Umpimähkäinen tappaja vai tehokas aseellisen voimankäytön väline : valtiosopimusvelvoitteet ja rypäleaseiden käyttöperiaatteet Suomessa

Ihmisoikeusjärjestöt väittävät rypäleaseiden olevan umpimähkäisiä aseita ja kykenemättömiä erottamaan taistelijoita siviileistä. Aseellisen vaikuttamisen kohdistaminen vain taistelijoihin liittyy kansainväliseen humanitaarisen oikeuden sisältämän erotteluperiaatteen noudattamiseen. Tämä tapaoikeuteenkin kuuluva periaate velvoittaa kaikkia taistelijoita niin kansainvälisissä kuin valtioiden sisäisissäkin aseellisissa selkkauksissa. Kaikkia aseita voidaan käyttää umpimähkäisesti, mutta aseet eivät välttämättä ole lähtökohdiltaan umpimähkäisiä. Tässä yhteydessä tarkastelu tulee siis kohdistaa siihen, voidaanko rypäleaseiden vaikutukset kohdistaa tiettyyn tunnistettuun sotilaskohteeseen? Tässä tutkimuksessa tutkittiin Geneven vuoden 1949 yleissopimusten I lisäpöytäkirjan sekä CCW-puitesopimukseen kuuluvien II ja V pöytäkirjojen sisältämiä keskeisiä velvoitteita ja rajoitteita rypäleaseiden käyttämiseen sekä sodan räjähtämättömien jäänteiden raivausvastuuseen liittyen. Lisäksi tutkimuksessa tutkittiin rypäleaseiden käyttöperiaatteita, sodan räjähtämättömien jäänteiden raivausperiaatteita sekä asejärjestelmien ja ampumatarvikkeiden kunnossapitoon ja turvallisuuteen liittyviä tekijöitä Suomessa ja sitä, miten valtiosopimusvelvoitteet heijastuvat näihin periaatteisiin. Tutkimus on ajankohtainen valtioiden ja useiden ihmisoikeusjärjestöjen jatkaessa rypäleaseiden käytön estämispyrkimyksiä. Rypäleaseiden vastainen poliittinen kenttä luo painetta rypäleaseita varastoiville ja mahdollisesti käyttäville valtioille. Suomi on valmistautunut käyttämään rypäleaseita Suomen valtioon kohdistuvassa aseellisessa selkkauksessa. Tutkimuksessa havaittiin, että useat ihmisoikeusjärjestöjen väittämät rypäleaseiden käyttämiseen liittyvistä oikeudellisista asioista ovat virheellisiä. Väitteet perustuvat aseellisista selkkauksista tuotettuun informaatioon, josta esille nostetut havainnot on usein yhdistetty virheellisesti kansainvälisen humanitaarisen oikeuden periaatteisiin. Näin ollen ihmisoikeusjärjestöt ovat julkistaneet valikoivaa, tarkoitushakuista ja osin virheellistä informaatiota rypäleaseista. Tämä on tehty vahvistamaan heidän rypäleaseiden vastaisen strategiansa mukaista sanomaa. Tällaisen tarkoitushakuisen oikeudellisen argumentaation tarkoituksena on tiettyyn kohdeyleisöön vaikuttaminen. Tässä yhteydessä kohdeyleisön voidaan katsoa olleen valtioiden poliittinen johto. Ihmisoikeusjärjestöt ovat tällä tavoin pyrkineet edistämään omia tavoitteitaan rypäleaseiden vastaisessa kampanjoinnissa, tässä myös onnistuen. Tutkimuksen tuloksina esitetään, että kansainvälisen humanitaarisen oikeuden keskeiset periaatteet luovat selkeät raamit rypäleaseiden vastuulliselle käyttämiselle. Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden sisältämät säännöt mahdollistavat tehokkaan aseellisen voimankäytön samalla luoden velvollisuuksia kaikille aseellisen selkkauksen osapuolille siviilien ja siviilikohteiden suojelemiseen liittyen. Sivullisten siviiliuhrien syntyminen aseellisen selkkauksen seurauksena ei ole sotarikos, kun se on tasapainossa sotilaallisen hyödyn kanssa suhteellisuusperiaatteen mukaisesti. Lisäksi on huomioitava vapaaehtoisten ihmiskilpien ja siviilien, jotka suoraan osallistuvat taisteluihin, oikeudellinen asema. CCW-puitesopimuksen II ja V pöytäkirja asettavat velvollisuuksia aseiden käyttämiselle sekä siviilien suojelemiselle. Nämä velvollisuudet täydentävät sodan oikeussääntöjen periaatteita siviilien suojelemisesta aseellisen selkkauksen vaikutuksilta. CCWpuitesopimuksen V pöytäkirjan vapaaehtoiset käytännöt, niitä huolellisesti toteutettaessa, parantavat kuorma-ammusten käsittelijöiden ja käyttäjien sekä myös taistelualueille palaavien siviilien turvallisuutta. Suomessa nämä vapaaehtoiset käytännöt on otettu huomioon laajasti rypäleaseiden sekä muun räjähtävän materiaalin hankinnan, kuljetuksen, varastoinnin sekä käyttämisen yhteydessä. Lisäksi asejärjestelmien huolto ja kunnossapito on ohjeistettu tarkasti ja niitä toteutetaan myös Puolustusvoimien strategisen kumppanin kanssa. Kumppanin toimintaa valvotaan tarkastuksien sekä laatuauditointien avulla. Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden koulutusjärjestelyt ja -suunnitelmat sekä rypäleaseiden käyttämiseen liittyvien toimintojen ohjaustoiminta ja selvitetyt toimintatavat luovat hyvän perustan rypäleaseiden vastuulliselle käyttämiselle Suomessa. Kuormaammusten käytön koulutusjärjestelyjä tulisi kehittää. Kansainvälisen humanitaarisen oikeuden periaatteet ja asesopimusten velvoitteet on ohjeistettu Maavoimissa hyvin. CCWpuitesopimuksen V pöytäkirjan velvoitteet on ohjeistettu selkeästi ja vastuuta valtiosopimusvelvollisuuksien toteuttamisesta normaali- ja poikkeusoloissa on jaettu läpi Puolustusvoimien organisaation. Näiden velvoitteiden kouluttaminen on kuitenkin osittain laiminlyöty Maavoimissa.

Vaarinpidosta virtuaaliaikaan : Sata vuotta suomalaista tilintarkastusta

Tämän tutkimuksen aiheena on tilintarkastuksen historiallinen kehittyminen Suomessa runsaan sadan vuoden aikana. Tutkimuksen tavoitteena on analysoida osakeyhtiön tilintarkastuksen kehitystä ja yhdistää vuosisadan kehityspiirteet tilintarkastuksen kokonaiskuvaksi. Tutkittava periodi alkaa 1800-luvun lopulta ja päättyy 2000-luvun taitteeseen. Tutkimuksessa tarkastellaan suomalaista tilintarkastusinstituutiota, joka jaetaan kolmeen osaan: tilintarkastusta säätelevään normistoon (normit), tilintarkastajajärjestelmään (toimijat) ja tilintarkastuksen sisältöön (tehtävät). Tutkimuksessa tavoitellaan vastauksia kysymyksiin: mitä tarkastettiin, milloin tarkastettiin, kuka tarkasti ja miten tarkastettiin eri aikakausina? Tutkimus perustuu historialliseen lähdeaineistoon, jonka muodostavat tutkimusajanjakson lainsäädäntö, lainvalmisteluasiakirjat, viranomaisten ohjeet ja päätökset, alan järjestöjen suositukset, ammattilehtien artikkelit sekä laskentatoimen ja tilintarkastuksen ammattikirjallisuus. Metodologisesti tutkimus on teoreettinen, kvalitatiivinen historiantutkimus, jossa lähdeaineistoa käsitellään lähdekriittisesti ja osittain sisältöanalyysin keinoin. Tilintarkastusta säätelevässä normistossa keskeisiä lakeja ovat olleet osakeyhtiölaki, kirjanpitolaki ja tilintarkastuslaki. Lakisääteinen tilintarkastus alkoi vuoden 1895 osakeyhtiölaista, joka uudistui vuonna 1978 ja jälleen vuonna 1997. Kirjanpitolainsäädäntö on uudistunut viidesti: 1925 ja 1928, 1945, 1973, 1993 sekä 1997. Vuoden 1994 tilintarkastuslakiin koottiin tilintarkastuksen säädökset useista laeista. Muita normistoja ovat olleet EY:n direktiivit, Kilan ohjeet, KHT-yhdistyksen suositukset, Keskuskauppakamarin säännökset ja viimeisimpinä IAS- ja ISA-standardit. Ammattimainen tilintarkastajajärjestelmä saatiin maahamme kauppiaskokousten ansiosta. Ammattimaisena tilintarkastuksen toimijana aloitti Suomen Tilintarkastajainyhdistys vuonna 1911, ja sen toimintaa jatkoi KHT-yhdistys vuodesta 1925 alkaen. Tilintarkastajien auktorisointi siirtyi Keskuskauppakamarille vuonna 1924. HTM-tilintarkastajat ovat olleet alalla vuodesta 1950 lähtien. Kauppakamarijärjestö on toiminut hyväksyttyjen tilintarkastajien valvojana koko ammattimaisen tilintarkastustoiminnan ajan. Valtion valvontaa suorittaa VALA (Valtion tilintarkastuslautakunta). Koko tutkittavan periodin ajan auktorisoitujen tilintarkastajien rinnalla osakeyhtiöiden tarkastajina ovat toimineet myös maallikot.Tilintarkastuksen tehtäviin kuului vuoden 1895 osakeyhtiölain mukaan hallinnon ja tilien tarkastus. Myöhemmin sisältö täsmentyi tilinpäätöksen, kirjanpidon ja hallinnon tarkastukseksi. Tutkimusajanjakson alussa tilintarkastus oli manuaalista kaikkien tositteiden prikkausta ja virheiden etsimistä. Myöhemmin tarkastus muuttui pistokokeiksi. Kertatarkastuksesta siirryttiin jatkuvaan valvontatarkastukseen 1900-luvun alkupuolella. Dokumentoinnista ja työpapereista alkaa olla havaintoja 1930-luvulta lähtien. Atk-tarkastus yleistyi 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin myös riskianalyyseihin alettiin kiinnittää huomiota. Hallinnon tarkastuksen merkitys on kasvanut kaiken aikaa. Tilintarkastuskertomukset olivat tutkimusajanjakson alussa vapaamuotoisia ja sisällöltään ilmaisurikkaita ja kuvailevia. Kertomus muuttui julkiseksi vuoden 1978 osakeyhtiölain myötä. Myöhemmin KHT-yhdistyksen vakiokertomusmallit yhdenmukaistivat ja pelkistivät raportointia. Tutkimuksen perusteella tilintarkastuksen historia voidaan jakaa kolmeen kauteen, jotka ovat tilintarkastusinstituution rakentumisen kausi (1895 - 1950), vakiintumisen kausi (1951 - 1985) ja kansainvälistymisen ja julkisuuden kausi (1986 alkaen). Tutkimusajanjakson jokaisella vuosikymmenellä keskusteltiin jatkuvasti tilintarkastajien riittävyydestä, alalle pääsyn ja tutkintojen vaikeudesta, tilintarkastajien ammattitaidon tasosta,hallinnon tarkastuksen sisällöstä, tilintarkastuskertomuksesta sekä maallikkotarkastajien asemasta. 1990-luvun keskeisimmät keskusteluaiheet olivat konsultointi, riippumattomuus, odotuskuilu sekä tilintarkastuksen taso ja laadunvalvonta. Analysoitaessa tilintarkastuksen muutoksia runsaan sadan vuoden ajalta voidaan todeta, että tilintarkastuksen ydintehtävät eivät juurikaan ole muuttuneet vuosikymmenien kuluessa. Osakeyhtiön tilintarkastus on edelleenkin laillisuustarkastusta. Sen tarkoituksena on yhä kirjanpidon, tilinpäätöksen ja hallinnon tarkastus. Tilintarkastajat valvovat osakkeenomistajien etua ja raportoivat heille tarkastuksen tuloksista. Tilintarkastuksen ulkoinen maailma sen sijaan on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Kansainvälistyminen on lisännyt säännösten määrää, odotuksia ja vaatimuksia on nykyisin enemmän, uusi tekniikka mahdollistaa nopean tiedonkulun ja valvonta on lisääntynyt nykypäivää kohti tultaessa. Tilintarkastajan pätevyys perustuu nykyään tietotekniikan, tietojärjestelmien ja yrityksen toimialantuntemukseen. Runsaan sadan vuoden takaisen lain vaarinpitovaatimuksesta on tultu virtuaaliaikaiseen maailmaan!

Suomalaisen kirjanpitolainsäädännön uudistukset 1990-luvulla - uudistusten vaikutus kansalliseen tilinpäätösinformaatioon

Tutkielman päätavoitteena oli tarkastella, kuinka suomalaisen kirjanpitolain- säädännön 1990-luvun uudistukset ovat vaikuttaneet kansalliseen tilinpäätösinformaatioon; haluttiin löytää vastaus kysymykseen, onko tilinpäätösinformaatio uudistusten myötä parantunut vai heikentynyt? Tutkielman alatavoitteena oli selvittää lukijalle kirjanpitolainsäädännön uudistuksiin johtaneita syitä ja saada lukija ymmärtämään uudistusten keskeisimmät muutokset ja lainsäädännön kehitys kokonaisuutena. Tutkielman aihealuetta lähdettiin tarkastelemaan lähinnä kirjanpitolaissa ja -asetuksessa tapahtuneiden vuosien 1993 ja 1998 uudistusten avulla sivuten kuitenkin hieman muutakin aiheen kannalta olennaista lainsäädäntöä, kuten osakeyhtiölakia. Tärkeäksi tekijäksi tutkielman päätavoitteen kannalta muodostui myös hyvän tilinpäätösinformaation määrittäminen ja käsitteen ymmärtäminen. Tutkimusta lähdettiin toteuttamaan käsiteanalyyttisen tutkimusmetodologian avulla. Tutkielman doktriinipohja muodostuu lähinnä aiemmasta käsiteanalyysistä, empiriapainotteisista kokemuksista ja tutkimustuloksista. Metodina tutkielmassa on nimenomaan ajattelun metodi. Koettelu tehdyssä tutkimuksessa ei ole varsinaista verifiointia, vaan lähinnä argumentointia ja ns. maalaisjärjen hyväksikäyttöä. Tutkimustulokset ovat etupäässä toteavia, mutta myös suosittelevia. Tutkimuksen tuloksena todettiin, että kokonaisuudessaan tilinpäätösinformaatio kansallisella tasolla on uudistusten myötä heikentynyt. Informaatiota heikentävä tekijä tutkielman perusteella on etenkin vertailukelpoisuus. Heikkoon vertailukelpoisuuteen puolestaan ovat syynä lain sallimat pitkät siirtymäajat ja vaihtoehtoiset menetelmät monissa kirjanpidollisissa perusratkaisussa. Tilinpäätöstä ja yleensäkin kirjanpitoa sääntelevästä lainsäädännöstä puuttuu yhtenäisyys. Kehitysehdotuksena todettiin, että suomalaisen tilinpäätösinformaation parantamisen edellytyksenä olisi lainsäädännön muuttaminen edelleen siten, että sieltä poistettaisiin valinnanvapaus kirjanpidollisten perusratkaisujen yhteydestä ja säädettäisiin kaikkia yrityksiä koskevat yhtenäiset säännökset. Lainsäädäntömme perusta hyvän tilinpäätösinformaation antamiselle tällä hetkellä on loppujen lopuksi suotuisa pois lukien edellä mainittu valinnanvapaus

Kovenantit yritysrahoituksessa

Tutkielman päätavoitteena on analysoida kovenanttien eli luottosopimusten eritysehtojen soveltuvuutta yritysrahoitukseen rahoittajan ja yrityksen näkökulmasta ja luoda viitekehys kovenanttien käytettävyydelle yritysrahoituksessa yhdistelemällä siihen liittyvien keskeisten käsitteiden merkityksiä. Tutkielman empiirinen osa on rakennettu pääosin haastatteluihin pohjautuen. Tutkimusmetodologia on toiminta-analyyttinen ja haastattelut suoritettiin teemahaastatteluina. Tutkimuksessa todetaan, että kovenantit sopivat isoille- ja keskisuurille yrityksille ja tietyin varauksin pienille yrityksille. Niiden käytölle ei näyttäisi olevan voimassa olevista säännöksistä johtuvia olennaisia esteitä. Sopimuksissa on huomioitava voimassa olevat säännökset ja sopijapuolten luonteenpiirteet. Keskeisiä tekijöitä ja perusteita kovenanttien asettamisessa todettiin olevan ne, että yrityksen toiminta on vakiintunut ja yhteisymmärrys ja arvio liiketoiminnan kehityksestä on molemminpuolista. Ne monipuolistavat yritysten rahoitusmahdollisuuksia ja parantavat rahoituksen saatavuutta. Tuotteistaminen ei ole mielekästä, koska jokainen laina räätälöidään tapauskohtaisesti.

Tilintarkastusalan neuvonta- ja konsultointipalveluiden tulevaisuus

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää tilintarkastusalan neuvonta- ja konsultointipalveluiden lähitulevaisuuden näkymät. Tutkielmassa pohdittiin, mitkä tekijät vaikuttavat palveluiden sisällön muotoutumiseen. Tulevaisuuden näkökulmaa tarkasteltiin kilpailun, kysynnän, tarjonnan ja palkkioiden kehityksen kautta. Tutkimus on kvalitatiivinen ja pohjautuu sekä alan kirjallisuuteen että empiriaan. Oheispalveluiden sisällön muotoutumiseen vaikuttavat muun muassa tilintarkastusalaa koskevat lait, säännökset, asiakkaiden odotukset/tarpeet ja yritysten kansainvälistyminen. Tulevaisuudessa neuvonta- ja konsultointipalvelut tulevat kasvamaan edelleen. Kysyntää kasvattavat esimerkiksi lakimuutokset. Tilintarkastajista on tällä hetkellä pulaa vinoutuneen ikärakenteen vuoksi. Tilintarkastus alalla myös tästä syystä ei ole kilpailua. Palveluista perittävät palkkiot tulevat kasvamaan, sillä kysyntä ylittää tarjonnan. Tilintarkastajat eivät tulevaisuudessa tule toimimaan yksin, vaan osana suurempia tilintarkastustoimistoja ja – ketjuja. Tämä myös voi johtaa rakennemuutoksiin tilintarkastusmarkkinoilla.

Tuulivoimakäytön verkkoliitynnät ja mittaukset

Tässä työssä tutkitaan muuttuvanopeuksisen tuulivoimakäytön verkkoliityntöjä, verkkomääräyksiä ja mittausmenetelmiä Euroopassa. Yleiset tuulivoimalaitoksen verkkomääräyksiin liittyvät asiat on selitetty standardisarjassa IEC 61000 ja mittauksiin liittyvät säännökset standardissa IEC 61400-21. Työssä selvitetään Euroopan yleiset verkkomääräykset ja vertaillaan niitä keskenään, sekä määritetään tärkeimmät mittaukset. Lisäksi esitellään eräs standardimittauksiin soveltuva mittalaite ja analysoidaan täystehomuokkaimen suorituskykyä tuulivoimapuistossa. Työssä havaittiin, että standardin mukaisten mittausten toteuttaminen ja analysointi on hyvin haastava prosessi. Verkkomääräysten eroavaisuudet aiheuttavat hankaluuksia tuulivoimalan valmistajan ja verkko-operaattorien välillä. Täten myös konvertterivalmistajan täytyy olla selvillä käytössä olevista verkkomääräyksistä ja standardeista.

Satamalainsäädännön ja satamanpidon sääntelykenttään liittyvien käytäntöjen kartoitus tietyissä Euroopan maissa

Liikenne- ja viestintäministeriön tavoitteena on uudistaa Suomen satamalainsäädäntöä ajantasaiseksi, toimivaksi ja alan erityispiirteet huomioon ottavaksi. Ministeriön toimeksiannosta Turun yliopiston Merenkulkualan koulutus- ja tutkimuskeskus (MKK) laati vuonna 2004 satamatoimintojen kehittämisestä ja satamia koskevan lainsäädännön uudistamisesta selvityksen, jonka täydennykseksi MKK nyt laati vertailun satamalainsäädännön sisällöstä ja satamanpidon sääntelykenttään liittyvistä erilaisista käytännöistä tietyissä Euroopan maissa. Vertailun kohdemaiksi valittiin Suomen ulkomaan merikuljetusten kannalta keskeiset Alankomaat, Iso-Britannia, Ruotsi, Saksa ja Tanska. Kohdemaiden satamat toimivat satamasääntelyltään hyvin erilaisilla malleilla. Erillinen yleinen satamalaki löytyy vain Iso-Britanniasta ja Tanskasta, ja ne ovat keskenään täysin erilaiset. Iso-Britannian vanha, vuodelta 1964 peräisin oleva Harbours Act ei sovellu malliksi Suomen satamalainsäädännön uudistamiselle rakenteeltaan eikä sisällöltään. Tanskan satamalaki vuodelta 1999 on lähempänä Suomen lainsäädännön perinteitä ja voisi joltain osin soveltua käytettäväksi valmistelutyön pohjana. Saksassa satamat kuuluvat osavaltioiden vastuulle. Ruotsin ja Alankomaiden satamat puolestaan toimivat lakia alempitasoisilla säännöillä, jotka paikallisviranomaiset ovat vahvistaneet voimaan. Selvitystyön alaisiksi määriteltyjä erilliskysymyksiä (toimilupa, rangaistusmääräykset, viranomaistoiminnot, satamamaksut, alusten vastaanottaminen ja asiakassuhteet) ei vertailumaissa pidetä erityisen merkittävinä, sillä säädöksissä erilliskysymykset esiintyvät vain satunnaisesti. Vertailumaiden satamalainsäädännöstä on saatavissa vain vähissä määrin tukea Suomen satamalainsäädännön uudistustyöhön. Ulkomaiset satamalainsäädännön ratkaisumallit ovat kovin erilaisia ja osin hyvin niukkoja, joten käyttökelpoista vertailupohjaa ei selvityksessä tullut esille siinä määrin kuin työtä aloitettaessa oletettiin. Tanskan sääntelymallia parempaa esimerkkiä vertailumaiden aineisto ei tarjoa. Satamalainsäädännön kaikki oleelliset osiot kattavan syvällisen vertailun tekeminen kohdemaista saadun aineiston perusteella ei ole mahdollista ja siksi on vaikea esittää pitkälle meneviä johtopäätöksiä ulkomaiden ratkaisumallien soveltuvuudesta Suomeen. Erilliskysymyksistä voidaan ottaa säännökset mahdolliseen uuteen satamalakiin, mutta pykälien muotoiluissa ei vertailumaista apuja saa, joten Suomi voi muotoilla ne parhaaksi katsomallaan tavalla. Sisältöä, sääntelyrakennelmia ja kokemuksia löytyy vertailumaiden satamalainsäädäntöä paremmin analogian kautta Suomen rautatie- ja lentoliikenteen sääntelystä.

Lääkevaihdon ja viitehintajärjestelmän vaikutukset patenttisuojattujen lääkevalmisteiden kohtuullisen tukkuhinnan vahvistamismenettelyyn

Pro gradu-tutkielman ensisijaisena tavoitteena oli selvittää, millaisia muutoksia lääkevaihto ja lääkkeiden viitehintajärjestelmä ovat aiheuttaneet patenttisuojattujen lääkevalmisteiden kohtuullisen tukkuhinnan vahvista-mismenettelyyn. Tätä menettelyä koskevat säännökset sisältyvät sairausvakuutuslain 6. lukuun, joten tutkimuksessa pyrittiin selvittämään kyseisen luvun soveltamista ja siinä mahdollisesti tapahtuneita muutoksia. Lääkevaihto otettiin Suomessa käyttöön 1.4.2003 ja viitehintajärjestelmä 1.4.2009. Lääkevalmisteiden hinnat ovat laskeneet niiden myötä merkittävästi. Tutkimusaineiston muodostivat 241 lääkkeiden hintalautakunnan sairausvakuutuskorvattavuutta ja kohtuullista tukkuhintaa koskevaa päätöstä vuosilta 2000-2010. Lisäksi käytössä oli muita päätöksiin liittyviä dokumentteja. Tutkimusaineisto lääkevaihdon käyttöönottoa edeltäneeltä ajalta jäi niukaksi. Tutkimuksen keskeiset havainnot liittyvätkin nimenomaan viitehintajärjestelmän käyttöönottoon. Nämä havainnot kuvaavat sitä, millaiset muutokset kohtuullisen tukkuhinnan vahvistamisessa ovat johtaneet patenttisuojattujen lääkevalmisteiden hintojen laskuun.

Poliisi ampuu - hätävarjelun vai voimakeinojen käytön perusteella

Tutkielmassani, joka voidaan määritellä poliisioikeuden alaan kuuluvaksi oikeusdogmaattiseksi tutkimukseksi, tarkastellaan poliisin voimankäytön rajoja ja erityisesti sitä kumman, hätävarjelun vai voimankeinojen käytön perusteella poliisimiehen voimankäyttöä pitäisi arvioida. Oikeustieteellisen keskustelun asiasta aloitti Tuori vuonna 2004 ilmestyneessä artikkelissa. Kaikille ihmisille yleisesti kuuluva hätävarjeluoikeus on säännelty rikoslaissa (RL 39/1889) ja poliisimiehen voimakeinojen käyttöoikeus on säännelty poliisilaissa (PoliisiL 493/1995). Ongelmana on, että tietyissä poliisin kohtaamissa voimankäyttötilanteissa poliisimiehen tekoa, esimerkiksi aseen- tai muuta voimankäyttöä voidaan arvioida sekä hätävarjelu- että voimakeinojen käyttösäännöksien perusteella. Hätävarjelu on kaikille kuuluva oikeus puolustaa itseään tai toista oikeudettomalta hyökkäykseltä. Voimakeinoja taas on oikeus käyttää vain virkatehtävän tai vastaavan tehtävän suorittamiseksi ja kyseinen oikeus kuuluu vain tietyille ammattiryhmille kuten poliiseille, rajavartijoille ja järjestyksenvalvojille. Tutkimus rakentuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä osassa käsittelen poliisin voimankäyttöä ja sitä, miten vallitsevan oikeustilan mukaan poliisin voimankäyttöä ja sen rajoja arvioidaan. Poliisin voimankäytölle rajoja asettavat muun muassa perus- ja ihmisoikeudet, poliisitoiminnan yleiset periaatteet, hallintolain (HL 434/2003) hallinnon oikeusperiaatteet, virkatehtävän ja tilanteen mukaisuuden vaatimus sekä tarpeellisuus ja puolustettavuusvaatimus. Ensimmäisen osan lopussa tarkastelen poliisin oikeutta hätävarjeluoikeuden käyttämiseen oikeuslähteiden avulla. Toisessa osassa tutkin sekä poliisimiehen että yhteiskunnan näkökulmasta sitä, kumman hätävarjelun vai voimakeinojen käyttösäännöksen perusteella poliisin voimankäyttöä tulisi arvioida. Tarkastelen myös mitä vaikutuksia uudella 1.1.2014 voimaan astuvalla poliisilailla (PoliisiL 872/2011) on tutkimukseni kannalta. Tutkimukseni lopussa pyrin avaamaan oikeustieteellistä keskustelua poliisioikeuden ja rikosoikeuden välisestä kollisiosta, sekä pohdin sitä, sisältääkö voimakeinojen käyttösäännös hätävarjelutyyppiset tilanteet. Tutkimuksen perusteella sekä poliisimiehen että yhteiskunnan kannalta poliisimiehen tulisi toimia voimankäyttötilanteessa voimakeinojen käyttösäännöksen perusteella. Tällöin poliisimiehen voimankäyttö olisi aina sekä oikeusjärjestyksen että virkavelvollisuuden mukaista. Myös syyttömyys olettama ja tähän kiinteästi liittyvät todistustaakkakysymykset puoltavat voimakeinojen käyttöä. Hätävarjelusäännöksen hyötyinä on pidetty sitä, että se mahdollistaa ankaramman ja summittaisemman voimankäytön kuin voimakeinojen käyttösäännös. Nähdäkseni kuitenkin voimakeinojen käyttösäännöksen puolustettavuuskriteeri mahdollistaa riittävän voimankäytön hätävarjelutyyppisessä tilanteessa.

Sodankäynnin periaatteiden vaikutus kriisinhallinnassa

Kriisinhallinnan tutkimus on ajankohtaista ja merkityksellistä sekä kansallisesta että kansainvälisestä näkökulmasta. Sotilaallisen kriisinhallinnan kiinnostavuus on jatkunut korkealla tasolla poliittisessa, sotilaallisessa ja tieteellisessä keskustelussa. Tutkimuksen avulla lisääntyneen tietämyksen tulee heijastua operatiiviseen suunnitteluun, sekä sotilasyhteisön neuvonantoon poliittiselle päätöksenteolle. Tutkielman päämääränä on arvioida sodankäynnin periaatteiden vaikutusta kriisinhallintaoperaatiolle, kun samanaikaisesti noudatetaan rauhanturvaamisen periaatteita. Päätutkimusongelma on: Mitkä sodankäynnin periaatteet ovat todennäköisesti suotuisia kriisinhallintaoperaation sotilaskomponentin operaatioiden vaikuttavuudelle? Lisäksi arvioidaan periaatteiden keskinäisriippuvuuden luonnetta ja mahdollisia epäsuotuisia periaatteiden yhdistelmiä. Tutkielma on laadullisen tutkimusperinteen mukainen ja lähestymistapa on hermeneuttisen tieteenfilosofian mukainen. Tarkastelun asiayhteys on kriisinhallintaoperaatio. Tarkastelu on rajattu sotilaalliseen kriisinhallintaan ja sen operatiiviseen tasoon. Vaikutusperusteinen lähestymistapa operaatioihin on tutkielman analyysia ja tulkintaa tukeva ajattelumalli. Epistemologinen lähestymistapa on olemassa olevan tiedon hyödyntäminen. Tutkimusaineisto koostuu erilaisista asiakirjoista. Tutkimusprosessin vahvuuksia on ollut olemassa olevaan tietoon perustuvan tausta- ja tulkintateorian hyödyntäminen. Rauhanturvaamisen periaatteet (osapuolten hyväksyntä, puolueettomuus ja voimankäytön rajoittaminen) ovat määräyksenomaisia ja siten joustamattomampia tulkinnoille. Sodankäynnin periaatteet ovat ohjeellisia. Niiden hyödyntäminen edellyttää jatkuvaa tulkintaa periaatteiden käyttökelpoisuudesta. Turvallisuuden, ylläpitämisen ja moraalin periaatteet yhdessä rauhanturvaamisen periaatteiden kanssa osoittautuivat suotuisiksi. Yllätyksen periaate näyttäytyy osittain epäsuotuisana. Päämäärän valinnan, vaikutuksen keskittämisen, yhteistoiminnan, aloitteellisuuden, joustavuuden ja voimien taloudellisen käytön periaatteet näyttävät sisältävän rajoitteita. Rajoitteita tunnistettiin mm. poliittisesta, sosiaalisesta sekä informaatio ja infrastruktuuri ulottuvuuksista. Tarkastelu osoitti, että juuri nämä periaatteet ovat erityisen merkityksellisiä sotilaskomponentin ja koko kriisinhallintaoperaation vaikuttavuudelle.

Strategisen kulttuurin vaikutus Venäjän arktisten intressien turvaamisessa

Luonnonvarojen vähetessä kiinnostus arktisen alueen luonnonvaroja kohtaan on lisääntynyt. Ilmaston lämpeneminen saattaa helpottaa uusien esiintymien hyödyntämistä. Koillisväylän käyttö kauppamerenkulun lisääntyviin tarpeisiin lisääntynee. Alueella vallitsee kansainvälinen kilpailuasetelma. Venäjän ratkaisuilla on merkittävä vaikutus arktisen alueen tulevaisuudelle. Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää Venäjän strategisen kulttuurin vaikutus Venäjän arktisen alueen ratkaisuihin. Strateginen kulttuuri on näkökulma, joka kiinnittää huomiota kulttuuritekijöihin poliittisen ja sotilasstrategisen tason välisissä suhteissa ja ilmiöissä. Tutkimusongelma ja alaongelmat ovat: • Miten strateginen kulttuuri ohjaa venäläistä päätöksentekoa arktisella alueella? o Millainen on venäläinen strateginen kulttuuri? o Miten strateginen kulttuuri ilmenee arktiseen alueeseen liittyvissä turvallisuuspoliittisissa linjauksissa? Tutkimuksessa muodostettiin teoreettinen viitekehys, muodostettiin hermeneuttisella menetelmällä malli venäläisestä strategisesta kulttuurista, kuvattiin Venäjän strategiaan arktisella alueella vaikuttavat olosuhteet ja analysoitiin Venäjän tärkeimpiä strategiaasiakirjoja teorialähtöisen sisällönanalyysin menetelmällä.

Basel III-vakavaraisuusuudistuksen taloudelliset vaikutukset talletuspankissa

Basel-säännökset ovat kansainvälisesti yhtenäistetyt vakavaraisuussäännökset, jotka Kansainvälisen järjestelypankin yhteydessä toimiva Baselin komitea on luonut. Tällä hetkellä voimassa ovat Basel II-säännökset, mutta Baselin komitea on valmistellut finanssikriisin osoittamien puutteiden vuoksi uudet Basel III-säännökset, jotka rakentuvat Basel II-säännösten pohjalta. Vuonna 2008 alkanut finanssikriisi on osoittanut pankkien vakavaraisuuden sääntelyn tärkeyden, koska finanssikriisi paljasti suuria puutteita pankkien vakavaraisuus- ja maksuvalmiussääntelyssä. Basel III-säännösten myötä pankeilta tullaan vaatimaan nykyistä enemmän ja korkealaatuisempia omia varoja. Basel IIIsäännösten keskeisiä tavoitteita ovat pankkien kriisinsietokyvyn parantaminen ja järjestelmäriskien pienentäminen. Siirtymäaika tiukempiin vakavaraisuussäännöksiin on tarkoitus alkaa vuodesta 2013 vaiheittain ja täysimääräisesti Basel III-säännökset olisivat voimassa vuoden 2019 alusta. Tutkimuksen tarkoitus on analysoida millaisia muutoksia Basel III-säännökset aiheuttavat pankin vakavaraisuuteen, omien varojen laskentaan sekä toimintaan. Tutkimus on kvalitatiivinen casetutkimus, joka toteutettiin Suomessa toimivassa talletuspankissa. Tutkimus pohjautuu aiheeseen liittyvään kirjallisuuteen sekä pankkitoimintaan liittyviin teorioihin. Näiden lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty casepankissa tehtyjä haastatteluja sekä casepankin sisäisiä ohjeistuksia ja raportteja liittyen pankin vakavaraisuuteen ja sen laskentaan. Basel III-vakavaraisuusuudistuksella tulee olemaan merkittäviä vaikutuksia tutkimuksen kohteena olevan pankin vakavaraisuuteen ja pääomarakenteeseen. Basel III-säännökset tiukentavat omien varojen laatuvaatimuksia, kasvattavat riskipainotettuja saamisia ja korottavat vähimmäisvakavaraisuuden tasoa. Lisäksi pankkeja tulee koskemaan jatkossa kaksi täysin uutta vakavaraisuusvaatimusta: maksuvalmiusvaatimus ja pysyvän varainhankinnan vaatimus. Tällä hetkellä vallitseva matala korkotaso laskee pankkien tulostasoa, joten tästä aiheutuu vielä omat lisähaasteensa pankkien kannattavuudelle ja vakavaraisuuden hallinnalle.