Rakenteiset sanakirjat

Sanakirjat ovat rakenteisia tekstejä. Sana-artikkeleissa on nähtävissä selvästi erotettavissa olevia rakenneosia. Painetun sanakirjan muuntaminen rakenteiseen muotoon ei kuitenkaan ole aivan suoraviivaista. Tässä tutkielmassa kerrotaan sanakirjan rakennekuvauksen määrittelyn ja painetun sanakirjan rakenteistuksen ongelmista. Esimerkkinä käytetään Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa (Kotus) kirjoitettavan Suomen murteiden sanakirjan (SMS) rakenteistusprojektia ja sen yhteydessä määriteltyä rakennekuvausta. SMS:n rakennekuvausta verrataan kielitieteellisten aineistojen koodaamisessa yleisesti käytetyn Text Encoding Initiative -suosituksen sekä uuden ISO 1951:2007 -sanakirjastandardin määrittelemiin rakennekuvauksiin. Muuntamista testataan käytännössä kirjoittamalla XSL-muunnosskripti, joka muuntaa SMS:n aineiston ISOstandardimuotoon. Muunnosprosessin voi todeta olleen hyödyllinen, koska sen aikana paljastui ongelmia sekä SMS:n rakennekuvauksessa että itse standardin määrittelyssä. Tulosten avulla SMS:n koodausta voidaan kehittää edelleen. Lopuksi tarkastellaan standardien käytöstä yleisesti saatavia hyötyjä ja mahdollisuuksia soveltaa niitä Kotuksen sanakirjatyöhön.

Tekstikatkelmahakumenetelmien toteuttaminen tiedonhakujärjestelmässä

Information retrieval of concise and consistent text passages is called passage retrieval. Passages can be used in an information retrieval system to improve its user interface and performance. In this thesis passage retrieval is compared to other forms of information retrieval. Implementation of passage retrieval as a feature of an information retrieval system is discussed. Various existing passage retrieval methods, their implementation and their efficiency are compared. I evaluated two different implementations of passage retrieval: direct passage retrieval and combined passage retrieval. In comparison combined passage retrieval turned out to be more efficient.

Helppokytkentäiset ontologiapalvelut semanttisessa webissä

Ontologiat luovat semanttisen webin perustan: ne toimivat yhteisinä jaettuina käsitteistöinä, joiden avulla tietokoneet voivat käsitellä tietoa älykkäämmin. Jotta eri toimijat voivat hyödyntää yhteisiä käsitteistöjä sovelluksissaan, ontologiat on julkaistava heidän käyttöönsä. Yksinkertaisimmillaan ontologiat voidaan julkaista datana, tiedostomuodossa. Tällöin jokainen toimija joutuu toteuttamaan itse toiminnallisuuksia ontologioiden hyödyntämiseen. Osa toiminnallisuuksista on yleisiä, useissa järjestelmissä toistuvia, kuten ontologian visualisointi, selaaminen ja käsitehaku. On kuitenkin kustannustehokkaampaa toteuttaa yleisiä ontologiatoiminnallisuuksia valmiina palveluina. Palveluita voidaan tarjota ihmiskäyttäjille käyttöliittymäkomponentteina sekä ohjelmalliseen käyttöön rajapintoina, joita käyttämällä toiminnallisuudet voidaan integroida asiakasjärjestelmiin. Lisäksi käytettäessä ontologioita palveluina toimijoiden käytössä on aina ontologioiden ajantasaiset versiot. Tässä tutkielmassa kuvataan ontologioiden käyttäjäryhmien - ontologioiden kehittäjien, tiedon annotoijien, tiedon hakijoiden ja semanttisen webin sovellusten kehittäjien - tarpeita sekä esitellään ontologioiden hyödyntämiseen kehitettyjä sovelluksia. Yleisten ontologioiden käyttämiseen liittyvien toiminnallisuuksien tarjoamiseksi esitetään ontologiapalvelu ONKI, joka julkistettiin virallisesti käyttöön syyskuussa 2008.

Tietokannan hallintajärjestelmän optimointi flash-muistia varten

Viime aikoina yleistyneet flash-muistiin perustuvat tallennusvälineet ovat monessa suhteessa kiintolevyä parempia. Flash-muistissa on kuitenkin useita erityispiirteitä, jotka vaikeuttavat sen käyttöönottoa tietokantajärjestelmässä. Flash-muistissa kirjoittaminen on hitaampaa kuin lukeminen. Erityisesti hajanaisten sivujen päivittäminen on hidasta. Hajaluku flash-muistista on huomattavasti nopeampaa kuin kiintolevyltä. Näiden erityispiirteiden vuoksi tietokannan hallintajärjestelmä on optimoitava erikseen flash-muistia varten. Tässä optimoinnissa lähes kaikki tietokannan hallintajärjestelmän osa-alueet on toteutettava uudelleen flash-muistin näkökulmasta. Flash-muistin nopean hajaluvun ansiosta relaatioiden tiedot voidaan sijoitella flash-muistiin vapaammin kuin kiintolevylle. Yleisin tietokannoissa käytetty hakemistorakenne B+-puu ei toimi tehokkaasti flash-muistissa hajapäivitysten suuren määrän vuoksi. Flashmuistia varten on kehitetty useita B+-puun muunnelmia, joissa hajapäivitysten määrää on onnistuttu vähentämään. Puskurin hallintaa voidaan optimoida flash-muistia varten vähentämällä hitaiden kirjoitusten määrää nopeiden lukujen määrän kustannuksella sekä muuttamalla hitaita hajakirjoituksia nopeammiksi peräkkäisten sivujen kirjoituksiksi. B.3 (hardware, memory structures) H.2.2 (database management, physical design)

Kenttätutkimusaineiston hyödyntäminen käyttöliittymäsuunnittelussa

Tässä työssä arvioidaan kenttätutkimusaineiston hyödyntämisen etuja käyttöliittymäsuunnittelussa. Tulokset perustuvat kahden samasta ohjelmasta eri tavalla suunnitellun käyttöliittymän arviointiin. Käytettävissä on aikaisemmin suunniteltu käyttöliittymä ja tässä työssä suunniteltava uusi käyttöliittymä, jonka suunnittelussa hyödynnetään kenttätutkimuksesta saatua aineistoa. Aluksi tässä työssä käydään läpi kenttätutkimuksen perusteet, tehdään suunnitelma kenttätutkimuksesta ja käydään tekemässä käyttäjien työtiloissa kenttätutkimusta kontekstuaalisen haastattelun menetelmän mukaisesti. Seuraavaksi käydään läpi käyttöliittymäsuunnittelun teoriaa, esitellään tässä työssä käytettävä GDDsuunnittelumenetelmä ja tehdään sen tarvitsemat tavoitepohjaiset käyttötapaukset kenttätutkimusaineiston pohjalta. Tämän jälkeen simuloidaan uusi käyttöliittymä käyttäen ainoastaan kenttätutkimuksesta saatua aineistoa. Lopuksi simuloitua ja aiemmin suunniteltua käyttöliittymää arvioidaan oikeilla käyttäjillä läpikäyntipalavereissa ja analysoidaan tulokset. Tuloksissa osoitetaan miten todellisten käyttötilanteiden simulointi tuottaa erilaisia käyttöliittymäratkaisuja verrattuna toimintojen toteuttamiseen. Käyttöliittymäratkaisujen ongelmien pohjalta todetaan, että on hyvin tärkeää ymmärtää käyttäjien todellinen työprosessi. Pelkästään kaikkien tarpeellisten toimintojen toteuttaminen ei takaa hyvää käyttöliittymää. On tärkeää miten toiminnot ja tietosisältö on aseteltu käyttöliittymään. Simuloinnissa ne suunnitellaan käyttöliittymään käyttäjien työn kannalta paremmassa järjestyksessä. Tämä nopeuttaa käyttäjien työskentelyä ja parantaa opittavuutta, koska tietoa ja toiminnallisuutta ei tarvitse etsiä käyttöliittymästä. Tekstin lopussa arvioidaan tässä työssä käytettyjen menetelmien soveltamista käytäntöön käyttöliittymäsuunnitteluprosessiin käytetyn ajan ja läpikäyntipalaverien analyysin perusteella.

Affektiivisuuden laskennallinen määritteleminen

One of the most tangled fields of research is the field of defining and modeling affective concepts, i. e. concepts regarding emotions and feelings. The subject can be approached from many disciplines. The main problem is lack of generally approved definitions. However, e.g. linguists have recently started to check the consistency of their theories with the help of computer simulations. Definitions of affective concepts are needed for performing similar simulations in behavioral sciences. In this thesis, preliminary computational definitions of affects for a simple utility-maximizing agent are given. The definitions have been produced by synthetizing ideas from theories from several fields of research. The class of affects is defined as a superclass of emotions and feelings. Affect is defined as a process, in which a change in an agent's expected utility causes a bodily change. If the process is currently under the attention of the agent (i.e. the agent is conscious of it), the process is a feeling. If it is not, but can in principle be taken into attention (i.e. it is preconscious), the process is an emotion. Thus, affects do not presuppose consciousness, but emotions and affects do. Affects directed at unexpected materialized (i.e. past) events are delight and fright. Delight is the consequence of an unexpected positive event and fright is the consequence of an unexpected negative event. Affects directed at expected materialized (i.e. past) events are happiness (expected positive event materialized), disappointment (expected positive event did not materialize), sadness (expected negative event materialized) and relief (expected negative event did not materialize). Affects directed at expected unrealized (i.e. future) events are fear and hope. Some other affects can be defined as directed towards originators of the events. The affect classification has also been implemented as a computer program, the purpose of which is to ensure the coherence of the definitions and also to illustrate the capabilities of the model. The exact content of bodily changes associated with specific affects is not considered relevant from the point of view of the logical structure of affective phenomena. The utility function need also not be defined, since the target of examination is only its dynamics.

Describing and validating functional requirements as use cases

Requirements engineering is an important phase in software development where customer's needs and expectations are transformed into a software requirements specification. The requirements specification can be considered as an agreement between the customer and the developer where both parties agree on the expected system features and behaviour. However, requirements engineers must deal with a variety of issues that complicate the requirements process. The communication gap between the customer and the developers is among typical reasons for unsatisfactory requirements. In this thesis we study how the use case technique could be used in requirements engineering in bridging the communication gap between the customer and development team. We also discuss how a use case description can be use cases can be used as a basis for acceptance test cases.

Julkisen avaimen menetelmä ja ETSI:n MSS-määritys

Julkisen avaimen menetelmä on ollut käytössä Suomessa jo jonkin aikaa esimerkiksi HST-korteilla, joissa on Väestörekisterikeskuksen myöntämä kansalaisvarmenne. Kansalaisvarmenteella voidaan tehdä mm. laillisesti sitovia digitaalisia allekirjoituksia ja salata sähköpostia. Viime aikoina myös eri matkapuhelinoperaattorit ovat alkaneet tarjota mobiilia kansalaisvarmennetta, jossa salainen avain on sijoitettu matkapuhelimen SIM-kortille. Tässä pro gradu -työssä kuvataan ensin julkisen avaimen menetelmä ja sen käyttöalueet. Lisäksi mainitaan muutamia julkisen avaimen algoritmeja ja julkisen avaimen menetelmiin liittyviä ongelmia. Tämän jälkeen kuvataan ETSI:n MSS-määritys. ETSI:n MSS-määritys kuvaa palvelun rajapinnan, jossa loppukäyttäjältä pyydetään digitaalinen allekirjoitus. Lopuksi kuvataan Valimo Wireless Oy:n toteutus ETSI:n MSS-määrityksestä.

Harmoninen tonaalisuus ja nuottien hakumenetelmät

Musiikkitiedonhaku on poikkitieteellinen ala, jonka mielenkiintoisimpia sovelluksia ovat hyräilykyselykoneet. Symbolisen eli nuotteihin perustuvan musiikkitiedonhaun ydinkysymyksiä ovat, milloin sävelkulut muistuttavat jossakin musiikillisessa mielessä toisiaan, ja miten tätä voidaan mallinta ja mitata. Jos MIDI-muotoisesta nuottitietokannasta etsitään sävelkulun likimääräisiä esiintymiä, tarvitaan etäisyysmitta, joka kertoo, millaiset muunnokset säilyttävät sävelkulun oleellisesti samana ja mitkä ovat pieniä tai suuria virheitä. Tässä tutkielmassa perehdytään musiikin tonaaliseen ulottuvuuteen. Tonaalisuuden perustavanlaatuinen ilmenemismuoto länsimaisessa musiikissa ovat sävellajit. Sävellajit voidaan tunnistaa melko luotettavasti dynaamiseen ohjelmointiin perustuvalla algoritmilla, jossa verrataan nuottisegmentissä esiintyvien sävelten joukkoa eri sävellajien mukaisiin odotuksiin. Havaitaan, että harmonisen analyysin kannalta menetelmä on kuitenkin hieman epätarkka, koska siinä ei huomioida harmonisten sointujen vuorovaikutuksen merkitystä. Sävelkulkujen etäisyysvertailujen kannaltaa kriittisin tonaalisuuden ominaisuus on ihmisen sävelkorvan suhteellisuus, mikä tarkoittaa, että sävelten absoluuttiset korkeudet aistitaan keskimäärin melko epätarkasti, mutta sävelten väliset korkeuserot aistitaan tarkasti. Tutkielmassa esitetään sävelasteaakkosto, jonka merkkijonoina yksiääniset sävelkulut voidaan esittää vaihtoehtoisilla tavoilla suhteutettuina, ja pohditaan yleisesti sävelten suhteiden mittaamiseen liittyviä ongelmia sekä yksiäänisten sävelkulkuhakujen että polyfonisten ja homofonisten sävelkudosvertailujen kannalta.

Monilinjaus fylogeniapuun ohjaamana

Suoraviivainen monilinjauksen toteutus vie eksponentiaalisesti aikaa ja muistia. Siksi on kehitetty monia heuristisia menetelmiä. Tässä paperissa keskityn yhteen heurististen monilinjausmenetelmien luokkaan, progressiiviseen fylogeniapuun mukaan etenevään monilinjaukseen. Menetelmä on kehitetty globaaliin linjaukseen, lokaalin linjaamisen puolelta löytyy joitain samansuuntaisia menetelmiä. Olen soveltanut progressiivisen fylogeniapuun ohjaaman monilinjauksen lokaalisti geenien säätelyalueita etsivään EELohjelmaan. Koska selkeästi hyvää tapaa yleistää EELohjelman käyttämä linjauksen pisteytys ei ole, olen toteuttanut progressiiviseen monilinjaukseeni kolme erilaista pisteytystä: parien summa, parilinjauksen pisteytyksestä yleistetty pisteytys sekä edustavia sekvenssejä käyttävä, puun mukainen pisteytys. Monilinjauksen mahdollistama useamman sekvenssin käyttäminen tarkentaa parilinjauksella löydettyjä säätelyalueita ja vahvistaa säilyvien alueiden merkitystä.

Turvetuotannon luvallistaminen muuttuvassa ympäristössä

Työssä tutkitaan turvetuotannon luvallistamiskysymyksiä luonnonsuojelullisten ja luonnonvarojen käyttöä korostavien tavoitteiden kohtauspinnassa. Tutkielman metodiksi on valikoitunut avoin, keskustelukeskeinen lähestymistapa, joka osoittautui sopivan hyvin tieteellisen tutkimuksen välineeksi. Erityisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä tarkastellaan tutkimuksessa vain niiltä osin kuin työn muut osat sitä vaativat. Siksi yksittäisiä oikeuslähdeopillisia kysymyksiä ei oteta esille tutkimuksessa kattavasti. Ensimmäisessä varsinaisessa tutkimusjaksossa keskistytään lainsäädäntöhistoriaan. Lainsäädäntöhistoriasta oli löydettävissä sekä luonnonsuojelua että luonnonvarojen käyttämistä tukevia argumentteja, joiden sisältö voidaan melkein suoraan siirtää nykyiseen keskusteluun. Ennen kuin työssä siirrytään varsinaiseen tuotannon luvallistamisen käsittelyyn, siinä luodaan lyhyt katsaus ympäristövaikutusten arviointimenettelyn asemaan. Menettelyllä ei ole laajaa käyttöä turveteollisuudessa. Turveteollisuuden luvallistamiskysymyksiä käsitellään tutkimuksessa kolmessa eri kokonaisuudessa. Ensimmäisessä näistä hahmotetaan luvallistamista alueellisena ja ajallisena kokonaisuutena. Hahmotustapa osoittautui käyttökelpoiseksi ja hyvin turveteollisuuden todellisia oikeudellisia ongelmakohtia vastaavaksi. Keskimmäisessä luvallistamiskysymyksiä tarkastelevista jaksoista keskitytään ajankohtaiseen ongelmaan ilmaston lämpenemisestä. Jaksossa tarkastellaan teoreettista mahdollisuutta huomioida lupamenettelyssä toiminnan vaikutukset ilmastonmuutokselle. Erityisesti tässä jaksossa painottuu tutkimuksen metodin soveltaminen, jonka avulla voidaan ratkaista suhtautuminen tuotannosta esitettyihin, jopa vastakohtaisiin luonnontieteellisiin väitteisiin. Tarkastelussa päädytään siihen, että yksi mahdollinen tulkinta voimassaolevan oikeuden sisällöstä on toiminnan ilmastovaikutusten huomioiminen ympäristölupaharkinnassa. Viimeisimmässä tuotannon luvallistamista käsittelevässä jaksossa tutkimuskohteena on joitain toiminnan osia, joille edellytetään vesilain mukaista lupaa. Tässä jaksossa tutkimuskohteen rajaaminen osoittautui erityisen tärkeäksi, koska vaihtoehtoja tutkimuskohteiksi oli tarjolla runsaasti. Tutkimusalueeseen kuuluvat luvallistamiskysymykset, jotka tulivat vahvimmin esille työn aluksi tehdyissä haastatteluissa. Rajaamalla tutkimuskohde tällä perusteella pysytellään mahdollisimman tiiviisti alkuperäisessä tutkimusasetelmassa. Työn lopuksi käsitellään luvallistamisen suhdetta kaavoitukseen, nimenomaan maakuntakaavoihin ja valtakunnallisiin alueidenkäyttötavoitteisiin, joilla pyritään sääntelemään tuotantoa. Lyhyen katsauksen perusteella päätelmänä on instrumenttien vähäinen tosiasiallinen merkitys.

Sopimusoikeus ja sopimuskäytäntö: miten nettisopimuksia tehdään ja voidaan tehdä

Johdanto Työssä käsitellään sopimusten tekemistä internetissä. Tavoitteena on löytää mahdollisia nettisopimusten sopimussunnittelussa huomioon otettavia asioita. Näkökulmaksi on otettu sopimuskäytäntö. Sopimuskäytäntö lähtökohtana tutkimukselle Työssä esitellään sopimuskäytännön ja perinteisen analyyttisen sopimusoikeuden välinen ristiriita. Koska yritykset eivät halua ratkaista ongelmiaan tuomioistuimessa, tuomioistuimiin päätyy vain marginaalinen osa sopimuksista. Yritysten näkökulmasta tuomioistuimiin päätyneet sopimukset ovat olleet epäonnistuneita. Tämän takia pelkästään tuomioistuinratkaisuja tutkimalla ei tavoiteta käytännön sopimustoiminnan ongelmia ja ei pystytä tarjoamaan niihin ratkaisumalleja. Sama ongelma koskee myös kuluttajasopimuksia. Tässä työssä on tutkittu käytännön sopimustoimintaa eli sopimuskäytäntöä. Sopimusoikeuden tutkimukseen on tuotu uutta näkökulmaa. Sopimuksen syntyminen nettikaupassa Kirjoittaja esittää yleisen sopimusmallin nettisopimuksille. Sopimusmallin keskeisiä näkökohtia ovat sopimuksen prosessiluonne. Sopimusmallissa käydään läpi kaikkia niitä vaiheita, jotka voivat vaikuttaa päätökseen sitoutua sopimukseen. Työssä myös esitetään, että sopimukseen sisältö määräytyy näiden vaiheiden mukaisesti. Koska pitkällä tähtäimellä tehdyssä sopimustoiminnassa syntyy ajoittain ongelmia, työssä myös käsitellään yrityksen mahdollisuuksia hallita näitä sopimushäiriöitä. Arviot kahdesta avoimesta sopimusjärjestelmästä Tutkielmassa myös käydään läpi kaksi yleisölle avointa nettisopimusjärjestelmää. Toinen on tavarakauppa Amazon.com ja toinen Genetic Anomalies, Inc.:in tekemä tietokonepeli ChronX. Kumpaankin yritetään soveltaa esiteltyä yleistä sopimusmallia. Loppupäätelmät Keskeiseksi johtopäätökseksi tutkielmassa tulee, että yrityksen tulee pyrkiä tarjoamaan asiakkailleen mahdollisimaan hyvin tietoa heidän sopimusjärjestelmästään ja tuotteistaan. Tällä ei tarkoiteta valtavaa määrää epäselkeästi esitettyä tietoa. Tiedon jakaminen ja asiakaspalautteen hallinta ovat tutkimuksen mukaan yritysten suurin haaste nettikaupassa. Tutkielmassa myös esitetään, että näitä tuloksia saattaa voida soveltaa tavanomaiseenkin kaupankäyntiin.

Ympäristöluvan ja kasvihuonekaasujen päästöluvan yhdentäminen : Lupajärjestelmien oikeudellisen integroinnin tarkastelu

Ympäristönsuojeluoikeudellisessa sääntelyssä on sekä kansainvälisesti että kansallisesti viime vuosikymmeninä tavoiteltu lupajärjestelmien yhdentämistä. OECD:ssä esitettiin jäsenmaille suositus pilaantumiskontrollin lainsäädännölliseksi yhtenäistämiseksi vuonna 1991. Samaan aikaan EU:ssa alettiin valmistella ohjausvälinettä yhdennettyyn pilaantumisen ehkäisemisen ja vähentämisen sääntelyyn, IPPC- eli YPEV-direktiiviä (96/61/EY). Suomessa direktiivi saatettiin voimaan ympäristönsuojelulainsäädännön uudistuksen yhteydessä ympäristönsuojelulailla (86/2000, YSL). Sittemmin maailmanyhteisön keskiöön yltänyttä, YK:n ilmastopuitesopimukseen ja edelleen Kioton pöytäkirjaan pohjaavaa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämistä säännellään EU:ssa erillisellä päästökauppadirektiivillä (2003/87/EY). Direktiivi on Suomessa implementoitu päästökauppalailla (683/2004, PKL). Mainitut direktiivit sisältävät kumpikin lupajärjestelmän: YPEV-direktiivi ympäristölupajärjestelmän ja päästökauppadirektiivi kasvihuonekaasujen päästölupajärjestelmän. Näiden synergistä koordinointia tai sovittamista toisiinsa painotetaan toistuvasti päästökauppadirektiivin valmisteluasiakirjoissa. Päästökauppadirektiivin 8 artiklassa säädetään lupajärjestelmien koordinoinnin ja samalla tämän työn kysymyksenasettelun kannalta keskeisesti direktiiveihin pohjaavien lupien keskinäisestä sovittamisesta. Ympäristölupasäännöstö ja kasvihuonekaasujen päästölupasäännöstö (päästöoikeussäännöstö) ilmentävät kuitenkin kahta perustaltaan erilaista päästökontrollin ohjausvälinettä. Ympäristölupajärjestelmä on osa perinteistä hallinnollista sääntelyjärjestelmää, jossa yksittäisillä laitoskohtaisilla lupapäätöksillä ja niihin sisältyvillä lupamääräyksillä ohjataan toimintojen ympäristöllisiä vaikutuksia. Päästöoikeussäännöstö puolestaan rakentuu uudemman, markkinapohjaisiin mekanismeihin pohjaavan sääntelyn varaan. Päästöoikeuslupa nähdään valvonnallisena ja informatiivisena hallinnollis-teknisenä lupana, joka ei itsessään sisällä päästörajoituksia, vaan edulliset ympäristövaikutukset välittyvät päästökauppajärjestelmässä säännellyn päästöoikeuksien kokonaismäärän kautta. Ympäristölupa ja kasvihuonekaasujen päästölupa ovat siten oikeudelliselta luonteeltaan varsin eriäviä. Tässä työssä on selvitetty oikeudellisen integroinnin näkökulmasta, miten mainittujen kahden lupajärjestelmän yhdentäminen ilmenee tai miten sen mahdollisesti tulisi ilmetä yhtäältä säädössystematiikassa ja toisaalta hallintotyön organisoinnissa. Eräänlaisena hypoteettisena lähtökohtana työssä on ollut integroinnin edullisuus, joka taas heijastuu integroidun päästösääntelyn ympäristön ja sen elementtien kokonaisuuden painotuksessa. Tutkimuskysymystä on käsitelty lainopillisesti ja oikeusvertailevasti, lisäksi on haastateltu ympäristö- ja päästökauppaviranomaisen edustajaa sekä toiminnanharjoittajatahon edustajaa. Kummankin lupajärjestelmän kansainvälistä, yhteisöoikeudellista ja kansallista säädöspohjaa on tarkasteltu. YSL:n ja PKL:n keskeisiä käsitteitä on analysoitu säädösten soveltamisalojen leikkauskohtien selvittämiseksi. Oikeusvertailevassa osuudessa on tutkittu Ruotsin, Saksan ja Alankomaiden ympäristölupa- ja päästökauppalainsäädäntöä. Vertailtavat maat on valittu siten, että käytetyt implementointiratkaisut edustavat tutkimuskysymyksen kannalta erilaisia vaihtoehtoja. Työn tulosten perusteella voidaan todeta, että lupajärjestelmien menettelyllinen integrointi on mahdollista. Käsiteanalyysissä ei tullut esille seikkoja, jotka estäisivät säännöstöjen yhdentämistä merkittävien soveltamisalaeroavaisuuksien takia, joskin katvealueitakin esiintyy. Tarkastelluista käsitteistä esimerkiksi toiminnanharjoittajan käsite oli likipitäen identtinen kummassakin normistossa, päästön käsite puolestaan määrittää molempia säännöstöjä, mutta sisällöllisesti kuitenkin eroavasti. Toimialakohtaisia eroavaisuuksia sitä vastoin tuli esiin; näihin on tosin vireillä muutoksia sekä yhteisössä että Suomessa. YPEV-säännöstössä niin keskeinen pilaantumisen käsite puuttuu päästökauppanormistosta. Asiantuntijahaastatteluista kävi ilmi, että kaikki tahot pitivät nykyisiä lupajärjestelmiä toimivina; tilanne voi muuttua jos päästökauppajärjestelmä tulevaisuudessa kattaa muita kasvihuonekaasuja. Vertailevan aineiston perusteella havaittiin, että Saksassa lupajärjestelmät on yhdennetty, kun taas Ruotsin eriytetty päästökauppalainsäädäntö vastaa jokseenkin kotimaista. Alankomaiden ratkaisu poikkeaa edellisistä siinä, että kasvihuonekaasujen päästökauppajärjestelmä on yhdistetty jo ennestään säänneltyyn typen oksidien kauppaan. Hollannissa näyttäisi lisäksi olevan valmisteilla mittava lupajärjestelmien uudistaminen, yhdentävään suuntaan. Lupajärjestelmät ovat siis menettelyllisesti yhdennettävissä, mutta aineelliseen integrointiin sen sijaan tarvittaisiin kokonaan uusi lupainstrumentti.

The Road to Hell Is Paved with Good Interventions : A Pragmatic Examination of Humanitarian Intervention with Special Reference to Kosovo

Kansainvälisen oikeuden alaan kuuluvassa tutkielmassa käsitellään humanitaarisen intervention oikeutusta ja laillisuutta. Tutkimuskysymyksenä on, missä määrin humanitaarisilla näkökohdilla perusteltuja sotilaallisia toimia tai niillä uhkaamista voi pitää kansainvälisoikeudellisesti hyväksyttävänä ja millainen painoarvo ennakkotapauksena olisi annettava NATO-maiden Kosovossa toteuttamalle väliintulolle. Tutkielmassa perehdytään ihmisoikeusajattelun tiettyjen taustaoletusten kritiikkiin. Tarkastelun kohteena ovat erityisesti kannanotot, joiden mukaan ihmisoikeuksia ei voi pitää luonteeltaan universaaleina, sekä kyseiseen kritiikkiin liittyvät väitteet siitä, että ns. hegemonisessa asemassa olevat valtiot hyödyntävät ihmisoikeusargumentteja oikeuttaakseen voimankäyttönsä. Universaalisuuskritiikkiä voidaan pitää pitkälti perusteltuna, mutta nykyinen kansainvälinen yhteisö tarvitsee kuitenkin tietynlaisia yleismaailmallisia normeja voidakseen toimia tehokkaasti. Kritiikin ei voikaan katsoa pätevän humanitaarisen intervention kannalta keskeisiin ihmisoikeusnormeihin kuten kansanmurhan kieltoon, sillä kyseiset velvoitteet suojaavat kansainvälisen yhteisön toimivuutta ja uskottavuutta. Humanitaarisiin argumentteihin liittyy kuitenkin muita ongelmia: niillä on esimerkiksi aika ajoin pyritty oikeuttamaan sotilaallisia toimia, joissa ihmisoikeusnäkökohdat eivät välttämättä ole olleet etusijalla. Ihmisoikeuksille ei ole syytä antaa kansainvälisessä oikeudessa asemaa universaaleina "superargumentteina", jotka eivät olisi kyseenalaistettavissa. YK:n peruskirjan ja kansainvälisen tapaoikeuden näkökulmasta humanitaarisen intervention kaltaiseen voimankäyttöön vaaditaan turvallisuusneuvoston hyväksyntä, jota ei Kosovo-operaatioon saatu. Interventiota voi tässä suhteessa pitää yksiselitteisesti laittomana, sillä sen tueksi esitetyt oikeudelliset argumentit eivät ole vakuuttavia. Tapaukseen liittyvät ihmisoikeusnäkökohdat ovat kuitenkin siinä määrin merkittäviä, että ongelmaan ei ole perusteltua suhtautua tiukan legalistisesti. Operaation hyväksyminen moraaliargumenttien nojalla voisi kuitenkin johtaa nykyisten voimankäyttörajoitusten marginalisoitumiseen, mikä olisi yllä käsitellyn kritiikin valossa ongelmallista. Tutkielmassa nostetaan suositeltavaksi ratkaisuksi lähestymistapa, jossa Kosovon tapaus ymmärretään yksittäisenä oikeudenvastaisena mutta samalla oikeudenulkoisena poikkeustapauksena. Tällöin peruskirjan mukainen voimankäytön sääntely säilyy entisellään ilman että humanitaariset näkökohdat jäisivät tyystin huomiotta. Ratkaisu ei sulje pois mahdollisuutta suhtautua positiivisesti Kosovo-operaation mahdollisesti luomaan "poliittiseen normiin": suuren mittakaavan ihmisoikeusloukkaukset eivät jää Euroopassa seurauksitta. Ilman turvallisuusneuvoston suostumusta toteutettaviin humanitaarisiin interventioihin liittyvien käytännöllisten ja kansainvälisoikeudellisten riskien vuoksi niihin on kuitenkin aihetta suhtautua suurella varauksella.

Rikosasioiden kohtuullinen käsittelyaika ja rikosoikeudenkäyntien viivästymistä vastaan olevat tehokkaat oikeuskeinot : erityisesti Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön valossa

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan taikka häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa puolestaan edellytetään, että jokaisella, jonka ihmisoikeussopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään jonkinlainen tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Erityisesti oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevan sopimusmääräyksen soveltamisalaa on määrittänyt olennaisella tavalla Euroopan ihmisoikeustuomioistuin, jonka yhtenä tehtävänä on ihmisoikeussopimuksen mukaan tutkia yksityishenkilöiden sille tekemiä valituksia, joissa väitetään jonkin sopimusvaltion loukanneen ihmisoikeussopimuksessa heille tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia. Ihmisoikeustuomioistuin on 2000-luvun aikana antanut lukuisia tuomioita, joissa se on todennut Suomen rikkoneen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevaan sopimusmääräykseen sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta. Niin ikään ihmisoikeustuomioistuin on useassa tapauksessa katsonut, ettei Suomen valtionsisäisessä oikeudessa ole kyetty turvaamaan kohtuuttoman pitkäkestoisten oikeudenkäynteihin osallisille yksilöille tehokkaita oikeuskeinoja oikeudenkäyntien viivästystä vastaan. Usein arvioitavana ihmisoikeustuomioistuimessa on ollut suomalaisen rikoslainkäytön joutuisuus, ja erityisen usein ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaan sisältyvää kohtuullisen ajan vaatimusta on katsottu rikotun laajojen ja vaikeiden talousrikosasioiden tutkinnassa ja käsittelyssä. Lainsäätäjä on pyrkinyt vastaamaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä esiin tulleisiin ongelmiin muun muassa uudella lailla oikeudenkäyntien viivästymisen hyvittämisestä, jossa säädetään oikeudenkäynnin viivästyksen perusteella asianosaiselle suoritettavasta kohtuullisesta rahamääräisestä hyvityksestä, sekä oikeudenkäymiskaaren uudessa 19 luvussa säädettävällä mahdollisuudella pyytää asiaa käsittelevää käräjäoikeutta määräämään juttu kiireelliseksi. Sanotut yleisissä tuomioistuimissa käytävien oikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan olevia tehokkaita oikeuskeinoja koskevat lait tulevat voimaan vuoden 2010 alussa. Tässä aineellisen ja menettelyllisen rikosoikeuden rajamaastoon sijoittuvassa tutkielmassa selvennetään sitä, millaisia vaatimuksia rikoslainkäytön joutuisuudelle ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa asetetaan sekä sitä, millaisia valtionsisäisiä tehokkaita oikeussuojakeinoja rikosoikeudenkäyntien viivästyksiä vastaan ihmisoikeussopimuksen artiklassa edellytetään. Edelleen tutkielmassa selvitetään sitä, millaisia ongelmia suhteessa rikosprosessin joutuisuuteen ja rikosoikeudenkäynteihin osallisten oikeussuojakeinoihin prosessin viivästyksiä vastaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on Suomen osalta todettu sekä sitä, miten hyvin vireillä olevat lainsäädäntöuudistukset vastaavat oikeudenkäytännössä todettuihin ongelmiin. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikloissa kansalliselle oikeudenhoidolle asetettuja vaatimuksia tarkastellaan tutkielmassa niin rikoksesta epäillyn ja rikosasian vastaajan (syytetyn) kuin rikoksen asianomistajan (uhrin) näkökulmasta, ja keskeisenä lähteenä työssä tältä osin on ihmisoikeustuomioistuimen Suomea koskeva oikeuskäytäntö, jota on seurattu aina vuoden 2009 kesäkuun loppuun saakka. Tutkielmassa vahvasti läsnä olevan perus- ja ihmisoikeusnäkökulman lisäksi työssä pyritään tuomaan esiin rikosasioiden kohtuullisen käsittelyajan merkitys suhteessa aineellisen ja menettelyllisen rikoslain taustatavoitteisiin, ja peruslähtökohtana tutkielmassa onkin, että rikosprosessiin osallisten yksilöiden oikeusturvan lisäksi rikosasian viivytyksetön ja ihmisoikeussopimuksen artiklan mukaisesti kohtuullisessa ajassa tapahtuva selvittäminen edistää myös aineellisen rikoslain taustalla vaikuttavissa rangaistusteorioissa rangaistuksiin liitettyjä estäviä ja sovituksellisia vaikutuksia sekä rikosprosessioikeuteen sisältyvien rikosvastuun tehokkaan toteuttamisen ja aineellisen totuuden tavoitteiden toteutumista.