; gradually the features then get new functions as dialect markers through processes of dialect leveling and reallocation. These processes are connected to changes taking place in the communities in eastern Nyland because of urbanization. When the dialect speakers experience that the traditional values of both the dialects and the culture are threatened, they begin to mark their dialectal identity by using dialect markers in their speech.

Hur och värför ändras Mumin med tiden? : Adaptationer i Tove Janssons muminböcker

Tutkimuksessa olen tarkastellut Tove Janssonin muumikirjojen adaptaatioita, eli uudelleen kirjoitettuja muumikirjoja. Työn tavoitteena on ollut selvittää, miten ja miksi Tove Jansson on muokannut alkuperäisiä muumikirjojaan. Lisäksi työssä on pohdittu, onko uudelleen kirjoittamisella ollut tietty tavoite eli, ovatko muutokset samansuuntaisia kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Aineistona minulla on ollut neljä Tove Janssonin alkuperäistä ja neljä uudelleenkirjoitettua muumikirjaa: Kometjakten (1946) ja uudelleen kirjoitettu Kometen kommer (1968), Trollkarlens hatt (1948, 1968), Muminpappans Bravader (1950) ja uudelleen kirjoitettu Muminpappans memoarer (1968) sekä Farlig midsommar (1954, 1969). Olen tarkastellut, millaisia kielellisiä ja kuvallisia eroja alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä on. Koska materiaali on niin laaja, olen rajannut tutkimustani. Uudelleen kirjoitetut Farlig midsommar (1969) ja Trollkarlens hatt (1968) eivät sisällä yhtä paljon adaptaatioita kuin kirjat Muminpappans memoarer (1968) ja Kometen kommer (1968). Sen vuoksi olen käyttänyt kirjojen analysoinnissa erilaista tutkimusmenetelmää. Kirjoja Farlig midsommarja Trollkarlens hatt olen tutkinut kokonaisuudessaan. Kirjojen Kometen kommer sekä Muminpappans memoarer kohdalla olen puolestaan käyttänyt kvalitatiivista metodia. Kyseisten kirjojen kohdalla olen ottanut otoksia kirjojen alusta, keskeltä ja lopusta. Kaikkien kielellisten adaptaatioden kuvaamisessa, vertailussa ja analysoimisessa olen käyttänyt apuna sanakirjoja ja aikasempaa tutkimusta. Kuvatutkimuksesa olen keskittynyt tarkastelemaan kuvien näkyvyyttä muumikirjoissa. Olen tarkastellut kuvien sijoittelua, kokoa, määrää ja osittain sisältöä alkuperäisten ja uudelleen kirjoitettujen muumikirjojen välillä. Kielelliset adaptaatiot on jaettu niiden pituuden ja rakenteen mukaan kolmeen luokkaan: parafraasit, lisäykset ja poistot. Jaottelu perustuu osittain omiin havaintoihini materiaalista ja osittain aiempaan tutkimukseen. Tutkimuksessa kävi ilmi, että Tove Jansson on tehnyt samankaltaisia muutoksia kaikissa uudelleen kirjoittamissaan muumikirjoissa. Kaikki uudelleen kirjoitetut kirjat sisältävät niin parafraaseja, lisäyksiä kuin poistojakin. Muutoksilla onmyös samankaltaisia funktioita kaikissa kirjoissa. Parafraasit tekevät kirjoista muun muassa ajanmukaisia ja helppolukuisia. Lisäyksillä on ennen kaikkea selittävä funktio. Poistojen avulla taas lastenkirjallisuuteen soveltumattomia sanoja ja tapahtumia on karsittu. Myös kuvien muutokset ovat samankaltaisia kaikissa uudelleenkirjoitetuissa muumikirjoissa. Ensinnäkin kuvien sijoittelun muutokset ovat parantaneet kuvan ja tekstin vuorovaikutusta kaikissa uudelleen kirjoitetuissa muumikirjoissa. Muokatuissa muumikirjoissa teksti ja kuvat ovat keskimäärin lähempänä toisiaan ja vastaavat tarkemmin toisiaan kuin alkuperäisissä muumikirjoissa. Toiseksi kuvien koon ja lukumäärään muutokset tekevät uudelleen kirjoitetut kirjat visuaalisesti nautittavammiksi kuin alkuperäiset kirjat. Kaiken kaikkiaan adaptaatiot uudenaikaistavat muumikirjoja ja tekevät ne uudelle kohderyhmälle paremmin soveltuviksi. Adaptaatioiden avulla Tove Jansson on luonut jatkumon muumikirjojensa välille, minkä ansiosta ensimmäiset muumikirjat ja myöhemmin kirjoitetut muumikirjat eivät ole ristiriitaisia, vaan ne ovat yhtenäisiä niin sisällön, henkilöiden, kirjoitustyylin ja kuvituksen suhteen. Vaikuttaa siltä, että adaptaatiot ovat hyvin yleinen kielellinen ilmiö. Lähes jokainen kirjoittaja joutuu jossain vaiheessa muokkaamaan omaa tekstiään. Uusien versioiden julkaiseminen on kuitenkin harvinaisempaa. Ottaen huomioon, kuinka kielteisesti adaptaatioihin yleisesti suhtaudutaan, on mielenkiintoista, että nimenomaan uudelleen kirjoitetut muumikirjat ovat saaneet "aitojen" muumikirjojen aseman. Moni ei todennäköisesti tiedä lukevansa muokattua muumikirjaa. Mielenkiintoista onkin, että suomenkieliset käännökset on käännetty ainoastaan alkuperäisistä muumikirjoista. Pohdittavaksi jääkin, millainen kuva suomenkielisellä lukijalla on esimerkiksi muumikirjojen yhtenäisyydestä. Kun jo lähdeteoksia on muokattu niin paljon kuin tämä työ on osoittanut, olisi ehkä käännöksiäkin jo korkea aika päivittää.

Toimijaroolit ja roolien välinen dynamiikka Vihreän liiton periaateohjelmassa 2006

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen toimijarooleja poliittisen puolueen periaateohjelmassa. Aineistonani on Vihreän liiton vuonna 2006 voimaan tullut periaateohjelma. Periaateohjelma on puolueen yhteisen keskustelun tuloksena syntyvä, kantaaottava ja voimakkaan ideologinen teksti, johon valikoidaan mukaan puolueen tärkeäksi katsomat asiat. Ohjelma on tekstinä preskriptiivinen ja sisältää runsaasti toimintavaatimuksia ja -ohjeita, mikä korostaa toimijuuden keskeisyyttä tutkimuskohteena juuri tässä tekstilajissa. Tekstilajikysymykset ja periaateohjelman kirjoituksen konventiot vaikuttavat myös aineistossani leimalliseen aktiivisesti toimivan subjektin häivyttämisen. Pyrin erittelemään ja analysoimaan Vihreän liiton ohjelmaa tapausesimerkkinä siitä, miten toimijaroolien kautta rakennetaan ohjelmatekstin maailmaa ja toimijoiden suhteita siinä. Välineenä analyysissani käytän A.J. Greimasin kehittelemää aktanttimallia (katso Greimas 1979). Semanttinen malli jäsentää tekstin maailman toimijoita rooleihin niiden suorittamien funktioiden perusteella. Keskeisimmät tarkasteltavat roolit ovat aktiivisen toimijan kategoria, statiivisen vaikuttajan kategoria ja toiminnan kohteiden kategoriat. Aineistonani olevan tekstin tunnusomaisen polarisaation tähden jaan kunkin näistä kategorioista edelleen puolueen kannan mukaiseen eli hyväksi esitettyyn ja kannan vastaiseen eli pahaksi esitettyyn. Analyysin tuloksena muodostuu käsitys periaateohjelman prototyyppisille toimijarooleille annetuista ominaisuuksista. Tärkeimpiä erottelevia ominaisuuksia ovat statiivisuus/dynaamisuus, agentiivisuus/sen puute sekä abstraktisuus/konkreettisuus. Statiivisuuden ja abstraktiuden totean koko tekstille leimallisiksi piirteiksi, erityisesti periaateohjelman pahalle. Tyypillinen paha on epäinhimillinen voima kuten ilmastonmuutos tai globalisaatio. Puolueen kannan puolella olevissa rooleissa ominaisuuksien hajonta on suurempaa. Puolueviitteiset toimijat sekä puoluetulkintainen me-pronomini ovat lähinnä kielen prototyyppistä agentiivista toimijaa. Ne ovat subjektiasemissa kommunikaatiotoiminnalle ja evidentiaalisuuden lähteenä asenteita ilmaistessa. Kommunikaatio itsessään hahmottuu keskeisenä toimintana ohjelmassa. Ihmisviitteisyys on lähinnä uhrin tai hyötyjän roolien piirre. Erityisen mielenkiintoinen seikka on kansalainen-sanaan ja sen lähimerkityksisiin vastineisiin kohdistuva ristiriita ohjelman metatekstin kansan aktiivista toimintaa ihannoivassa kielenkäytössä ja samanaikaisessa kansalaisten kielentämisessä tekstissä toiminnan kohteiksi. Ihmiset ovat periaateohjelmassa uhreja tai hyötyjiä, kun taas toimintavelvoitteet kohdennetaan tyypillisesti valtioille ja yhteiskunnan rakenteille. Poimin myös tarkasteltavaksi sellaisia kielen keinoja ja ilmiöitä kuin modaalisuus, kausaatiot, vaihtoehtoisten maailmojen käyttö ja nominalisaatio, sikäli kuin ne valottavat tarkasteltavana olevia toimijarooleja. Modaalisuus ja kausaatiot ovat tekstin merkityssuhteiden ilmiöitä. Kausaatio on ohjelmassa merkittävän vähäkäyttöinen, kun taas runsaslukuiset nesessiivirakenteet edustuvat ilman niille odotuksenmukaisia argumentteja. Modaalisuuden lähde ja kohde jätetään usein kielentämättä. Molemmat edellä mainitut seikat korostavat nykyhetkeä ja tulevaa toimintaa tekstin keskiössä. Toiminnan suorittajaa häivytetään tekstistä eri keinoin. Näin on erityisesti, kun puhutaan sävyltään negatiivisesta toiminnasta tai dynaamisesta toiminnasta. Dynaamista toimintaa kuvaavat verbit sijoittuvat tyypillisesti infinitiivisiin lausekkeihin, jotka on upotettu argumenttirakenteeseen tai sijoitettu ehtolauseella tai tulevaisuudesta puhuttaessa mahdollisiin maailmoihin. Näin toiminta ei reaalistu rakenteessa tässä ja nyt, vaan potentiaalisena toimintana tulevaisuudessa. Samalla syntyy myös potentiaalisen sankarin rooli, joka tässä ja nyt olevasta sankarista poiketen on ohjelmassa yleinen. Tätä roolia tarjotaan niin puolueen potentiaalisille tukijoille kuin pahoille voimillekin, kunhan ne määritellään uudelleen puolueen aatteille alisteisena sijoittamalla niiden yhteyteen puolueen diskurssin kiinteästi liittyviä attribuutteja kuten vihreä tai ekologinen.

Exciting Moments - Reval Hotels ja mainonnan merkitykset

Pro gradu työni käsittelee virolaisia mainoksia ja niiden kohderyhmiä. Tutkimusaihe on erityisen mielenkiintoinen, sillä virolaisesta mainonnasta on tehty kansainvälisellä tasolla varsin vähän tutkimuksia. Halusin pro gradu -työssäni selvittää, mitä analysoimillani mainoksilla halutaan viestiä, kenelle ne suunnataan sekä millaisin kielellisin ja kuvallisin keinoin niitä tuotetaan. Käytin tutkimuksen materiaalina kuutta Reval Hotels ketjun mainosta, jotka ovat ilmestyneet viron- ja/tai englanninkielisinä viimeisen kahden vuoden aikana lehdissä, esitteissä tai hotellissa pöytä- tai seinämainoksina. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys perustui kolmeen erilaiseen näkökulmaan: mainostekstien tutkimukseen, semiotiikkaan sekä Pierre Bourdieun teoriaan symbolisesta pääomasta ja sosiaalisten luokkien eroista. Sosiologisen näkökulman käyttö oli perusteltua erityisesti sen uutuusarvon vuoksi, sillä Bourdieun teoriaa ei ole aikaisemmin hyödynnetty virolaisten mainosten tutkimuksessa. Mainosten kuvien ja tekstien analyysi osoitti, että mainokset olivat rakenteellisesti oikeaoppisesti laadittuja. Mainoksista löytyi lukuisia symbolisen pääoman elementtejä, kuten englannin kieli, raha, aika, tehokkuus ja eurooppalaisuus. Mainokset olivat samalla varsin konservatiivisia ja yllätyksettömiä. Materiaalin joukosta erottui kuitenkin yksi mainos, jolla rikottiin perinteisen mainostamisen kaavaa ja josta avautui paljon erilaisia merkityksiä. Johtopäätöksenä voitiin muun muassa todeta, että Reval Hotels voi markkinointistrategiaansa kehittämällä hankkia itselleen uusia tuottavia kohderyhmiä. Pro gradu työtäni voi myöhemmin laajentaa esimerkiksi vertailevaksi jatkotutkimukseksi, jossa tarkastellaan useampien Virossa toimivien hotellien mainontaa.

"Minäkin olen täällä löyhkäämässä" : Etnisyyden ja ruumiillisuuden representaatiot Veronica Pimenoffin romaanissa Maa ilman vettä

Tutkin työssäni, miten etnisyys ja ruumiillisuus representoituvat Veronica Pimenoffin romaanissa Maa ilman vettä (1999) ja millaisia merkityksiä nämä representaatiot saavat suhteessa kysymyksiin vallasta, väkivallasta, sukupuolesta, seksuaalisuudesta, hyvinvoinnista ja sairaudesta. Tutkimukseni teoreettisena viitekehyksenä on jälkikoloniaalinen teoria. Romaanissa on keskeisellä tavalla kyse konfliktista: nuoruudenystävykset, suomalainen Kristiina ja mosambikilainen Sofia Elena, kohtaavat jälkimmäisen kuolinvuoteella ja käyvät kiivasta kamppailua aatteista ja arvoista. Olen tulkinnut romaanin päähenkilöt allegorisiksi hahmoiksi, jotka edustavat kotimaitaan ja -mantereitaan. Näihin henkilöhahmoihin kiteytyy ominaisuuksia, jotka tavataan hahmottaa stereotyyppisiksi Euroopalle ja Afrikalle. Etnisyys representoituu paitsi Kristiinan ja Sofia Elenan tyypitellyissä luonteenpiirteissä ja käyttäytymismalleissa myös heidän ulkonäkönsä kuvauksessa. Kristiina kuvataan korostetun vaaleana ja Sofia Elena korostetun mustana, minkä voi tulkita kommentoivan imperialistiseen diskurssiin liittyvää binaarista ajattelua. Myös romaanin miehet ovat tulkittavissa allegorisiksi hahmoiksi: Kristiinan mies Otto edustaa vaimonsa tavoin vaurasta Eurooppaa, amerikkalainen pohatta Mark Hunter Yhdysvaltoja ja sen mahtia ja Kristiinan nuoruudenrakastettu Abdel läntistä kuvitelmaa eksoottisesta Orientista. Ruumiillisuus korostuu romaanissa seksuaalisuuden, sairauden ja väkivallan kuvauksissa. Kristiina on seksuaalinen toteuttaja, jonka kokemus omasta ruumiista määräytyy pitkältä eroottisten kokemusten perusteella. Sofia Elenaa taas ei kuvata seksuaalisena hahmona, vaan hänen kehonsa kuvausta hallitsee sairaus. Koska Sofia Elena on allegorinen hahmo, hänen ruumiinsa voi rinnastaa mantereeseen ja sitä riuduttava sairaus prosesseihin, jotka tunkeutuvat yhteiskuntien rakenteisiin ja nakertavat niitä sisältäpäin: hallitsemattomaan kansainväliseen muuttoliikkeeseen, rikollisuuteen ja terrorismiin. Sofia Elenalla on kokemusta myös väkivallasta: hän on sotinut ja pitää väkivaltaa ainoana keinona taistella Länttä vastaan. Romaani välittää kuitenkin pessimistisen kuvan väkivallan mahdollisuudesta vapauttaa (kolmannen maailman) naiset. Pessimistinen kuva välittyy myös ensimmäisen ja kolmannen maailman naisten mahdollisuuksista ymmärtää toisiaan. Nais-Afrikka ja nais-Eurooppa jäävät romaanissa etäälle toisistaan sekä henkisesti että fyysisesti.

"Voihan sitä noinkin ajatella" : Myönnyttelymuotin rakenne ja käyttö

Tutkimuksen aiheena on myönnyttelymuotti. Myönnyttelyllä tarkoitan sitä, että äänessäolija ilmaisee (heikohkoa) samanmielisyyttä esitetyn mielipiteen tai ehdotuksen kanssa. Muotilla tarkoitan kielellistä kehikkoa, joka muodostuu 1) mahdollisuutta ilmentävästä ja subjektittomasta, indikatiivi- tai konditionaalimuotoisesta modaaliverbistä (voi, saa, sopii tai passaa), johon liittyy partikkeli -hAn, 2) sävypartikkelista sitä tai tuota sekä 3) A-infinitiivin perusmuodosta. Myönnyttelymuotin toteumia ovat siten lausumat kuten Sopiihan sitä yrittää, Saahan sitä aina toivoa, Voishan tuota vaikka tullakin ja Passaahan sitä naureskella. Muotti on vapaan arkikeskustelun (tai siihen vertautuvan kirjoitetun kielimuodon) ilmaisu. Aineistoni koostuu yhteensä 667 esimerkistä, joista pääosa on Internetistä. Tutkin, kuinka muottia käytetään, minkälaisia tehtäviä se toteuttaa ja kuinka erimuotoiset muotin toteumat poikkeavat käytöltään toisista. Lisäksi tarkastelen rakenteeseen liittyvää affektia sekä sivuan sen kieliopillistumista kohti muotoa, jossa sitä tai (murteellinen) tuota on partikkeli. Pääasialliset tutkimusvälineet ovat kognitiivinen kielioppi sekä keskustelunanalyysi. Tutkimuksestani käy ilmi, että muotin käytön keskeisiä funktioita ovat puheenalaisen asian tarkoituksellinen avoimeksi jättäminen sekä suopeamman vastaanoton hakeminen myönnyttelyn jälkeen esitetylle omalle näkemykselle. Myönnyttelymuotin ilmentämä samanmielisyys on heikkoa, näennäistä tai jopa ironista. Indikatiivimuotoiset konstruktiot enteilevät myönnytellylle asialle kontrastiivista osaa, kun taas konditionaalimuotoiset ovat aidommin mahdollisena pitäviä. Verbien välinen partikkeli sitä liittyy usein geneeriseen mahdollisuuteen, kun taas tuota liittyy lausumiin, jotka kertovat äänessäolijan omista tai puheenalaisen henkilön mahdollisuuksista.

Monikielisyys helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksen resurssina

Tutkimus tarkastelee monikielisyyttä teini-ikäisten helsinkiläistyttöjen vuorovaikutuksessa. Työ kuuluu vuorovaikutuksellisen sosiolingvistiikan alaan ja keskittyy kielen leksikaaliseen tasoon. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, millaisia monikielisiä resursseja monietnisessä nuorten tyttöjen ystäväpiirissä hyödynnetään ja millaisia funktioita niillä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa on. Tutkielman aineisto on kerätty etnografista tutkimusotetta ja osallistuvaa havainnointia hyödyntäen eräällä itähelsinkiläisellä nuorisotalolla ja koululla alkuvuodesta 2009. Aineisto koostuu vapaamuotoisissa tilanteissa tehdyistä nauhoituksista, haastatteluista ja kenttämuistiinpanoista. Tutkimuksen kohteena on kuuden yhdeksäsluokkalaisen tytön kiinteä ystäväpiiri, jonka jäsenistä neljällä on maahanmuuttajatausta, kaksi on etniseltä taustaltaan suomalaisia. Työn aluksi esittelen tutkimuksen kannalta keskeisiä tieteellisiä viitekehyksiä ja termejä. Työ asettuu sosiolingvistiikan ja keskustelunanalyysin risteyskohtaan sekä kaksi- ja monikielisyystutkimuksen läheisyyteen. Lyhyesti käsittelen myös Helsingin puhekielen tutkimusta sekä tyylin ja identiteetin kysymyksiä. Tutkimuksessa tarkastelen aineistossa esiintyvää monenlaista monikielisyyttä ryhmänsisäisessä vuorovaikutuksessa. Näistä keskeisimpinä käsittelen maahanmuuttajien äidinkielisiä sanoja ja ilmauksia, afroamerikkalaiseen nuorisokulttuuriin ja erityisesti hip hopiin viittaavaa englannin kielen käyttöä sekä muslimityttöjen jakamana uskonnon kielenä toimivaa arabian kieltä. Kysyn myös, tulisiko tutkittavia nimittää natiivi- vai toisen kielen puhujiksi, ja miksi. Valotan väitteitäni esimerkeillä tutkittavien erilaisista suomen kielen käyttötilanteista ja rekistereistä. Työ perehtyy myös siihen, miksi monikielisiä resursseja ylipäänsä käytetään. Keskeinen monikielisiä valintoja selittävä syy on sosiaalinen orientaatio. Erityisesti nuorisokulttuurit kuten hip hop tuntuvat vaikuttavan nuorten tekemiin kielellisiin valintoihin. Ne rakentavat ja tuovat ilmi puhujan identiteettiä samaan tapaan kuin se, kuinka pukeudutaan, millaista musiikkia kuunnellaan ja kuinka aikaa vietetään. Monikieliset ainekset toimivat myös tutkitun ryhmän sisäistä kiinteyttä rakentavana keinona: ystävän äidinkielisiä ilmauksia käytetään ryhmässä taajaan. Vieraalla kielellä kiroilu toimii paitsi me-koodina keskustelussa myös tarjoaa mahdollisuuden kiltin tytön roolin rajojen koetteluun. Tyypillisesti monikielisiä resursseja hyödynnetään aineistossa silloin, kun tutkittavat viettävät aikaansa isolla porukalla musiikkia kuunnellen, vitsaillen ja tanssien. Usein näissä tilanteissa on läsnä muitakin kuin ryhmään kuuluvia nuoria; erityisesti tyttöjen ja poikien välinen vuorovaikutus kutsuu puheeseen monikielisiä aineksia. Tällaisissa tilanteissa huumorilla on taipumus ketjuuntua liioittelujaksoiksi, joissa hyödynnetään ahkeraan myös muiden kuin suomen kielen varantoja. Tutkimus osoittaa, että kielen vaihtaminen yhden tai useamman vuoron mittaiseksi ajaksi liittyy usein keskustelun osallistumiskehikon rakentamiseen ja muokkaamiseen. Selkeimpänä esimerkkinä tästä on koodinvaihto kahden kielen välillä silloin, kun vain puhuja ja puhuteltavat puhuvat molempia kieliä. Tutkitut nuoret suhtautuvat uusien kielten oppimiseen ja niiden puhumiseen mutkattomasti ja hyväksyvästi. Jo muutaman sanan kokoisella kielitaidolla voidaan rakentaa yhteistä maaperää ja ilmaista solidaarisuutta muita kohtaan. Tutkimassani monietnisessä ja -kielisessä ystäväporukassa vallitseekin selkeä sosiaalinen orientaatio monikielisyyteen.

"Det utspridda kärret; överallt och växande form" : Eva Wichmans novell "Kärret" som en prosamodernistisk berättelse om kvinnligt skapande

I min avhandling diskuterar jag om och hur man kan läsa Eva Wichmans novell "Kärret" (ur Molnet såg mig, 1942) som en prosamodernistisk berättelse om ett kvinnligt subjekt, och om kvinnligtskapande. Jag vill mot en prosamodernistisk bakgrund visa min tolkning med en stilistisk och entematisk analys. I min inledning markerar jag att forskare har haft svårt att avgöra vad Eva Wichman egentligen vill säga med "Kärret". De flesta definierar "Kärret" som en fabel, en moralisk berättelse. I min tolkning betonar jag att novellen kan läsas som en prosamodernistisk fabel om det kvinnliga skapandet. Eva Wichman har i många av sina verk beskrivit en kvinnlig konstnärs svårigheter i massamhället och den manliga världen. Jag anser därför att denna tolkning inte är långsökt då det gäller en naturallegori som "Kärret". Jag redovisar kort för bakgrunden till prosamodernismen; definierar stilistiska grundbegrepp i lyrikoch prosa samt diskuterar med hjälp av Peter Luthersson och Gunilla Domellöf hur den modernistiska individualiteten konstituerar sig i förhållande till samhället ochmoderniseringsprocessen. Jag tar fasta på den kvinnliga författarens skapandeprocess och poängterar, med hjälp av bl.a. Dominique Head och Domellöf, att det kvinnliga skapandet ofta är svårt att erhålla i ett traditionellt manligt samhälle. Head, Domellöf och Rachel Blau DuPlessis menar att det modernistiska skapandet hos kvinnor i stor grad sker med hjälp av stilistiska brott och luckor. I synnerhet förhållandet mellan metafor och metonymi utgör en viktig metod för den kvinnliga modernisten. I mitt tredje kapitel analyserar jag "Kärret" stilistiskt. Modernismen i "Kärret" går ut sammanställa motsatser och sinnesanalogier. Jag tar upp det lyriska och metaforiska i "Kärret"; upprepningar,parallellismer, rytm och dynamik, samt förhållandet mellan metaforer och metonymier utgående från en artikel av David Lodge. Jag demonstrerar i stilanalysen hur Eva Wichman bygger upp ett cykliskt mytiskt berättande. Detta cirkelberättande kan, enligt Domellöf, ses som en kvinnlig utmaning mot det traditionella manliga berättandet. Förhållandet mellan metaforer och metonymier spelar en stor roll också i min tematiska analys. Jag läser kärret i novellen som en symbol för ett kvinnlig subjekt. Kärret är uppbyggt av motsatser. Dessamotsatser kan ses som metaforer i min tolkning av kärret som kvinnligt subjekt. Motsatsparen yta/djup läser jag som den medvetna respektive undermedvetna nivån i det kvinnliga subjektet. Djupet, den undermedvetna nivån, analyserar jag delvis med hjälp av Julia Kristevas begrepp abjektet. Metaforerna spegel/öga ser jag som subjekt/objekt och manligt/kvinnligt i förhållande till det kvinnliga subjektet. Med hjälp av abjektet, omnipotens/känslighet, rörelse/statis samt liv/död visar jag hur Eva Wichman beskriver det konstnärliga skapandet, och den konstnärliga alieneringen i kontrast till det förtryckandet massamhället. Här baserar jag mig på Lutherssons resonemang om den modernistiska individualiteten. På så sätt drar jag slutsatsen att kärret som kvinnligt subjekt kan läsas som ett kvinnligt författarjag. "Kärret" är en berättelse om kvinnlig skaparkraft, om ett kvinnligt subjekt som skapar och verkar isamhället. Eva Wichman gestaltar det kvinnliga berättandet både tematiskt och språkligt. Därför är "Kärret" enligt mig inte en pessimistisk berättelse om ett "säkert nederlag" som många påstår, utan en storslagen fabel om ett modernistiskt subjekt i process. Nyckelord: Eva Wichman, Molnet såg mig, prosamodernism, kvinnligt subjekt, abjekt, metafor, metonymi

Minä kirjoittajana : Identiteetit, subjektit ja persoonat lukion 1. vuoden opiskelijoiden omaa kirjoittamista pohdiskelevissa teksteissä

Tutkimuksessani tarkastelen kirjoittajaidentiteettejä teksteissä, joissa lukion ensimmäisen vuoden opiskelijat pohdiskelevat omaa kirjoittamistaan. Lähtökohtanani on ajatus narratiivisesta identiteetistä: identiteetti nähdään hermeneuttisena itsen ymmärtämisen prosessina sen sijaan, että sitä pidettäisiin kuvauksena, jonka totuusarvoa olisi relevanttia arvioida. Tutkimuskohteena on kirjoittajaidentiteetti, joten lähestyn aineistoni tekstejä osana prosessia, jossa ihminen ottaa etäisyyttä omaan kirjoittamiseensa ja siten lisää omaa ymmärrystään siitä. Myös sosiaalinen konteksti vaikuttaa tähän identiteettiprosessiin. Lähestyn kirjoittajaidentiteettejä yhteisöllisestä ja yksilöllisestä näkökulmasta, mutta jaossa ei ole kysymys dikotomiasta vaan kahdenlaisesta valotuksesta samaan asiaan: myös yksilö tarvitsee yhteisön, josta erottua. Yhteisöllisyyttä pohtiessani käsittelen nollapersoonakonstruktiota näkökulman jakamisen ja samastumisen tarjoamisen välineenä. Aineistossani nollapersoonakonstruktio on yhtäältä keino käsitellä omaa kokemusta ja toisaalta keino kurkottaa lukijan puoleen ja saada tämä ymmärtämään kirjoittajaa. Hyvin samanlainen merkitys on aineistossani yleistävällä yksikön 2. persoonalla. Molemmat kielen keinot ilmentävät kirjoittajaidentiteettien sosiaalisuutta: lukija edustaa kirjoittajalle sosiaalista yhteisöä, joka halutaan saada ymmärtämään kirjoittajan ratkaisuja ja kokemuksia. Yhteisöllisyyden valossa tarkastelen myös erilaisia keinoja luoda kirjoittajien kollektiivia. Aineistoni lukiolaiset määrittävät teksteissään erilaisia ryhmiä käyttämällä monikon 1. persoonaa tai passiivia. Monikon 1. persoonaa käyttämällä voidaan luoda myös yhteyttä kirjoittajan ja lukijan välillä. Kirjoittajaidentiteetit näyttäytyvät sosiaalisena, sillä kuuluminen johonkin ryhmään esitetään oman kirjoittamisen kannalta olennaisena asiana. Yksilöllisyyttä tuodaan esiin mm. yksikön 1. persoonaa käyttämällä, kun kirjoittaja asettaa itsensä lausuman subjektiksi, joka erottuu puhuteltavasta sinästä. Kirjoittaja ikään kuin määrittää rajansa ja eronsa suhteessa toiseen. Yksikön 1. persoonan lisäksi myös sana itse nostaa esiin eron muihin. Tässäkin suhteessa kirjoittajaidentiteetit näyttäytyvät sosiaalisina. Erilaisten kielellisten keinojen käyttö tuo näkyviin, kuinka ihminen jäsentää omaa suhdettaan toisiin: mihin hän kuuluu ja mistä hän eroaa. Sosiokulttuurisessa kontekstissa on subjektipositioita, joiden välityksellä identiteetit rakentuvat. Tutkimuksessani pohdin yhteisöllisyyttä ja yksilöllisyyttä myös kahden aineistosta konstruoimani subjektiposition avulla. Ensinnäkin esittelen hyvän kirjoittajan malliposition, johon asettuvan kirjoittajan tekstit ovat mm. pitkiä, monipuolisia ja normatiivisen kieliopin mukaisia. Kirjoittajat suhteuttavat itseään tähän positioon: he joko hyväksyvät sen tai asettuvat vastustamaan sitä. Toiseksi esittelen romanttisen kirjoittajan malliposition, johon liittyy mm. inspiraatio ja kirjoittamisen näkeminen itseilmaisuna. Kirjoittajat projisoivat teksteissään itseään ja omaa kirjoittamistaan suhteessa näihin subjektipositioihin, ja kirjoittajaidentiteetti muodostuu kirjoittajan ja tekstiyhteisön välisessä vuorovaikutuksessa. Avainsanat: kirjoittaminen, identiteetti, nollapersoona, persoonareferenssi

Vihanhallintaprojekti ja oikeudenkäynti : Kahden Nyt-liitteessä ja Imagessa ilmestyneen henkilöjutun lähitarkastelua kertomuksen näkökulmasta

Tutkielmassa tarkastellaan kahta aikakauslehtitekstiä eräänä tapana rakentaa henkilöjuttu. Jutut eivät ole vain kuvauksia niistä julkisuuden henkilöistä, joita ne käsittelevät, vaan ne on kirjoitettu kertomuksiksi. Työssä käydään läpi piirteitä, joiden perusteella jutut muodostavat kertomuksen. Tarkastelun kohteena ovat juttujen rakenteet ja juttujen toimijoiden (kertoja-toimittajan, haastateltavan ja lukija-yleisön) roolit ja suhteet. Tavoitteena on selvittää, millaisia merkityksiä juttuihin syntyy sen avulla, että ne on rakennettu kertomuksiksi. Analyysin kohteena olevat henkilöjutut ovat Vihanhallintaprojekti Tuisku (Nyt-liite 49/2006) ja Syytettynä Heli Laaksonen (Image 4/2006). Keskeinen taustateoria on narratologia eli kertomuksen tutkimus. Työssä hyödynnetään myös tekstin tutkimuksen, kognitiivisen kielitieteen ja dialogisuuden tutkimuksen tarjoamia välineitä. Työssä osoitetaan, että henkilöjutut on rakennettu kertomuksiksi ongelmanratkaisumallin avulla. Juttujen aluissa kertoja-toimittaja ilmaisee inhoavansa haastateltavaa, mikä muodostaa ongelman, jota ratkotaan muun muassa haastateltavan tapaamisella ja tämän esiintymistilaisuuteen osallistumalla. Juttuihin muodostuu episodeja, joissa ongelmaa käsitellään eri tavoin. Lopulta saavutetaan ratkaisu, koska kertoja-toimittaja pääsee vihastaan eroon. Ongelmanratkaisumalli tuo juttuihin jännitystä, koska ne etenevät vähitellen kohti ratkaisua. Kertoja-toimittaja rakentaa kertomuksen vaihtelemalla erilaisia rooleja. Roolit ovat henkilöhahmo, ajattelija, havainnoija, ulkopuolinen kertoja ja lainaaja. Roolien avulla kertoja-toimittaja asettaa näyttämölle huomion kohteeksi joko itsensä, haastateltavan, haastattelutilanteen olosuhteet tai jonkin tekstin ulkopuolisen seikan. Roolit vaikuttavat myös näkökulmaan, josta asioita tarkastellaan. Tiettyjä rooleja ilmaisevat tyypillisesti tietyt kielelliset keinot. Roolien vaihtelu synnyttää juttuihin keskusteluja, joissa kertoja-toimittaja, haastateltava ja lukija-yleisö ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Nämä keskustelut jäsentävät toimijoiden rooleja ja suhteita. Keskusteluissa muovataan kertoja-toimittajan mielipiteitä haastateltavasta, konstruoidaan lukija-yleisölle useita rooleja ja vaikutetaan haastateltavalle rakentuvan roolin itsenäisyyteen. Tutkimuksessa päädytään siihen, että henkilöjutut rikkovat tietoisesti perinteisen henkilöjutun konventiota rakentamalla kertomuksen, jolla on kaksi päähenkilöä, kertoja-toimittaja ja haastateltava. Päähenkilöiden välisen suhteen voi tulkita kahdella tavalla. Jutut voivat ensinnäkin olla kertoja-toimittajan aitoja kertomuksia hänen haastateltavaan kohdistuvista negatiivisista tunteistaan. Toiseksi on mahdollista tulkita, että kertoja-toimittaja ironisoi jutuissa itseään ja ahdasmielisyyttään. Jutut ovat tyyliltään liioittelevia, mikä vahvistaa ironista tuntua. Kahdella tulkintatavalla teksteihin rakennetaan moniäänisyyttä, jotta ne tavoittaisivat erilaisia yleisöjä.

Kaunhiista kauhniiseen, satheesta satteeseen : Jälkitavuissa säilyneen h:n variaatiosta Pellossa vuoden 1995 aineiston valossa

Tutkielmassa tarkastellaan jälkitavuissa säilyneen, alun perin vokaalienvälisen h:n nykyedustusta Tornionlaakson Pellossa sosiolingvistisen teorian valossa. Keskeisenä tutkimusongelmana on variaation jasen muuttumisen suunnan selvittäminen, mitä tutkitaan sekä näennäis- että reaaliajallisen metodin turvin. Lisäksi pohditaan, millaiset kielensisäiset tekijät muutoksia ohjaavat. Reaaliaikaisen vertailun mahdollistavat Kirsi Kunnarin vuonna 1983 valmistuneen pro gradu -työn jälkitavujen h:ta koskevat tulokset Pellosta (informantit syntyneet vuosina 1898-1967). Pääpaino on kuitenkin näennäisajallisessa vertailussa; variaatiota tarkastellaan yksityiskohtaisesti erityisesti kielelliseltä kannalta, mikä on vaatinut perusteellista aineiston käsittelyä. Näennäisajallisessa tarkastelussa verrataankahden haastatellun ikäryhmän kieltä: nuorten (syntyneet vuosina 1986-1977) ja keski-ikäisten (syntyneet vuosina 1964-1945). Nuoria informantteja, joita on 14, on haastateltu pääosin pareittan. Vertailuryhmä, keski-ikäiset, koostuu heidän vanhem mistaan (7 informanttia). Nauhatunteja on yhteensä n. 13. Tulokset osoittavat, että toisin kuin muualla Peräpohjolassa, yleiskielen mukainen katovariantti (kou-luun) ei ole merkittävästi yleistynyt pellolaisten puhekielessä viimeisten neljän sukupolven aikana. Vokaalienvälisessä asemassa (koulu-h-un) h:ta ei nykypellolaisilla enää tapaa, ja ns. sisäheittoinenvariantti (koul-huun) on nuorten ryhmässä selvästi vähemmän suosiossa kuin keski-ikäisillä. Tornionjoki­laaksolainen, metateettinen h-variantti (kouh-luun) on yhä elinvoimainen: sen käyttö on nuorillakin lisääntynyt. Metateesi ei ole kuitenkaan kvantitatiivisesti juurikaan yleistynyt niissä fonotaktisissa ympäristöissä, joissa se aiheesta tehdyn väitöskirjan (1992) mukaan on ollut aiemmilla sukupolvilla harvinainen. Tätä saattaa osittain selittää tiettyjen puhekielisyyksien yleistyvä käyttö, mikä vaikuttaa eniten juuri näissä fonotaktisissa ympäristöissä siten, ettei metateesin toteutumiselle ole edellytyksiä. Pellon nykyisessä jälkitavujen h:n variaatiossa on osallisena vielä yksi variantti: assimiloitunut h (talhoon > talloon; toisheen > toisseen; kauphaan > kauppaan). Aiemmin tutkituilla sukupolvilla assimilaatiomuutos on ollut harvinainen, mutta nyt se on yleistynyt erityisesti nuorilla tytöillä. h:n assimilaatiossa syntyvät muodot lankeavat usein yhteen alueella jokseenkin fonemaattisena esiintyvän yleisgeminaation kanssa, osa muodoista muistuttaa erikoisgeminaatiota ja pieni osa yleiskielisiä muotoja. Tutkielmassa kyseenalaistetaan kielellisten seikkojen nojalla kyseisten muotojen tulkitseminen h:n assimilaatiosta johtuvaksi: assimiloituneiksi tulkituissa h-tapauksissa sekä konsonantin että sitä seuraavan vokaalin pituusdistribuutiot tukevat ajatusta, että ainakin yleisgeminaatiokonteksteissa assimilaatiomuodot ovat puhujan kannalta "mentaalista geminaatiota". Assimilaatiomuodot rinnastetaan tutkielmassa katomuotoihin sikäli, että niissäkin h on tasoittunut. Merkittävä ero on tavujen kvantiteettisuhteissa: assimilaatiomuodoissa ne säilyvät ennallaan (tal-hoon > tal-loon), katomuodoissa muuttuvat (ta-loon). h:n assimilaatiolla ja metateesilla epäillään aineistonperusteella olevan yhteisen tehtävän: sisäheittoisten talhoon, satheen -muotojen karttaminen tavujen kavantiteettisuhteita rikkomatta. Esitetyn hypoteesin mukaan syynä ovat suomen fonotaksille vieraat konsonantin + h:n yhtymät, jotka aikoinaan syntyivät murteeseen vokaalin heityttyä h:n edeltä.