Kiinan kielen automaattinen käsittely ja kieliteknologia

Tutkielma käsittelee kiinan kielen automaattista käsittelyä ja kieliteknologiaa. Kieliteknologian osa-alueista keskitytään kiinan kielelle tyypilliseen sanarajatunnistus- eli segmentointiongelmaan, joka kumpuaa kiinan kielen kirjoitusjärjestelmän erityispiirteistä. Tutkielma on aihepiiriä esittelevä pilottitutkimus, jonka tarkoitettu lukijaryhmä on kiinan kieliteknologisesta tutkimuksesta kiinnostuneet opiskelijat ja tutkijat. Lähdemateriaali koostuu englannin- ja kiinankielisestä kirjallisuudesta, lähinnä konferenssiartikkeleista. Tutkielma esittelee kiinan kirjoitusjärjestelmää automaattisen käsittelyn näkökulmasta, käsittelee perinteisten ja yksinkertaistettujen merkkien eroja, merkkikoodauksia sekä erilaisia lähestymistapoja käyttäviä syöttöjärjestelmiä. Kirjoitusjärjestelmän esittely tarjoaa esitietoja kielen rakenteen ymmärtämiseksi sekä rakentaa pohjaa sanarajatunnistusta käsitteleviä osuuksia varten. Sanarajatunnistus- eli segmentointiongelma johtuu kiinan kirjoitusjärjestelmästä, jossa sanojen välejä ei merkitä välilyönneillä. Kielen kieliteknologista käsittelyä varten sanojen rajat tulee kuitenkin selvittää. Sanarajatunnistusjärjestelmät ovat tietokoneohjelmia, jotka etsivät ja merkitsevät nämä rajat automaattisesti. Tehtävä ei kuitenkaan ole yksinkertainen kielen monitulkintaisuuksien ja ns. tuntemattomien sanojen vuoksi. Joissain tilanteissa ei ole olemassa yksiselitteisen oikeaa segmentointia. Tutkielmassa esitellään kaksi segmentointijärjestelmää, keskittyen erityisesti niiden toiminnan kuvaukseen lukijalle ymmärrettävässä muodossa. Tärkeää on menetelmien ymmärtäminen, ei tekniset yksityiskohdat. Lopuksi paneudutaan segmentointijärjestelmien evaluaation ongelmiin. Sanarajatunnistusta suorittavien ohjelmien vertailu on usein hankalaa, koska monissa tapauksissa järjestelmät eivät tuota yhteismitallisia tuloksia. Tutkielmassa esitellään yritys saada aikaan yhteismitallisia evaluaatiomenetelmiä segmentointiohjelmien Chinese Word Segmentation Bakeoff -kilpailujen muodossa. Tutkielmassa todetaan sanarajatunnistusongelman olevan tärkeä tutkimuskohde. Ratkaisemattomia ongelmia on kuitenkin edelleen, tärkeimpänä evaluaatio. Avainsanat – Nyckelord – Keywords kiinan kieli, sanarajatunnistus, segmentointi,kirjoitusmerkit, merkkikoodaukset, kiinan syöttötavat

Melun sieto kaupunkielämän välttämättömyytenä : Melu ympäristöongelmana ja sen synnyttämien reaktioiden kulttuurinen käsittely Helsingissä

Tolerance of Noise as a Necessity of Urban Life. Noise pollution as an environmental problem and its cultural perceptions in the city of Helsinki This study looks at the noise pollution problem and the change in the urban soundscape in the city of Helsinki during the period from the 1950s to the present day. The study investigates the formation of noise problems, the politicization of the noise pollution problem, noise-related civic activism, the development of environmental policies on noise, and the expectations that urban dwellers have had concerning their everyday soundscape. Both so-called street noise and the noise caused by, e.g., neighbors are taken into account. The study investigates whether our society contains or has for some time contained cultural and other elements that place noise pollution as an essential or normal state of affairs as part of urban life. It is also discussed whether we are moving towards an artificial soundscape, meaning that the auditory reality, the soundscape, is more and more under human control. The concept of an artificial soundscape was used to crystallize the significance of human actions and the role of modern technology in shaping soundscapes and also to link the changes in the modern soundscape to the economic, political, and social changes connected to the modernization process. It was argued that the critical period defining noise pollution as an environmental problem were the years from the end of the 1960s to the early 1970s. It seems that the massive increase of noise pollution caused by road traffic and the introduction of the utopian traffic plans was the key point that launched the moral protest against the increase of noise pollution, and in general, against the basic structures and mindsets of society, including attitudes towards nature. The study argues that after noise pollution was politicized and institutionalized, the urban soundscape gradually became the target of systematic interventions. However, for various reasons, such as the inconsistency in decision making, our increased capacity to shape the soundscape has not resulted in a healthy or pleasant urban soundscape. In fact the number of people exposed to noise pollution is increasing. It is argued that our society contains cultural and other elements that urge us to see noise as a normal part of urban life. It is also argued that the possibility of experiencing natural, silent soundscapes seems to be the yardstick against which citizens of Helsinki have measured how successful we are in designing the (artificial) soundscape and if the actions of noise control have been effective. This work discusses whose interests it serves when we are asked to accept noise pollution as a normal state of affairs. It is also suggested that the quality of the artificial soundscape ought to be radically politicized, which might give all citizens a better and more equal chance to express their needs and wishes concerning the urban soudscape, and also to decide how it ought to be designed.

Hiokerejektien käsittely MC-sakeudessa

Työn tavoitteena oli optimoida LWC-paperitehtaan kahden hiomolinjan rejektinkäsittelyt. Uusituilla rejektilinjoilla on käytössä keskisakeusrejektinjauhatus. Työn keskeinen osa oli teräkoeajot, teräsarjoja tutkittiin kuusi, kolme molemmilla linjoilla. Kahdessa ensimmäisessä teräkoeajossa oli molemmilla linjoilla samanlaiset jauhinterät. Teräkoeajojen tuloksista havaittiin yleisellä tasolla, että suurin osa mitatuista ominaisuuksista parani jauhatusastetta nostettaessa. Ainoastaan repäisylujuus heikkeni. Terävaihtoehdoista pystyttiin poimimaan molemmille linjoille sopiva terävaihtoehto. Rejektinlajittelun havaittiin parantavan edelleen massan laatuominaisuuksia, paitsi repäisylujuutta. Toisena osuutena vertailtiin keskisakeusjauhimen terävaihtoehtoa, jolla saavutettiin hyviä tuloksia, toisen paperitehtaan korkeassa sakeudessa jauhettuun rejektiin. Korkeasakeusjauhimen terää ei erityisesti valikoitu koeajoa varten. Tuloksista havaittiin, että keskisakeusjauhimella saadaan aikaan varsin hyvää LWC-paperiin käytettävää massaa. Keskisakeudessa jauhettu massa oli monilta ominaisuuksiltaan jopa parempaa kuin korkeasakeusjauhimen massa. Työn kolmannessa osuudessa ajettiin rejektilinjalla sakeuskoeajo. Sakeuskoeajosta havaittiin, että optiset ominaisuudet olivat parhaimmillaan jauhimen MC-sakeusalueen keskivaiheilla. Jauhatussakeuden noustessa kuidut jäivät jäykemmiksi ja karkeammiksi. Tikkupitoisuus oli sitä pienempi, mitä alhaisempaa jauhatussakeutta käytettiin. Sakeudella ei ollut selvää vaikutusta lujuusominaisuuksiin. Tulosten perusteella paras jauhatussakeus keskisakeusjauhimella oli sakeusalueen puoliväli. Työn viimeisenä osana selvitettiin miten kytkentämuutos, jossa rejektilinjan viimeisen lajittimen rejekti käännettiin palaamaan jälkilajittelun sijaan rejektilinjan kaariseulalle, vaikutti koko hiomon kapasiteettiin ja rejektilinjan massan laatuun. Koeajojen tuloksena havaittiin, että kytkentämuutolla pystyttiin nostamaan koko hiomon kapasiteettia ja rejektilinjan akseptin laatu parani.

”Vu-huu, vu-huu Pikkuveli! Nyt surffataan täällä ylhäällä!” Lastenkirjallisuuden käsittely haastattelun ja sadutuksen menetelmillä osallisuuden näkökulmasta

Tässä tutkimuksessa selvitettiin minkälaista tietoa haastattelu ja sadutus antavat lasten kokemuksesta lastenkirjallisuudesta ja miten nämä tiedonhankintatavat näyttäytyvät suhteessa lapsen osallisuuteen. Kielellisten taitojen perusteella tutkimuskohteeksi valittiin esikouluikäiset lapset. Tutkimuksen otos oli yhden kokopäiväryhmän esikoululaiset, joista neljä viidestä halusi olla mukana tutkimuksessa. Lapsille luettiin pienryhmässä kirja Pikkuveli ja Katto-Kassinen. Tämän jälkeen heidät haastateltiin ja sadutettiin. Aineisto järjestettiin sisällönanalysointimenetelmin. Haastattelu toi näkyväksi lapsen muistia ja ymmärrystä kirjan henkilöistä ja tapahtumista. Sadutuksessa näkyi enemmänkin lapsen intuitio kirjasta ja sen päähenkilön hahmosta. Sadutuksen kautta lapset ilmaisivat positiivisia mielikuviaan kirjasta, kun taas haastattelu toi esiin laajemman skaalan kirjan sisäisistä skeemoista. Sadutus menetelmänä on osallistavampi kuin haastattelu, mutta molemmissa menetelmissä osallisuuden aste riippuu lapsen tietoisuudesta taustalla vaikuttavasta ajatusmaailmasta. Miksi tätä tehdään ja kuka on päättänyt minun osallistumisestani toimintaan? Tutkimusta tehdessä selkeni myös, että molemmat tavat voivat olla monella eri osallisuuden tasolla, riippuen juuri vastauksista aiempiin kysymyksiin. Myös lapsen ollessa tilanteessa toimijana, voi osallisuuden taso muuttua riippuen lapsen tai tilanteen kehittymisestä.

Tuomioesityksen käsittely dispositiivisen periaatteen ja tuomiovallan käytön suhteen kannalta

Tuomioesitys on uudenlainen rikosoikeudenkäynnin perustava asiakirja, syyteneuvottelujen päätteeksi syyttäjän ja vastaajan kesken laadittu esitys rikosasian ratkaisemisesta. Tuomioesitys käsitellään tunnustamisoikeudenkäynnissä, vastaajan tunnustuksen luotettavuuden arviointiin keskittyvässä kevennetyssä pääkäsittelyssä. Tutkielmassa tarkastellaan, mitä rikosasian käsittely tuomioesityksen muodossa merkitsee tuomioistuimen tuomiovallan käytön kannalta. Tutkielmassa selvitetään ensinnäkin, millaista määräysvaltaa asianosaisille on annettu yhtäältä tuomioesityksenä käsiteltävän rikosasian muotoamisessa ja toisaalta sen käsittelyyn vaikuttamisessa. Tämän lisäksi tarkastellaan, miten mainitunlainen asianosaisten määräysvallan lisäys vaikuttaa tuomioistuimen tuomiovallan käyttöön. Periaatteiden tasolla tutkielmassa on kyse dispositiivisen periaatteen voimistumisesta tuomioistuimen harkintavallan kustannuksella. Syytteestä poiketen tuomioistuin on sidottu tuomioesitykseen otetun teonkuvauksen lisäksi tuomioesityksen mukaiseen teon oikeudelliseen arviointiin ja siihen valittuihin rikosnimikkeisiin. Tuomioesityksen käsittelyssä tuomioistuimen harkintavaltaa on rajattu, mutta tuomioistuimella on kuitenkin harkintavaltaa rangaistuksen mittaamisessa. Koska tuomioistuin voi myös jättää tuomioesityksen käsittelyn sillensä ja irtaantua asian käsittelystä ottamatta kantaa vastaajan syyllisyyteen, tuomiovallan käytön voidaan katsoa säilyvän pääpiirteissään tuomioistuimella myös tunnustamisoikeudenkäynnissä. Tuomioesityksen tuomioistuinkäsittely sisältää kuitenkin muodollisen tuomiovallan käytön piirteitä, joiden voimistumista rikosprosessissa ei voida pitää toivottavana kehityksenä. Tutkielmassa on hyödynnetty oikeusdogmaattista tutkimusotetta ja lähdeaineistona pääosin kotimaista oikeuskirjallisuutta ja virallisaineistoa.

Scottish Football Association or Sweet Fanny Adams

Tämä pro gradu -tutkielma käsittelee kielisidonnaisen huumorin kääntämistä. Ennen itse kääntämisen käsittelyä täytyy kuitenkin määritellä mitä tarkoitetaan käsitteellä kielisidonnainen huumori . Aluksi käsitellään huumoria ja sen ominaisuuksia sekä huumorin ja kulttuuristen, fysiologisten ja sosiaalisten tekijöiden suhdetta. Huumori syntyy kun tietyt odotukset rikotaan, eli toimitaan joidenkin normien vastaisesti. Huumorin eräitä perusperiaatteita ovat ristiriitaisuus ja yhteensopimattomuus. Kielisidonnaisessa huumorissa ristiriitaisuus ja yhteensopimattomuus on havaittavissa kielen tasolla: kieltä käytetään tuottamaan moniselitteinen tai -mielinen koominen ilmaus. Sanaleikki, jossa käytetään yhtä sanaa jolla on yksi tai useampi merkitys, on tyypillinen esimerkki kielisidonnaisesta huumorista. Mutta kielisidonnainen huumori ei rajoitu pelkästään tämänkaltaisiin sanaleikkeihin (engl. pun), vaan kattaa käsitteenä laajemman valikoiman erilaisia kielisidonnaisen huumorin muotoja, esimerkiksi monimerkityksiset nimet, idiomaattisilla ilmauksilla tuotettu huumori, akrostikonit, kirjoituksen konventioita rikkomalla tuotettu huumori jne. Kielisidonnainen huumori on tutkielmassa luokiteltu ja määritelty omaksi huumorin alalajikseen. Kielisidonnaisen huumorin kielellinen monimerkityksisyys tekee sen kääntämisestä vaikeampaa kuin sellaisen tekstin, jossa kielen tasolla ei ilmene monimerkityksisyyttä. Tästä syystä kielisidonnainen huumori tarvitsee erilaisen käännösstrategian kuin esimerkiksi tieteellinen teksti. Seuraavaksi käydään aluksi läpi joitakin käännösteorian keskeisiä käsitteitä ja niiden suhdetta ja vaikutuksia kielisidonnaisen huumorin kääntämiseen. Sitten kuvataan kielisidonnaisen huumorin käännösprosessi, joka jakautuu kolmeen osaan: tunnistaminen, analyysi ja kääntäminen. Näiden kolmen pohjalta laaditaan kuuden eri käännösstrategian ryhmä. Kuusi eri päästrategiaa ovat käännössidonnaisen huumorikategorian säilyttäminen, kirjaimellinen käännös, muun tyylikeinon käyttäminen, kompensaatio, poisjättö ja toimitukselliset keinot. Strategiat käydään läpi deskriptiivisesti ja niiden käyttöä valaistaan esimerkkien avulla. Osa päästrategioista jakautuu alastrategioihin, jotka kuvaavat tarkemmin, minkälaisin keinoin lähtökielen kielisidonnainen käännösongelma voidaan siirtää kohdekieleen. Strategiat pyritään kuvaamaan siten, että ne voisivat olla avuksi käännettäessä minkä tahansa kieliparin välillä. Vaikka kuvatut käännösstrategiat käydään läpi deskriptiivisesti, on pyrkii tutkielma myös olemaan avuksi käytännön tilanteissa kielisidonnaista huumoria käännettäessä. Tätä varten on tutkielman lopussa annettu kuvaus yhden kielisidonnaisen huumoriongelman kääntämisprosessista. Yhdistämällä teoria käytäntöön kuvataan käännösprosessiesimerkissä yhden kielisidonnaisen huumoriongelman analyysi-ja kääntämisvaiheet. Tuloksena on viisi erilaista versiota samasta lähtötekstin käännösongelmasta. Tutkielma siis ensinnäkin määrittelee, mitä ja minkälaista on kielisidonnainen huumori sekä luokittelee sen. Toisekseen tutkielma kuvaa sen käännösprosessin ja määrittelee eri käännösstrategiat. Lisäksi esimerkin avulla esitellään eri käännösvaihtoehtoja. Avainsanat: kääntäminen, huumori, sanaleikki, kielisidonnainen

Language change as an evolutionary process

In the thesis it is discussed in what ways concepts and methodology developed in evolutionary biology can be applied to the explanation and research of language change. The parallel nature of the mechanisms of biological evolution and language change is explored along with the history of the exchange of ideas between these two disciplines. Against this background computational methods developed in evolutionary biology are taken into consideration in terms of their applicability to the study of historical relationships between languages. Different phylogenetic methods are explained in common terminology, avoiding the technical language of statistics. The thesis is on one hand a synthesis of earlier scientific discussion, and on the other an attempt to map out the problems of earlier approaches in addition to finding new guidelines in the study of language change on their basis. Primarily literature about the connections between evolutionary biology and language change, along with research articles describing applications of phylogenetic methods into language change have been used as source material. The thesis starts out by describing the initial development of the disciplines of evolutionary biology and historical linguistics, a process which right from the beginning can be seen to have involved an exchange of ideas concerning the mechanisms of language change and biological evolution. The historical discussion lays the foundation for the handling of the generalised account of selection developed during the recent few decades. This account is aimed for creating a theoretical framework capable of explaining both biological evolution and cultural change as selection processes acting on self-replicating entities. This thesis focusses on the capacity of the generalised account of selection to describe language change as a process of this kind. In biology, the mechanisms of evolution are seen to form populations of genetically related organisms through time. One of the central questions explored in this thesis is whether selection theory makes it possible to picture languages are forming populations of a similar kind, and what a perspective like this can offer to the understanding of language in general. In historical linguistics, the comparative method and other, complementing methods have been traditionally used to study the development of languages from a common ancestral language. Computational, quantitative methods have not become widely used as part of the central methodology of historical linguistics. After the fading of a limited popularity enjoyed by the lexicostatistical method since the 1950s, only in the recent years have also the computational methods of phylogenetic inference used in evolutionary biology been applied to the study of early language history. In this thesis the possibilities offered by the traditional methodology of historical linguistics and the new phylogenetic methods are compared. The methods are approached through the ways in which they have been applied to the Indo-European languages, which is the most thoroughly investigated language family using both the traditional and the phylogenetic methods. The problems of these applications along with the optimal form of the linguistic data used in these methods are explored in the thesis. The mechanisms of biological evolution are seen in the thesis as parallel in a limited sense to the mechanisms of language change, however sufficiently so that the development of a generalised account of selection is deemed as possibly fruiful for understanding language change. These similarities are also seen to support the validity of using phylogenetic methods in the study of language history, although the use of linguistic data and the models of language change employed by these models are seen to await further development.

On the Origin of Ideas : An Abductivist Approach to Discovery

The purpose of this study is to analyze and develop various forms of abduction as a means of conceptualizing processes of discovery. Abduction was originally presented by Charles S. Peirce (1839-1914) as a "weak", third main mode of inference -- besides deduction and induction -- one which, he proposed, is closely related to many kinds of cognitive processes, such as instincts, perception, practices and mediated activity in general. Both abduction and discovery are controversial issues in philosophy of science. It is often claimed that discovery cannot be a proper subject area for conceptual analysis and, accordingly, abduction cannot serve as a "logic of discovery". I argue, however, that abduction gives essential means for understanding processes of discovery although it cannot give rise to a manual or algorithm for making discoveries. In the first part of the study, I briefly present how the main trend in philosophy of science has, for a long time, been critical towards a systematic account of discovery. Various models have, however, been suggested. I outline a short history of abduction; first Peirce's evolving forms of his theory, and then later developments. Although abduction has not been a major area of research until quite recently, I review some critiques of it and look at the ways it has been analyzed, developed and used in various fields of research. Peirce's own writings and later developments, I argue, leave room for various subsequent interpretations of abduction. The second part of the study consists of six research articles. First I treat "classical" arguments against abduction as a logic of discovery. I show that by developing strategic aspects of abductive inference these arguments can be countered. Nowadays the term 'abduction' is often used as a synonym for the Inference to the Best Explanation (IBE) model. I argue, however, that it is useful to distinguish between IBE ("Harmanian abduction") and "Hansonian abduction"; the latter concentrating on analyzing processes of discovery. The distinctions between loveliness and likeliness, and between potential and actual explanations are more fruitful within Hansonian abduction. I clarify the nature of abduction by using Peirce's distinction between three areas of "semeiotic": grammar, critic, and methodeutic. Grammar (emphasizing "Firstnesses" and iconicity) and methodeutic (i.e., a processual approach) especially, give new means for understanding abduction. Peirce himself held a controversial view that new abductive ideas are products of an instinct and an inference at the same time. I maintain that it is beneficial to make a clear distinction between abductive inference and abductive instinct, on the basis of which both can be developed further. Besides these, I analyze abduction as a part of distributed cognition which emphasizes a long-term interaction with the material, social and cultural environment as a source for abductive ideas. This approach suggests a "trialogical" model in which inquirers are fundamentally connected both to other inquirers and to the objects of inquiry. As for the classical Meno paradox about discovery, I show that abduction provides more than one answer. As my main example of abductive methodology, I analyze the process of Ignaz Semmelweis' research on childbed fever. A central basis for abduction is the claim that discovery is not a sequence of events governed only by processes of chance. Abduction treats those processes which both constrain and instigate the search for new ideas; starting from the use of clues as a starting point for discovery, but continuing in considerations like elegance and 'loveliness'. The study then continues a Peircean-Hansonian research programme by developing abduction as a way of analyzing processes of discovery.

Suomalaisten nuorten historiakulttuuri : Historian kohtaaminen ja käyttö 8.-luokkalaisten nuorten arkipäivän elämässä

Tutkimuskohteenani on vuonna 1988 syntyneiden suomenkielisten suomalaisten nuorten historiakulttuuri ja historiatietoisuus. Tutkimustehtävä kiteytyi kolmeen pääkysymykseen: mitkä historian välittäjäkanavat vaikuttavat eniten nuorten käsityksiin menneisyydestä, millä tavoin ja kuinka usein nuoret törmäävät historiaan arkielämässään ja millaiset historialliset tapahtumat ovat nuorille merkityksellisiä. Tutkimusjoukko muodostui 1093 kahdeksasluokkalaisesta, jotka vastasivat lomakekyselyyn kevätlukukaudella 2003. Menetelmänä käytettiin ryväsotantaa. Kyselylomake sisälsi pääosin suljettuja kysymyksiä. Tutkimuksen metodit ovat pääosin kvantitatiivisia. Analyysissa käytettiin frekvenssilaskentaa, keskiarvojen vertailua sekä havainnollistuksena taulukoita ja pylväsdiagrammeja. Kvantitatiivisilla menetelmillä kartoitettiin yleiskuvaa nuorten historiakulttuurista sekä eroja tyttöjen ja poikien välillä. Kvalitatiivista tutkimusotetta käytettiin avointen kysymysten kohdalla sekä analysoitaessa historian välittäjäkanavia julkisten ja kansanomaisten - oman, perheen ja suvun sisäisten sekä suvun ulkopuolisten - historian esityksinä. Nuorten historiatietoisuutta muokkaa eniten kouluopetus, jota vahvistaa median ylläpitämä julkinen historiakulttuuri. Viikoittaisissa historian kohtaamisissa poikien historiakulttuuria leimasivat tyttöjä enemmän julkiset historianesitykset - sanomalehdet ja visuaalinen eläytyminen television kautta - sekä historialliset roolipelit. Tyttöjen viikoittaisessa historian kohtaamisessa nousi voimakkaasti esille oman, henkilökohtaisen ja suvun historian käsittely päiväkirjan kirjoittamisen, muistoesineiden ja valokuvien kautta.Tytöt käyttävätkin historiaa oman elämänhistoriansa jäsentämisen sekä tradition siirtämisen tarkoituksessa. Nimenomaan heidän kauttaan näyttää elävän vahvana suvun muisteluperinne. Vaikka nuoret kohtaavat kansanomaisia historianesityksiä enemmän kuin julkista historiakulttuuria, heidän historiatietoisuutensa keskittyy jälkimmäiseen. He mieltävät tärkeäksi historiaksi lähinnä kansallisen menneisyyden ja historiakulttuurin julkiset muodot. Kouluopetuksen vaikutus näkyi nuorten vahvana uskona kansalliseen kertomukseen. Nuoret näkevät erityisen tärkeäksi Suomen itsenäisyyden ja Suomen sodat 1939-45 voitettuina itsenäisyyskamppailuina. Mannerheimia arvostettiin Suomen historian tärkeimpänä samaistumiskohteena ja Suomen sotien merkitys kulminoitui suvun jäsenten kohtaloiden ja kansallisen julkisen historian limittymiseen. Historian reseptiossa jatkotutkimuksen aiheita voisivat olla maaseudulla ja kaupungissa elävien nuorten historiakulttuurien erojen sekä erilaisten historiakulttuuristen alaryhmien hahmottaminen. Empiiristä kartoitusta ja vertailevaa tutkimusta voisi tehdä myös eri ikäryhmien historiakulttuurien välillä.

Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

Three Sides of a Wall : Obstacles and Border States in Paul Auster's Novels

Tutkielmani käsittelee yhdysvaltalaisen kirjailijan Paul Austerin (s. 1947) romaanituotannossa esiintyviä esteitä ja rajatiloja. Erityisesti olen kiinnostunut siitä, miten Auster liittää nämä "marginaalitilat" amerikkalaiseen vapauden ja laajentumisen ideologiaan sekä kieleen ja kirjoittamiseen. Austerin romaaneissa esteiden ja rajatilojen käsittely voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa henkilöt ovat vahvojen esteiden rajoittamia tai rakentavat niitä itse. Rajoittuneisuus ei kuitenkaan aina tunnu häiritsevän heitä - itse asiassa monet päähenkilöistä tuntevat itsensä onnellisiksi tai vähintäänkin tyytyväisiksi joutuessaan esteen takia pysähdyttämään vapaan liikkeensä. Toisessa vaiheessa henkilöt pyrkivät ylittämään tai rikkomaan esteen päästäkseen toiselle puolelle. Kuten amerikkalaiset esi-isänsä aikoinaan, he etsivät rajatonta, laajaa ja tyhjää tilaa - "suurta tuntematonta" valloitettavakseen. Tällaisen tilan kohdatessaan he joutuvat kuitenkin usein epävarmuuden valtaan. Kolmas vaihe on tutkielmani kannalta tärkein: välitila, josta käytän työssäni nimitystä "in-betweenity". Tähän vaiheeseen päästään kulkemalla ensin kahden muun vaiheen kautta. Juuri tietoisuus näistä kahdesta muusta vaiheesta synnyttää tämän kolmannen tilan, eräänlaisen rajatilan, jossa tajutaan sekä esteiden että esteettömyyden tärkeys. Tämä välitila on Austerille tyypillinen tila, joka kertoo paitsi amerikkalaisen unelman paradoksaalisuudesta myös (kaunokirjallisen) kielenkäytön prosessista. Monet Austerin kirjojen muurin rakentajista tai purkajista voidaan nähdä kirjailijahahmoina, joiden omituinen suhde esteisiin ja rajoihin kumpuaa juuri siitä rajatilasta, jonka asukkaita he kielentaiteilijoina väistämättä ovat. Tällaisen tilan/tilattomuuden kuvaaminen tekee Austerista oman postmodernin aikamme tärkeän kirjailijan - kirjailijan, joka sen sijaan, että pyrkisi eroon paradokseista, sijoittaa hahmonsa niiden sisään. Rajoihin ja esteisiin liittyvä problematiikka ei kuitenkaan ole pelkästään nykyajan ongelma vaan kysymys, joka ihmisen toisaalta rajoja kaipaavan toisaalta rajattomuutta kaipaavan luonteen vuoksi säilyy aina ajankohtaisena. Avainsanat: Paul Auster, este, muuri, raja, Yhdysvallat

Vapaata mielenjuoksua : Suomenkielisen freestyle-rapin ilmenemismuodot, estetiikka ja kompositio

The thesis is about Finnish freestyle-rap, a modern form of oral poetry producing improvised rap lyrics at the moment of performance. The research material consists of interviews with seven freestyle experts and a DVD from Finnish Rap Championships 2005 containing freestyle-rap. The thesis has three goals: describing the different variations or subgenres of freestyle, outlining the esthetics and register of freestyle, and examining the composition of freestyle. The research material acts a central role in the thesis but the theoretical framework is also wide: cornerstones are John Miles Foley's register analysis, oral formulaic theory and William Levelt's psycholinguistic theory on planning of speech. Freestyle is divided into three partially overlapping genres with slight variation in conventions. The genres are freestyle battle, cypher, and live freestyle. Freestyle's esthetics are composed of certain qualities and preferences: the rhyme is a syllabically repeating vocal rhyme. The rapping must be synchronised with the background rhythm and the rhyme comes in the end of the line. The lyrics must be somehow anchored to the surroundings and the moment of performance. The style of rapping, ie. flow, has to be personal one way or the other. Individual formulas are used to some extent in freestyle compostition. When planning the lines, all other content is subordinate to the rhyme, whose phonetic processing is the primary act in the planning of freestyle. This discovery sets Levelt's theory open to doubt.

Kaunhiista kauhniiseen, satheesta satteeseen : Jälkitavuissa säilyneen h:n variaatiosta Pellossa vuoden 1995 aineiston valossa

Tutkielmassa tarkastellaan jälkitavuissa säilyneen, alun perin vokaalienvälisen h:n nykyedustusta Tornionlaakson Pellossa sosiolingvistisen teorian valossa. Keskeisenä tutkimusongelmana on variaation jasen muuttumisen suunnan selvittäminen, mitä tutkitaan sekä näennäis- että reaaliajallisen metodin turvin. Lisäksi pohditaan, millaiset kielensisäiset tekijät muutoksia ohjaavat. Reaaliaikaisen vertailun mahdollistavat Kirsi Kunnarin vuonna 1983 valmistuneen pro gradu -työn jälkitavujen h:ta koskevat tulokset Pellosta (informantit syntyneet vuosina 1898-1967). Pääpaino on kuitenkin näennäisajallisessa vertailussa; variaatiota tarkastellaan yksityiskohtaisesti erityisesti kielelliseltä kannalta, mikä on vaatinut perusteellista aineiston käsittelyä. Näennäisajallisessa tarkastelussa verrataankahden haastatellun ikäryhmän kieltä: nuorten (syntyneet vuosina 1986-1977) ja keski-ikäisten (syntyneet vuosina 1964-1945). Nuoria informantteja, joita on 14, on haastateltu pääosin pareittan. Vertailuryhmä, keski-ikäiset, koostuu heidän vanhem mistaan (7 informanttia). Nauhatunteja on yhteensä n. 13. Tulokset osoittavat, että toisin kuin muualla Peräpohjolassa, yleiskielen mukainen katovariantti (kou-luun) ei ole merkittävästi yleistynyt pellolaisten puhekielessä viimeisten neljän sukupolven aikana. Vokaalienvälisessä asemassa (koulu-h-un) h:ta ei nykypellolaisilla enää tapaa, ja ns. sisäheittoinenvariantti (koul-huun) on nuorten ryhmässä selvästi vähemmän suosiossa kuin keski-ikäisillä. Tornionjoki­laaksolainen, metateettinen h-variantti (kouh-luun) on yhä elinvoimainen: sen käyttö on nuorillakin lisääntynyt. Metateesi ei ole kuitenkaan kvantitatiivisesti juurikaan yleistynyt niissä fonotaktisissa ympäristöissä, joissa se aiheesta tehdyn väitöskirjan (1992) mukaan on ollut aiemmilla sukupolvilla harvinainen. Tätä saattaa osittain selittää tiettyjen puhekielisyyksien yleistyvä käyttö, mikä vaikuttaa eniten juuri näissä fonotaktisissa ympäristöissä siten, ettei metateesin toteutumiselle ole edellytyksiä. Pellon nykyisessä jälkitavujen h:n variaatiossa on osallisena vielä yksi variantti: assimiloitunut h (talhoon > talloon; toisheen > toisseen; kauphaan > kauppaan). Aiemmin tutkituilla sukupolvilla assimilaatiomuutos on ollut harvinainen, mutta nyt se on yleistynyt erityisesti nuorilla tytöillä. h:n assimilaatiossa syntyvät muodot lankeavat usein yhteen alueella jokseenkin fonemaattisena esiintyvän yleisgeminaation kanssa, osa muodoista muistuttaa erikoisgeminaatiota ja pieni osa yleiskielisiä muotoja. Tutkielmassa kyseenalaistetaan kielellisten seikkojen nojalla kyseisten muotojen tulkitseminen h:n assimilaatiosta johtuvaksi: assimiloituneiksi tulkituissa h-tapauksissa sekä konsonantin että sitä seuraavan vokaalin pituusdistribuutiot tukevat ajatusta, että ainakin yleisgeminaatiokonteksteissa assimilaatiomuodot ovat puhujan kannalta "mentaalista geminaatiota". Assimilaatiomuodot rinnastetaan tutkielmassa katomuotoihin sikäli, että niissäkin h on tasoittunut. Merkittävä ero on tavujen kvantiteettisuhteissa: assimilaatiomuodoissa ne säilyvät ennallaan (tal-hoon > tal-loon), katomuodoissa muuttuvat (ta-loon). h:n assimilaatiolla ja metateesilla epäillään aineistonperusteella olevan yhteisen tehtävän: sisäheittoisten talhoon, satheen -muotojen karttaminen tavujen kavantiteettisuhteita rikkomatta. Esitetyn hypoteesin mukaan syynä ovat suomen fonotaksille vieraat konsonantin + h:n yhtymät, jotka aikoinaan syntyivät murteeseen vokaalin heityttyä h:n edeltä.