Pyhä Teresa ja keskiajan mystiikan teoriat

In my dissertation I have studied St Teresa (1515-1582) in the light of medieval mystical theories. I have two main levels in my research: historical and theological. On the historical level I study St Teresa s personal history in the context of her family and the Spanish society. On the theological level I study both St Teresa s mysticism and her religious experience in the light of medieval mysticism. St Teresa wrote a book called Life , which is her narrative autobiography and story about her mystical spiritual formation. She reflected herself through biblical texts interpreting them in the course of the biblical hermeneutics like allegory, typology, tropology and anagogy. In addition to that she read others life stories from her period of time, but reflected herself only slightly through the sociological point of view. She used irony as a means to gain acceptance to her authority and motive to write. Her position has been described as a double bind because of writing at the request of educated men and to the non-educated women as she herself was uneducated. She used irony as a means to achieve valuation to women, to gain negative attributes connected to them and to gain authority to teach them mystical spirituality, the Bible and prayer. In this ironic tendency she was a feminist writer. In order to understand medieval mysticism I have written in the first chapter a review of the main trends in medieval mysticism in connection with the classical emotional theories. Two medieval mystical theories show an important role in St Teresa s mysticism. One is love mysticism and the other is the three partite way of mysticism (purification, illumination and union). The classic-philosophical emotional theories play a role in both patterns. The theory of love mysticism St Teresa interpreted in the traditional way stressing the spiritual meaning of love in connexion with God and neighbors. Love is an emotion, which is bound with other emotions, but all objects of love don t strengthen spiritual love. In the three partite way of mysticism purification means to find biblical values in life and to practice meditative self-knowledge theologically interpreted. In illumination human understanding has to be illuminated by God and united to mystical knowledge from God. St Teresa considered illumination a way to learn things. Illumination has also psychological aspects like recognition of many trials and pains, which come from life on earth. Theologically interpreted in illumination one should die to oneself, let oneself be transformed and renewed by God. I have also written a review of the modern philosophical discussion on personal identity where memory and mental experiences are important creators of personal identity. St Teresa bound medieval mystical teaching together with her personal religious experience. Her personal identity is by its character based on her narrative life story where mental experiences play important role. Previous researchers have labelled St Teresa as an ecstatic person whose experiences produced ecstatic phenomena to the mysticism. These phenomena combined with visions have in one respect made of her a person who has brought physical and visionary tendencies to theology. In spite of that she also represents a modern tendency trying to give words to experiences, which at first seem to be exceptional and extreme and which are easily interpreted as one-sided either physical or sexual or unsaid. In other respect I have stressed the personality of St Teresa that was represented as both strong and weak. The strong personality for her is demonstrated by religious faith and in its practice. The weak personality was for her a natural personal identity. St Teresa saw a unifying aspect in almost all. Firstly, her mysticism was aimed towards union with God and secondly, the unifying aspects and common rules in human relations in community life were central. Union with God is based on the fact that in a soul God is living in its centre, where God is present in the Trinitarian way. The picture of God in ourselves is a mirror but to get to know God better is to recognize his/her presence in us. When the soul recognizes itself as a dwelling place of God, it knows itself as God knows him/herself. There is equality between God and the soul. To be a Christian means to participate in God in his Trinitarian being. The participation to God is a process of divinization that puts a person into transformation, change and renewal. The unitive aspect concludes also knowledge of opposites between experience of community and solitude as well as community and separateness. As a founder of monasteries St Teresa practiced theology of poverty. She renewed the monastic life founding a rule called discalced that stressed ascetic tendencies. Supporters of her work were after the difficulties in the beginning both society and churchly leaders. She wrote about the monasteries including in her description at times seriousness at times humor and irony. Her stories are said to be picaresque histories that contain stories of ordinary laymen and many unexpected occasions. She exercised a kind of Bakhtinian dialogue in her letters. St Teresa stressed the virtues like sacrifice, determination and courage in the monastic life. Most of what she taught of virtues is based on biblical spirituality but there are also psychological tendencies in her writings. The theological pedagogical advice is mixed with psychology, but she herself made no distinction between different aspects in her teaching. To understand St Teresa and her mysticism is to recognize that she mixes her personal religious experience and mysticism, which widens mysticism to religious experience in a new way, although this corresponds also the very definition of mysticism. St Teresa concentrated on mental-spiritual experiences and the aim of her mystical teaching was to produce a human mind well cured like a garden that has God as its gardener.

Governance Matters : China's Developing Western Region with a Focus on Qinghai Province

This study is about governance in contemporary China. The focus is on Qinghai Province, one of the twelve provincial-level units included in the western region development strategy launched in 2000 by the government of China. Qinghai, the subject of the case study, is not a very well-known province. Hence, this study is significant, because it provides new knowledge about the province of Qinghai, its governance and diverse challenges, and deepens one s overall knowledge regarding China. Qinghai province is one of the slowest developing regions of China. My research problem is to analyze to what extent provincial development correlates with the quality of governance. The central concept of this research is good governance. This dissertation employs a grounded theory approach while the theoretical framework of this study is built on the Three World s approach of analyzing the three main themes, namely, the environment, economic development, and cultural diversity, and to support the empirical work. Philosophical issues in the humanities and contemporary theories of governance are brought in to provide deeper understanding of governance, and to understand to what extent and how characteristics of good governance (derived from the Western canon) are combined with Chinese tradition. A qualitative research method is chosen to provide a deeper understanding of the contemporary challenges of Qinghai (and China) and to provide some insight into the role and impact of governance on provincial development. It also focuses on the Tibetan ethnic group in order to develop as full an understanding as possible about the province. The challenges faced by Qinghai concern in particular its environment, economic development, and cultural diversity, all of which are closely interrelated. The findings demonstrate that Qinghai Province is not a powerful actor, because it has weak communications with the central government and weak collaboration with its stakeholders and civil society. How Qinghai s provincial government conducts provincial development remains a key question in terms of shaping the province s future. The question is how is Qinghai s government best able to govern in a way that is beneficial for the people. This study demonstrates that this is a significant question that challenges governance everywhere, and particularly in China given the absence of democracy. This study provides the ingredients for reflection as to how provincial government can be motivated to choose to govern in a sustainable way, instead of leaning on growth factors with too little consideration about the impact on the environment and the people.

The Unable Individual : The Actantial Analyses of Three Chinese Films and Discussion on Their Representations of the Individual’s Position in Contemporary Chinese Society

The thesis studies three contemporary Chinese films, Incense (Xianghuo 2003), Beijing Bicycle (Shiqi sui de danche, 2001), and South of the Clouds (Yun de nanfang, 2004). The aim of the thesis is to find out how these films represent the individual, his relationships with others, and his possibilities in society. The films all portray a male individual setting out to pursue a goal, facing one obstacle after the other in the process, and in the end failing to achieve his goal. The other characters in the films are also primarily either unable or unwilling to help the lead character. In the thesis these features of the films are analysed by applying A.J. Greimas’s structuralist semiotic theory about the actantial structure of discourses. The questions about the individual’s position are answered by defining which instances in the films actually represent the actantial positions of the sender, receiver, subject, object, helper and opponent. The results of the actantial analyses of the three films are further discussed in the light of theories regarding individualization. The focus is on the theories of Ulrich Beck, Elisabeth Beck-Gernsheim and Zygmunt Bauman, who see a development towards individualization in societies following the disintegration of traditional social structures. For the most part, these theories do seem to be applicable to the films’ representations of the individual’s position, especially regarding the increased responsibility of the individual. For example, the position of the family is represented as either insignificant or negative in all of the films, which fits with the description of the individualized society, contradicting the idea of traditional Chinese society. On the other hand, the identities and goals of the characters in the films are not represented as fragmented in the way the theories would suggest.

Les noms mythologiques du Banquet de Platon en traduction

Tutkielman aihe on mytologisten nimien kääntäminen Platonin Pitojen kuudessa käännöksessä (ranska, englanti, saksa, suomi, ruotsi, viro). Lähtökohtana oli selvittää, mikä käännösstrategia heijastaa selkeimmin Platonin periaatetta, jonka mukaan etymologia kuvaa nimen tarkoitteen luonnetta. Käännöksiä tarkastellaan kontrastiivisen analyysin keinoin. Käännösten mytologisia nimiä sisältäviä otteita analysoidaan ja vertaillaan sekä keskenään että alkutekstin kanssa. Tarkoituksena on selvittää, miten ja missä nimien merkitys välittyy käännösten lukijoille. Tutkielmassa käsitellään myös nimiin liittyviä käännösongelmia sekä syitä erilaisiin strategiavalintoihin. Tähän pyritään esittelemällä kääntäjien ja asiantuntijoiden näkemyksiä nimien kääntämisestä. Tiedot perustuvat sähköpostitse ja suullisesti tehtyihin haastatteluihin. Aiheen valinta johtuu siitä, että haluttiin osoittaa, miten paljon mytologisten nimien kääntäminen tai kääntämättä jättäminen voi vaikuttaa käännösten ymmärrettävyyteen ja helppolukuisuuteen. Kääntäjät ja asiantuntijat eivät kuitenkaan usein tiedosta tätä ongelmaa vaan lähestyvät nimiä pääasiassa kahdella vastakkaisella tavalla, joko kääntämällä ta transkriboimalla. Heidän näkemyksensä asiasta ovat hyvin erilaisia ja ristiriitaisia, eikä kompromissia ei ole syntynyt. Teoreettinen viitekehys on käännösteoreettinen. Ensin määritellään käännösstrategiat, joita nimien kääntämisessä käytetään - yleensä ja tutkituissa käännöksissä. Käsitteiden jaottelun peruslähtökohtana on se, missä määrin strategia paljastaa käännösyksikön merkityksen. Käännösanalyysin tueksi esittellään antiikin etymologian ja personifikaation käyttöä. Käännösosuudessa analysoidaan käännöksiä ja niitä verrataan alkuteksteihin. Kontrastiivisen analyysin avulla osoitetaan, että Pitojen mytologiset nimet eivät ole erisnimiä ja selvitetään, missä määrin niitä käsitellään käännöksissä yleis- ja missä määrin erisniminä. Käännösanalyysissä tutkitaan käännösratkaisuja ja nimien ja niihin perustuvien sanaleikkien merkityksen välittymistä juoksevassa tekstissä. Perusoletus oli se, että nimien kääntäminen on ongelmallista. Haluttiin selvittää, missä määrin niiden sisältämä informaatio välittyy lukijalle käännöksissä. Analyysi osoittaa, että kääntäminen välittää tehokkaimmin nimien merkityksen. Se on kuitenkin vaikeaa, koska nimillä ei ole vastineita, jotka kattaisivat niiden semanttiset, filosofiset ja kulttuuriset konnotaatiot. Nimet tuottavat ongelmia myös informaatiotiheyden kannalta. Jos ne käännetään, osa konnotaatioista jää välittämättä. Jos ne transkriboidaan, ne jäävät opaakeiksi. Tekstin koherenssi rikkoutuu, jos samat nimet milloin transkriboidaan, milloin käännetään. Jos nimien johdoksiin perustuvat sanaleikit käännetään mutta mytologiset nimet transkriboidaan, yhteys katoaa. Lopuksi tarkastellaan strategianvalinnan syitä, joita ovat nykyaikaistetun lähtötekstin vaikutus, eri käännöstraditiot, kääntäjien mieltymykset, filosofiset teoriat sekä kohdeyleisö. Kääntäjän on mietittävä, mikä on lukijalle tarkoituksenmukaista. Analyysin mukaan transkriboidut nimet ovat usein opaakkeja ja tekevät tekstistä vaikeaselkoisen. Analyysin selkein tulos lienee se, että nimien merkityksen eksplisitointi juoksevassa tekstissä ilmentää parhaiten niiden tärkeää etymologiaa. Tämä havainto voisi ehkä saada kääntäjät ja asiantuntijat pohtimaan ratkaisujaan ja johtaa kompromisseihin, joissa merkitys ja muut aspektit yritettäisiin välittää yhdessä. Tutkimus voi lisäksi valaista Platonin etymologian käyttöä sekä personifikaatiota, jota on tutkittu vähän. Avainsanat: Platon, Pidot, Erisnimet, Kääntäminen, Etymologia, Kontrastiivinen analyysi

Readers' resposes versus reader-response theories : An empirical study

This study examines both theoretically an empirically how well the theories of Norman Holland, David Bleich, Wolfgang Iser and Stanley Fish can explain readers' interpretations of literary texts. The theoretical analysis concentrates on their views on language from the point of view of Wittgenstein's Philosophical Investigations. This analysis shows that many of the assumptions related to language in these theories are problematic. The empirical data show that readers often form very similar interpretations. Thus the study challenges the common assumption that literary interpretations tend to be idiosyncratic. The empirical data consists of freely worded written answers to questions on three short stories. The interpretations were made by 27 Finnish university students. Some of the questions addressed issues that were discussed in large parts of the texts, some referred to issues that were mentioned only in passing or implied. The short stories were "The Witch à la Mode" by D. H. Lawrence, "Rain in the Heart" by Peter Taylor and "The Hitchhiking Game" by Milan Kundera. According to Fish, readers create both the formal features of a text and their interpretation of it according to an interpretive strategy. People who agree form an interpretive community. However, a typical answer usually contains ideas repeated by several readers as well as observations not mentioned by anyone else. Therefore it is very difficult to determine which readers belong to the same interpretive community. Moreover, readers with opposing opinions often seem to pay attention to the same textual features and even acknowledge the possibility of an opposing interpretation; therefore they do not seem to create the formal features of the text in different ways. Iser suggests that an interpretation emerges from the interaction between the text and the reader when the reader determines the implications of the text and in this way fills the "gaps" in the text. Iser believes that the text guides the reader, but as he also believes that meaning is on a level beyond words, he cannot explain how the text directs the reader. The similarity in the interpretations and the fact that the agreement is strongest when related to issues that are discussed broadly in the text do, however, support his assumption that readers are guided by the text. In Bleich's view, all interpretations have personal motives and each person has an idiosyncratic language system. The situation where a person learns a word determines the most important meaning it has for that person. In order to uncover the personal etymologies of words, Bleich asks his readers to associate freely on the basis of a text and note down all the personal memories and feelings that the reading experience evokes. Bleich's theory of the idiosyncratic language system seems to rely on a misconceived notion of the role that ostensive definitions have in language use. The readers' responses show that spontaneous associations to personal life seem to colour the readers' interpretations, but such instances are rather rare. According to Holland, an interpretation reflects the reader's identity theme. Language use is regulated by shared rules, but everyone follows the rules in his or her own way. Words mean different things to different people. The problem with this view is that if there is any basis for language use, it seems to be the shared way of following linguistic rules. Wittgenstein suggests that our understanding of words is related to the shared ways of using words and our understanding of human behaviour. This view seems to give better grounds for understanding similarity and differences in literary interpretations than the theories of Holland, Bleich, Fish and Iser.

Karl Popper's Philosophy of Science - And the Evolution of the Popperian Worlds

This doctoral thesis in theoretical philosophy is a systematic analysis of Karl Popper's philosophy of science and its relation to his theory of three worlds. The general aim is to study Popper's philosophy of science and to show that Popper's theory of three worlds was a restatement of his earlier positions. As a result, a new reading of Popper's philosophy and development is offered and the theory of three worlds is analysed in a new manner. It is suggested that the theory of three worlds is not purely an ontological theory, but has a profound epistemological motivation. In Part One, Popper's epistemology and philosophy of science is analysed. It is claimed that Popper's thinking was bifurcated: he held two profound positions without noticing the tension between them. Popper adopted the position called the theorist around 1930 and focused on the logical structure of scientific theories. In Logik der Forschung (1935), he attempted to build a logic of science on the grounds that scientific theories may be regarded as universal statements which are not verifiable but can be falsified. Later, Popper emphasized another position, called here the processionalist. Popper focused on the study of science as a process and held that a) philosophy of science should study the growth of knowledge and that b) all cognitive processes are constitutive. Moreover, the constitutive idea that we see the world in the searchlight of our theories was combined with the biological insight that knowledge grows by trial and error. In Part Two, the theory of three worlds is analysed systematically. The theory is discussed as a cluster of theories which originate from Popper's attempt to solve some internal problems in his thinking. Popper adhered to realism and wished to reconcile the theorist and the processionalist. He also stressed the real and active nature of the human mind, and the possibility of objective knowledge. Finally, he wished to create a scientific world view.

Truth, Proof and Gödelian Arguments : A Defence of Tarskian Truth in Mathematics

One of the most fundamental questions in the philosophy of mathematics concerns the relation between truth and formal proof. The position according to which the two concepts are the same is called deflationism, and the opposing viewpoint substantialism. In an important result of mathematical logic, Kurt Gödel proved in his first incompleteness theorem that all consistent formal systems containing arithmetic include sentences that can neither be proved nor disproved within that system. However, such undecidable Gödel sentences can be established to be true once we expand the formal system with Alfred Tarski s semantical theory of truth, as shown by Stewart Shapiro and Jeffrey Ketland in their semantical arguments for the substantiality of truth. According to them, in Gödel sentences we have an explicit case of true but unprovable sentences, and hence deflationism is refuted. Against that, Neil Tennant has shown that instead of Tarskian truth we can expand the formal system with a soundness principle, according to which all provable sentences are assertable, and the assertability of Gödel sentences follows. This way, the relevant question is not whether we can establish the truth of Gödel sentences, but whether Tarskian truth is a more plausible expansion than a soundness principle. In this work I will argue that this problem is best approached once we think of mathematics as the full human phenomenon, and not just consisting of formal systems. When pre-formal mathematical thinking is included in our account, we see that Tarskian truth is in fact not an expansion at all. I claim that what proof is to formal mathematics, truth is to pre-formal thinking, and the Tarskian account of semantical truth mirrors this relation accurately. However, the introduction of pre-formal mathematics is vulnerable to the deflationist counterargument that while existing in practice, pre-formal thinking could still be philosophically superfluous if it does not refer to anything objective. Against this, I argue that all truly deflationist philosophical theories lead to arbitrariness of mathematics. In all other philosophical accounts of mathematics there is room for a reference of the pre-formal mathematics, and the expansion of Tarkian truth can be made naturally. Hence, if we reject the arbitrariness of mathematics, I argue in this work, we must accept the substantiality of truth. Related subjects such as neo-Fregeanism will also be covered, and shown not to change the need for Tarskian truth. The only remaining route for the deflationist is to change the underlying logic so that our formal languages can include their own truth predicates, which Tarski showed to be impossible for classical first-order languages. With such logics we would have no need to expand the formal systems, and the above argument would fail. From the alternative approaches, in this work I focus mostly on the Independence Friendly (IF) logic of Jaakko Hintikka and Gabriel Sandu. Hintikka has claimed that an IF language can include its own adequate truth predicate. I argue that while this is indeed the case, we cannot recognize the truth predicate as such within the same IF language, and the need for Tarskian truth remains. In addition to IF logic, also second-order logic and Saul Kripke s approach using Kleenean logic will be shown to fail in a similar fashion.

Diasporinen tietoisuus, arjen kokemukset ja kansanperinne : Tulkintoja suomessa asuvien kurdien perinnesuhteesta

Tutkielmani tavoite on selvittää millainen suhde Suomessa asuvilla kurdeilla on omaan kansanperinteeseensä. Lisäksi valotetaan perinnesuhteiden taustaa, ja sitä millainen kurdien kansanperinne elää Suomessa. Metodologisesti ja epistemologisesti tukeudun tutkielmassa folkloristiseen muistitietotutkimukseen. Lainaan ajatuksia myös sosiaalipsykologian piirissä kehittyneestä laadullisesta asennetutkimuksesta. Taustalla vaikuttaa kansanperinteen ja nationalismien yhteyksien tutkimus – erityisesti teoriat kansanperinteiden käyttämisestä kansan embleemeinä. Edellä mainittujen ohella analyyttinen viitekehys rakentuu käsitteistä diasporinen tietoisuus; etninen identiteetti; identiteettimerkki ja identiteettityö sekä metafolklore. Nämä käsitteet tavoittavat sen, mitkä seikat sekä olosuhteet ja jaetut tulkinnat muokkaavat tutkittavien perinnesuhteita, ja miten. Tutkimusaineistona on käytetty kokoamaani väljästi strukturoituun teemahaastatteluun perustuvaa haastatteluaineistoa. Aineisto koostuu yksilö-, pari- ja perhehaastatteluista. Yhteensä haastattelunauhoja kertyi lähes 25 tuntia, mikä on litteroituna noin 400 liuskaa. Täydentävinä aineistoina on käytetty videoita kahdesta kurdikulttuuria esittelevästä tilaisuudesta sekä neljää populaaria tietoa kurdeista välittävää internetsivustoa. Repertoaari- ja teema-analyysin avulla luokittelemaani haastatteluaineistoa tulkitsen tutkielmassa kansanperinteeseen kohdistuvia asenteita ilmaisevia argumentteja jäljittävän lähiluennan kautta. Tutkimuksessa selvisi, että kansanperinteen ilmiöistä erityisesti kansantanssi, kurdivaatteet ja kulttuurinsisäinen huumori ovat identiteettimerkkejä, joiden kautta peilataan omaa suhdetta kurdiuteen ja selitetään kurdikulttuurin erityislaatua. Tutkielman tulokset vahvistavat, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita ja perinteenkannattajuutta muokkaavat yksityisellä tasolla äidinkielen taitotaso, maahantuloikä ja perheen harrastuneisuus kansanperinteeseen. Analyysissa kuitenkin avautuu myös se, että Suomessa asuvien kurdien perinnesuhteita muokkaa voimakkaasti tietoisuus kurdien diasporasta ja siihen johtaneista olosuhteista sekä niiden vaikutuksista omaan kulttuuriin ja kansanperinteeseen. Tämä kollektiivinen ja poliittinen ulottuvuus on erityisen merkityksellinen oman kansanperinteen tulkitsemisessa ulospäin. Kansanperinteeseen kohdistetaan voimakkaan positiivisia asenteita ja omaa kansanperinnettä arvostetaan kansallisena aarteena. Kansanperinteiden tulkitaan kertovan kansan historiasta ja luonteesta tavalla, joka haastaa virallisen kurdialueilla valtaapitävien valtioiden historiankirjoituksen ja monipuolistaa kuvaa Lähi-idän kulttuuripiiristä. Tämän arvostuksen kautta kansanperinne koetaan hedelmällisenä kansallisen itsetunnon lähteenä ja positiivisen kulttuurisen erottautumisen mahdollisuutena. Lisäksi kansanperinteeseen kohdistuu kuitenkin asenne, jossa tulkitaan kansanperinne katoavaksi tai vähintään katoamisvaarassa olevaksi aarteeksi. Tästä syntyy arvostavien asenteiden kanssa jännite, jossa katoamisen oletus tai pelko sävyttää ilmaistua arvostusta nostalgialla ja/ tai diasporan todellisuuden ja taustojen kritiikillä. Haastatteluaineistosta käy selville, ettei kansanperinteiden läsnäoloa omassa elämässä aina tiedosteta. Monet kansanperinteen ilmiöt ja tekstuaalisetkin sisällöt kuitenkin elävät Suomessa asuvien kurdien parissa yhä sekä kokoonnuttaessa juhlimaan että jokapäiväisessä arjessa.

Kohti täydellistä hengellisyyttä : Pyhiinvaellus imitaatioperformanssina kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen hagiografiassa

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen – Angela Folignolaisen (1248–1309), Dorothea Montaulaisen (1347–1394) ja Margery Kempen (1373–1440) – pyhiinvaelluksilla suorittamien ruumiillisten ja henkisten imitaatioperformanssien suhdetta julkiseen tilaan. Imitaatioperformansseilla viitataan kyseisten naisten harjoittamaan Kristuksen, Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan seuraamiseen. Tutkimuksessa pohditaan kirjallisten representaatioiden valossa performansseja seuranneiden aikalaisten mahdollisia reaktioita ja sitä, vakuuttivatko mystikkojen performanssit yleisönsä. Tutkimuskysymysten kautta valotetaan myös keskiaikaisia käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolirooleista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona käytetään kyseisten naisen pyhimyselämäkertoja. Niiden lisäksi tukeudutaan myös sellaiseen 1200–1400-luvuilla tuotettuun englannin-, ranskan- ja galician-portugalinkieliseen kaunokirjallisuuteen, josta löytyy kuvauksia naispyhiinvaeltajista. Teoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa sovelletaan antropologista teoriaa pyhiinvaelluksesta julkisena performanssina, jonka tarkoituksena on rakentaa ja vahvistaa esittäjän identiteettiä. Mystikkonaisten performansseja analysoidaan lisäksi tilan teorioiden valossa. Pääasiallisesti kyseiset teoriat ovat sosiologisia ja antropologisia, joskin tutkimuksessa käytetään myös tutkijan omia julkista tilaa jäsentäviä termejä. Yhtä lailla hyödynnetään folkloristista teoriaa siirtymäriiteistä. Kirjallisten representaatioiden kohdalla analyysin työkaluina käytetään puolestaan kirjallisuustieteilijöiden satiirisen ironian mekanismeja ja funktioita käsitteleviä teorioita. Pro gradu -tutkielmassa päädytään kolmenlaisiin johtopäätelmiin. Ensinnäkin lähdeaineistosta käy ilmi, että Angela Folignolaisen, Dorothea Montaulaisen ja Margery Kempen performanssien suhde julkiseen tilaan oli looginen. Ulospäin näkyvät ruumiilliset performanssit suoritettiin usein sellaisessa julkisessa tilassa, jossa potentiaalista yleisöä oli tarjolla eniten. Ulospäin vain vähän näkyvät henkiset performanssit puolestaan tapahtuivat usein tilassa, jossa yleisön vähyyttä kompensoi vahva pyhyyden tuntu. Pyhiinvaellus tarjosikin naisille mahdollisuuden toteuttaa mystiikan nk. toista vaihetta, osittain myös kolmatta, ja vahvistaa siten täydelliseen hengellisyyteen pyrkivän hengellisen maallikkonaisen identiteettiä. Lähdeaineistosta käy toiseksi ilmi se, että nykytutkimuksessa on painotettu liian vähän ruumiillisuuden merkitystä naishengellisyydessä. Etenkin Dorothea Montaulainen seurasi Kristuksen ja Maria Magdaleenan esimerkkiä huomattavan usein kehossa asti tuntuvien performanssien avulla. Kolmas lähdeaineiston paljastama seikka liittyy yleisöön. On mahdollista, että mystikoiden ei onnistunut vakuuttaa performansseja seurannutta oppinutta, ”porvarillista” miesyleisöä. Kirjallisten representaatioiden valossa näyttää siltä, että se ei välttämättä hyväksynyt maskuliiniseksi koetussa julkisessa tilassa liikkunutta, sukupuolisia rajoja ylittänyttä naista. Mystikot saattoivat myös edustaa seksuaalista uhkaa, sillä yleisö yhdisti julkisessa tilassa liikkuneen naisen ruumiillisuuteen ja aistillisuuteen.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Konstruktioiden dynamiikkaa

Dynamic constructions Dynamic constructions is a study of the dynamism of Finnish grammar. Dynamism as a linguistic phenomenon is studied on both the diachronic and synchronic level. The study therefore focuses not only on the temporal changes of grammar but also on the conventionality of grammatical structures and on the interplay between closely related constructions. Dynamism is also treated as a phenomenon occurring between different varieties of Finnish. All in all, dynamism is shown to be a key feature of the nature of grammar. The study is set within the framework of cognitive linguistics and construction grammar. Both theories emphasise the role of constructions pairings of form with semantic or discourse function in the composition and development of grammar. The grammar of a language is understood to be a structured inventory of such constructions. I argue that the constructions are best studied in their original contexts of use. Thus, the study is usage-based in a strict sense. The data is compiled from various corpora consisting of both written and spoken as well as standard and non-standard Finnish. The dissertation consists of an introduction and four empirical studies. The four papers examine various Finnish constructions and thereby shed light on different aspects of the dynamism of a grammar. The first paper focuses on the diachronic development of the Finnish temporal converb essa. The second paper discusses a specific construction which includes the essa converb, that is, the mikäs on ollessa construction. Some closely related constructions and their semantic interplay are also examined. The third paper extensively studies what is generally regarded as an ellipsis of the negation verb in Finnish. By using present day Finnish data, I show that the omission of the negation verb is not an instance of mere ellipsis but rather a construction. The final paper combines the themes of the second and the third paper by focusing on closely related constructions of the negative ellipsis construction.

Thomsenista Kalimaan : Vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimushistoria vuoteen 1936

Itämerensuomalaisissa kielissä esiintyy suuri joukko sanoja, jotka muistuttavat balttilaisten kielten sanoja sekä muotonsa että merkityksensä puolesta. Yhtäläisyyksiä oli yritetty selittää eri tavoin 1700-luvulta lähtien, kunnes Vilhelm Thomsen vuonna 1869 osoitti tämän sanastokerrostuman olevan lainaa jostakin muinaisbalttilaisesta kielimuodosta nykyisten itämerensuomalaisten kielten yhteiseen kantakieleen. Vuonna 1890 Thomsen julkaisi aiheesta laajemman tutkimuksen, jossa hän esitti noin 200 muinaisbalttilaista lainaetymologiaa ja käsitteli lainojen äännevastaavuuksia sekä kielellisten kontaktien paikkaa, aikakautta ja kulttuurikontekstia. Nykykäsitys itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaisista lainasanoista perustuu tähän Thomsenin esitykseen, ainoastaan kontaktien ajoituksia on arkeologian tulosten myötä siirretty taaksepäin. Thomsen sovelsi ensimmäisenä suomalais-ugrilaisten kielten tutkimukseen aikakautensa uusinta kielitieteellistä metodia, nuorgrammatiikkaa. Nuorgrammatiikka keskittyi kielihistoriaan ja antoi eksaktit välineet etymologialle. Suomeen nuorgrammatiikan toi E. N. Setälä, jonka johdolla metodi uudisti nopeasti koko fennougristiikan ja nosti Suomen tutkimuksen kärkeen. Suomalaistutkijat tarkensivat myös Thomsenin luomaa kuvaa vanhoista balttilaisista lainoista. Setälän ohella keskeisiä etymologeja olivat J. J. Mikkola ja Heikki Paasonen. Muualla tutkimus ei ollut yhtä intensiivistä: vain liettualainen Kazimieras Būga perehtyi mainittavasti aiheeseen, ja hänenkin tutkijan uransa jäi lyhyeksi. Vasta 1910-luvun puolessa välissä Thomsenin ja Setälän teesejä alettiin kritikoida. Torsten Karsten ja K. B. Wiklund esittivät vanhimmille balttilaiskontakteille paljon kauemmas menneisyyteen ulottuvia ajoituksia kuin Thomsen. Setälän auktoriteetti kuitenkin torjui uudet teoriat, jotka on vasta paljon myöhemmin yleisesti hyväksytty. Sotien välinen kausi oli erittäin vilkkaan etymologisen tutkimuksen aikaa, ja balttilaisiakin lainoja esitettiin kymmeniä lisää. Ajan uutterimmat tutkijat olivat Heikki Ojansuu, Yrjö Toivonen ja Jalo Kalima. Luonnollisesti myös monet Thomsenin balttilaiset etymologiat korvattiin paremmin sopivilla lainaetymologioilla tai rinnastuksilla sukukielistä. Mikkola arvosteli hyvin voimakkaasti Thomsenin lainaetymologioita. Mikkolan kritiikki osoittautui pääosin pätemättömäksi, mutta on päässyt epäsuorasti vaikuttamaan myöhempään tutkimukseen. Eino Nieminen taas esitti vuonna 1934 hypoteesin, jonka mukaan ainakin osa vanhoista balttilaislainoista voisi olla peräisin muinaiskuurin kielestä, jota baltologit olivat parin vuosikymmenen ajan pyrkineet rekonstruoimaan. Jalo Kalima julkaisi vuonna 1936 oppikirjan itämerensuomalaisten kielten vanhoista balttilaislainoista. Kalima pyrki antamaan kattavan kuvan aiheesta, mutta ei onnistunut kovin hyvin. Kaliman tiedot balttilaisista kielistä eivät olleet ajan tutkimuksen tasolla, ja hän jätti kirjassansa käsittelemättä suuren osan uudempaa tutkimusta, mm. Thomsenin ajoituksia kohtaan osoitetun kritiikin sekä kymmenittäin niin Thomsenin kuin myöhempienkin tutkijoitten esittämiä etymologioita. Kaliman kirja on kuitenkin selkeästi laadittu ja sisältää uusia, ansiokkaitakin etymologioita. Kaliman jälkeen kukaan ei ole kirjoittanut yleisesitystä aiheesta. Tämän tutkielman tavoite on antaa kattava kuva vanhimpien itämerensuomalais-balttilaisten kielikontaktien tutkimuksesta ennen Kaliman oppikirjaa. Näin se voisi tasoittaa tietä uudelle alan yleisesitykselle.

Assessing organizational culture in complex sociotechnical systems : Methodological evidence from studies in nuclear power plant maintenance organizations

Failures in industrial organizations dealing with hazardous technologies can have widespread consequences for the safety of the workers and the general population. Psychology can have a major role in contributing to the safe and reliable operation of these technologies. Most current models of safety management in complex sociotechnical systems such as nuclear power plant maintenance are either non-contextual or based on an overly-rational image of an organization. Thus, they fail to grasp either the actual requirements of the work or the socially-constructed nature of the work in question. The general aim of the present study is to develop and test a methodology for contextual assessment of organizational culture in complex sociotechnical systems. This is done by demonstrating the findings that the application of the emerging methodology produces in the domain of maintenance of a nuclear power plant (NPP). The concepts of organizational culture and organizational core task (OCT) are operationalized and tested in the case studies. We argue that when the complexity of the work, technology and social environment is increased, the significance of the most implicit features of organizational culture as a means of coordinating the work and achieving safety and effectiveness of the activities also increases. For this reason a cultural perspective could provide additional insight into the problem of safety management. The present study aims to determine; (1) the elements of the organizational culture in complex sociotechnical systems; (2) the demands the maintenance task sets for the organizational culture; (3) how the current organizational culture at the case organizations supports the perception and fulfilment of the demands of the maintenance work; (4) the similarities and differences between the maintenance cultures at the case organizations, and (5) the necessary assessment of the organizational culture in complex sociotechnical systems. Three in-depth case studies were carried out at the maintenance units of three Nordic NPPs. The case studies employed an iterative and multimethod research strategy. The following methods were used: interviews, CULTURE-survey, seminars, document analysis and group work. Both cultural analysis and task modelling were carried out. The results indicate that organizational culture in complex sociotechnical systems can be characterised according to three qualitatively different elements: structure, internal integration and conceptions. All three of these elements of culture as well as their interrelations have to be considered in organizational assessments or important aspects of the organizational dynamics will be overlooked. On the basis of OCT modelling, the maintenance core task was defined as balancing between three critical demands: anticipating the condition of the plant and conducting preventive maintenance accordingly, reacting to unexpected technical faults and monitoring and reflecting on the effects of maintenance actions and the condition of the plant. The results indicate that safety was highly valued at all three plants, and in that sense they all had strong safety cultures. In other respects the cultural features were quite different, and thus the culturally-accepted means of maintaining high safety also differed. The handicraft nature of maintenance work was emphasised as a source of identity at the NPPs. Overall, the importance of safety was taken for granted, but the cultural norms concerning the appropriate means to guarantee it were little reflected. A sense of control, personal responsibility and organizational changes emerged as challenging issues at all the plants. The study shows that in complex sociotechnical systems it is both necessary and possible to analyse the safety and effectiveness of the organizational culture. Safety in complex sociotechnical systems cannot be understood or managed without understanding the demands of the organizational core task and managing the dynamics between the three elements of the organizational culture.

Feature integration in human vision

The earliest stages of human cortical visual processing can be conceived as extraction of local stimulus features. However, more complex visual functions, such as object recognition, require integration of multiple features. Recently, neural processes underlying feature integration in the visual system have been under intensive study. A specialized mid-level stage preceding the object recognition stage has been proposed to account for the processing of contours, surfaces and shapes as well as configuration. This thesis consists of four experimental, psychophysical studies on human visual feature integration. In two studies, classification image a recently developed psychophysical reverse correlation method was used. In this method visual noise is added to near-threshold stimuli. By investigating the relationship between random features in the noise and observer s perceptual decision in each trial, it is possible to estimate what features of the stimuli are critical for the task. The method allows visualizing the critical features that are used in a psychophysical task directly as a spatial correlation map, yielding an effective "behavioral receptive field". Visual context is known to modulate the perception of stimulus features. Some of these interactions are quite complex, and it is not known whether they reflect early or late stages of perceptual processing. The first study investigated the mechanisms of collinear facilitation, where nearby collinear Gabor flankers increase the detectability of a central Gabor. The behavioral receptive field of the mechanism mediating the detection of the central Gabor stimulus was measured by the classification image method. The results show that collinear flankers increase the extent of the behavioral receptive field for the central Gabor, in the direction of the flankers. The increased sensitivity at the ends of the receptive field suggests a low-level explanation for the facilitation. The second study investigated how visual features are integrated into percepts of surface brightness. A novel variant of the classification image method with brightness matching task was used. Many theories assume that perceived brightness is based on the analysis of luminance border features. Here, for the first time this assumption was directly tested. The classification images show that the perceived brightness of both an illusory Craik-O Brien-Cornsweet stimulus and a real uniform step stimulus depends solely on the border. Moreover, the spatial tuning of the features remains almost constant when the stimulus size is changed, suggesting that brightness perception is based on the output of a single spatial frequency channel. The third and fourth studies investigated global form integration in random-dot Glass patterns. In these patterns, a global form can be immediately perceived, if even a small proportion of random dots are paired to dipoles according to a geometrical rule. In the third study the discrimination of orientation structure in highly coherent concentric and Cartesian (straight) Glass patterns was measured. The results showed that the global form was more efficiently discriminated in concentric patterns. The fourth study investigated how form detectability depends on the global regularity of the Glass pattern. The local structure was either Cartesian or curved. It was shown that randomizing the local orientation deteriorated the performance only with the curved pattern. The results give support for the idea that curved and Cartesian patterns are processed in at least partially separate neural systems.

Verkkokeskustelu asiantuntijuuden kehittämisessä : Johtamisen erikoisammattitutkintoon valmistavan koulutusohjelman verkkokeskustelut dialogi-teorian näkökulmasta

Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli dialogi-teorian näkökulmasta tarkastella verkkokeskusteluissa tapahtuvaa asiantuntijuuden kehittämistä. Tutkimuksen metodinen lähestymistapa on lähinnä keskustelunanalyyttinen ja siinä keskitytään pääasiallisesti verkkokeskustelujen dialogisen rakenteen ja etenemisen selvittämiseen.Dialogia keskustelumuotona käsittelevät teoriat sekä dialogin kehittymistä kuvaava neljän keskustelukentän teoria muodostavat tutkimuksen teoriataustan. Tutkimuksella pyrittiin vastaamaan seuraaviin kysymyksiin: 1. Missä keskustelukentissä asiantuntijuuden kehittäminen tapahtuu verkkokeskusteluissa? 2. Miten siirtyminen keskustelukenttien välillä tapahtuu? 3. Mitä dialogisia toimintatapoja verkkokeskusteluissa esiintyy? 4. Miten dialogin symmetria toteutuu verkkokeskusteluissa? 5. Minkälaisia tiimienvälisiä eroja verkkokeskusteluissa esiintyy keskustelukenttien, dialogisten toimintatapojen, dialogin symmetrian suhteen? Tutkimuksessa käytetty tutkimusmenetelmä rakennettiin aikaisempien verkossa tapahtuvan dialogin tutkimiseen käytettyjen menetelmien sekä dialogin kehittymistä kuvaavan keskustelukenttäteorian pohjalle. Tutkimuksen aineisto kerättiin johtamisen erikoisammattitutkintoon valmistavaan koulutukseen kuuluvista verkkokeskusteluista. Tutkimushenkilöt olivat sivistystoimenjohtajia, opetuspäälliköitä ja rehtoreita (12 naista,12 miestä). Tutkimuksessa analysoitiin yhteensä 10 keskustelua, jotka sisälsivät 340 viestiä. Verkkokeskustelut jakautuivat koko koulutusryhmän keskusteluihin sekä koulutusryhmästä muodostettujen neljän eri tiiminkeskusteluihin. Tulokset osoittavat, että dialogin kehittymisen kannalta verkkokeskusteluissa eniten ongelmia aiheuttavat keskustelujen symmetrisyyden toteutuminen ja yhteisen ymmärryksen luominen. Erityisen vaikeaksi verkkokeskusteluissa osoittautui taustateorian mukaiseen luovaan, virtaavaan dialogiin pääseminen. Tutkimustulosten perusteella voidaan todeta, että asiantuntijuuden kehittämiseen pyrkivän, dialogi-teorianmukaisen verkkokeskustelun synnyttäminen on vaikeaa ja vaatii tietoista dialogin taitojen harjoittelemista.