Mikä kadettia liikuttaa? : Maanpuolustuskorkeakoulun toimintaympäristön yhteys kadetin liikuntakäyttäytymiseen

Opinnäytteessä tutkittiin kadettien liikuntakäyttäytymistä Maanpuolustuskorkeakoululla. Tieteellisenä taustana olivat teoriat liikuntakäyttäytymiseen vaikuttavista tekijöistä sekä transteoreettinen käyttäytymisen muutosvaihemalli. Tutkimuksessa vastattiin pääongelmaan: "Mitkä tekijät Maanpuolustuskorkeakoulun toimintaympäristössä ovat yhteydessä kadetin liikuntakäyttäytymiseen?" Aineisto kerättiin kadettien pääsykoehakemuksista, fyysisen työkyvyn testituloksista sekä kadeteille pidetyllä kyselyllä. Tutkimuksen kohdejoukon muodostivat kadettikurssit 94 ja 95 sekä samaan aikaan aloittaneet merikadettikurssit 77 ja 78. Aineisto tiivistettiin faktorianalyyseillä. Tutkimusongelmiin haettiin vastauksia regressio- ja varianssianalyyseillä sekä Studentin t-testeillä. Regressioanalyyseillä pyrittiin selvittämään, mitkä tekijät selittävät kutakin liikuntakäyttäytymisen ilmentymää eli liikunnan useutta, kuormittavuutta, muotoja, sosiaalista ja fyysistä ympäristöä. Liikunta-aktiivisuusryhmien, fyysisen kunnon mukaan jaettujen ryhmien, muutosvaiheryhmien, kadettikurssien ja puolustushaarojen välisiä eroja selvitettiin yksisuuntaisilla varianssianalyyseillä ja studentin t-testeillä. Tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä löydettiin kymmenestä liikuntakäyttäytymistä selittävästä tekijästä. Liikuntakäyttäytymisen teoriassa näitä tekijöitä on 21 kappaletta, jotka on kategorisoitu altistaviin, mahdollistaviin ja vahvistaviin tekijöihin. Tutkimuksen päätuloksia ovat: 1) Maanpuolustuskorkeakoulun toimintaympäristöstä löydettiin tekijöitä, jotka ovat yhteydessä kadettien liikuntakäyttäytymiseen. Löydetyt kymmenen liikuntakäyttäytymiseen yhteydessä olevaa tekijää ovat sellaisia, että niihin voidaan vaikuttaa kasvatuksen, opetuksen ja opetussuunnittelun keinoin. 2) Transteoreettisen muutosvaihemallin osalta voitiin todeta, että malli toimii oletetulla tavalla. Muutosvaiheen muuttuessa positiivisempaan suuntaan muuttuvat myös tutkitut muuttujat positiivisempaan suuntaan. Tämä trendi oli selvä myös liikunta-aktiivisuuden ja maksimaalisen hapenottokyvyn mukaan jaettujen ryhmien välillä. Liikuntakäyttäytymiseltään heikommat kadetit erosivat selvästi liikuntakäyttäytymiseltään paremmista kadeteista useimpien tutkittujen muuttujien suhteen. 3) Selvästi merkitsevimmäksi muuttujaksi osoittautui "asenne ja arvot". "Asenne ja arvot" olivat voimakkaimpia ryhmien välisiä eroja selittäviä tekijöitä fyysisen kestävyyskunnon, liikunta-aktiivisuuden ja liikuntakäyttäytymisen muutosvaihemallin osalta. Näissä kaikissa heikoimmat tulokset saaneet olivat heikoimpia myös liikunta-asenteiden ja -arvojen osalta. 4) Mahdollistaviin tekijöihin olennaisesti kuuluvat liikuntapaikat ja -varusteet eivät muodostaneet tässä tutkimuksessa tilastollisesti merkitseviä yhteyksiä kadettien liikuntakäyttäytymiseen.

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

SYA lumiketjuhinnasto 1938-1939

kuv., 10 x 27 cm

Talviolosuhteiden vaikutus toimintakykyyn

Talviset olosuhteet vaikuttavat taistelijan toimintakykyyn. Vaativat olosuhteet asettavat kylmyyden, lumen, pimeyden, pakkasen, tuulen, roudan ja jään kautta haasteista taistelijan toimintakyvyn säilyttämiselle. Mitä haasteellisempi sotilaan toimintaympäristö on, sitä enemmän toimintakyvyssä korostuu fyysinen osa-alue. Talviolosuhteissa selviää paremmin, jos taistelijalla on hyvä fyysinen kunto ja oikeanlaiset varusteet. Jotta taistelija säilyttää toimintakykynsä, vaatii se jatkuvaa aktiivisuutta ja oma-aloitteisuutta. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miten talviolosuhteet ja erityisesti kylmä vaikuttavat toimintakykyyn ja miten hiihtoa harjoitellut taistelija voi hyödyntää taitoaan sekä hiihdossa kehittyneitä ominaisuuksia taistelukentällä. Tutkimuksessa esitellään keskeisimpien liikuntaelinten toiminnot ja tehtävät sekä fyysisen kunnon eri osa-alueet, joita ovat kestävyys, voima, nopeus ja taito. Ympäristötekijät vaikuttavat lepoaineenvaihduntaan. Energia-aineenvaihdunta kasvaa merkittävästi kylmissä olosuhteissa. Aineenvaihdunnan taso riippuu paljon taistelijan henkilökohtaisista ominaisuuksista, sen taso voi kasvaa jopa viisinkertaiseksi kylmässä, koska lihasvärinän tuottamiseen tarvitaan energiaa. Talviolosuhteet laskevat kehon sisälämpötilaa. Energiavaje, univelka ja kylmyys laskevat elimistön kykyä tuottaa lämpö lihasvärinän avulla kehon lämpötilan säilyttämiseksi. Ne myös alentavat kestävyyssuorituskykyä. Kylmä ilma vähentää sormien näppäryyttä sekä hermoston rekrytointikykyä ja nopeutta. Talvi lisää hypotermian vaaraa. Taistelijoiden hiihtotaitoa tulisi hyödyntää käyttämällä heitä vaikeissa maastoissa, jossa he pystyisivät etenemään vihollisen selustaan nopeasti ja huomaamattomasti. Hyviä tehtäviä olisivat esimerkiksi tiedustelutehtävät tai sissitehtävät, koska heillä on näihin tehtäviin vaadittavaa kestävyyttä.

Itsenäisen Suomen ratsuväen varusteiden kehitys talvisotaan mennessä

Itsenäisen Suomen ratsuväen tarina on monivivahteinen ja hyvin mielenkiintoinen. Erityisen mielenkiintoiseksi asian tekee se, että Suomen ratsuväki syntyi hyvin erikoislaatuisissa ja poikkeuksellisissa sodan vaikeissa olosuhteissa. Osaltaan juuri tämä seikka antaa oman erityislaatuisen leimansa suomalaiselle ratsuväelle sekä tuo mielenkiintoista lisämakua tutkimukselle. Tutkimuksen kohteena ovat ratsuväelle ulkoisesti näkyvimmät piirteet, joita ovat ratsuväen asusteet ja varusteet sekä ratsuväen käyttämät ampuma- ja teräaseet. Juuri näistä tekijöistä tunnetaan suomalainen ratsuväki. Käsittelyn piiriin kuuluvat sekä miehen että hevosen varusteet. Ajallisesti tutkimus ajoittuu vuosien 1917 ja 1939 väliseen ajanjaksoon. Joiltakin osin, kun se tutkimuksen kannalta on tärkeää, tutkimuksessa palataan käsiteltävää ajanjaksoa aikaisempaan aikaan. Tutkimuksen pääpaino ajoittuu itsenäisyyden ensimmäisille vuosille sekä 20- ja 30-lukujen vaihteen molemmin puoliseen ajanjaksoon, jolloin tapahtui eniten muutoksia suomalaisen ratsuväen varustuksessa. Tietoa suomalaisen ratsuväen varusteista ja vaatetuksesta on olemassa, mutta se on hyvin sirpalemaista ja osittain vaikeasti saatavilla. Tästä johtuen on hyvin vaikea hahmottaa oikeaa kokonaiskuvaa suomalaisen ratsuväen varusteista, asusteista ja aseistuksesta. Se kuinka kyseiset ratsuväen varusteet, asusteet ja aseet ovat kehittyneet ja mitkä kaikki tekijät ovat olleet vaikuttamassa kehitykseen jää myös hyvin usein vaille riittävän täsmällistä vastausta. Muun muassa juuri syyseuraussuhteisiin tämä tutkimus pyrkii antamaan vastauksia. Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa ymmärrettävä ja havainnollinen kuva suomalaisen ratsuväen varusteista, vaatetuksesta ja aseistuksesta itsenäisen Suomen ensi vuosikymmeninä. Tutkimus pyrkii valottamaan myös varusteiden historiallisia taustoja ja niiden kehittymistä ajan saatossa. Tarkoituksena on selvittää ja eritellä erilaisia syy-yhteyksiä varusteiden ja aseistuksen kehittymiselle. Jotta itse tutkittavaan asiaan pääsisi pureutumaan paremmin ja oikeiden syy-yhteyksien löytämiseksi, on tutkimuksessa paneuduttu joiltakin osin huomattavasti pintapuolista syvällisemmin asiaan vaikuttaneisiin tapahtumiin. Näin on toimittu esimerkiksi Vapaussodan osalta. Tutkimuksessa pyritään löytämään se kehityslinja, jota suomalainen ratsuväen mies- ja hevoskohtainen varustus on kulkenut. Tutkimuksen tärkeimpänä johtopäätöksenä voidaan pitää sitä, että suomalaisen ratsuväen miehistön ja ratsun varusteita kehitettiin määrätietoisesti tarkasteltavana ajanjaksona. Itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina kehittyminen oli hyvin pitkälle lukumäärällistä kehittymistä. Tärkeintä tavoite oli tuolloin saada vastasyntynyt ratsuväki ylipäätään varustettua. Määräävimmäksi tekijäksi nousi varustuksen ja aseistuksen yhtenäistäminen. Varsinaista pitkäjänteistä kehitystyötä ei juurikaan kyetty tekemään. Poikkeuksena olivat teräaseet ja palveluspuvut, joiden mallit saatiin kehitettyä. Teräaseiden hankintaan päästiin kuitenkin vasta 20-luvulla. Vasta 20-luvun puolivälin paikkeilla ratsuväen varustusta lähdettiin kehittämään määrätietoisesti eteenpäin kaikilla eri osa-alueilla. Erityisesti kehitettiin ratsusatuloita ja niihin kuuluvia varusteita. Kolmekymmentäluvun puoliväliin tultaessa uudet satulamallit oli saatu kehitettyä Ratsuväkiprikaatin pitkäjänteisen kehitystyön tuloksena. Myös yksittäisen miehen varusteita kehitettiin määrätietoisesti 20-luvun lopulta aina 30-luvun puoliväliin saakka, jolloin varusteissa päästiin Talvisotaa edeltäneelle laatutasolle. Aseistuksen osalta 30-luvun puolivälissä käyttöön otettu ratsuväenkivääri m/27 oli suomalaisen ratsuväen asekehityksen huipentuma. Teräaseiden osalta kehitys pysähtyi jo 20-luvun puoliväliin, jolloin syntyi ranskalaisen ratsuväensapelin muunnoksena niin sanottu suomalainen ratsuväen miekka.