“YK:n ihmisoikeudet vankiloihin!” Marraskuun liikkeen suomalaisen kontrollipolitiikan kritiikki 1967—1972

Tutkimukseni aihe on Marraskuun liike, vuosina 1967-1972 toiminut suomalainen kontrollipoliittinen yhdistys. Marraskuun liike kuului 1960-luvun protestisykliin ja oli yksi rauhanliike Sadankomitean mallin mukaan perustetuista ns. yhden asian liikkeistä. Marraskuun liike ilmoitti ajavansa inhimillisempää ja järkiperäisempää kontrollipolitiikkaa. Se puolusti kontrollipolitiikan kohteiksi joutuneiden ihmisten eli vankien, asunnottomien alkoholistien, koulukotinuorten ja muiden kontrollitoimenpiteiden kohteeksi joutuneiden ja poikkeaviksi kutsumiensa ihmisten oikeuksia. Tutkimuskysymykseni koskivat Marraskuun liikkeen vaatimuksia, toimintaa ja ideologiaa. Näkökulmia tutkimuskohteeseen olivat tieteellisten teorioiden ja tiedon, ihmisoikeuksien ja vallankäytön merkitys liikkeen toiminnassa ja ideologiassa. Viitekehyksenä käytin liiketutkimusta ja aatehistoriallista tutkimusta. Lähdemateriaalina käytin Kansan arkistossa sijaitsevia Marraskuun liikkeen papereita, aikalaiskirjallisuutta ja lehtiartikkeleita. Lisäksi haastattelin seitsemää liikkeen entistä aktivistia. Marraskuun liikkeen lähtökohdat olivat vahvasti kytköksissä 1960-luvun yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen, erityisesti poikkeavan käyttäytymisen sosiologiaan. Siinä tutkijan katse kääntyi poikkeavasta yksilöstä kontrolloivaan järjestelmään. Marraskuun liikkeelle tärkeitä vaikutteita tuli sosiologi Kettil Bruunilta ja hänen johtamansa Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen piirissä tehdyistä tutkimuksista, joista osa oli liikkeen jäsenten itsensä tekemiä. Pohjoismaisen kesäakatemian kautta saatiin vaikutteita norjalaisilta kriminologeilta. Erving Goffmanin laitoskritiikki tarjosi lähtökohdan suomalaisten laitosten kritisoitiin. Marraskuun liike järjesti teematempauksia, kuten asunnottomien alkoholistien juhlan, vankilaviikon ja koulukotiviikon. Se kritisoi hallinnollisia vapaudenriistoja eli ”pakkoauttamista” sekä hoitoideologiaa jonka se käänsi päälaelleen: yhteiskunta tarvitsi hoitoa, ei poikkeava yksilö. Liike vaikutti vahvasti julkisuuden kautta ja sillä oli hyvät yhteydet lehdistöön. Marraskuun liike kritisoi suomalaisia laitosoloja, ja halusi korvata suuren osan laitoshoidosta, varsinkin pakkoon perustuvan, avohoidolla ja ennaltaehkäisevillä toimenpiteillä. Hyvätekeväisyys haluttiin korvata ihmisoikeuksilla, ja poikkeavat ihmiset saada järjestäytymään. Konkreettisten vaatimusten taustalla vaikutti kriittinen suhtautuminen kontrollipolitiikan vallankäyttöön, jonka katsottiin ulottuvan laajalle ja heijastavan suomalaista luokkayhteiskuntaa. Aktiivisen ensimmäisen toiminnan vuoden 1968 jälkeen osa jäsenistä vaati liikkeen asettumista vallankumouksen kannalle. He pitivät kiinni kontrollipolitiikan sortavasta luonteesta ja asettivat Marraskuun liikkeen ideologian marxilaiseen kehykseen. Kiistoilla ”vallankumouksellisen” ja ”reformistisen linjan välillä oli toimintaa lamauttava vaikutus, mutta sitä kuitenkin jatkettiin yhdessä. Muuttuvat laitosolot, liikkeen jäsenten pääseminen vaikuttamaan politiikassa ja komiteoissa sekä poikkeavien ihmisten oma järjestäytminen tuottivat tilanteen, jossa Marraskuun liikkeen toiminta päättyi vuoden 1972 alussa.

: ”Kiinnostavatko ihmisoikeudet?” – kehitysyhteistyöjärjestöjen katuvarainhankinnan affektuaalisuus

Tutkimuksessa käsitellään suomalaisten kehitysyhteistyöjärjestöjen katuvarainhankintaa ja sen mekanismeja. Järjestöjen tapoja kommunikoida varainhankinnassaan globaalista Etelästä on kritisoitu Etelää yksinkertaistaviksi ja pitkällä aikavälillä kehitysyhteistyölle haitallisiksi. Toistaiseksi katuvarainhankinta on jäänyt tieteellisessä kirjallisuudessa tämän keskustelun ulkopuolelle, vaikka se on useille järjestöille tehokkain ja merkittävin keino kerryttää varoja. Tuttavallisemmin katuvarainhankintaa kutsutaan feissaukseksi. Tutkimuksen tavoitteena on osoittaa, millaisilla tavoilla feissarit kommunikoivat Etelästä ja millaisista elementeistä katuvarainhankinta koostuu. Tutkimuksessa kytketään katuvarainhankinta ja sen mekanismit osaksi varainhankinnan kohtaamaa kritiikkiä, sekä tarkastellaan affektien teorian hyödyllisyyttä vastaavanlaisessa vuorovaikutustutkimuksessa. Affekti määritellään kehojen välisenä kapasiteettina vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi. Aineisto kerättiin autoetnografisin menetelmin kohtaamisista feissareiden kanssa sekä asiantuntijoita että feissareita haastattelemalla. Yhteensä kohtaamisia oli 45 ja haastatteluita 11. Aineisto analysoitiin narratiivisella analyysilla. Järjestöihin oltiin etukäteen yhteydessä ja feissarikohtaamisten keräämiseen saatiin lupa varainhankinnan johtoportailta. Haastateltavat henkilöt pidettiin tutkimuksessa anonyymeina. Tutkimuksen mukaan Etelästä kommunikoidaan yksinkertaisin esimerkein tunteisiin vedoten. Tämä onnistuu parhaiten, mikäli feissari kykenee välittämään tunteensa aidosti. Tieto nähdään toisarvoisena tekijänä. Tällä hetkellä varainhankinta kohdistuu vain potentiaalisimpiin kohderyhmiin ja sen mekanismit on suunniteltu niihin toimiviksi. Yleisö omilla kehitysyhteistyökäsityksillään määrittelee, millainen varainhankinta heihin toimii parhaiten ja näin ollen rakentaa katuvarainhankintaa. Affektit sopivat hyvin vastaavanlaiseen tutkimukseen, jossa tutkija asettaa itsensä omaksi työkalukseen. Lähestymällä katuvarainhankintaa kahden kehon kohtaamisena nähdään vaikuttumisen vuorovaikutteisuus. Tulevaisuudessa vastaavanlaista affektien kautta lähestyvää tutkimusta katuvarainhankinnasta olisi mielenkiintoista tehdä lahjoittajan näkökulmasta ja keskittyä lahjoittamisen diskursiiviseen puoleen.

Towards a Critique of the Concept of the Right to Self-Determination in Africa : A Conceptual Examination and the Cases of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea

This thesis examines the right to self-determination which is a norm used for numerous purposes by multiple actors in the field of international relations, with relatively little clarity or agreement on the actual and potential meaning of the right. In international practice, however, the main focus in applying the right has been in the context of decolonization as set by the United Nations in its early decades. Thus, in Africa the right to self-determination has traditionally implied that the colonial territories, and particularly the populations within these territories, were to constitute the people who were entitled to the right. That is, self-determination by decolonization provided a framework for the construction of independent nation-states in Africa whilst other dimensions of the right remained largely or totally neglected. With the objective of assessing the scope, content, developments and interpretations of the right to self-determination in Africa, particularly with regard to the relevance of the right today, the thesis proceeds on two fundamental hypotheses. The first is that Mervyn Frost s theory of settled norms, among which he lists the right to self-determination, assumes too much. Even if the right to self-determination is a human right belonging to all peoples stipulated, inter alia, in the first Article of the 1966 International Human Rights Covenants, it is a highly politicized and context-bound right instead of being settled and observed in a way that its denial would need special justification. Still, the suggested inconsistency or non-compliance with the norm of self-determination is not intended to prove the uselessness or inappropriateness of the norm, but, on the contrary, to invite and encourage debate on the potential use and coverage of the right to self-determination. The second hypothesis is that within the concept of self-determination there are two normative dimensions. One is to do with the idea and practice of statehood, the nation and collectivity that may decide to conduct itself as an independent state. The other one is to do with self-determination as a human right, as a normative condition, to be enjoyed by people and peoples within states that supersedes state authority. These external and internal dimensions need to be seen as complementary and co-terminous, not as mutually exclusive alternatives. The thesis proceeds on the assumption that the internal dimension of the right, with human rights and democracy at its core, has not been considered as important as the external. In turn, this unbalanced and selective interpretation has managed to put the true normative purpose of the right making the world better and bringing more just polity models into a somewhat peculiar light. The right to self-determination in the African context is assessed through case studies of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea. The study asks what these cases say about the right to self-determination in Africa and what their lessons learnt could contribute to the understanding and relevance of the right in today s Africa. The study demonstrates that even in the context of decolonization, the application of the right to self-determination has been far from the consistent approach supposedly followed by the international community: in many respects similar colonial histories have easily led to rather different destinies. While Eritrea secured internationally recognized right to self-determination in the form of retroactive independence in 1993, international recognition of distinct Western Sahara and Southern Sudan entities is contingent on complex and problematic conditions being satisfied. Overall, it is a considerable challenge for international legality to meet empirical political reality in a meaningful way, so that the universal values attached to the norm of self-determination are not overlooked or compromised but rather reinforced in the process of implementing the right. Consequently, this thesis seeks a more comprehensive understanding of the right to self-determination with particular reference to post-colonial Africa and with an emphasis on the internal, human rights and democracy dimensions of the norm. It is considered that the right to self-determination cannot be perceived only as an inter-state issue as it is also very much an intra-state issue, including the possibility of different sub-state arrangements exercised under the right, for example, in the form of autonomy. At the same time, the option of independent statehood achieved through secession remains a mode of exercising and part of the right to self-determination. But in whatever form or way applied, the right to self-determination, as a normative instrument, should constitute and work as a norm that comprehensively brings more added value in terms of the objectives of human rights and democracy. From a normative perspective, a peoples right should not be allowed to transform and convert itself into a right of states. Finally, in light of the case studies of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea, the thesis suggests that our understanding of the right to self-determination should now reach beyond the post-colonial context in Africa. It appears that both the questions and answers to the most pertinent issues of self-determination in the cases studied must be increasingly sought within the postcolonial African state rather than solely in colonial history. In this vein, the right to self-determination can be seen not only as a tool for creating states but also as a way to transform the state itself from within. Any such genuinely post-colonial approach may imply a judicious reconsideration, adaptation or up-dating of the right and our understanding of it in order to render it meaningful in Africa today.

Normalization and Charter 77 : Violence, Commitment and Resistance in Czechoslovakia

In Czechoslovakia, the occupation of 1968 denoted the beginning of normalization , a political and societal stagnation that lasted two decades. Dissident initiative Charter 77 emerged in 1977, demanding that the leaders of the country respect human rights. The Helsinki process provided a macro-level framework that influenced opposition and dissident activities throughout Eastern Europe. The study contributes a focused empirical analysis of the period of normalization and the dissident movement Charter 77. Dissent in general is seen as an existential attitude; it can be encapsulated as a morally rationalized critical stance as derived from shared experience or interpretation of injustice, which serves as a basis for a shared collective identity comprising oppositional consciousness as one unifying factor. The study suggests that normalization can be understood as a fundamentally violent process and discusses the structural and cultural manifestations of violence with relation to Charter 77. In general, the aim of the system was to passivize the society to such an extent that it would not constitute a potential threat to the hegemonic rule of the regime. Normalization caused societal stagnation and apoliticization, but it also benefited those who accepted the new political reality. The study, however, questions the image of Czechoslovakia s allegedly highly repressive rule by showing that there was also quite considerable tolerance of Charter 77 and consideration before severe repression was brought to bear against dissidents. Furthermore, the study provides understanding of the motives and impetuses behind dissent, the strategic shifts in Charter 77 activities, and the changes in the regime s policies toward Charter 77. The study also adds new perspective on the common image of Charter 77 as a non political initiative and suggests that Charter 77 was, in fact, a political entity, an actively political one in the latter half of the 1980s. Charter 77 was a de facto hybrid of a traditional dissident initiative and an oppositional actor. Charter 77 adopted a two-dimension approach: firstly, it still emphasized its role as a citizens initiative supporting human rights, but, secondly, at the same time, it was a directly political actor supporting and furthering the development of political opposition against the ruling power.

Human Rights in Action

In the post-World War II era human rights have emerged as an enormous global phenomenon. In Finland human rights have particularly in the 1990s moved from the periphery to the center of public policy making and political rhetoric. Human rights education is commonly viewed as the decisive vehicle for emancipating individuals of oppressive societal structures and rendering them conscious of the equal value of others; both core ideals of the abstract discourse. Yet little empirical research has been conducted on how these goals are realized in practice. These factors provide the background for the present study which, by combining anthropological insights with critical legal theory, has analyzed the educational activities of a Scandinavian and Nordic network of human rights experts and PhD students in 2002-2005. This material has been complemented by data from the proceedings of UN human rights treaty bodies, hearings organized by the Finnish Foreign Ministry, the analysis of different human rights documents as well as the manner human rights are talked of in the Finnish media. As the human rights phenomenon has expanded, human rights experts have acquired widespread societal influence. The content of human rights remains, nevertheless, ambiguous: on the one hand they are law, on the other, part of a moral discourse. By educating laymen on what human rights are, experts act both as intermediaries and activists who expand the scope of rights and simultaneously exert increasing political influence. In the educational activities of the analyzed network these roles were visible in the rhetorics of legality and legitimacy . Among experts both of these rhetorics are subject to ongoing professional controversy, yet in the network they are presented as undisputable facts. This contributes to the impression that human rights knowledge is uncontested. This study demonstrates how the network s activities embody and strengthen a conception of expertise as located in specific, structurally determined individuals. Simultaneously its conception of learning emphasizes the adoption of knowledge by students, emphasizing the power of experts over them. The majority of the network s experts are Nordic males, whereas its students are predominantly Nordic females and males from East-European and developing countries. Contrary to the ideals of the discourse the network s activities do not create dialogue, but instead repeat power structures which are themselves problematic.

Ihmisoikeuskasvatus lukiossa — outoa ja itsestään selvää

Human Rights Education in a Finnish Upper Secondary School: Alien Yet Obvious This study focused on conceptions of human rights and human rights education (HRE) among students and teachers. I examined how human rights and HRE are understood by the students and teachers in one general upper secondary school located in southern Finland. I also examined teacher and student discourses about foreigners and immigrants. In the theoretical part of the study I dealt with the history of human rights, the different emphases in HRE and how HRE is handled within the curriculum of upper secondary schools in Finland. In the empirical part of the study I examined HRE in one particular general upper secondary school located in southern Finland where I carried out 28 student interviews and 18 teacher interviews. The study is based on qualitative theme interviews, which I analysed using qualitative content analysis. The aims of HRE as specified in UN documents on education seem not to have been achieved in the Finnish context. The students' knowledge of human rights seemed weak and very limited. Few teachers were familiar with the concept of human rights education. The concept of human rights was also unclear to many of the students. Freedom of speech was the most well-known and the most often-cited human right mentioned in the interviews. Students were not well acquainted with the different human rights instruments or the organisations dealing with human rights. In a way, human rights were both familiar and strange to the students. Materials related to HRE were used very little in the school or not at all. Yet human rights seemed to be very well implemented in the institution. The upper secondary school studied here does not seem to have substantial problems with equality among either the teachers or the students. In the interviews human rights problems were often considered someone else's problem in some other country. The teachers and students connected HRE especially with religious education, history and social studies. Human dignity is mostly dealt with in religious education, while matters concerning the history of human rights are mostly dealt with in history classes. Teachers appear to be human rights educators in the sense that they try to follow human rights principles in their daily work and respect the human dignity of everyone. The special role of a human rights educator was usually assigned to someone else — a teacher or an expert outside the school. HRE was not an intentional or conscious part of teachers´ educational work and was not seen either as belonging to the curriculum or as an obligation prescribed by international documents. There is a need to strengthen the presence of HRE in teacher education. HRE plays an important role in creating a culture of human rights. It is important to implement HRE so that the international aims for HRE will be fulfilled.

Sosiaalialan ammattilaiset kunnian, häpeän ja kunniaväkivallan jäljillä

Pro gradu -tutkielmassani tarkastelen kunnian ja häpeän käsitteitä sekä kunniaväkivallan ilmiötä sosiaalialan ammattilaisten näkökulmasta käsin. Samalla vertailen suomalaisen ja kunniakulttuurin eroja suhtautumisessa kunnian ja häpeän käsitteisiin. Tutkielmani empiirinen aineisto koostuu kymmenestä sosiaalialan ammattilaisen puolistrukturoidusta teemahaastattelusta. Haastatelluista kuusi työskenteli sosiaalityöntekijänä, kaksi perhetyöntekijänä, yksi ohjaajana ja yksi maahanmuuttajatyöntekijänä. Kolme haastateltavista on maahanmuuttajataustaisia. Haastatteluiden rakenne on kaksijakoinen: alkuosuus keskittyi kunnian ja kunniallisuuden sekä häpeän ja kunniattomuuden käsitteisiin, kun taas loppuosuuksissa painottui kunniaväkivallan ja maahanmuuttajien kanssa tehtävän yhteistyön teema. Laadullisena tutkimusmenetelmänä olen käyttänyt haastatteluiden sisällönanalyysia. Tutkielmassani avaan ja vertailen kunnian ja häpeän käsitteiden merkityksiä, paikannuksia ja sisältöjä suomalaisessa ja kunniakeskeisessä kulttuurissa. Haastatteluaineistoni analyysin pohjalta syntyi kunnian ja häpeän nelikenttä, jota halkaisevat horisontaalinen valta-akseli ja vertikaalinen vaikutusakseli. Nelikentän neljä vyöhykettä kuvaavat kunnian ja häpeän teemoja yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden, yksityisyyden ja julkisuuden sekä vallan ja vaikutuksen ulottuvuuksien kautta. Tutkielmassani avaan sitä, miten nämä nelikentän vyöhykkeet näyttäytyivät haastatteluissa sisällöllisesti sekä suhteessa toisiinsa. Samalla vertailen löydöksiä kunniakulttuurin käsityksiin kunniasta ja häpeästä. Kunnian ja häpeän kysymysten kautta lähestyn kunniaväkivaltateemaa ja suomalaisen monikulttuurisuustyön haasteita ja mahdollisuuksia. Sosiaalialan työ maahanmuuttajien parissa sisältää erityispiirteitä ja elementtejä, jotka lisäävät käytännön työn haastavuutta ja luovat mahdollisia karikkoja ja esteitä toimivalle ja asiakaslähtöiselle yhteistyölle. Kulttuurituntemus, yhteisöjen sisältä tuleva tuki ja kulttuuritulkkien käyttö koettiin haastateltavien parissa tarpeellisena kunniaväkivaltatyöskentelyssä. Kunniaväkivaltatyöskentely tarvitsee myös monien toimijatahojen yhteistyötä, joka tuo mukanaan omia ulottuvuuksia, sekä mahdollisten toiminta- ja yhteistyömallien hahmottamista että vastuun koordinoinnin kysymyksiä. Haastatteluissa tuli esille toiveita ja tarvetta kunniaväkivaltakysymyksiin liittyvän yhteistyön koordinoinnin parantamisesta ja työskentelyn mallintamisesta. Naiset voidaan nähdä kunnian ja perheen ytimessä, mutta myös yksityisyyden ja julkisuuden rajojen rikkojina. Kunniakulttuurissa naisten tasavertaisuuden yhtenä riskitekijänä ja hidasteena voidaan nähdä myös yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden välisen rajan huokoisuus; erityisesti tyttöjen ja naisten kunniaan ja samalla integriteettiin puuttuminen ja sen hallitseminen vaarantaa pyrkimykset tasa-arvoisempaan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Naisten yhteiskunnallinen asema ja oikeudet ovatkin kunniaväkivallan torjumisen kulmakiviä sekä länsimaissa että perinteisissä kunniakulttuureissa.

Saamelainen Kelan asiakkaana. Saamelaisten oikeudet ja asema alkuperäiskansana Kelan toimeenpanemassa sosiaaliturvassa

55 s.

Yhteiskuntavastuun ulottuvuudet elintarviketeollisuudessa: sisällönanalyysi yhteiskuntavastuuraporteista

Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää yhteiskuntavastuun sisältöä elintarviketeollisuusalalla Suomessa. Tavoitteena oli saada käsitys siitä, mitkä yhteiskuntavastuun ulottuvuudet ovat alan yrityksille tärkeitä ja mitkä vähemmän tärkeitä. Samalla selvitettiin, onko elintarviketeollisuuden eri toimialojen ja yritysten välillä eroa yhteiskuntavastuun painotuksissa ja millaisia toimiala- ja yrityskohtaisia erityiskysymyksiä alalta löytyy. Teoriaosassa käydään läpi yhteiskuntavastuuta ja sen historiaa, ulottuvuuksia ja raportointia sekä yhteiskuntavastuun taustalla olevaa sidosryhmäteoriaa. Kirjallisuuden pohjalta tehtiin synteesi elintarviketeollisuusalan yhteiskuntavastuun ulottuvuuksista, joka toimii tutkimuksen viitekehyksenä. Tässä on kahdeksan pääulottuvuutta – taloudellinen vastuu, ympäristövastuu, henkilöstövastuu, tuotevastuu, vastuullinen hankinta, paikallisyhteisöt ja yhteiskunta, ihmisoikeudet ja tasa-arvo sekä eläinten hyvinvointi – ja näillä yhteensä 42 alaulottuvuutta. Tätä teoreettista viitekehystä käytettiin mittaristona empiirisessä tutkimuksessa. Menetelmänä oli sisällönanalyysi, jonka aineistona käytettiin kymmenen Suomen suurimman elintarviketeollisuusalan yrityksen yhteiskuntavastuuraportteja vuodelta 2009. Toimialojen välistä ja sisäistä vertailua varten yritykset jaettiin ryhmiin seuraavasti: lihanjalostus (HKScan ja Atria), maidonjalostus (Valio ja Arla), vilja- ja öljykasviala (Fazer, Vaasan ja Raisio) sekä juoma-ala (Altia, Sinebrychoff ja Hartwall). Tutkimuksen mukaan yhteiskuntavastuu ei näyttäydy kaikille yrityksille samanlaisena, vaan yritykset painottavat raporteillaan yhteiskuntavastuun ulottuvuuksia hyvin eri tavoin. Summatasolla tärkein ulottuvuus oli ympäristövastuu, jota seurasivat tärkeysjärjestyksessä seuraavina henkilöstövastuu, tuotevastuu ja taloudellinen vastuu. Alaulottuvuuksista tärkein oli päästöt, jätevedet ja jätteet. Maidonjalostusala painotti muita aloja voimakkaammin vastuuta omistajille, maaseudulle ja kuluttajille sekä tuotteisiin liittyviä yhteiskuntavastuukysymyksiä. Vilja- ja öljykasviala puolestaan keskittyi voimakkaasti henkilöstö- ja ympäristökysymyksiin. Juoma-alalla energiankulutus, työterveys ja turvallisuus sekä vastuullinen markkinointi nousivat alakohtaisiksi erityiskysymyksiksi. Sisäisesti epäyhtenäisin tutkituista toimialoista oli liha-ala, jolla Atria painotti voimakkaasti henkilöstö- ja ympäristövastuun kysymyksiä ja HKScan tuotteisiin liittyviä vastuukysymyksiä. Muillakin toimialoilla yritykset poikkesivat huomattavasti toisistaan. Tuloksiin vaikuttivat mm. erot yritysten omistajuudessa, toimintaympäristöissä, hankintaketjujen pituudessa, tuotteiden luonteessa, alan työvoimavaltaisuudessa jne., mutta myös erot yritysten raportointikäytännöissä ja niissä periaatteissa, joiden perusteella yhteiskuntavastuuraportissa käsiteltävät teemat valitaan. Tutkimuksesta saatiin tukea ennakko-oletukselle, että eri elintarviketeollisuuden alat ja yritykset todella ovat erilaisia ja niiden yhteiskuntavastuuhaasteet poikkeavat toisistaan, vaikka yhtäläisyyksiäkin löytyy. Tämä tulisi huomioida tutkittaessa elintarvikealan yhteiskuntavastuuta ja pyrittäessä luomaan sille kattavia malleja ja ohjeistuksia.

Oikeutta politiikan ehdoilla: Kansanmurhan vastainen sopimus Yhdistyneissä kansakunnissa vuosina 1951-1982

Kansanmurhan vastainen sopimus luotiin toisen maailmansodan jälkeen yhdessä muun Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeusjärjestelmän kanssa vastaukseksi edellisten vuosikymmenten ihmisoikeusrikkomuksiin. Näistä pyrkimyksistä huolimatta sopimuksella ei ollut merkittävää roolia ihmisoikeusrikkomusten estämisessä aina 1990-luvulle saakka, ja useat väkivaltakampanjat ylsivät vuosikymmenten aikana kansanmurhan asteelle sopimuksen olemassaolosta huolimatta. Tämän tutkielman tavoitteena on arvioida, mitkä tekijät vaikuttivat sopimuksen marginaaliseen asemaan 1950-80 -luvuilla. Aiemmassa tutkimuskirjallisuudessa heikkoa asemaa on pyritty selittämään esimerkiksi sopimuksen tarpeettomuuteen sekä sen juridisiin ongelmiin tukeutuvien selitysten avulla. Vaikka tutkielma osin jakaakin näiden näkökulmien paikkansapitävyyden, argumentoi se myös, että sopimuksen asema liittyy oleellisesti kansainvälisen oikeuden ja kansainvälisen politiikan vuorovaikutteiseen suhteeseen. Kansainvälinen oikeus toisaalta vaikuttaa kansainvälisen politiikan luonteeseen, mutta myös kansainvälisen yhteisön parissa vallitsevat normit vaikuttavat siihen, minkälainen asema mahdollisesti ristiriitaisilla oikeusperiaatteilla on. Tutkielma käyttää lähdeaineistonaan Yhdistyneiden kansakuntien poliittisissa elimissä kansanmurhiin liittyneitä keskusteluita, ja pyrkii aineiston avulla kuvaamaan minkälainen asema kansanmurhan vastaisella sopimuksella oli kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa. Tutkielma käyttää teoreettisena viitekehyksenään mukaelmaa Martti Koskenniemen esittelemästä ’lain’ ja ’politiikan’ dikotomiasta argumentin todistusvoimalle kansainvälisessä toiminnassa. Koska kansainvälinen toimija häivyttää argumentin poliittisen luonteen pukemalla argumentin lain verhoon, kertovat valtioiden valinnat käyttää tiettyjä oikeusperiaatteita näiden oikeusperiaatteiden hyväksytystä roolista kansainvälisinä normeina. Tähän viitekehykseen tukeutuen kansanmurhan vastaisesta sopimuksesta käydyn keskustelun määrä, sekä toisaalta sopimuksen rooli valtioiden poliittisessa argumentaatiossa luovat kuvan sopimuksen asemasta kansainvälisen yhteisön normihierarkiassa, sekä myös itsenäisesti vaikuttavat tähän asemaan. Tutkielma pyrkii valikoituihin tapaustutkimuksiin keskittyvän analyysin avulla erottamaan tekijöitä, jotka vaikuttivat siihen, millä tavoin valtiot käyttivät sopimusta poliittisessa keskustelussa. Jo aikaisessa vaiheessa tutkimusprosessia havaittiin, että kansanmurhan vastaisen sopimuksen heikko asema heijastui työhypoteesin mukaisesti sopimukseen liittyneiden keskusteluiden pienenä määränä. Lisäksi havaittiin, että YK:n elimissä käydyt keskustelut liittyivät harvoin, ainoastaan kahdessa tapauksessa, suoranaisesti kansanmurhan vastaiseen sopimukseen. Useimmiten keskustelu kansanmurhasta oli joko ainoastaan laajemman keskustelun sivujuonne, tai puuttui tyystin keskustelusta, jossa se olisi voinut olla mukana. Tapaustutkimuksiksi valittujen keskusteluiden analyysi osoittaa, että sopimuksesta käyty keskustelu muodostui usein kylmän sodan rintamalinjojen mukaiseksi, ja molemmat leirit mobilisoivat sopimuksen ideologisen kamppailun välineeksi. Toisaalta kylmään sotaan perustunut viitekehys vaikutti sopimuksen aseman taustalla vain pinnallisesti. Kansainvälisen yhteisön rakenne oli sopimuksesta käydyissä keskusteluissa moniuloitteinen, ja ideologian lisäksi myös muut tekijät vaikuttivat keskustelujen rakentumiseen. Ideologisesti vastakkaiset blokit myös jakoivat yhteisen käsityksen siitä, mitä kansainvälisen turvallisuuden konsepti piti sisällään, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto suhtautuivat penseästi sopimuksen käyttöön sen rajoittaessa valtioiden suvereniteettia. Keskusteluista hahmottuu myös pienten valtioiden aktiivinen rooli sopimukseen tukeutumisessa suurvaltoihin verrattuna. Pienet valtiot saattoivat olla keskustelun aloittajina ainoastaan suurvaltojen palvelijoita, mutta voidaan myös arvioida johtuiko pienten valtioiden aktiivinen rooli niiden positiivisemmasta suhteesta kansainvälisen oikeusregiimin muodostumiseen. Tutkielma erottaa myös makrotason ongelmia, jotka vaikuttivat YK-järjestelmän toimintaan tutkimusajanjakson aikana. YK-järjestelmällä oli vaikeuksia puuttua maiden sisäisiin konflikteihin, mikä oli suoraan kytköksissä jännitteeseen suvereniteetin ja kansanmurhan vastaiseen sopimukseen sisältyvän puuttumisen velvoitteen välillä kansainvälisinä normeina. Toisaalta vaikeudet liittyivät myös tutkimusajanjakson aikana vallinneeseen, valtiolähtöiseen turvallisuuskäsitykseen. Vuoden 1982 Sabran ja Shatilan tapaus toi lisäksi esiin vaikeudet, jotka sopimuksen historiallinen suhde Holokaustin perintöön toi sopimuksen soveltamiseen. Peilattaessa tutkimustuloksia 1990-luvulla tapahtuneeseen sopimuksen aseman vahvistumiseen, voidaan todeta, että juuri tutkielmassa kuvattujen rakenteiden muutos osittain mahdollisti muutoksen sopimuksen asemassa. Kylmän sodan päättyminen toisaalta poisti (ainakin hetkellisesti) monia tutkielmassa kuvattuja jännitteitä, mutta myös kansainvälinen normisto on aidosti muuttunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Kansainvälisen suojeluvelvoitteen (responsibility to protect) normi on asettanut suvereniteetin normin kunnioittamisen ehdolliseksi ihmisoikeuksien kunnioittamiselle, ja inhimillisen turvallisuuden konsepti on noussut yhä voimakkaammin turvallisuusajattelun valtavirtaan valtiolähtöisen turvallisuuskäsityksen rinnalle.