The Vexing Case of Igor Shafarevich, a Russian Political Thinker

The Russian mathematician, academician and former dissident Igor Shafarevich (b. 1923) is commonly mentioned in Western scholarly studies on perestroika and post-perestroika-era Russian politics as one of the most notable anti-Semites and extreme nationalists of the country. This notoriety owes to Shafarevich’s old samizdat article Russophobia, which was published in 1988. The scandal surrounding Russophobia came to a head when the president of The National Academy of Sciences in the United States asked Shafarevich, its honorary member, to resign. Nothing like this had ever happened in the academy’s history. The present dissertation discusses Shafarevich’s political activities, his texts and ideas as well as their reception. Particular attention is given to Russophobia, whose detailed examination proves very clearly that its reputation as an anti-Semitic text is groundless. The reasons for Russophobia’s hasty but fierce condemnation were many, but only one was that when the Soviet system began to tumble, it was commonly assumed that a vigorous rise in anti-Semitism and extreme nationalism in the Soviet Union/Russia would be just a matter of time. Many observers were highly sensitised to detecting its signs and symptoms. The dissertation also shows that most of those to write the first criticisms of Russophobia and to liken Shafarevich to the ideologues of Nazi Germany were the same people he had criticised in Russophobia for their deterministic view of history and irrational manner of connecting things for the purpose of fanning the flames of distrust between Russia’s Jews and Russians. In retrospect, it is fairly evident that Shafarevich actually managed to effectively “neutralise” the message of many of those obsessed with the Jews among his Russian contemporaries and contributed to the fact that anti-Jewish sentiments have been a great deal less popular in post-communist Russia than so many had feared and expected. The thesis also thoroughly discusses Shafarevich’s other texts and activities before Russophobia’s appearance and after it. In the 1970s, Shafarevich was one of the best-known dissidents in the Soviet Union. He worked together with academician Andrei Sakharov in a dissidents’ unofficial human rights committee and co-operated closely with Aleksandr Solzhenitsyn before Solzhenitsyn’s exile. Then, during the chaotic years of perestroika, Shafarevich defended the basic rights of ordinary citizens and warned that the hype concerning democracy could become counterproductive if the most palpable result of the reforms was the disappearance of citizens’ basic security and elementary social justice. One of the conclusions of the thesis is that even if the world around Shafarevich has changed considerably, his views have remained essentially the same since the late 1960s and early 1970s.

Genetic studies on Finnish lupus erythematosus patients with cutaneous manifestations

Lupus erythematosus (LE) is a chronic, heterogeneous autoimmune disorder with abnormal immune responses, including production of autoantibodies and immune complexes. Clinical presentations of the disease range from mild cutaneous manifestations to a more generalised systemic involvement of internal organs. Cutaneous (CLE) forms are further subclassified into discoid LE (DLE), subacute cutaneous LE (SCLE) and acute cutaneous lupus erythematosus (ACLE), and may later progress to systemic disease (SLE). Both genetic and environmental factors contribute to the disease, although the precise aetiology is still elusive. Furthermore, complex gene-gene or gene-environment interactions may result in different subphenotypes of lupus. The genetic background of CLE is poorly known and only a few genes are confirmed, while the number of robust genetic associations in SLE exceeds 30. The aim of this thesis was to characterise the recruited patients clinically, and identify genetic variants conferring susceptibility to cutaneous variants of LE. Given that cutaneous and systemic disease may share underlying genetic factors, putative CLE candidate genes for genotyping were selected among those showing strong evidence of association in SLE. The correlation between relevant clinical manifestations and risk genotypes was investigated in order to find specific subphenotype associations. In addition, epistatic interactions in SLE were studied. Finally, the role of tissue degrading matrix metalloproteinases (MMP) in LE tissue injury was explored. These studies were conducted in Finnish case-control and family cohort, and Swedish case-control cohort. The clinical picture of the patients in terms of cutaneous, haematological and immunological findings resembled that described in the contemporary literature. However, the proportion of daily smokers was very high supporting the role of smoking in disease aetiology. The results confirmed that, even though clinically distinct entities, CLE and SLE share predisposing genetic factors. For the first time it was shown that known SLE susceptibility genes IRF5 and TYK2 also increase the risk of CLE. A tendency toward gene-gene interaction between these genes was found in SLE. As a remarkable novel finding, it was observed that ITGAM polymorphisms associated even more strongly to DLE than SLE, and the risk estimates were substantially higher than those reported for SLE. Several other recently identified SLE susceptibility genes showed signs of good or modest association especially in DLE. Subphenotype analyses indicated possible associations to clinical features, but marginally significant results reflected lack of sufficient power for these studies. Thorough immunohistochemical analyses of several MMPs demonstrated a role in epidermal changes and dermal tissue remodelling in diseased skin, and suggested that targeted action using selective MMP inhibitors may reduce lupus-induced damage in inflamed tissues. In conclusion, the results provide an insight into the genetics of CLE and demonstrate that genetic predisposition is at least in part shared between cutaneous and systemic variants of LE. This doctoral study has contributed IRF5, TYK2, ITGAM and several other novel genes to the so far short list of genes implicated in CLE susceptibility. Detailed examination of the function of these genes in CLE pathogenesis warrants further studies. Furthermore, the results support the need of subphenotype analysis with sample sizes large enough to reveal possible specific disease associations in order to better understand the heterogeneous nature and clinical specificities of the disease. Comprehensive analysis of clinical data suggests that smoking is an environmental triggering factor.

A Nationwide Study on Breast Cancer Risk in Postmenopausal Women Using Hormone Therapy in Finland

Since national differences exist in genes, environment, diet and life habits and also in the use of postmenopausal hormone therapy (HT), the associations between different hormone therapies and the risk for breast cancer were studied among Finnish postmenopausal women. All Finnish women over 50 years of age who used HT were identified from the national medical reimbursement register, established in 1994, and followed up for breast cancer incidence (n= 8,382 cases) until 2005 with the aid of the Finnish Cancer Registry. The risk for breast cancer in HT users was compared to that in the general female population of the same age. Among women using oral or transdermal estradiol alone (ET) (n = 110,984) during the study period 1994-2002 the standardized incidence ratio (SIR) for breast cancer in users for < 5 years was 0.93 (95% confidence interval (CI) 0.80–1.04), and in users for ≥ 5 years 1.44 (1.29–1.59). This therapy was associated with similar rises in ductal and lobular types of breast cancer. Both localized stage (1.45; 1.26–1.66) and cancers spread to regional nodes (1.35; 1.09–1.65) were associated with the use of systemic ET. Oral estriol or vaginal estrogens were not accompanied with a risk for breast cancer. The use of estrogen-progestagen therapy (EPT) in the study period 1994-2005 (n= 221,551) was accompanied with an increased incidence of breast cancer (1.31;1.20-1.42) among women using oral or transdermal EPT for 3-5 years, and the incidence increased along with the increasing duration of exposure (≥10 years, 2.07;1.84-2.30). Continuous EPT entailed a significantly higher (2.44; 2.17-2.72) breast cancer incidence compared to sequential EPT (1.78; 1.64-1.90) after 5 years of use. The use of norethisterone acetate (NETA) as a supplement to estradiol was accompanied with a higher incidence of breast cancer after 5 years of use (2.03; 1.88-2.18) than that of medroxyprogesterone acetate (MPA) (1.64; 1.49-1.79). The SIR for the lobular type of breast cancer was increased within 3 years of EPT exposure (1.35; 1.18-1.53), and the incidence of the lobular type of breast cancer (2.93; 2.33-3.64) was significantly higher than that of the ductal type (1.92; 1.67-2.18) after 10 years of exposure. To control for some confounding factors, two case control studies were performed. All Finnish women between the ages of 50-62 in 1995-2007 and diagnosed with a first invasive breast cancer (n= 9,956) were identified from the Finnish Cancer Registry, and 3 controls of similar age (n=29,868) without breast cancer were retrieved from the Finnish national population registry. Subjects were linked to the medical reimbursement register for defining the HT use. The use of ET was not associated with an increased risk for breast cancer (1.00; 0.92-1.08). Neither was progestagen-only therapy used less than 3 years. However, the use of tibolone was associated with an elevated risk for breast cancer (1.39; 1.07-1.81). The case-control study confirmed the results of EPT regarding sequential vs. continuous use of progestagen, including progestagen released continuously by an intrauterine device; the increased risk was seen already within 3 years of use (1.65;1.32-2.07). The dose of NETA was not a determinant as regards the breast cancer risk. Both systemic ET, and EPT are associated with an elevation in the risk for breast cancer. These risks resemble to a large extent those seen in several other countries. The use of an intrauterine system alone or as a complement to systemic estradiol is also associated with a breast cancer risk. These data emphasize the need for detailed information to women who are considering starting the use of HT.

Vanhustenhuolto + living lab = mahdollinen yhtälö?

Työ on laajaan dokumenttiaineistoon, haastatteluihin ja havaintoihin perustuva living lab - tyyppisen tuotekehitysprosessin yksityiskohtainen kuvaus. Hankehistoriallisessa tapaustutkimuksessa on käytetty historiantutkimuksen menetelmiä. Vanhustenkeskuksessa toteutetun living lab -hankkeen lopputuloksena syntyi vanhusten liikkeitä monitoroiva hoitotyön apuväline: turvalattia. Living lab -tyyppisessä tuotekehittämisessä on keskeistä teknologian kehittäminen tuotteen todellisessa käyttöympäristössä siten, että käyttäjät osallistuvat aktiivisesti kehitystyön kaikkiin vaiheisiin. Tutkimuksessa hankkeen etenemistä ja turvalattiateknologian rakentumista tarkastellaan toimijaverkostoteorian ja yhteisöllisen oppimisen käsitteen tarjoamista näkökulmista. Tutkimuksessa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, minkälaisia intressejä teknologian kehittämiseen osallistuvilla ryhmillä on ja minkälaisia konflikteja näiden intressien pohjalta syntyy. Lisäksi tarkastelun keskiössä on käyttäjien ja tuotekehittäjien välinen oppiminen, jonka mahdollistaminen ja edistäminen on living lab -kehittämisen päämäärä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että käyttäjiltä saatu palaute on välttämätöntä käyttökelpoisen sosiaali- ja terveydenhuollon alan teknologian aikaansaamiseksi, ja turvalattian tapauksessa käyttäjäpalaute myös uudelleensuuntasi teknologisen järjestelmän innovaatioprosessia. Käyttäjien ja tuotekehittäjien yhteistyön myötä turvalattiaan kehitettiin joukko uusia toiminnallisuuksia ja käsitys tuotteen ydinominaisuuksista sekä hyötylupauksesta muuttuivat. Turvalattian tapaus osoittaa lisäksi yhteisöllisen oppimisen merkityksen innovaatioprosessissa sekä living lab -tyyppisen tuotekehittämisen potentiaalin näiden oppimisprosessien mahdollistajana ja kiihdyttäjänä. Tapaus myös valottaa sitä, kuinka monimutkainen toimintakenttä vanhustenhuolto on teknologian kehittämisen ja sen käyttöönoton näkökulmasta. Näyttäisi kuitenkin siltä, että living lab -metodologian avulla voidaan ylittää joitakin geronteknologian kehittämiseen ja myös käyttöönottoon liittyviä haasteita.

The link between foreign aid, public investment and economic growth

Länsimaat ovat rahoittaneet kehitysyhteistyöhankkeita jo lähes kuuden vuosikymmenen ajan, mutta kehitysavun tehokkuudesta ei olla edelleenkään päästy yksimielisyyteen. Yksi avunantajamaiden tapa vaikuttaa kehitysavun tehokkuuteen, eli avun vaikutukseen vastaanottajamaan taloudellisen kasvun kiihdyttäjänä, on sitoa ne julkisen sektorin infrastruktuurihankkeisiin. Joissain tapauksissa tämä vaikuttaa avun vastaanottajan käytökseen ja asenteisiin kehitysapua kohtaan. Tutkielmassa käsitellään kehitysavun tehokkuutta tilanteessa, jossa se on sidottu julkisen sektorin investointeihin kehitysmaassa. Tutkimus pohjaa Kalaitzidakisin ja Kalyvitisin (2008) malliin, jossa osa kehitysmaan julkisen talouden investoinneista rahoitetaan kehitysavulla. Seuraavaksi tarkastellaan ylijäämää tavoittelevan käyttäytymisen (rent- seeking) vaikutusta kehitysavun tehokkuuteen pohjaten Economidesin, Kalyvitisin ja Philippopoulosin (2008) malliin. Tutkielmassa referoidaan lisäksi tutkimuskysymystä sivuavia empiirisiä tutkimuksia, esitellään aluksi tavallisimmat kehitysyhteistyön muodot, sekä esitellään talousteoreettisia näkökulmia kehitysyhteistyön tehokkuuden määrittelylle. Tutkielma perustuu puhtaasti teoreettisiin malleihin ja niissä sovelletut menetelmät ovat matemaattisia. Tutkielmassa käsitellään ensin tapaus, jossa kehitysyhteistyöllä rahoitetaan julkisen sektorin investointihankkeita. Jossain tapauksissa kehitysavun kasvu lasku siirtää vastaanottajamaan kulutusta julkisista investoinneista kulutukseen, jolloin kehitysyhteistyövaroin osittain rahoitettujen hankkeiden koko pienenee, ja suhteellinen tehokkuus laskee. Seuraavaksi tarkastellaan tilannetta, jossa kehitysyhteistyövaroista vain osa päätyy hankkeen rahoittamiseen, ja todetaan, että kehitysavun tehokkuus ja vaikutus maan kansantulon kasvuun vähenee talouden toimijoiden ylijäämää tavoittelevan käyttäytymisen (mukaan lukien korruptio) myötä entisestään. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että kehitysapu vaikuttaa kehittyvän maan talouden kasvuun tapauksessa, jossa julkisia infrastruktuurihankkeita rahoitetaan osittain maan omin verovaroin ja osittain kehitysyhteistyövaroin. Ylijäämää tavoitteleva käyttäytyminen vaikuttaa kehitysavun tehokkuuteen negatiivistesti vähentäen kehitysavun positiivisia kasvuvaikutuksia.

Ota kantaa! Osallistuva demokratia sosiaali- ja terveyspalvelulta kehittämään pyrkivässä Kuntien parhaat palvelukäytännöt -hankkeessa

Tutkielmassa tarkastellaan osallistuvaa demokratiaa ja kansalaiskuulemista sosiaali-ja terveyspolitiikan kehyksissä. Tutkittava tapaus on sosiaali-ja terveyspalvelulta kehittämään pyrkivä Kuntien parhaat palvelukäytännöt -hanke, joka on räätälöity vauhdittamaan vuonna 2005 käynnistettyä Paras-hanketta. Paras-hankkeessa on kyse sekä kuntien ja valtion vallanjaosta että palvelujärjestelmän kehittämisestä. Kuntien parhaat palvelukäytännöt - hankkeen päämäärä on ollut kehittää sosiaali- ja terveyspalvelulta eri tuottajatoimijöiden kesken. Hankkeiden taustalla vaikuttavat niin uuden julkisjohtamisen ja julkispalvelun eli governance poliittishallinnolliset ideologiat. Tutkittava aineisto koostuu kolmesta osasta: 1) keskusteluista otakantaa-foorumilla a) Parempia sosiaali- ja terveyspalvelulta - miten ja millaisin toimenpitein? sekä b) Miten kehittää kuntien, yksityisen ja kolmannen sektorin yhteistyötä?, 2) virkamiesten laatimasta yhteenvedosta keskustelusta a) ja 3) virkamieshaastatteluista. Aineistoa tarkastellaan sosiaalisen konstruktivismin teoreettismetodologisesta viitekehyksestä. Metodeina käytetään kriittistä diskurssianalyysiä, teoreettista sisällönanalyysiä sekä kehysanalyysiä. Tutkimuksen yleisenä viitekehyksenä toimivat poliittis-ideologiset hallinnolliset muutokset sekä konfliktikeskeinen deliberatiivinen demokratiateoria (Rosanvalion 2008). Tarkennettuna viitekehyksenä toimii osallistuva ja itsepalvelupolitiikka ja epäpolitisoiva ja politisoiva keskustelu niiden kehyksissä.Tutkimus osoittaa keskustelu sosiaali- ja terveyspalveluiden kehittämisestä on etenkin virkamiesten osalta epäpolitisoivaa. Uudistuksia käsitellään teknisinä ratkaisuina, ei poliittisina valintoina. Kansalaiskeskustelusta välittyy poliittisempia sävyjä, mitkä eivät kuitenkaan välity ylhäältä alas -ohjatulla keskustelulla. Kansalaisten ja virkamiesten välinen suhde ei ole hankkeessa vuorovaikutteinen, joten keskustelun ei voida kutsua osallistuvaksi demokratiaksi, vaan kansalaiskuulemiseksi. Tutkimus osoittaa myös, että tutkittua kansalaiskuulemista voidaan tarkastella itsepalveludemokratian viitekehyksestä. Markkinaohjautuvan sosiaali- ja terveyspolitiikan kehyksissä kansalaiset näyttäytyvät asiakas-subjekteina ja demokratian sovellukset kuten otakantaa.fi -foorumi edustavat hankkeen osalta ylhäältä alas -johdettua konsultaatiodemokratiaa, jolloin foorumin rooli demokraattisen keskustelun laajentamisessa jää vähäiseksi.

EU-aikakauden ympäristötaisto. Ympäristöjärjestöjen toiminnan eurooppalainen ulottuvuus kiistassa Vuosaaren sataman rakentamisesta

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää mitä kiista Vuosaaren sataman rakentamisesta 1990- ja 2000-luvuilla kertoo eurooppalaisesta kollektiivisesta toiminnasta. Mikä on EU:n suhde ylirajaiseen kollektiiviseen toimintaan, joka syntyy unionin vaikutuksesta? Ympäristöjärjestöt Suomen Luonnonsuojeluliiton johdolla kantelivat satamahankkeesta Euroopan komissiolle ja tekivät vetoomuksen Euroopan parlamentille, koska suunnitellun sataman vieressä sijaitsi alue, joka kuului Natura 2000 –luonnonsuojeluverkostoon. Myös eurooppalaiset kattojärjestöt osallistuivat toimintaan. Aineistona on ympäristöjärjestötoimijoiden ja heidän kanssaan tekemisissä olleiden tahojen haastatteluja, asiakirjoja, sähköpostiviestejä sekä tiedotus- ja lehtimateriaalia. Satamakiistaa tutkitaan yhteiskunnallisten liikkeiden tutkimuksen perinteestä käsin. Kirjallisuudesta keskitytään erityisesti koalitionmuodostukseen, johon osallistuivat ympäristöjärjestöjen lisäksi myös Euroopan parlamentin vihreät, sekä ylirajaisen kollektiivisen toiminnan luonteen käsitteellisempään hahmottamiseen. Tapauksessa sinällään kotimainen konflikti ulkoistettiin viemällä se EU-tasolle. Bumerangi-ilmiössä valtioon yritettiin vaikuttaa EU-instituutioiden kautta. Tämän ulkoistamisen myötä syntyi ylirajainen kampanjakoalitio, joka perustui osin jäsenjärjestö-kattojärjestö-suhteeseen. Koalitiota voidaan vetoomusvaiheessa kuvailla parlamentin vihreiden mukanaolon myötä sisä- ja ulkopiiriläisten koalitioksi (insider-outsider coalition). Toiminnalla oli joitain samoja piirteitä edistämisverkostojen (transnational advocacy networks) kanssa. Syy sekä kansallisten ympäristöjärjestöjen että kattojärjestöjen aktiivisuudelle oli tapauksen oikeudellinen ennakkotapausmerkitys, joten protestikeinojen hyöty olisi ollut vähäinen. Natura pitkälti loi ympäristöjärjestöille merkityksellisen kiistan. Koska haluttiin vaikuttaa lainkäyttöön, itse tapaus oli keino, ja kantelut olivat keinon ominaisuus. Ylipäätään valittamisen mahdollistavan EU-mahdollisuusrakenteen vuoksi järjestöt pystyivät tietyllä tapaa uudelleenpolitisoimaan kansallisesti jo oikeusistuinvaiheeseen siirtyneen kiistan viemällä asian vähemmän oikeudellisille areenoille. Tapauksessa politiikka juridisoitui ja juridiikka myös politisoitui. Kantelujen voidaan kuvata olevan osa eurooppalaista yhteiskuntaa, mutta prosessin edetessä ja vetoomuksen myötä ylirajainen kollektiivinen toiminta vähitellen monipuolistui ja syveni siten, että tapauksesta voidaan hahmottaa myös eurooppalainen kansalaisyhteiskunta.

Kuoleman kielissä

Ihmisen virallinen olemassaolo ei pääty fysiologiseen kuolemaan. Se päättyy institutionaaliseen kielenkäyttöön: kuolintodistuksen kirjoittamiseen tai kuolleeksi julistamiseen. Valtaosa saa elämänsä viralliseksi päätökseksi lääkärin kirjoittaman kuolintodistuksen. Se on oikeuslääkinnällinen asiakirja, jolla saadaan aikaan uusi institutionaalinen asiaintila päättynyt elämä. Tarkastelen tutkielmassani 40 kuolintodistuksen kielenkäyttöä. Kartoitan, millaisia ovat niiden keskeiset kielenpiirteet. Osoitan myös, kuinka lääkäri esittää kuolintodistuksessa kertomuksen, jossa kieliopillisesti menneeseen aikaan kiinnittymätön kerronta toimii tekona, joka tekee tekstistä antinarratiivista ja avaa tien metatason merkityksenantoon. Tutkielmani keskeinen viitekehys on performatiivisuuden teoria. Esitän, ettei kuolintodistuksessa esitettyä lääketieteellistä kuolemankulkua sellaisenaan ole olemassa lääkärin kielenkäytön ja sen puitteet sanelevan institutionaalisen toiminnan ulkopuolella. Potilas muodostuu lääketieteelliseksi tapaukseksi kielenkäytössä, jolla tapaus esitetään. Siksi kuolintodistuksen kielenaineksetkin ovat monikasvoisesti performatiivisia, esittämänsä asiaintilan synnyttävää kielenkäyttöä. Kuolintodistuksille on tyypillistä itsenäisiin partisiippeihin ja verbittömään konstruointiin perustuva kerronta. Finiittiverbeistä käytetään preteritiä ja dramaattista preesensiä. Aktiivimuotoisella NUT-partisiipilla raportoidaan potilaan tilasta, passiivimuotoisella TU-partisiipilla sairaanhoitoinstituution toiminnasta. Koska liittotempukset eivät kuulu aineistoni keskeisiin kielenpiirteisiin, partisiippikerrontaa ei ole perusteltua tarkastella apuverbin ellipsioletuksesta käsin. Verbittömät rakenteet muistuttavat syntaktisia lausetyyppejä tai ovat vapaita NP:itä. Jos verbittömässä rakenteessa käytetään teonnimeä tai lääketieteen termiä, jolla on teonnimen merkitys, rakenne on funktioltaan lähellä dramaattista preesensiä: kertoo toiminnasta tai tapahtumasta eikä kiinnity kieliopillisesti menneeseen aikaan. Analyyseissa tulee esiin, että dramaattinen preesens ja verbitön konstruointi toimivat osana samaa kielellistä strategiaa. Molempia myös käytetään dramaattisen preesensin tyypillisessä esiintymisyhteydessä, kertomuksen käänteissä ja huipentumassa. Tutkielma tarjoaa tarkan kuvan etenkin dramaattisen preesensin funktioista kuolintodistuksessa. Esiintymisympäristönsä kokonaiskuvan mukaan se asettaa lääkärin toimijan tai tarkkailijan asemaan. Yksipersoonaisten passiivien ja eksplisiittisten performatiivien yhteydessä se kertoo yhteistyöhön perustuvasta institutionaalisesta toiminnasta. Preesensmuotoiset muuttumisjohdokset puolestaan siirtävät lääkärin toimijan roolista tarkkailijan asemaan ja esittävät potilaan tilanteen epäagentiivisena patienttina. Jos muuttumisjohdoksen yhteydessä on käytetty odotuksenvastaisen suhteen merkitsintä, lääkäri osoittaa yllättyneisyyttä tavasta, jolla kuolema etenee. Näin hän nostaa esiin kuoleman vallan ja yhden toimenkuvansa realiteeteista: hoitoinstituutio on sitoutunut potilaan auttamiseen, mutta vääjäämättömissä tilanteissa voi lääkärikin olla vain silminnäkijänä.

Diplomatian historiapolitiikka: Historia-argumenttien käyttö Kosovon kysymyksessä 1998-2010

Tutkielmassa tarkastellaan yhtä kansainvälisten suhteiden ja diplomatian lähihistorian pulmallisinta haastetta, kysymystä Kosovon asemasta vuosina 1998–2010. Se oli yksi keskeisimmistä 1990-luvun Jugoslavian hajoamissotien solmukohdista ja suhtautuminen siihen jakaa edelleen kansainvälisen yhteisön rivejä maailmanlaajuisesti. Tapaus on erityisen mielenkiintoinen myös nationalismin ja historiapolitiikan kannalta, sillä Kosovo on sekä albaanien että serbien kansallisen identiteetin ydinaluetta. Varhaishistorian myytit ja etnohistorialliset kertomukset ovat olleet tärkeässä asemassa lukuisissa aluetta koetelleissa konflikteissa. Tutkimuksen lähtökohtana on historiapolitiikan lähestymistavan välttämättömyys kansainvälisesti politisoituneen ”Kosovon kysymyksen” ymmärtämisessä. Historiapolitiikan teoreettisen viitekehyksen soveltuvuuden koettelu diplomatian argumentaation ja kansainvälisten suhteiden analysoinnissa on olennainen osa tutkimuksen tehtävänasettelua, sillä varsinkaan Suomessa ei vastaavaa tutkimusta ole ennen tehty. Samalla tutkimuksen tavoitteena on luokitella, analysoida ja vertailla eri valtioiden diplomaattisten historia-argumenttien käyttöä Kosovon kysymyksen yhteydessä sekä tarkastella näiden argumenttien kautta suhtautumista kansallisiin etnohistorian tulkintoihin ja niiden käyttöön 1990-luvun retoriikassa. Tutkielman tärkeimpiä alkuperäislähteitä ovat YK:n turvallisuusneuvoston Kosovoa käsittelevien istuntojen pöytäkirjat vuosilta 1998–2010 sekä huhti- ja heinäkuussa 2009 YK:n kansainväliselle tuomioistuimelle (ICJ) toimitetut, Kosovon itsenäisyysjulistuksen lainmukaisuutta käsittelevät, kirjalliset lausunnot ja kommentit. Tutkimuskirjallisuuden osalta tutkielman tärkeimpiä lähteitä ovat muun muassa Oliver Jens Schmittin, Marc Wellerin ja Pekka Visurin teokset sekä monet albaanien ja serbien kansallisia historiakäsityksiä ilmentävät teokset. Tutkielman metodologisena apuvälineenä on sovellettu suomalaisessa tutkimuksessa aikaisemmin hyvin vähän käytettyä Karl-Georg Faberin mallia historian poliitisen käytön kategorisoimiseksi. Faberin mallia käytetään paitsi historia-argumenttien luokittelun kehikkona, myös ajattelua ohjaavana historianfilosofisena kolmitasoisena mallina. Sitä on täydennytty Chaïm Perelmanin ja Lucie Olbrechts-Tytecan retoriikan tutkimuksen teorialla. Tutkimuksen tärkeimpiä johtopäätöksiä on historiapolitiikan näkökulman ja Faberin mallin hedelmällisyyden toteaminen diplomatian argumentaation analysoinnissa. Samalla tutkimus osoittaa, että historia-argumenteilla oli (ja on edelleen) Kosovon kysymyksessä oma erityinen roolinsa, joka vaihteli ajallisesti ja teemoittain. Toisaalta kansalliset historiakäsitykset, kuten käsitys omasta kansasta uhrina, näkyivät argumenteissa selvästi, toisaalta pyrkimyksenä oli vältellä nationalistiseksi tulkittavia historia-argumentteja. Lisäksi monissa argumenteissa vaaditiin väkivaltaisen historian jättämistä taakse eurooppalaisen tulevaisuuden toivossa.

Vanhustenhuolto + living lab = mahdollinen yhtälö? Tutkimus geronteknologisen järjestelmän tuotekehitysprosessista

Työ on laajaan dokumenttiaineistoon, haastatteluihin ja havaintoihin perustuva living lab - tyyppisen tuotekehitysprosessin yksityiskohtainen kuvaus. Hankehistoriallisessa tapaustutkimuksessa on käytetty historiantutkimuksen menetelmiä. Vanhustenkeskuksessa toteutetun living lab -hankkeen lopputuloksena syntyi vanhusten liikkeitä monitoroiva hoitotyön apuväline: turvalattia. Living lab -tyyppisessä tuotekehittämisessä on keskeistä teknologian kehittäminen tuotteen todellisessa käyttöympäristössä siten, että käyttäjät osallistuvat aktiivisesti kehitystyön kaikkiin vaiheisiin. Tutkimuksessa hankkeen etenemistä ja turvalattiateknologian rakentumista tarkastellaan toimijaverkostoteorian ja yhteisöllisen oppimisen käsitteen tarjoamista näkökulmista. Tutkimuksessa kiinnitetään erityisesti huomiota siihen, minkälaisia intressejä teknologian kehittämiseen osallistuvilla ryhmillä on ja minkälaisia konflikteja näiden intressien pohjalta syntyy. Lisäksi tarkastelun keskiössä on käyttäjien ja tuotekehittäjien välinen oppiminen, jonka mahdollistaminen ja edistäminen on living lab -kehittämisen päämäärä. Tutkimuksen keskeinen johtopäätös on, että käyttäjiltä saatu palaute on välttämätöntä käyttökelpoisen sosiaali- ja terveydenhuollon alan teknologian aikaansaamiseksi, ja turvalattian tapauksessa käyttäjäpalaute myös uudelleensuuntasi teknologisen järjestelmän innovaatioprosessia. Käyttäjien ja tuotekehittäjien yhteistyön myötä turvalattiaan kehitettiin joukko uusia toiminnallisuuksia ja käsitys tuotteen ydinominaisuuksista sekä hyötylupauksesta muuttuivat. Turvalattian tapaus osoittaa lisäksi yhteisöllisen oppimisen merkityksen innovaatioprosessissa sekä living lab -tyyppisen tuotekehittämisen potentiaalin näiden oppimisprosessien mahdollistajana ja kiihdyttäjänä. Tapaus myös valottaa sitä, kuinka monimutkainen toimintakenttä vanhustenhuolto on teknologian kehittämisen ja sen käyttöönoton näkökulmasta. Näyttäisi kuitenkin siltä, että living lab -metodologian avulla voidaan ylittää joitakin geronteknologian kehittämiseen ja myös käyttöönottoon liittyviä haasteita.

Simulation and graph mining tools for improving gene mapping efficiency

Gene mapping is a systematic search for genes that affect observable characteristics of an organism. In this thesis we offer computational tools to improve the efficiency of (disease) gene-mapping efforts. In the first part of the thesis we propose an efficient simulation procedure for generating realistic genetical data from isolated populations. Simulated data is useful for evaluating hypothesised gene-mapping study designs and computational analysis tools. As an example of such evaluation, we demonstrate how a population-based study design can be a powerful alternative to traditional family-based designs in association-based gene-mapping projects. In the second part of the thesis we consider a prioritisation of a (typically large) set of putative disease-associated genes acquired from an initial gene-mapping analysis. Prioritisation is necessary to be able to focus on the most promising candidates. We show how to harness the current biomedical knowledge for the prioritisation task by integrating various publicly available biological databases into a weighted biological graph. We then demonstrate how to find and evaluate connections between entities, such as genes and diseases, from this unified schema by graph mining techniques. Finally, in the last part of the thesis, we define the concept of reliable subgraph and the corresponding subgraph extraction problem. Reliable subgraphs concisely describe strong and independent connections between two given vertices in a random graph, and hence they are especially useful for visualising such connections. We propose novel algorithms for extracting reliable subgraphs from large random graphs. The efficiency and scalability of the proposed graph mining methods are backed by extensive experiments on real data. While our application focus is in genetics, the concepts and algorithms can be applied to other domains as well. We demonstrate this generality by considering coauthor graphs in addition to biological graphs in the experiments.

Perheelliset naisministerit mediassa: Analyysi lehtiteksteistä

Tutkimuksessa tarkastellaan sitä, miten perheellisistä naisministereistä kirjoitetaan ja millaisia representaatioita nämä kirjoitukset heistä tuottavat. Tarkasteltaviksi on valittu kolme mediakohua herättänyttä tapausta. Ensimmäinen näistä on viestintäministeri Suvi Lindénin päätös jatkaa ministerin tehtävässään lapsen adoptoimisesta huolimatta vuonna 2007. Toinen tarkasteltava mediakohu syntyi vuonna 2008, kun opetusministeri Sari Sarkomaa päätti erota tehtävästään perhesyihin vedoten. Kolmas tapaus on ympäristöministeri Paula Lehtomäen päätös olla lähtemättä tavoittelemaan keskustan puheenjohtajuutta ja sen mahdollisesti mukanaan tuomaa pääministerin paikkaa. Kaikki kolme tapausta herättivät laajaa keskustelua tasa-arvon toteutumisesta politiikassa. Menestyneiden poliitikkonaisten uran ja yksityiselämän yhteensovittamisen teemaa on käsitelty paljon eri joukkotiedotusvälineissä ja journalismin eri genreissä. Naistenlehdet ovat olleet yksi keskeinen paikka, missä naisten kamppailua kahden ristiriitaisena pidetyn maailman välillä on saatu seurata. Tässä tutkimuksessa on keskitytty tarkastelemaan sitä, miten aihetta on käsitelty uutisjournalismissa ja nimenomaan sanomalehdissä. Uutisia, pääkirjoituksia, mielipidekirjoituksia ja muita lehdessä ilmestyneitä juttuja sisältävä aineisto on kerätty Helsingin Sanomista, Ilta-Sanomista ja Iltalehdestä. Aihetta lähestytään feministisen mediatutkimuksen näkökulmasta. Työssä nojaudutaan sosiaalisen konstruktionismin ja representaatioteorian ajatuksiin. Teoreettisena viitekehyksenä on feministinen teoria sukupuolesta sosiaalisena konstruktiona. Teorian keskeinen ajatus on se, että sukupuoli ei ole pysyvä ja muuttumaton, vaan jatkuvasti sosiaalisessa vuorovaikutuksessa, erityisesti kielenkäytössä rakentuva ja muuttuva. Media on yksi keskeinen yhteiskunnallinen instituutio, jossa sukupuolen määrittelykamppailua käydään. Analyysimetodina tutkimuksessa on diskurssianalyysiä lähellä oleva tekstianalyysi. Tutkimusaineiston analyysi osoittaa, että media käsittelee naispoliitikkojen kohdalla enemmän näiden yksityiselämään liittyviä kysymyksiä, erityisesti perheen ja poliittisen uran yhteensovittamista. Politiikan huippupaikoilla toimiessaankin naiset ovat ensisijaisesti naisia ja äitejä ja vasta toissijaisesti poliitikkoja. Yksityisen piiriin kuuluvien velvollisuuksien täyttäminen näyttäytyy analyysin perusteella edellytykseltä sille, että heidän osallistumisensa politiikkaan katsotaan sopivaksi. Työssä käytetyt keskeisimmät lähteet ovat Annabelle Srebernyn ja Liesbet van Zoonenin Gender, Politics and Communication, Karen Rossin ja Carolyn Byerlyn Women and Media, Liesbet van Zoonenin Feminist Media Studies, Anna Mäkelän, Iina Puustisen ja Iiris Ruohon Sukupuolishow, johdatus feministiseen mediatutkimukseen, Erkka Railon Henkilökohtainen on poliittista sekä Irma Kaarina Halosen Matka journalismin sukupuolittumisen strategisille alueille.

Oikeutta politiikan ehdoilla: Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.

"But we are dong it!" Ghanalaisen Hon kunnan naisvaltuutettujen työssään kohtaamat haasteet

Tässä tutkielmassa kuvataan tekijöitä, jotka haittaavat naisten toimintaa kunnanvaltuutettuina tehokkaalla tai naisten itsensä haluamalla tavalla sekä vaikuttavat heidän mahdollisuuksiinsa vaikuttaa päätöksentekoon Ghanan paikallishallinnossa. Tutkimuksessa analysoidaan sekä paikallishallintoon nimitettyjen että vaaleilla valittujen naisten asemaa valtuutettuina, mitä aiemmissa tutkimuksissa Ghanan paikallishallinnosta ei ole tehty. Ghanassa nimittäin 30 prosenttia kunnanvaltuutetuista nimitetään tehtäväänsä. Lopulta tutkimuksessa analysoidaan nimitettyjen ja vaaleilla valittujen naisvaltuutettujen mahdollisuuksia edustaa halutessaan naisten intressejä. Hon kunnanvaltuuston tapaus oli erittäin kiinnostava, sillä vuonna 2006 naisten osuus kunnanvaltuutetuista nousi 35,7 prosenttiin. Aiemmin naisia oli ollut valtuustossa huomattavasti vähemmän. Tutkimusta varten tehtiin kenttätyötä Ghanassa. Tutkimus perustuu 16 Hon kunnanvaltuutetun haastatteluun ja kunnan pormestarin kanssa käytyyn keskusteluun. Kartoitan Hon kunnanvaltuuston naisvaltuutettujen toimintaan vaikuttavia tekijöitä ja naisedustajien työssä kohtaamia esteitä sekä naisvaltuutettujen omien kokemusten että miespuolisten kunnanvaltuutettujen näkemysten kautta. Tutkimustulokset osoittivat, että naisvaltuutetut kohtasivat työssään monia haasteita. Moni esteistä oli yhdistettävissä toimimattomiin rakenteisiin, miehisiin normeihin ja käytäntöihin sekä toisaalta naisten miehiä huonompaan sosiaaliseen asemaan. Esimerkiksi liikkuminen vaalialueella ja jopa kokouksiin saapuminen olijoillekin naisille suuri haaste. Myös paikallisten ihmisten vaatimukset saada henkilökohtaista rahallista hyötyä valtuutetuilta nousivat esiin naisten esteenä. Toisaalta näkemysten esittäminen kokouksissa vaikutti naisille ongelmalliselta eli huomio kiinnittyi naisten poliittiseen kokemattomuuteen sekä valtuuston institutionaaliseen kulttuuriin. Nimitettyjen naisten asema kunnanvaltuustossa paljastui erilaiseksi kuin vaaleilla valittujen naisedustajien. Nimitettyjen edustajien järjestelmä, jota on perusteltu mahdollisuutena lisätä naisten intressien edustusta paikallishallinnossa, näyttäytyi tutkimusten tulosten perusteella kyseenalaisena keinona lisätä naisten edustusta paikallishallinnossa. Nimitettyjä valtuutettuja ei esimerkiksi nähty legitiimeinä ihmisten edustajina paikallishallinnossa vaan heidän katsottiin edistävän puolueensa intressejä, ei paikallisten ihmisten. Nimitettyjen edustajien järjestelmä myös paljastui paikalliselle poliittiselle eliitille suosiolliseksi järjestelmäksi valita kiintiön kautta edustajiksi itselleen, ei paikallisille ihmisille tai paikallisille naisille, sopivia edustajia.