Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Lumometsän syli : Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923

Lumometsän syli, Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923 on suomenkielisen satukirjallisuuden poetiikkaa ja 1900-luvun alun modernia naiseutta selvittävä feministiseen tutkimustraditioon liittyvä tutkimus. Sen kohteena ovat lasten- ja nuortenkirjailija Anni Swanin (1875-1958) satukokoelmat vuosilta 1901-1923 ja Uusi Suometar -lehden sadunomaiset novellit vuosilta 1896-1904. Tutkimus tuo uutta tietoa lastenkirjallisuuden osalta 1900-luvun alun modernin ihmisen problematiikasta. Se sisältää naissubjektin kehityskaaren ja sisäisen kasvun kohti naistaiteilijuutta. Yksityiskohtaisen tarkastelun kohteina ovat sadut Veli ja sisar (1917), Ihmekukka (1905), Marjaanan helmikruunu (1912), Aaltojen salaisuus (1901), Jääkukka (1905), Tyttö ja kuolema (1917), Merenkuningatar ja hänen poikansa (1905), Lumolinna (1905) ja Tarina Kultasirkasta (1901). Tutkimuksessa tarkastellaan Swanin satujen poeettista kieltä ja naiseuden tematiikkaa ranskalaisen postmodernin ajan feministisen viitekehyksen valossa. Siinä keskeisiä ovat Julia Kristevan psykoanalyyttispohjaiset näkemykset ja Hélène Cixous´n sekä Luce Irigarayn ajatukset feminiinisestä kirjoituksesta. Sadut kontekstualisoidaan ajankohdan symbolistiseen taidevirtaukseen ja Suomen taiteen kultakauteen. Satuja tulkitaan naiskirjailijan lajina ja erityisenä naisen metaforisen ilmaisun muotona. Satujen feministinen lukutapa purkaa perinteisiä lukemiskonventioita ja merkitsee satutekstin lukemista "toisin". Se avaa varhaista modernia naiseutta ja sille ominaista naisen ilmaisukielen erityisyyttä sekä mykkää ei-kielellistä, melankolian ilmaisua. Tutkimus tuo esiin uudenlaisen naiskirjailijan aistimusvoimaisen kielen. Swanin satusymbolismi on luonnon kauneuden synesteettista ja aistimusvoimaista kerrontaa, jolle on luonteenomaista aistiestetiikka, metaforisuus, metonymisyys ja metamorfoosit. Swan vahvistaa osaltaan naisen sankaruutta, omaa ilmaisukieltä ja ääntä. Tuloksena paljastuu satuperinteeseen verrattuna uudenlaisia tyttöyden, äitiyden, naistaiteilijuuden ja perheen malleja ja niiden representaatioita. Satumallit osoittautuvat aikanaan moderneiksi tyttösankareiksi, osin ambivalenteiksi uudenlaista naiseutta ja suhteessa oloa heijastaviksi ja ovat siten varhaisia feministisen sadun tunnusmerkkejä. Tutkimus selvittää, miten Swan rakentaa omaperäisen satusymboliikan. Satumetsä on luonnonkauniin suomalaismetsän symbolinen mielenmaisema ja samanaikaisesti sadun myyttis-symbolinen topos. Swanin luontokäsitys sisältää luonnonsuojelun ja varhaisen ekokriittisen näkemyksen. Tutkimus osoittaa Swanin satujen kytkeytyvän 1900-luvun alun modernismiin ja Suomen taiteen kultakauteen. Swan on suomenkielisen symbolistisen taidesadun kehittäjä ja feministisen sadun aloittaja.

Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjutut tekstilajina

Tutkielma käsittelee Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjuttuja tekstilajina. Lehti on itse nimennyt sarjan, mikä tukee ajatusta omasta tekstilajista. Marraskuusta 1989 lähtien Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt viikottain kahden aukeaman henkilöjuttu, jonka tekstin määrä ja jaottelu, otsikointi, taitto ja kuvitus ovat pysyneet lähes samana vuosien ajan. Jutut ovat pääosin tunnettujen suomalaisten haastatteluja. Hän-henkilöjutut ovat instituutio Suomen aikakauslehdistössä. Hän-henkilöjuttuja tarkastellaan tekstintutkimuksen keinoin. Teoreettisena viitekehyksenä on tekstilaji- eli genreteoria. Keskeiset teorialähteet ovat Swales (1990) ja Bhatia (1993). Työn aluksi Hän-henkilöjutut kontekstualisoidaan, mikä on olennaista tekstilajin tutkimisessa. Johdatuksessa perehdytään niin Hän-juttujen historiaan, Suomen Kuvalehden toimituksen näkemyksiin kuin journalistiikan oppikirjojen ohjeisiinkin. Hän-juttuja on ilmestynyt yli 700. Tutkimusaineisto rajataan pääosin vuoden 2003 juttuihin, mutta sarjan historiaa kerratessa juttuja tarkastellaan laajemmalti. Hän-logo, yhtenäiset otsikot ja tekstin asettelu ovat huomattavia tekstilajin määrittäjiä. Ne tekevät sarjaan toistuvuuden, jota vahvistetaan visuaalisesti. Hän-henkilöjuttujen valokuvia tarkastellaan Kressin ja van Leeuwenin visuaalisen kieliopin (1996) avulla. Kuvien säännönmukaisuus näkyy muun muassa niin, että vuoden 2003 Hän-juttujen kuvissa henkilö on useimmiten sijoitettu kuvan keskelle, ja tämä katsoo lähes poikkeuksetta suoraan kohti. Lisäksi henkilö on pienessä kuvassa rajattu tiukemmin kuin jutun pääkuvassa, joka täyttää 2/3 jutun ensimmäisestä aukeamasta. Kertojan havaittavuus tekstissä on omalaatuista Hän-henkilöjutuissa. Aihetta tarkastellaan käymällä tarkasti läpi yhden Hän-jutun koko kerronta. Taustalla on kirjallisuustieteen narratologian näkemys fyysisen tekijän ja kertojan eriävyydestä. Hän-henkilöjutussa Maskun Kalustetalon toimitusjohtajasta Toivo Sukarista (Suomen Kuvalehti 39/2003) havaitaan, että kertoja on jatkuvasti läsnä. Ainoastaan havaittavuuden aste vaihtelee. Kertoja esittää kysymyksiä, hän käskee lukijaa, huudahtaa, havainnoi kohdehenkilöä ja tapahtumaympäristöä, ottaa kantaa, esittää yhteenvetoja ja käyttää nimeämisen valtaa. Tuloksia kertojan havaittavuudesta testataan 15:een Hän-henkilöjuttuun. Niistä 12 on vuodelta 2003, lisäksi mukana on yksi juttu vuodelta 1990, 1995 ja 2000. Jutuista hahmotetaan tekstilajin kertojaa, joksi kirjallisuustieteen sisäistekijää kutsun. Tekstilajin kertojan rajoitukset ovat väljät, mutta havaittavuus näyttää olevan sidoksissa käsiteltävän henkilön tunnettuuteen. Mitä tunnetumpi henkilö, sitä enemmän kertoja voi tekstissä näyttäytyä. Lopuksi kartoitetaan Hän-henkilöjuttujen aloituksia. Niissä hahmottuu päätyyppejä, kuten tapahtuma-aloitus, havaintoaloitus ja referointialoitus, mutta tarkkarajaista luokittelua niistä ei voi tehdä. Osaksi sen perusteella voidaan väittää, että Hän-henkilöjutuilla ei ole kaavaa. Avainsanat: tekstintutkimus, tekstilaji, genre, henkilöjuttu, haastattelu, kertoja, sisäistekijä, aloitukset

Latvialaiset opiskelijat suomen nominintaivutuksen oppijoina

Tutkielman pääpaino on suomen kielen morfologiassa. Tutkielmassa tarkastellaan latvialaisten suomen kielen opiskelijoiden nominintaivutuksen oppimista ja siihen liittyviä ongelmia. Työssä pohditaan myös suomen nominintaivutuksen vaikeutta sekä tuotosten että oman arvion pohjalta. Tulosten analyysissa tarkastellaan, miten hyvin informantit osaavat muodostaa eri nominityyppien perusmuodoista yksikön genetiivin ja monikon partitiivin sijamuodot. Analyysin tärkeänä osana on virheellisten tuotosten analyysi. Tutkimuksella selvitetään, mitkä ovat vaikeimpia nominityyppejä ja ovatko tietyt virheet tyypillisiä tietyille nominityypeille tai tietyn sijan muodostukselle. Tutkimuksessa selvitetään myös eri astevaihtelujen vaikeutta. Tutkielman tärkeimpänä lähteenä on Martinin väitöskirja (1995). Taivutustestin tuloksia verrataan Martinin taivutustestin tuloksiin. Aineistona ovat keväällä 2008 Latvian yliopistossa pidetyn taivutustestin tulokset. Informantteina olivat latvialaiset toisen ja kolmannen vuosikurssin opiskelijat, jotka kaikki opiskelevat suomen kieltä pääaineena suomalais-ugrilaisten kielten kandidaattiohjelmassa. Informantteja oli yhteensä 24. Ryhmä oli oppimistaustaltaan hyvin homogeeninen. Työssä osoitetaan, että latvialaiset opiskelijat hallitsevat suomen nominintaivutuksen toisella ja kolmannella vuosikurssilla jo kohtuullisen hyvin. Parhaiten hallitaan kaksitavuisten u-päätteisten nominien, nen- ja in-päätteisten nominien, astevaihteluttomien e:ee-nominien sekä Us:Ukse-nominien taivutus. Huonoiten hallitaan tOn-päätteisten nominien taivutus. Usein taivutusvaikeus on kytköksessä tiettyyn sijaan: osa nomineista on helpompi taivuttaa monikon partitiivissa, osa yksikön genetiivissä. Virheisiin johtavat syyt ovat yleensä nominin sijoittaminen väärään taivutustyyppiin, vartalonmuodostusongelmat sekä astevaihtelun ja taivutussääntöjen soveltamisen ongelmat. Tutkimustulokset ovat samansuuntaisia Martinin tulosten kanssa. Sanojen tuttuus ei kuitenkaan vaikuttanut yhtä vahvasti taivutustuloksiin – tekosanat hallittiin lähes yhtä hyvin kuin todelliset sanat. Sen sijaan nominin leksikaalinen tuttuus on avainasemassa informanttien omassa taivutusvaikeuden arvioinnissa. Semanttisesti tai taivutustyypiltä tutut sanat luokiteltiin useammin helpoiksi. Taivutustestini tulokset osoittavat enemmän hajontaa morfofonologisen kompleksisuuden edellyttämän järjestyksen osalta Martinin tuloksiin nähden. Taivutusvaikeuteen morfofonologisen kompleksisuuden, nominityypin käyttöyleisyyden sekä lekseemin tuttuuden lisäksi vaikuttavat myös oppimiskonteksti ja nominiin kytkeytyvä ongelmapotentiaali. Informanttien taivutusstrategioista yleisin on taivutussääntöjen käyttö.

Porvoon maalaiskunnan haja-asutusalueen tiennimet

Kymmenkunta vuotta sitten monessa Suomen kunnassa jouduttiin suureen nimeämistyöhön, kun kuntien keskusjärjestöt suosittivat osoitejärjestelmän luomista myös haja-asutusalueille. Kunnille annetut ohjeet käsittelivät lähinnä osoitejärjestelmän teknistä toteuttamista, eikä nimistönsuunnittelun vaativuutta tajuttu. Tärkein asia eli teiden nimeäminen jäi lähes täysin kunnallisten virkamiesten ja poliitikkojen harkinnan varaan. Varsinkin kaksikielisissä kunnissa jouduttiin hankaluuksiin: tiennimet piti luoda kahdella kielellä, vaikka vanha paikannimistö olisi yksikielistä. Tilannetta mutkisti se, että nimistönsuunnittelun suhtautuminen vanhan paikannimistön kääntämiseen ja mukauttamiseen oli murroksessa juuri osoitteistamisprosessin alussa, eikä uusia periaatteita tuotu selvästi julki ennen 1990-luvun puoliväliä. Vielä 1980-luvulla paikannimien kääntämistä ja mukauttamista suositeltiin, mutta nykyään pidetään jo selvänä, että vanhaa paikannimistöä ei pidä perusteetta muokata vaan sitä voidaan käyttää sellaisenaan. Käypiä nimiä ovat siis niin Kråköntie kuin Koivulavägen. Porvoon maalaiskunnassa nimeämistyö aloitettiin vuonna 1989. Hankkeelle määrättiin virkamiesvalmistelija, joka työskenteli yhdessä toimikunnan kanssa. Tiekunnat saivat ehdottaa teilleen nimiä, ja valtaosaehdotuksista otettiinkin huomioon, mutta alkuvaiheessa lähes kaikki ruotsinkieliset paikannimet käännettiin tai mukautettiin. Koska toimikunnan jäsenillä ei ollut asiantuntemusta, nimien käännökset olivat usein epäonnistuneita ja oikeinkirjoitus horjui. Nähtävilläolon jälkeen alkuvuonna 1991 toimikunta päätti turvautua Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen apuun. Tiekunnat eivät hyväksyneet käännöksiä ja mukaelmia, joten ne neuvojen jälkeen poistettiin. Myöhemmin käännökset palautettiin luontonimiin perustuviin tiennimiin, mutta suurimmalta osalta vanha nimistö säilyi muuttamattomana. Emmintöjen jälkeen kunnanhallitus hyväksyi nimistön syksyllä 1995. Suurin osa Porvoon maalaiskunnan 790:stä haja-asutusalueen tiennimestä perustuu vanhaan paikannimistöön (81 %) tai on muuten paikkaan liittyvää (15 %). Vain pieni osa nimistä (4 %) on harkinnaisia.Vanhaan paikannimistöön perustuvissa tiennimissä on eniten tilannimen (41 %), maastonimen (26 %) ja kylännimen (14 %) sisältäviä nimiä. Yleisimmät jälkiosat ovat tie (86 %), kuja (5 %) ja polku (5 %). Määriteosaltaan tyystin suomenkielisiä nimipareista on 14 % (Aholantie-Aholavägen) ja ruotsinkielisiä 36 % (Bodöntie-Bodövägen). Tiekuntien nimet ja uudet tiennimet ovat eri asioita, mutta noin kolmannes uusista tiennimistä sisältää tiekunnan nimessä esiintyvän nimen. Näin Porvoon maalaiskunnan tiekuntien nimissä esiintyvistä 252 määriteosasta 193:a (77 %) on hyödynnetty 245 uudessa tiennimessä. Ennen tiennimiä osoitteissa käytettiin yleensä vain postinumeroa ja postitoimipaikkaa. Jonkin verran käytössä oli myös osoitenimiä (esim. Björkebo, Kappeli). Niistäkin valtaosa (73 %) esiintyy uusissa tiennimissä. Laskelma pohjautuu postin osoitetietojärjestelmään. Uusi tiennimistö perustuu usein jo käytössä oleviin tien- ja paikannimiin, joten se ei uhkaa vanhan nimistön asemaa. Uuden nimistön vaikutusta vähentää sekin, että sitä tarvitsevat lähinnä ulkopuoliset. Kotitienoot hahmotetaan edelleenkin vanhojen ja vakiintuneiden paikannimien avulla, mutta toki uudet tiennimet tuovat esiin monia vähän käytettyjä paikannimiä ja tarjoavat mainion katsauksen seudun kulttuuriperintöön. Ei siis ole samantekevää, miten teitä nimetään. Huonoiksi koetut uudet nimet eivät välttämättä edes vakiinnu käyttöön. Porvoon maalaiskunnan tulosten vertaaminen koko Suomen kattavaan materiaaliin osoittaa hankkeen edenneen hitaasti, mutta kaksikielisyyden ja työvoiman vähyyden huomioon ottaen kohtalaisesti. Vertailu kuuden muun uusmaalaisen kunnan kanssa paljastaa eroja paitsi hankkeen toteuttamistavoissa myös työn tuloksessa eli nimistössä. Yleensä tiekunnat ja asukkaat ovat saaneet tehdä ehdotuksia ja nimistön ovat laatineet virkamiehet ja nimitoimikunnat ilman palkattua asiantuntijaa. Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen puoleen on sentään käännytty. Tärkeä havainto on se, että kaksikieliset kunnat ovat halunneet vaalia kulttuuriarvoja ja säilyttää keskeisen vanhan paikannimistönsä koskemattomana. Avainsanat: Tiennimet, osoitenimet, osoitejärjestelmä, nimistönsuunnittelu

Studies of working memory in interrupted human-computer interaction

Distraction in the workplace is increasingly more common in the information age. Several tasks and sources of information compete for a worker's limited cognitive capacities in human-computer interaction (HCI). In some situations even very brief interruptions can have detrimental effects on memory. Nevertheless, in other situations where persons are continuously interrupted, virtually no interruption costs emerge. This dissertation attempts to reveal the mental conditions and causalities differentiating the two outcomes. The explanation, building on the theory of long-term working memory (LTWM; Ericsson and Kintsch, 1995), focuses on the active, skillful aspects of human cognition that enable the storage of task information beyond the temporary and unstable storage provided by short-term working memory (STWM). Its key postulate is called a retrieval structure an abstract, hierarchical knowledge representation built into long-term memory that can be utilized to encode, update, and retrieve products of cognitive processes carried out during skilled task performance. If certain criteria of practice and task processing are met, LTWM allows for the storage of large representations for long time periods, yet these representations can be accessed with the accuracy, reliability, and speed typical of STWM. The main thesis of the dissertation is that the ability to endure interruptions depends on the efficiency in which LTWM can be recruited for maintaing information. An observational study and a field experiment provide ecological evidence for this thesis. Mobile users were found to be able to carry out heavy interleaving and sequencing of tasks while interacting, and they exhibited several intricate time-sharing strategies to orchestrate interruptions in a way sensitive to both external and internal demands. Interruptions are inevitable, because they arise as natural consequences of the top-down and bottom-up control of multitasking. In this process the function of LTWM is to keep some representations ready for reactivation and others in a more passive state to prevent interference. The psychological reality of the main thesis received confirmatory evidence in a series of laboratory experiments. They indicate that after encoding into LTWM, task representations are safeguarded from interruptions, regardless of their intensity, complexity, or pacing. However, when LTWM cannot be deployed, the problems posed by interference in long-term memory and the limited capacity of the STWM surface. A major contribution of the dissertation is the analysis of when users must resort to poorer maintenance strategies, like temporal cues and STWM-based rehearsal. First, one experiment showed that task orientations can be associated with radically different patterns of retrieval cue encodings. Thus the nature of the processing of the interface determines which features will be available as retrieval cues and which must be maintained by other means. In another study it was demonstrated that if the speed of encoding into LTWM, a skill-dependent parameter, is slower than the processing speed allowed for by the task, interruption costs emerge. Contrary to the predictions of competing theories, these costs turned out to involve intrusions in addition to omissions. Finally, it was learned that in rapid visually oriented interaction, perceptual-procedural expectations guide task resumption, and neither STWM nor LTWM are utilized due to the fact that access is too slow. These findings imply a change in thinking about the design of interfaces. Several novel principles of design are presented, basing on the idea of supporting the deployment of LTWM in the main task.

Kokemuksia tieteellisten jatko-opintojen ohjauksesta Teknillisen korkeakoulun Tuotantotalouden osastolla : Tavoitteeksi suunnitelmallinen ohjaus jatko-opiskelijan kasvun tueksi

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Teknillisen korkeakoulun Tuotantotalouden osaston jatko-opintojenohjauksen nykykäytännöt ja kartoittaa jatko-opiskelijoiden kokemuksia jatko-opintojen ohjauksesta. Lisäksi haluttiin kehittää ohjauksen käytäntöjä. Tutkimusote oli kvalitatiivinen ja pääasialliset tutkimusmenetelmät olivat grounded theory ja teemahaastattelu. Jatko-opiskelijoita haastateltiin yhteensä 18 Tuotantotaloudenosaston kaikilta jatkokoulutuslinjoilta: perinteiseltä linjalta, valtakunnallisesta tohtoriohjelmasta ja teollisuuden tohtoriohjelmasta ExIMasta. Tutkimuksen teoriapohjana olivat konstruktivistinen oppimiskäsitys ja sosiaalikonstruktivismi. Tutkimuksessa pyrittiin löytämään tutkimuksen teon elementit ja selvittämään, kuinka tutkijankoulutusprosessia tulisi konstruktivistisen oppimiskäsityksen mukaisesti tukea. Tieteellisen tiedon tuottamista sosiaalisena prosessina ja ryhmän tukea tutkimuksen teossa käsiteltiin sosiaalikonstruktivistisen teorian avulla. Tutkimuksen päätulokseksi saatiin, että jatko-opiskelijan tutkimusprosessin ohjaamiseen kaivataan suunnitelmallisuutta ja struktuuria. Tutkimuksen tuloksena esitetyn ohjausmallin mukaan opiskelija halutaan aktivoida pohtimaan omia tavoitteitaan ja tutkimuksen teon etenemistä sekä ohjaustarpeitaan jatahoja, joista ohjausta voi hakea. Tämän prosessin tueksi sekä jatko-opiskelijan ja ohjaajan avuksi tutkimuksessa esitetään käytännön työkalu, ohjaussuunnitelma. Yksilöohjauksen järjestäminen on kaikilla jatkokoulutuslinjoilla opiskelijan omalla vastuulla, ja usein ohjaustilanteiden järjestäminen koetaan vaikeaksi. Jatko-opiskelijoilla on useita ohjaustahoja, esimerkiksi oman korkeakoulun ja muiden korkeakoulujen professorien lisäksi tutkijakollegat ja teollisuuden edustajat. Yksilöohjaus on menetelmä- ja sisältötukea, henkistä tukea, kannustusta, keskustelua, ideoita ja ajatusten jäsennystä. Vertaisohjaukseen kuuluu näiden lisäksi samassa tilanteessa olevien ihmisten tuki, palaute ja kritiikki. Hyvän ohjauksen elementtejä ovat kannustaminen ja innostaminen, neuvominen ja jäsentäminen sekä seuranta ja säännöllisyys. Ohjauksessa tulisi lisäksi ottaa huomioon jatkotutkinnon erilainen merkitys eri opiskelijoille. Jatkotutkinto merkitsee joillekin ajokorttia akateemiseen maailmaan, toisille ammatillista kehitystä teollisuudessa. Tutkimuksen teon eri vaiheissa tarvitaan erilaista ohjausta: alkuvaiheessa tiukkaa ohjausta, jotta tutkimuksen oikeat urat löytyvät, raakatyön vaiheessa tukea ja kannustusta, jotta aineistonkeruu ja analyysi onnistuvat, ja loppuvaiheessa tutkimusraportin kommentointia. Tutkimuksessa todetaan lisäksi, että tieto- ja viestintätekniikkaa hyödyntäen voidaan hoitaa joitakin ohjausalueita paremmin kuin nykykäytännöillä. Tutkimuksen tärkeimpiä lähteitä olivat grounded theoryn osalta Strauss & Corbinin(1990) teos, ohjauksen osalta Aittolan (1995), Aittolan & Määtän (1997, 1998) tutkimukset ja Ackerin,Hillin & Blackin (1994) tutkimukset sekä konstruktivismin osalta von Wrightin (1996) ja Tynjälän (1999) tutkimukset. Avainsanat: Tieteelliset jatko-opinnot, teollisuuden tohtoriohjelma, ohjaus, tutorointi, mentorointi, konstruktivismi, sosiaalikonstruktivismi, grounded theory Keywords: Postgraduate education, Ph.D. studies, industry-university collaboration in Ph.D. studies, constructivism, social constructivism, grounded theory, tutoring, mentoring, supervision

Käsityöläisyyden kuva kultasepän ammatissa : Käsityöläisyys Suomen Kultaseppien Liiton lehdessä 1990-luvun lopussa

The aim of this study is to survey the meaning of craftmanship in goldsmith occupation. The image of craftmanship is built theoretically as well as researcher's own practical experience. The study describes a dialogue between self-employed goldsmith s everyday work and trade union's opinion. Suomen Kultaseppien Liitto (The Goldsmith Assosiation of Finland) was chosen forthe trade union, because it is the biggest, the oldest and the most influential on the occupational area. The research data are volumes 1995 - 1998 of occupational membership journal of Suomen Kultaseppien Liitto. The data analyzed with Adapted Content Analysis and Grounded Theory. The professional occupation of goldsmiths, the role of craftmanship and the future of the occupation are discussed. Additionally, the relationship between the Suomen Kultaseppien Liitto and occupational culture and profession of goldsmiths was studied. Craft and craftmanship is most often discussed in articles related to tradition and education.Craftmanship is understood very idealistically, with little meaning in practical life. St. Eligius and the skill and art of goldsmiths in St Petersburg are raised to symbols of craftmanship. The occupational image is broken and a clear conflict between education and occupation is visible. Education produces artist-craftsmen, while handicraft workers are required in industry, and retailers or specially trained store assistant in business. Computer-aided design and manufacture render handicraft workmanship unnecessary. In a pessimistic view, the future possibilities of the goldsmith occupational profession are dim, because the artist-craftsmen are bound to lose to fast-paced machines. On the other hand, people involved in goldsmith education see the future light, designer-goldsmiths developing the occupational to new dimensions. Suomen Kultaseppien Liitto represents goldsmiths in public. The union, however is governed by non-artisan goldsmiths. The union stresses business attitudes and enterpreneurship, and has succeeded in protecting the privileges of retailers and industry. Goldsmiths profession is seen in the research data as a combination of precious-metal industry, jewellery and watch stores, anda goldsmith shop is considered a specialized giftstore. The goldsmiths occupation is not a profession, and the Suomen Kultaseppien Liitto is not a trade union for artist and craftmen. Accordingly, part of the representative authority of the union could be transferred from the Association to Taidekäsityöläiset Taiko ry, a member of organization of Ornamo. Results of this study show the importance of defining the images of the goldsmith occupational profession and the trade union. The results could be applied to goldsmith education to examine what would be the optimal education and training for present employment opportunities. The important background theories has been the theories of Habermas and Lévi-Strauss.

Luonnoksia käsityön ruumiillisuudesta. : Käsityö Maurice Merleau-Pontyn ruumiinfenomenologian valossa.

Purpose This study focused on craft from a standpoint of phenomenological philosophy and craft was interpreted through Maurice Merleau-Ponty’s phenomenology of the body. The main focus was the physical phase of the craft process, wherein a product is made from material. The aim was to interpret corporality in craft. There is no former research focusing on lived body in craft science. Physical, bodily making is inalienable in craft, but it is not articulated. Recent discussion has focused on craft as ”whole”, which emphasizes designing part in the process, and craft becomes conceptualized with the theories of art and design. The axiomatic yet silenced basis of craft, corporality, deserves to become examined as well. That is why this study answers the questions: how craft manifests in the light of phenomenology of the body and what is corporality in craft? Methods In this study I cultivated a phenomenological attitude and turned my exploring eye on craft ”in itself”. In addition I restrained myself from mere making and placed myself looking at the occurrence of craft to describe it verbally. I read up Maurice Merleau-Ponty’s phenomenology of the body on his principal work (2002) and former interpretations of it. Interpreting and understanding textual data were based on Gadamer’s hermeneutics, and the four-pronged composition of the study followed Koski’s (1995) version of the Gadamerian process of textual interpretation. Conclusions In the construction of bodily phenomenology craft was to be contemplated as a mutual relationship between the maker and the world materializing in bodily making. At the moment of making a human being becomes one with his craft, and the connection between the maker, material and the equipment appears as communication. Operational dimension was distinctive in the intentionality of craft, which operates in many ways, also in craft products. The synesthesia and synergy of craft were emphasized and craft as bodily practice came to life through them. The moment of making appeared as situation generating time and space, where throwing oneself into making may give the maker an experience of upraise beyond the dualism of mind and body. The conception of the implicit nature of craft knowledge was strengthened. In the light of interpretation it was possible to conceptualize craft as a performance and making ”in itself” as a work of art. In that case craft appeared as bodily expression, which as an experience approaches art without being it after all. The concept of aesthetic was settled into making as well. Bodily and phenomenological viewpoint on craft gave material to critically contemplate the concept of “whole craft” (kokonainen käsityö) and provided different kind of understanding of craft as making.

Erityisopetus muutoksen kynnyksellä - tilastollinen kuvaus erityisopetusjärjestelmästä ja sen määrällisestä kehityksestä 1970-luvun lopulta vuoteen 2008

The number of Finnish pupils attending special education has increased for more than a decade (Tilastokeskus 1999, 2000, 2001, 2003, 2004, 2005a, 2006b, 2007b, 2008b, 2008e, 2009b; Virtanen ja Ratilainen 1996). In the year 2007 nearly third of Finnish comprehensive school pupils took part in special needs education. According to the latest statistics, in the autumn of 2008 approximately 47 000 pupils have been admitted or transferred to special education and approximately 126 000 pupils received part-time special education during the 2007 - 2008 academic year. (Tilastokeskus 2008b, 2009b.) The Finnish special education system is currently under review. The Reform, both in legislation and in practice, began nationwide in the year 2008 (e.g. Special education strategy document, November 2007 and the development project Kelpo). The aim of the study was the statistical description of the Finnish special education system and on the other hand to gain a deeper understanding about the Finnish special education system and its quantitative increase, by analysis based on the nationwide statistical information. Earlier studies have shown that the growth in special education is affected by multiple independent variables and cannot be solely explained by the pupil characteristics. The statistical overview and analysis have been carried out in two parts. In the first part, the description and analysis were based on statistical time series from the academic year 1979 -1980 until 2008. While, in the second, more detailed description and analysis, based on comparable time series from 1995 to 2008 and from 2001-2002 to 2007-2008, is presented. Historical perspective was one part of this study. There was an attempt to find reasons explaining the observed growth in the special needs education from late 1960s to 2008. The majority of the research was based on the nationwide statistics information. In addition to this, materials including educational legislation literature, different kind of records of special education and preceding studies were also used to support the research. The main results of the study, are two statistical descriptions and time series analysis of the quantitative increase of the special needs education. Further, a summary of the plausible factors behind the special education system change and its quantitative increase, is presented. The conclusions coming from the study can be summarised as follows: the comparable statistical time series analysis suggests that the growth in special education after the year 1999 could be a consequence of the changes in the structure of special education and that new group of pupils have been directed to special needs education. Keywords: Special education, comprehensive school, description, statistics, change

Living arrangements and health

In line with major demographic changes in other Northern European and North American countries and Australia, being nonmarried is becoming increasingly common in Finland, and the proportion of cohabiters and of persons living alone has grown in recent decades. Official marital status no longer reflects an individual s living arrangement, as single, divorced and widowed persons may live alone, with a partner, with children, with parents, with siblings, or with unrelated persons. Thus, more than official marital status, living arrangements may be a stronger discriminator of one s social bonds and health. The general purpose of this study was to deepen our current understanding of the magnitude, trends, and determinants of ill health by living arrangements in the Finnish working-age population. Distinct measures of different dimensions of poor health, as well as an array of associated factors, provided a comprehensive picture of health differences by living arrangements and helped to assess the role of other factors in the interpretation of these differences . Mortality analyses were based on Finnish census records at the end of 1995 linked with cause-of-death registers for 1996 2000. The data included all persons aged 30 and over. Morbidity analyses were based on two comparable cross-sectional studies conducted twenty years apart (the Mini-Finland Survey in 1978 80 and the Health 2000 Survey in 2000 01). Both surveys were based on nationally representative samples of Finns aged 30 and over, and benefited from high participation rates. With the exception of mortality analyses, this study focused on health differences among the working-age population (mortality in age groups 30-64 and 65 and over, self-rated health and mental health in the age group 30-64, and unhealthy alcohol use in the age group 30-54). Compared with all nonmarried groups, married men and women exhibited the best health in terms of mortality, self-rated health, mental health and unhealthy alcohol use. Cohabiters did not differ from married persons in terms of self-rated health or mental health, but did exhibit excess unhealthy alcohol use and high mortality, particularly from alcohol-related causes. Compared with the married, persons living alone or with someone other than a partner exhibited elevated mortality as well as excess poor mental health and unhealthy alcohol use. By all measures of health, men and women living alone tended to be in the worst position. Over the past twenty years, SRH had improved least among single men and women and widowed women, and most among cohabiting women. The association between living arrangements and health has many possible explanations. The health-related selection theory suggests that healthy people are more likely to enter and maintain a marriage or a consensual union than those who are unhealthy (direct selection) or that a variety of health-damaging behavioural and social factors increase the likelihood of ill health and the probability of remaining without a partner or becoming separated from one s partner (indirect selection). According to the social causation theory, marriage or cohabitation has a health-promoting effect, whereas living alone or with others than a partner has a detrimental effect on health. In this study, the role of other factors that are mainly assumed to reflect selection, appeared to be rather modest. Social support, which reflects social causation, contributed only modestly to differences in unhealthy alcohol use by living arrangements, but had a larger effect on differences in poor mental health. Socioeconomic factors and health-related behaviour, which reflect both selection and causation, appeared to play a more important role in the excess poor health of cohabiters and of persons living alone or with someone other than a partner, than of married persons. Living arrangements were strongly connected to various dimensions of ill health. In particular, alcohol consumption appeared to be of great importance in the association between living arrangements and health. To the extent that the proportion of nonmarried persons continues to grow and their health does not improve at the same rate as that of married persons, the challenges that currently nonmarried persons pose to public health will likely increase.

Obesity, Smoking and Dieting

Lihavuus ja ylipaino ovat viime vuosikymmeninä yleistyneet; jo yli puolet länsimaiden väestöstä on ylipainoisia ja viidennes lihavia. Varsinkin nuorilla ylipainon lisääntyminen on ollut nopeaa. Ylipaino, erityisesti yhdistettynä vyötärölihavuuteen, sekä tupakointi lisäävät sairastavuutta sydän- ja verisuonisairauksiin, metabolisiin sairauksiin, kuten diabetekseen, sekä moniin syöpiin. Lihavuus ja tupakointi ovatkin kehittyneiden maiden tärkeimpiä ehkäistävissä olevia kuolinsyitä. Samanaikaisesti ylipainon kanssa laihduttaminen ja jopa terveydelle haitalliset laihdutusmenetelmät, kuten tupakointi painonhallintakeinona on tullut yhä yleisemmäksi. Nopeaan painonpudotukseen tähtäävällä laihduttamisella on usein terveydelle haitallisia seurauksia kuten painon nousu yli alkuperäisen painon ja kehon rasvajakauman muuttuminen epäterveellisemmäksi. Kolme neljännestä merkittävästi laihduttaneista kertoo painon nousseen takaisin. Tupakoinnin ja toistuvan laihduttamisen vaikutukset ylipainon ja lihavuuden kehittymiselle kytkeytyvät toisiinsa. Tässä väitöskirjatyössä tutkittiin toistuvan laihduttamisen ja tupakoinnin vaikutusta kehon painoon ja lisäksi tupakoinnin vaikutusta vyötärölihavuuden kehittymiseen. Työn toisena tavoitteena oli tutkia, kuinka voimakkaasti tupakointi ja toistuva laihduttaminen liittyvät toisiinsa suomalaisilla ja onko tämä yhteys erilainen eri ikäryhmissä ja sukupuolilla. Työ perustuu kolmeen laajaan kyselyaineistoon: Nuorten Kaksosten Terveystutkimuksen (englanniksi FinnTwin16) aineistossa on seurattu 1975-79 syntyneitä kaksosia 16, 17, 18 ja 24 vuoden ikäisinä (N=5563). Suomen kaksoskohortin aineisto (N= 12 793) on kerätty vuonna 1990 samaa sukupuolta olevilta, vuosina 1930-57 syntyneiltä kaksosilta. Entisten huippu-urheilijoiden (N=1838) ja heille kaltaistettujen verrokkien (N=834) seurantatutkimuksessa tiedot on kerätty vuosina 1985, 1995 ja 2001. Pituus, paino ja tupakointi on kysytty kaikissa kyselyissä. Kaksoset vastasivat laihdutuskäyttäytymistä koskeviin kysymyksiin. Urheilijoiden laihdutuskäyttäytyminen pääteltiin lajin perusteella, sillä toistuvan laihduttamisen tiedetään olevan yleistä painoluokissa urheilevilla urheilijoilla (esim.painijat, nyrkkeilijät). Nuoruusiän tupakointi ennusti vyötärölihavuutta molemmilla sukupuolilla ja lisäksi ylipainoisuutta naisilla. Toistuva laihduttaminen oli yhteydessä myöhempään painonnousuun ja lihavuuteen miehillä. Lisäksi toistuvan laihduttamisen ja tupakoinnin todettiin liittyvän toisiinsa nuorilla aikuisilla. Vanhemmissa ikäluokissa miehet, jotka tupakoivat, laihduttivat harvemmin kuin tupakoimattomat. Lihavuuteen ja vyötärölihavuuteen liittyvän oheissairastavuuden ennaltaehkäisyssä tupakoinnin ja toistuvan laihduttamisen vähentäminen saattavat olla aiemmin luultua tehokkaampia keinoja.