"America Would Lose Its Soul" : The Immigration Restriction Debate, 1920-1924

Vuosien 1830 ja 1924 välillä Yhdysvaltoihin muutti noin 35 miljoonaa eurooppalaista. Tämä niinkutsuttu "maahanmuuton vuosisata" päättyi varsin äkillisesti kun Yhdysvallat päätti rajoittaa maahanmuuttoa 1920-luvulla. Vuosina 1921 ja 1924 säädetyt lait asettivat kansallisuuteen perustuvat kiintiöt kaikille eurooppalaisille maahanmuuttajille; vuoden 1924 laki myös lopetti kokonaan japanilaisten maahanmuuton. Tämä työ tutkii näihin kiintiölakeihin johtanutta maahanmuuttajavastaisuuden kasvua sekä etenkin lakien ympärillä käytyä keskustelua. Pääpaino on kongressissa esitetyissä maahanmuuton vastaisissa argumenteissa. Nämä jakautuivat karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan: maahanmuuton vastustajat sanoivat, että siirtolaisten vaikutus taloudelliseen tilanteeseen oli epäsuotuisa, siirtolaisten rodullinen ja kulttuurinen "laatu" oli huonontunut, ja siirtolaiset olivat radikaaleja ja bolshevismiin taipuvaisia. Erityistä huolta herätti maahanmuuttajien vaikutus Amerikan kulttuuriseen, rodulliseen ja poliittiseen yhtenäisyyteen. Huoli kansakunnan yhtenäisyydestä oli tulosta paitsi siirtolaisten määrästä myös amerikkalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Erityisen tärkeitä olivat työväenliikkeen vaikutusvallan kasvu ja teollisuusjohtajien pyrkimys pysäyttää se. Maahanmuuttajien "bolshevismi" olikin käyttökelpoinen argumentti paitsi maahanmuuttajia myös amerikkalaisia työläisiä vastaan: teollisuusjohtajat painottivat että lakot ja työväenliike olivat tulosta siirtolaisten mukanaan tuomista "epäamerikkalaisista" ajatusmalleista, eivät yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta. Kongressin keskustelun lisäksi työssä käsitellään myös eri yhteiskunnallisten ryhmien ja vaikuttajien kantaa siirtolaisuuteen. Keskusteluun maahanmuutosta vaikuttivat etenkin eugenistit ja muut sosiaalitieteilijät, jotka väittivät itä- ja eteläeurooppalaisten olevan rodullisesti anglosakseja huonompia. Tämän väitteen vaikutusvaltaa lisäsivät yhteiskunnassa vallalla olleet ennakkoluulot, ja monet yhdistykset ja liikkeet (mm. Ku Klux Klan ja erilaiset isänmaalliset järjestöt) olivatkin tärkeitä rajoittamisen kannattajia. Keskustelu maahanmuutosta painottui ideologisiin ja tunteellisiin kysymyksiin, mutta rajoitusten taustalla oli myös konkreettisempia tekijöitä. Yhteiskunnan teollistuminen ja kaupungistuminen olivat pienentäneet siirtolaisista koituvaa taloudellista hyötyä: siirtolaisia ei enää tarvittu raivaamaan uusia viljelysmaita, kun taas tuotannon koneistuminen vähensi työvoiman tarvetta huomattavasti. Pitkän aikavälin taloudellisten tekijöiden roolin merkitys käy ilmeiseksi kun otetaan huomioon, että muut maahanmuuttomaat (esim. Kanada ja Australia) eivät juuri rajoittaneet siirtolaisuutta tänä aikana vaikka niissäkin esiintyi runsaasti rodullista ja kulttuurista maahanmuuttajavastaisuutta. Pääsyy rajoitusten vähäisyyteen näissä maissa oli juuri maahanmuuttajien tuoma taloudellinen hyöty, sekä teollisena työvoimana että maanviljelijöinä. Vaikka kiintiölakiehdotusten ympärillä käytiin kiivasta väittelyä, kongressi kuitenkin hyväksyi lait varsin suurella enemmistöllä. Siirtolaisia itseään lukuunottamatta varsin harvat näkivät lait haitallisina, kun taas useat erilaiset ryhmät katsoivat hyötyvänsä maahanmuuton rajoittamisesta. Avainsanat: siirtolaisuus, maahanmuutto, Yhdysvallat, 1920-luku, kiintiölait, maahanmuuton rajoittaminen

Arkeologia, historialliset kartat ja paikkatieto

This licentiate thesis is composed of three parts, of which the parts 2 and 3 have been published elsewhere. Part 1 deals with the research history of large-scaled historical maps in Finland. The research done in four disciplines – archaeology, history, art history and geography – is summarized. Compared to the other disciplines, archaeology is characterized by its deep engagement with the location. Because archaeology studies different aspects of the past through material culture, it is the only discipline in which the concrete remains portrayed on the maps are “dug up”. For the archaeologist, historical maps are not merely historical documents with written information and drawings in scale, but actual maps which can be connected with the physical features they were made to illustrate in the first place. This aspect of historical maps is discussed in the work by looking at the early (17th and 18th century) urban cartographic material of two Finnish towns, Savonlinna and Vehkalahti-Hamina. In both cases, the GIS-based relocating of the historical maps highlights new aspects in the early development of the towns. Part 1 ends with a section in which the contents of the entire licentiate thesis are summarized. Part 2 is a peer reviewed article published in English. This article deals with the role of historical maps converted into GIS in archaeological surveys made in Finnish post-medieval towns (16th and 17th centuries). It is based on the surveys made by the author between 2000 and 2003 and introduces a new method for the archaeological surveying of post-medieval towns with wooden houses. The role of archaeology in the sphere of urban research is discussed. The article emphasizes that the methods used in studying the development of southern European towns with stone houses cannot be adequately applied to the wooden towns of the north. Part 3 is a monograph written in Finnish. It discusses large-scaled historical maps and the methods for producing digital spatial information based on historical maps. Since the late 1990’s, archaeological research in Finland has been increasingly directed towards the historical period. As a result, historical cartography has emerged as one of the central sources of information for the archaeologist, too. The main theme of this work is the need for using historical maps as real maps which, surprisingly, has been uncommon in the historical sciences. Projecting historical maps to the very place they were made to illustrate is essential to understanding the maps. This is self-evident for the archaeologist, who is accustomed to studying the material past, but less so to researchers in other historical disciplines that concentrate on written and visual sources of information. With the help of GIS, the historical maps can be concretely linked to the places they were originally made to illustrate. In doing so, and equipped with a cartographic comprehension, new observations can be made and questions asked, which supplement and occasionally challenge the prevailing views.

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria

Kognitiva system i namngivningen av finländska handelsfartyg 1838-1938

This dissertation is an onomastic study of Finland s stock of ship names (nautonomasticon) recorded over the period 1838 1938. The primary material investigated consists of 2 066 examples of ship names from the fleets of coastal towns, distributed over five sample years. The material is supplemented with two bodies of comparative data; one that consists of 2 535 examples of boat names from the archipelago area at the corresponding time, and another that comprises 482 examples of eighteenth century Finnish ship names. This study clarifies the categories of names that appear the frequency of the names, formation, morphology, linguistic origin, functions, and semantic qualities. By comparing the material with boat names from previous centuries, and from other countries, the characteristics of Finnish vessel names are further highlighted. Additional clarification is brought to the chronological, regional, and social variations, and to the emergence of various forms of systematic naming. This dissertation builds on older research from other countries, and uses traditional onomastic methods alongside a more modern methodology. The approach is interdisciplinary, meaning that the names are explored using facts not only from nautical history, but also from a range of other historical disciplines such as economics, culture, art, and literature. In addition, the approach is socio-onomastic, i.e. that the variations in names are studied in a societal context. Using a synchronised perspective, cognitive linguistic theories have provided the tools for this exploration into the metaphorical and the prototypical meaning of the names, and the semantic domains that the names create. The quantitative analysis has revealed the overall picture of Finnish boat names. Personal names, names from mythology, and place names, emerge as significant categories, alongside nonproprial names in Swedish and Finnish. The interdisciplinary perspective has made it possible to explain certain trends in the stock of boat names, for example, the predisposition towards names from classical mythology, the breakthrough of names taken from the national epos Kalevala, names in the Finnish language from around the middle of the nineteenth century, and the continuing rise of place names during the latter part of the period 1838 1938. The socio-onomastic perspective has also identified clear differences between those ship names used in towns, and those ship names used in the archipelago, and it has clarified how naming conventions tend to spread from town centres to peripheral areas. The cognitive linguistic methods have revealed that the greater part of the vessel names can be interpreted as metaphors, in particular personifications, and that many names are related in their content and also form semantic networks and cognitive systems. The results indicate that there is a mental nautonomasticon that consists of a standard set of traditional ship names, but they also reveal the existence of conscious or unconscious cognitive systems (rules and conventions) that guide the naming of boats.

Thomsenista Kalimaan : Vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimushistoria vuoteen 1936

Itämerensuomalaisissa kielissä esiintyy suuri joukko sanoja, jotka muistuttavat balttilaisten kielten sanoja sekä muotonsa että merkityksensä puolesta. Yhtäläisyyksiä oli yritetty selittää eri tavoin 1700-luvulta lähtien, kunnes Vilhelm Thomsen vuonna 1869 osoitti tämän sanastokerrostuman olevan lainaa jostakin muinaisbalttilaisesta kielimuodosta nykyisten itämerensuomalaisten kielten yhteiseen kantakieleen. Vuonna 1890 Thomsen julkaisi aiheesta laajemman tutkimuksen, jossa hän esitti noin 200 muinaisbalttilaista lainaetymologiaa ja käsitteli lainojen äännevastaavuuksia sekä kielellisten kontaktien paikkaa, aikakautta ja kulttuurikontekstia. Nykykäsitys itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaisista lainasanoista perustuu tähän Thomsenin esitykseen, ainoastaan kontaktien ajoituksia on arkeologian tulosten myötä siirretty taaksepäin. Thomsen sovelsi ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen aikakautensa uusinta kielitieteellistä metodia, nuorgrammatiikkaa. Nuorgrammatiikka keskittyi kielihistoriaan ja antoi eksaktit välineet etymologialle. Suomeen nuorgrammatiikan toi E. N. Setälä, jonka johdolla metodi uudisti nopeasti koko fennougristiikan ja nosti Suomen tutkimuksen kärkeen. Suomalaistutkijat tarkensivat myös Thomsenin luomaa kuvaa vanhoista balttilaisista lainoista. Setälän ohella keskeisiä etymologeja olivat J. J. Mikkola ja Heikki Paasonen. Muualla tutkimus ei ollut yhtä intensiivistä: vain liettualainen Kazimieras Būga perehtyi mainittavasti aiheeseen, ja hänenkin tutkijan uransa jäi lyhyeksi. Vasta 1910-luvun puolessa välissä Thomsenin ja Setälän teesejä alettiin kritikoida. Torsten Karsten ja K. B. Wiklund esittivät vanhimmille balttilaiskontakteille paljon kauemmas menneisyyteen ulottuvia ajoituksia kuin Thomsen. Setälän auktoriteetti kuitenkin torjui uudet teoriat, jotka on vasta paljon myöhemmin yleisesti hyväksytty. Sotien välinen kausi oli erittäin vilkkaan etymologisen tutkimuksen aikaa, ja balttilaisiakin lainoja esitettiin kymmeniä lisää. Ajan uutterimmat tutkijat olivat Heikki Ojansuu, Yrjö Toivonen ja Jalo Kalima. Luonnollisesti myös monet Thomsenin balttilaiset etymologiat korvattiin paremmin sopivilla lainaetymologioilla tai rinnastuksilla sukukielistä. Mikkola arvosteli hyvin voimakkaasti Thomsenin lainaetymologioita. Mikkolan kritiikki osoittautui pääosin pätemättömäksi, mutta on päässyt epäsuorasti vaikuttamaan myöhempään tutkimukseen. Eino Nieminen taas esitti vuonna 1934 hypoteesin, jonka mukaan ainakin osa vanhoista balttilaislainoista voisi olla peräisin muinaiskuurin kielestä, jota baltologit olivat parin vuosikymmenen ajan pyrkineet rekonstruoimaan. Jalo Kalima julkaisi vuonna 1936 oppikirjan itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaislainoista. Kalima pyrki antamaan kattavan kuvan aiheesta, mutta ei onnistunut kovin hyvin. Kaliman tiedot balttilaisista kielistä eivät olleet ajan tutkimuksen tasolla, ja hän jätti kirjassansa käsittelemättä suuren osan uudempaa tutkimusta, mm. Thomsenin ajoituksia kohtaan osoitetun kritiikin sekä kymmenittäin niin Thomsenin kuin myöhempienkin tutkijoitten esittämiä etymologioita. Kaliman kirja on kuitenkin selkeästi laadittu ja sisältää uusia, ansiokkaitakin etymologioita. Kaliman jälkeen kukaan ei ole kirjoittanut yleisesitystä aiheesta. Tämän tutkielman tavoite on antaa kattava kuva vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimuksesta ennen Kaliman oppikirjaa. Näin se voisi tasoittaa tietä uudelle alan yleisesitykselle.

Kielipesä ja revitalisaatio : Karjalaisten ja inarinsaamelaisten kielipesätoiminta

Pro gradu -työ käsittelee karjalan ja inarinsaamen kielipesiä. Kielipesä on kielellisen vähemmistön tai alkuperäiskansan lapsille tarkoitettu päivähoitopaikka, jossa lapsille puhutaan alusta asti kaikissa tilanteissa pelkästään ko. vähemmistökieltä. Tavoitteena on säilyttää uhanalainen kieli tilanteessa, jossa vanhemmat eivät usein pysty siirtämään kieltä seuraavalle sukupolvelle kotona. Kielipesän idea on peräisin Uuden Seelannin maoreilta. Inarinsaamelaisten kielipesätoiminta alkoi vuonna 1997 ja karjalaisten vuonna 2000. Työn karjalan kielipesää koskeva osuus liittyy Vienan Karjalan Uhtualla vuonna 1999 alkaneeseen kielipesäprojektiin, jota olen vetänyt. Ensimmäisessä luvussa esittelen työn aihetta, tavoitteita, työhypoteesejä, metodeja ja aineistoa. Esitän työhypoteeseinäni, että kielipesä vaikuttaa vähemmistöyhteisöön kolmella eri tasolla, joita ovat lapset, heidän perheensä ja muu yhteisö. Lisäksi esitän, että kielipesällä on edellytykset muodostua merkittäväksi kielellisen revitalisaation tekijäksi. Tavoitteenani on kuvata kielipesiä monipuolisesti sekä revitalisaation että lasten kielenoppimisen lähtökohdista. Toisessa luvussa esittelen työn kannalta olennaisia taustatietoja. Kerron karjalaisten ja inarinsaamelaisten nykytilanteesta ja historiasta painottaen kielitilanteen kehitykseen vaikuttaneita seikkoja. Esittelen tutkimuksen kielisosiologisen viitekehyksen, kielten uhanalaisuuden ja revitalisaation käsitteet. Kolmannessa luvussa kerron kielipesämenetelmän juurista ja esittelen karjalaisten ja inarinsaamelaisten kielipesätoiminnan taustaa, historiaa ja tulevaisuutta. Pääpaino on karjalan kielipesän osuudessa. Kerron ennen kielipesätoimintaa vallinneesta kielitilanteesta, kyselytutkimuksestani, suomen ja karjalan kielen suhteesta ja hankkeen kulusta. Lopuksi käsittelen Uhtuan kielipesähankkeen tulevaisuudennäkymiä. Inarinsaamelaisia koskevassa luvussa esittelen kielipesätoimintaa lähteiden perusteella ja kerron kielipesän vaikutuksista inarinsaamen puhujayhteisöön. Neljäs luku koskee kielipesälasten kieltä. Esittelen kielikylvyn ja kaksikielisyyden käsitteitä. Kuvaan karjalan kielipesälasten kielenoppimisprosessia ensimmäisen vuoden ajalta ja tarkastelen lasten kielen piirteitä. Kuvaan inarinsaamen kielipesässä neljännen toimintavuoden keväällä vallinnutta kielitilannetta ja tarkastelen samoin lasten kielen piirteitä. Tarkastelen erityisesti kahden kielen yhdistymistä lasten puheessa. Yhteenvetoluvussa käsittelen sitä, mistä kielipesien erilaiset tulokset johtuvat. Viides luku koostuu aineistosta, jota olen kerännyt karjalan kielipesälasten vanhempien haastatteluista. Kuvaan vanhempien kielellisiä taustoja ja asenteita, perheen kielenkäyttöä ja kielipesän vaikutusta siihen. Lopuksi tarkastelen tuloksia kielisosiologisessa kontekstissa. Kuudennessa luvussa tarkastelen työhypoteesieni toteutumista. Tulen siihen tulokseen, että kielipesän positiiviset vaikutukset vähemmistökielen tilaan ovat kiistattomat. Moni tutkimuksessa esilletuomani kysymys vaatii jatkotutkimusta mm. tutkijan positioon liittyvien seikkojen takia, ja koska kielipesien vaikutusta on tutkittava pitkällä aikavälillä.

"Ei vittu, mennään röökille" : tutkimus sitaattien tehtävistä ja tekemisestä kaunokirjallis-journalistisissa lehtijutuissa

This research deals with direct speech quotations in magazine articles through two questions: As my major research question, I study the functions of speech quotations based on a data consisting of six literary-journalistic magazine articles. My minor research question builds on the fact that there is no absolute relation between the sound waves of the spoken language and the graphemes of the written one. Hence, I study the general thoughts on how utterances should be arranged in the written form based on a large review of literature and textbooks on journalistic writing as well as interviews I have made with magazine writers and editors, and the Council of Mass Media in Finland. To support my main research questions, I also examine the reference system of the Finnish language, define the aspects of the literary-journalistic article and study vernacular cues in written speech quotations. FUNCTIONS OF QUOTATIONS. I demonstrate the results of my analysis with a six-pointed apparatus. It is a continuum which extends from the structural level of text, all the way through the explicit functions, to the implicit functions of the quotation. The explicit functions deal with the question of what is the content, whereas the implicit ones base mainly on the question how the content is presented. 1. The speech quotation is an distinctive element in the structure of the magazine article. Thereby it creates a rhythm for the text, such as episodes, paragraphs and clauses. 2. All stories are told through a plot, and in magazine articles, the speech quotations are one of the narrative elements that propel the plot forward. 3. The speech quotations create and intensify the location written in the story. This location can be a physical one but also a social one, in which case it describes the atmosphere and mood in the physical environment and of the story characters. 4. The quotations enhance the plausibility of the facts and assumptions presented in the article, and moreover, when a text is placed between quotation marks, the reader can be assured that the text has been reproduced in the authentic verbatim way. 5. Speech quotations tell about the speaker's unique way of using language and the first-hand experiences of the person quoted. 6. The sixth function of speech quotations is probably the most essential one: the quotations characterize the quoted speaker. In other words, in addition to the propositional content of the utterance, the way in which it has been said transmits a lot of the speaker's character (e.g. nature, generation, behaviour, education, attitudes etc.). It is important to notice, that these six functions of my speech quotation apparatus do not exlude one another. It means that every speech quotation basically includes all of the functions discussed above. However, in practice one or more of them have a principal role, while the others play a subsidiary role. HOW TO MAKE QUOTATIONS? It is not suprising that the field of journalism (textbooks, literature and interviews) holds heterogeneous and unestablished thoughts on how the spoken language should be arranged in written quotations, which is my minor research question. However, the most frequent and distinctive aspects can be depicted in a couple of words: serve the reader and respect the target person. Very common advice on how to arrange the quotations is − firstly, to delete such vernacular cues (e.g. repetitions and ”expletives”) that are common in spoken communication, but purposeless in the written language. − secondly, to complete the phonetic word forms of the spoken language into a more reader-friendly form (esim. punanen → punainen, 'red'), and − thirdly, to enhance the independence of clauses from the (authentic) context and to toughen reciprocal links between them. According to the knowledge of the journalistic field, utterances recorded in different points in time of an interview or a data-collecting session can be transferred as consecutive quotations or even merged together. However, if there is any temporal-spatial location written in the story, the dialogue of the story characters should also be situated in an authentic context – chronologically in the right place in the continuum of the events. To summarize, the way in which the utterances should be arranged into written speech quotations is always situationally-specific − and it is strongly based on the author's discretion.

Ei sanat salahan joua : fennistiikan murteenkeruun historiaa 1868 - 1925

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Suomen murteiden sanakirjan taustaksi kerätyn Suomen murteiden sana-arkiston kartuttamisen historiaa; fennistisen murteenkeruun alkuvaiheita. Lähestyn murresanakirjan pitkää hanketta tutkimus- ja kulttuurihistoriallisesta näkökulmasta. Kansankielen sanakirja on fennistiikan merkittävimpiä tutkimushankkeita. Suo-men kielen vanhojen pitäjänmurteiden sanasto on ällistyttävän laaja aineisto, jonka keräämiseen ja julkaisemiseen on kulunut toista vuosisataa, ja sanakirjan toimitustyö jatkuu edelleen. Kansanmurteemme sisältävät paitsi kielitieteellisesti mielenkiintoista aineistoa myöskin runsaasti tietoa agraarisen elinkeinorakenteen aikakaudelta. Dialektologia ja kansatiede kulkevat käsikkäin. Murresanakirja on niin ollen merkittävä kansallinen omaisuus, jonka arvo koko suomalaiselle yhteiskunnalle on eittämättä suuri. Murteiden sanakirjan syntysanat on ajoitettavissa vuoteen 1868, vaikka toki fennistiikassa oli leksikografisia pyrintöjä jo ennen sitä (mm. Lönnrotin Suomalais-ruotsalainen sanakirja). Sanakirjahankkeessa on hahmotettavissa kolme vaihetta, joita kutsun ryhdistäytymisiksi. Nämä tapahtuivat noin vuosina 1896, 1916 ja 1925. Valotan työni aluksi hieman kansallisten tieteiden ja 1800-luvun alun aatehistoriallista taustaa (luku 2), jonka jälkeen tutkin murresanakirjahankkeen alkuvaiheita ja ensimmäisten sanastonkeruiden käynnistymistä (luku 3). Käsittelen kutakin hankkeen organisatorista muutosvaihetta ja hallinnollisten puitteiden kehittymistä luvuissa 4-6. Lopuksi pohdin murresanakirjan ja murteenkeruun historiallista merkitystä fennistiikalle ja yhteiskunnalle (luku 7). Tutkimukseni lähteinä on oppihistoriallista kirjallisuutta sekä murteiden keruusta vastanneiden yhteisöjen asiakirjoja. Erityisen kiinnostaviksi osoittautuivat Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa säilytettävät sanakirjahankkeen hallinnolliset asiakirjat 1916-1925. Tuon esiin varhaisempiakin pöytäkirjamainintoja. Hankkeen alussa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kielitieteellinen Osakunta ja Kotikielen Seura keräsivät ensimmäisiä sanastokokoelmia. Tämän jälkeen ensimmäinen ryhdistäytyminen tapahtui vuodesta 1896 lähtien, jolloin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura otti vastuun hankkeesta, E. N. Setälän tunnettua sanakirjaohjelmaa ja E. A. Ekmanin Suomen kielen keräilysanastoa noudattaen. Keruu oli kuitenkin liian hidasta, joten 1916 perustettiin Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, jotta toimintaan saataisiin enemmän varoja. Ensimmäinen maailmansota ja sisällissota kuitenkin romahduttivat rahan arvon, ja kolmannen kerran hanke jouduttiin organisoimaan uudelleen vuonna 1925, Sanakirjasäätiön muodossa. Vuonna 1976 Sanakirjasäätiö liittyi Kotimaisten kielten tutkimuskeskukseen. Kansanmurteiden keräämisessä korostuu kaikissa keruun vaiheissa kaksi asiaa. Ensinnäkin sanastuksella oli aina kiire. Vanhat murteet olivat katoamassa, ja ne piti saada nopeasti talteen. Tähän kiinnitettiin huomiota jo varhain, ja vielä 1900-luvun loppupuoliskollakin, kun keruuhanke hiljalleen saatiin loppuunviedyksi. Toiseksi sanakirjahanke on aina joutunut elämään kädestä suuhun, toisin sanoen taloudelliset puitteet ovat sanelleet keruumahdollisuudet. Vakaalle taloudelliselle pohjalle hanke pääsi vasta 1930-luvulla Sanakirjasäätiön aikana, jolloin siihen alettiin saada valtion rahoitusta. Murresanakirjahankkeen läpi kulkee punaisena lankana kansallisromanttinen innostus ja isänmaallis-tieteellinen pyrkimys suomen kirjakielen kehittämiseen, joka vielä 1800-luvun puolivälissä oli meneillään. Kansalliset tieteet lujittivat itsenäistymistä ja suoma-laistumista. Aatehistorian kautta sanakirjahanke asettuu laajempaan yhteyteen. Avainsanat: tutkimushistoria, suomen kielen murteet, murteenkeruu, dialektologia, suomen murteiden sanakirja, fennistiikan oppihistoria, leksikografia, kansalliset tieteet, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Kotikielen Seura, Suomen kielen sanakirjaosakeyhtiö, Sanakirjasäätiö

Occupational burnout and health

Occupational burnout and heath Occupational burnout is assumed to be a negative consequence of chronic work stress. In this study, it was explored in the framework of occupational health psychology, which focusses on psychologically mediated processes between work and health. The objectives were to examine the overlap between burnout and ill health in relation to mental disorders, musculoskeletal disorders, and cardiovascular diseases, which are the three commonest disease groups causing work disability in Finland; to study whether burnout can be distinguished from ill health by its relation to work characteristics and work disability; and to determine the socio-demographic correlates of burnout at the population level. A nationally representative sample of the Finnish working population aged 30 to 64 years (n = 3151-3424) from the multidisciplinary epidemiological Health 2000 Study was used. Burnout was measured with the Maslach Burnout Inventory - General Survey. The diagnoses of common mental disorders were based on the standardized mental health interview (the Composite International Diagnostic Interview), and physical illnesses were determined in a comprehensive clinical health examination by a research physician. Medically certified sickness absences exceeding 9 work days during a 2-year period were extracted from a register of The Social Insurance Institution of Finland. Work stress was operationalized according to the job strain model. Gender, age, education, occupational status, and marital status were recorded as socio-demographic factors. Occupational burnout was related to an increased prevalence of depressive and anxiety disorders and alcohol dependence among the men and women. Burnout was also related to musculoskeletal disorders among the women and cardiovascular diseases among the men independently of socio-demographic factors, physical strenuousness of work, health behaviour, and depressive symptoms. The odds of having at least one long, medically-certified sickness absence were higher for employees with burnout than for their colleagues without burnout. For severe burnout, this association was independent of co-occurring common mental disorders and physical illnesses for both genders, as was also the case for mild burnout among the women. In a subgroup of the men with absences, severe burnout was related to a greater number of absence days than among the women with absences. High job strain was associated with a higher occurrence of burnout and depressive disorders than low job strain was. Of these, the association between job strain and burnout was stronger, and it persisted after control for socio-demographic factors, health behaviour, physical illnesses, and various indicators of mental health. In contrast, job strain was not related to depressive disorders after burnout was accounted for. Among the working population over 30 years of age, burnout was positively associated with age. There was also a tendency towards higher levels of burnout among the women with low educational attainment and occupational status and among the unmarried men. In conclusion, a considerable overlap was found between burnout, mental disorders, and physical illnesses. Still, burnout did not seem to be totally redundant with respect to ill health. Burnout may be more strongly related to stressful work characteristics than depressive disorders are. In addition, burnout seems to be an independent risk factor for work disability, and it could possibly be used as a marker of health-impairing work stress. However, burnout may represent a different kind of risk factor for men and women, and this possibility needs to be taken into account in the promotion of occupational health.

Lukemisen vaikeuden kuntoutus ensiluokkalaisilla : Kolme pedagogista interventiota

Remediation of Reading Difficulties in Grade 1. Three Pedagogical Interventions Keywords: initial teaching, learning to read, reading difficulties, intervention, dyslexia, remediation of dyslexia, home reading, computerized training In this study three different reading interventions were tested for first-graders at risk of reading difficulties at school commencement. The intervention groups were compared together and with a control group receiving special education provided by the school. First intervention was a new approach called syllable rhythmics in which syllabic rhythm, phonological knowledge and letter-phoneme correspondence are emphasized. Syllable rhythmics is based on multi-sensory training elements aimed at finding the most functional modality for every child. The second intervention was computerized training of letter-sound correspondence with the Ekapeli learning game. The third intervention was home-based shared book reading, where every family was given a story book, and dialogic reading style reading and writing exercises were prepared for each chapter of the book. The participants were 80 first-graders in 19 classes in nine schools. The children were matched in four groups according to pre-test results: three intervention and one control. The interventions took ten weeks starting from September in grade 1. The first post-test including several measures of reading abilities was administered in December. The first delayed post-test was administered in March, the second in September in grade 2, and the third, “ALLU” test (reading test for primary school) was administered in March in grade 2. The intervention and control groups differed only slightly from each other in grade 1. However, girls progressed significantly more than boys in both word reading and reading comprehension in December and this difference remained in March. The children who had been cited as inattentive by their teachers also lagged behind the others in the post-tests in December and March. When participants were divided into two groups according to their initial letter knowledge at school entry, the weaker group (maximum 17 correctly named letters in pre-test) progressed more slowly in both word reading and reading comprehension in grade 1. Intervention group and gender had no interaction effect in grade 1. Instead, intervention group and attentiveness had an interaction effect on most test measures the inattentive students in the syllable rhythmic group doing worst and attentive students in the control group doing best in grade 1. The smallest difference between results of attentive and inattentive students was in the Ekapeli group. In grade 2 still only minor differences were found between the intervention groups and control group. The only significant difference was in non-word reading, with the syllable rhythmics group outperforming the other groups in the fall. The difference between girls’ and boys’ performances in both technical reading and text comprehension disappeared in grade 2. The difference between the inattentive and attentive students cold no longer be found in technical reading, and the difference became smaller in text comprehension as well. The difference between two groups divided according to their initial letter knowledge disappeared in technical reading but remained significant in text comprehension measures in the ALLU test in the spring of grade 2. In all, the children in the study did better in the ALLU test than expected according to ALLU test norms. Being the weakest readers in their classes in the pre-test, 52.3 % reached the normal reading ability level. In the norm group 72.3 % of all students attained normal reading ability. The results of this study indicate that different types of remediation programs can be effective, and that special education has been apparently useful. The results suggest careful consideration of first-graders’ initial reading abilities (especially letter knowledge) and possible failure of attention; remediation should be individually targeted while flexibly using different methods.

Human herpesvirus 6 in multiple sclerosis and encephalitis

Human herpesvirus 6 (HHV-6) was identified from patients with HIV and lymphoproliferative diseases in 1986. It is a β-herpesvirus and is divided into two subgroups, variants A and B. HHV-6 variant B is the cause of exanthema subitum, while variant A has not yet definitely proven to cause any disease. HHV-6, especially variant A, is a highly neurotropic virus and has been associated with many diseases of the central nervous system (CNS) such as encephalitis and multiple sclerosis (MS). The present studies were aimed to elucidate the role of HHV-6 and its two variants in neurological infections. Special attention was given to study the possible role of HHV-6 in the pathogenesis of MS. We studied the expression of HHV-6 antigens using immunohistochemistry in brain autopsy samples from patients with MS and controls. HHV-6 antigen was identified in 70% of MS specimens whereas 30% of control specimens expressed HHV-6 antigen. Serum and cerebrospinal fluid (CSF) samples were collected from patients with MS and patients with other neurological diseases (OND) from patients visiting Helsinki University Central Hospital Neurological Outpatient Clinic during the years 2003 and 2004. In addition, we studied 53 children with suspected encephalitis. We developed an immunofluorescence IgG-avidity assay for the detection of primary HHV-6A and HHV-6B infection. For HHV-6B antibodies, no differences were observed between patients with MS and OND. For HHV-6A both seroprevalence and mean titers were significantly higher in MS compared to OND. HHV-6A low-avidity IgG antibodies, suggestive of primary infection, were found in serum of two, three and one patient with definite MS, possible MS and OND, respectively. From pediatric patients with suspected encephalitis, six serum samples (11.3%) contained low-avidity antibodies, indicating a temporal association between HHV-6A infection and onset of encephalitis. Three out of 26 patients with CDMS and four out of 19 patients with CPMS had HHV-6 antibodies in their CSF compared to none of the patients with OND (p=0.06 and p=0.01, respectively). Two patients with CDMS and three patients with CPMS appeared to have specific intrathecal synthesis of HHV-6A antibodies. In addition, oligoclonal bands (OCB) were observed in the CSF of five out of nine MS patients tested, and in two the OCBs reacted specifically with HHV-6 antigen, which is a novel finding. These results indicate HHV-6 specific antibody production in the CNS and suggest that there is a subset of MS patients with an active or chronic HHV-6A infection in the CNS that might be involved in the pathogenesis of MS. Our studies suggest that HHV-6 is an important causative or associated virus in some neurological infections, such as encephalitis and it might contribute to the development of MS, at least in some cases. In conclusion, HHV-6 is a neurotropic virus that should be taken into consideration when studying acute and chronic CNS diseases of unknown origin.

Läksi puut ylenemähän : Metsien hoidon historia Suomessa keskiajalta metsäteollisuuden läpimurtoon 1870-luvulla

Tutkimuksen tavoitteena on historiantutkimuksen menetelmiä käyttäen selvittää metsänhoidon teorian sekä käytännön metsänhoidon kehitysvaiheet ja näihin vaikuttaneet tekijät, keskiajalta lähtien 1870-luvulla tapahtuneeseen metsäteollisuuden läpimurtoon saakka. Tutkimus tarkastelee Suomen metsiä, niiden käyttöä ja metsänhoidon alkuvaiheita Ruotsin ja Venäjän vallan aikoina. Vastauksia haetaan erityisesti seuraaviin pääkysymyksiin: - miten eri metsänkäyttömuodot ja -käyttäjät vaikuttivat metsiin ja metsänhoidon edistymiseen? - millä tavoin maanomistuksen kehitys vaikutti metsien käyttöön ja hoitoon? - millaisiin päämääriin ja yhteiskunnallisiin taustatekijöihin metsien käytön julkinen ohjaus perustui? - mitä käytännön vaikutuksia valtion metsäpolitiikalla ja ohjauksella oli metsänhoidon kehitykseen? - missä ja miten kehittyivät Suomessa sovellettu metsänhoidon teoria ja käytännön menetelmät? - mitkä tekijät säätelivät metsänhoidon teorioiden soveltamista käytäntöön? - mikä oli naapurimaiden metsänhoidon sekä kansainvälisten yhteyksien merkitys metsänhoidon kehitykselle Suomessa? - miten vuosisatainen pelko metsien ja puun loppumisesta vaikutti metsänhoidon kehitykseen? - millainen merkitys puun arvon kehityksellä oli metsänhoidon alkuun saattamiselle ja edistymiselle? Suomessa harjoitettiin 1870-luvulle saakka pääasiassa talonpoikaista metsänkäyttöä. Maaseudun väestö hankki toimeentulonsa metsistä eränkäynnin, kaskiviljelyn, laiduntamisen, rakennushirsien valmistamisen, tervantuotannon ja paikoin myös potaskan tai sysien valmistamisen avulla. Erityisesti rannikkoseuduilla tuotettiin "isorakennuksen puita", lehtereitä, mastopuita ja muuta erikoispuutavaraa. Lautojen ja lankkujen sahaus laajeni vähitellen, saavuttaen 1800-luvun lopulla hallitsevan aseman myyntiin tarkoitettujen metsäntuotteiden tuotannossa. Polttopuun sekä muun kotitarvepuun kulutus säilyi suurimpana puunkäytön ryhmänä pitkälle 1900-luvulle saakka. Mainituista metsänkäyttömuodoista erityisesti kaskeaminen ja sitä seuraava laiduntamisvaihe sekä tervaspuiden koloaminen "autioittivat" laajoja metsäalueita. Tiheimmin asutuilla seuduilla esiintyi pulaa poltto- ja rakennuspuusta myöhäiskeskiajalta alkaen. Nämä ongelmat sekä laivanrakennuksen ja vuoriteollisuuden puunsaannin turvaamisen tarve johtivat 1600-luvun puolivälissä pysyvään metsänkäytön julkiseen ohjaukseen. Tuolloin Ruotsin valtakunnan metsälainsäädännön kivijalaksi tuli kestävyyden periaate, josta kruunu kylläkin joutui tinkimään moneen otteeseen. Valtion jatkuva rahantarve oli käytännössä metsäpolitiikan tärkein taustavoima sekä Ruotsin vallan että autonomian aikana. Jo 1600-luvulla ruvettiin vaatimaan talonpoikien yhteismaiden jakamista omistajilleen vastuullisemman metsänkäytön nimissä. Isoajakoa saatiin Suomessa odottaa 1770-luvulle saakka. Etelä-Suomessa se valmistui melko nopeasti, 1800-luvun puoliväliin mennessä. Sillä olikin myönteinen, metsien säästävämpään käsittelyyn johtava vaikutus. Valtiosta tuli isonjaon myötä erityisesti Pohjois-Suomessa merkittävä metsänomistaja 1800-luvun jälkipuoliskolla. Valtion metsähallinto, jota maaherrat ja sivistyneistö vaativat perustettavaksi jo 1700-luvun puolivälissä, aloitti toimintansa maanlaajuisesti 1860-luvulla. Se oli ensimmäinen merkittävä metsänhoidon organisaatio, ja vasta sen myötä metsänkäyttöä ohjaavilla säädöksillä ja ohjeilla alkoi olla käytännön merkitystä. Yksityismetsiä varten ei tällaista organisaatiota vielä perustettu, niitä rasittivat pahoin nousevan sahateollisuuden määrämittahakkuut pitkälle 1900-luvun puolelle. Turun Akatemiassa tehtiin mittavaa metsänhoidon menetelmiä koskevaa sekä myös metsäpoliittista tutkimustyötä 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tulokset eivät vielä sanottavasti siirtyneet käytäntöön, lähinnä puun alhaisen arvon ja tarvittavien organisaatioiden puuttumisen takia. Kun valtion metsähallintoa ja Suomen omaa metsäopetusta ryhdyttiin perustamaan 1800-luvun puolivälissä, haettiin metsänhoidon mallia alan johtavaksi maaksi kehittyneestä Saksasta. Tultaessa 1870-luvulle, oli Evolla jo käynnissä voimakas kehitystyö maamme olosuhteisiin soveltuvien menetelmien luomiseksi saksalaisen teorian pohjalta. Metsänhoidon tiedot ja taidot olisivat jo tässä vaiheessa riittäneet kestävän metsätalouden harjoittamiseen kaikkien omistajaryhmien metsissä, jos tarvittavat organisaatiot olisi kyetty perustamaan ja metsäammattilaisia olisi koulutettu tarpeeksi. Metsänhoidon kehitystä hidastivat 1800-luvun lopulla lähinnä valtion heikko talous ja poliittiset näkemyserot. Metsäteollisuuden 1870-luvulta alkanut voimakas kasvu ja lisääntyvä puuntarve pakottivat kuitenkin valtiovallan pitämään huolta puuntuotannon jatkuvuudesta. Metsäteollisuuden kasvavan viennin kautta lisääntyvät verotulot ja kan-santalouden myönteinen kehitys antoivat vähitellen mahdollisuuden metsänhoidon edistämiseen ammattilaisten koulutuksen, kansalaisten neuvonnan, lainsäädännön ja viranomaisten toiminnan kautta. Tämä tutkimus lähestyy aihettaan metsähistorian, taloushistorian, yhteiskuntahistorian ja ympäristöhistorian näkökulmista. Ajankohtaista merkitystä sillä on kehitysmaiden sekä Itä-Euroopan siirtymätalouksien metsänhoidon edistämiselle, missä suomalaiset metsäammattilaiset ovat mukana lukuisten kehityshankkeiden asiantuntijoina. Kymmenissä maissa metsätalous kamppailee samanlaisten ongelmien kanssa kuin Suomessa ja naapurimaissa 100 - 300 vuotta sitten. Meidän kokemuksistamme on näille kansantalouksille hyötyä valtion- ja yksityismetsätalouden metsänhoito-organisaatioita sekä metsälainsäädäntöä kehitettäessä.

Vapaa-ajan vieton luonnonvarojen kulutus

This thesis studies the use of natural resources for leisure time activities. The method used is Material Input per Service Unit (MIPS method). Leisure time has an increasing effect on the material flows of households, and that way has a bigger pressure on the environment. The most popular way of spending spare time in Finland is to watch TV and to listen to music or radio. Regardless of these, this thesis takes a closer look at boating, playing a musical instrument and visiting a theatre and tries to quantify their material flows. MIPS calculations of this thesis are case-studies and do not tell the whole truth about the hobbies. The aim was to have an overview about the magnitude of the activities. In the boating calculations, inside the system boundaries there are the boat itself, transport of the boat, outboard motor, gasoline consumption of the outboard motor, travelling to and from the harbour, and the harbour infrastructure. Calculations of playing a music instrument consider the instrument itself, music school and its maintenance, and travelling to the school. In the case of theatre the included things are theatre house and its maintenance, decor and costumes of the plays, transport of the decor, and travelling of the audience. The results of this thesis suggest that the biggest material flow of boating comes from travelling to and from the harbour and from the harbour infrastructure. The gasoline consumption of the outboard motor also makes a difference. One hour of boating with a rowing boat consumes 1 kg of abiotic materials. Boating with an outboard motorboat consumes astonishing 113 kg of abiotic resources. Visiting a music lesson for one hour consumes 9 kg of abiotic resources when travelling there by bus. One hour in a theatre play consumes 17 kg of abiotic materials when travelling by bus. Transport has a significant role on the resource consumption of leisure time activities.

Liikuntaharrastusten luonnonvarojen kulutuksen arviointi MIPS-menetelmällä

Tutkielmassa tarkastellaan liikuntaharrastusten luonnonvarojen kulutusta MIPS (material input per service unit, suom. materiaalipanos palvelusuoritetta kohden) -menetelmällä. MIPS-menetelmä perustuu ekotehokkuusajatteluun ja sen tavoitteena on suhteuttaa tuotteen tai palvelun elinkaaren aikainen luonnonvarojen kulutus siitä saatavaan palveluun. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan liikuntaharrastusten materiaalivirtoja erilaisissa liikuntapaikoissa yhden henkilön harrastetuntia kohden. Tarkasteltavia liikuntapaikkoja ovat kevyen liikenteen väylä, kuntorata, liikuntasali ja -halli, jäähalli, uimahalli, kuntokeskus sekä lämmitetty ja lämmittämätön tekonurmikenttä. Tutkielman laskelmat perustuvat pääosin tapaustutkimuksiin suomalaisista liikuntapaikoista. Laskelmissa on huomioitu liikuntapaikalle matkustaminen, liikuntapaikan rakentaminen sekä sen ylläpito ja käyttö. Tarkasteltujen liikuntaharrastusten abioottisten luonnonvarojen kulutus vaihteli 1,7 28 kg:n välillä yhden henkilön harrastetuntia kohden. Abioottisten luonnonvarojen kulutukseen vaikutti eniten liikuntapaikalle matkustaminen. Tarkastelluista liikuntaharrastuksista eniten abioottisia luonnonvaroja ja ilmaa kulutti uimahallissa uiminen. Kuntoradoilla ja kevyen liikenteen väylillä harrastettavien ulkoilulajien MIPS-luvut olivat alhaisimmat. Liikuntaharrastukset erosivat toisistaan eniten veden kulutuksessa, jonka MIPS-luvut vaihtelivat 40 ja 1400 kg:n välillä. Korkein veden MIPS-luku oli jäähallissa tapahtuvalla liikunnalla. Ilman kulutus liikuntaharrastuksissa oli 0,1 6,2 kg harrastetuntia kohden. Tulosten perusteella liikuntaharrastusten luonnonvarojen kulutusta voitaisiin tehokkaimmin vähentää kulkemalla liikuntapaikalle henkilöauton sijaan julkisilla kulkuneuvoilla ja hyödyntämällä lähiympäristön tarjoamia liikuntapaikkoja. Myös liikuntapaikkojen kävijämäärien maksimoiminen on tärkeää harrastetunnille kohdistuvien materiaalivirtojen pienentämiseksi. Tutkielma on toteutettu osana FIN-MIPS Kotitalous tutkimushanketta.

Palvelumenojen muutokset lapsiperheissä 1990-luvulla

Tämän tutkielman tarkoituksena on ollut tarkastella lapsiperheiden palveluihin käytettyjen kulutusmenojen muutoksia 1990-luvulla. Tavoitteena on ollut selvittää poikkesiko yhden ja kahden huoltajan talouksien palvelumenojen muutokset toisistaan. Aineistona on käytetty Tilastokeskuksen kulutustutkimuksista tehtyä aikasarjaa 1990-1998. Vertailut kotitaloustyyppien välillä on tehty aina kulutusyksikköä kohden. Palvelumenoja on selvitetty ensin kokonaisuudessaan ja sen jälkeen palveluryhmittäin. Osa palveluryhmistä on jaettu vielä edelleen kahteen osaan. Tutkimus osoitti, että lapsiperheiden palvelumenoissa tapahtui muutoksia. Palvelumenot laskivat yhden ja kahden huoltajan talouksissa vuodesta 1990 vuoteen 1994/96, jonka jälkeen palvelumenot kääntyivät kahden huoltajan talouksissa kasvuun. Yhden huoltajan talouksissa palvelumenot laskivat edelleen vuotta 1998 kohden. Palveluryhmittäisessä tarkastelussa voitiin havaita, että muutokset palvelumenoissa olivat tavallisesti lapsiperheissä saman suuntaisia. Yhden huoltajan talouksissa muutokset olivat tavallisesti jyrkempiä. Palvelumenoissa 1990-luvun alussa olleet tasoerot yhden ja kahden huoltajan talouksien välillä myös säilyivät lähes samana vuosikymmenen loppuun saakka. Kotitalouden tuotantoteoriasta johdettiin tutkimusta varten taustateoreettinen viitekehys, jossa kuvataan kotitalouksien vaihtoehtoisia tapoja tuottaa perushyödykkeitä. Johtopäätöksinä havaittiin teorian soveltuvan palvelumenojen muutosten kuvaamiseen. Kotitalouksien toiminnan kannalta vaihtoehtoisia tapoja tuottaa perushyödykkeitä on oltava, jotta tarpeet saataisiin tyydytetyksi erilaisissa taloudellisissa olosuhteissa. Tutkielman tulokset ovat yleisesti ottaen yhteneviä aikaisempien lapsiperheitä koskevien tutkimusten tulosten kanssa. Avainsanat: lapsiperhe, palvelumeno, muutos, 1990-luku