The Vexing Case of Igor Shafarevich, a Russian Political Thinker

The Russian mathematician, academician and former dissident Igor Shafarevich (b. 1923) is commonly mentioned in Western scholarly studies on perestroika and post-perestroika-era Russian politics as one of the most notable anti-Semites and extreme nationalists of the country. This notoriety owes to Shafarevich’s old samizdat article Russophobia, which was published in 1988. The scandal surrounding Russophobia came to a head when the president of The National Academy of Sciences in the United States asked Shafarevich, its honorary member, to resign. Nothing like this had ever happened in the academy’s history. The present dissertation discusses Shafarevich’s political activities, his texts and ideas as well as their reception. Particular attention is given to Russophobia, whose detailed examination proves very clearly that its reputation as an anti-Semitic text is groundless. The reasons for Russophobia’s hasty but fierce condemnation were many, but only one was that when the Soviet system began to tumble, it was commonly assumed that a vigorous rise in anti-Semitism and extreme nationalism in the Soviet Union/Russia would be just a matter of time. Many observers were highly sensitised to detecting its signs and symptoms. The dissertation also shows that most of those to write the first criticisms of Russophobia and to liken Shafarevich to the ideologues of Nazi Germany were the same people he had criticised in Russophobia for their deterministic view of history and irrational manner of connecting things for the purpose of fanning the flames of distrust between Russia’s Jews and Russians. In retrospect, it is fairly evident that Shafarevich actually managed to effectively “neutralise” the message of many of those obsessed with the Jews among his Russian contemporaries and contributed to the fact that anti-Jewish sentiments have been a great deal less popular in post-communist Russia than so many had feared and expected. The thesis also thoroughly discusses Shafarevich’s other texts and activities before Russophobia’s appearance and after it. In the 1970s, Shafarevich was one of the best-known dissidents in the Soviet Union. He worked together with academician Andrei Sakharov in a dissidents’ unofficial human rights committee and co-operated closely with Aleksandr Solzhenitsyn before Solzhenitsyn’s exile. Then, during the chaotic years of perestroika, Shafarevich defended the basic rights of ordinary citizens and warned that the hype concerning democracy could become counterproductive if the most palpable result of the reforms was the disappearance of citizens’ basic security and elementary social justice. One of the conclusions of the thesis is that even if the world around Shafarevich has changed considerably, his views have remained essentially the same since the late 1960s and early 1970s.

Venäläisen poliittisen ajattelijan Igor Shafarevitshin kiusallinen tapaus Venäläinen matemaatikko ja akateemikko Igor Shafarevitsh (s. 1923) on tapana lukea perestroikan ja perestroikan jälkeisen ajan venäläistä politiikkaa käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa Venäjän johtavien antisemiittien ja äärinationalistien joukkoon. Shafarevitshin huono maine perustuu hänen vanhaan artikkeliinsa Russofobia, joka julkaistiin vuonna 1988. Skandaali Russofobian ympärillä huipentui, kun Yhdysvaltain tiedeakatemian johto pyysi kunniajäsentään Shafarevitshia eroamaan. Vastaavaa ei ollut tapahtunut koskaan tiedeakatemian historian aikana. Väitöstutkimuksessa käsitellään Shafarevitshin yhteiskunnallista toimintaa, kirjoituksia ja aatteita sekä niiden vastaanottoa. Erityistä huomiota saa Russofobia, jonka yksityiskohtainen käsittely selvittää kiistattomasti, että sen maine juutalaisvastaisena tekstinä on perusteeton. Syitä Russofobian hätäiseen mutta erittäin rajuun tuomitsemiseen oli useita, ja niistä vain yksi oli se, että neuvostojärjestelmän alettua järkkyä juutalaisvastaisuuden leimahtamista pelättiin yleisesti ja siitä oltiin erityisen herkkiä löytämään huolestuttavia enteitä, jopa rivien väleistä. Väitöstutkimuksessa käy myös ilmi, että ensimmäisenä Russofobian tuomitsi nimenomaan pieni aktiivinen emigranttien joukko, jota Shafarevitsh oli Russofobiassa kritisoinut deterministisestä historiantulkinnasta ja irrationaalista tavasta lietsoa eripuraa venäläisten ja juutalaisten välille. Tästä huolimatta he esittelivät sitä äänekkäästi läntiselle lukijakunnalle tutkijan tai asiantuntijan roolissa. Myös Shafarevitshin muita tekstejä ja toimintaa ennen Russofobian ilmestymistä ja sen jälkeen käsitellään perusteellisesti. 1970-luvulla Shafarevitsh mm. tunnettiin yhtenä Neuvostoliiton kuuluisimmista toisinajattelijoista, joka toimi yhdessä akateemikko Andrei Saharovin kanssa moskovalaisessa toisinajattelijoiden ihmisoikeuskomiteassa. Myös neuvostoliittolaisen toisinajattelijaliikkeen toisen keulahahmon Aleksandr Solzhenitsynin kanssa Shafarevitsh teki tiivistä yhteistyötä ennen Solzhenitsynin karkotusta. Perestroikan kaoottisten vuosien aikana Shafarevitsh puolusti tavallisten kansalaisten perusoikeuksia ja varoitti, että demokratiainto voi kääntyä itseään vastaan, mikäli kansalaisten peruskokemus demokratiasta on perusturvan ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden häviäminen. Tästä hyvästä hänet on tutkimuskirjallisuudessa leimattu demokratian vastustajaksi. Työn keskeinen johtopäätös on, että vaikka maailma Shafarevitshin ympärillä on huomattavasti muuttunut, eivät hänen omat ajatuksensa ja arvonsa ole sanottavammin muuttuneet sitten 1970-luvun. Shafarevitshin tuotannossa erityisen syvällisiä ja kiinnostavia ovat hänen tekstinsä nykyaikaisesta teknis-tieteellisestä sivilisaatiosta, jota hän kritisoi siitä, ettei se pyrkii samastamaan ihmisyhteisöt mieluummin koneisiin kuin eläviin olentoihin.