The Vexing Case of Igor Shafarevich, a Russian Political Thinker

The Russian mathematician, academician and former dissident Igor Shafarevich (b. 1923) is commonly mentioned in Western scholarly studies on perestroika and post-perestroika-era Russian politics as one of the most notable anti-Semites and extreme nationalists of the country. This notoriety owes to Shafarevich’s old samizdat article Russophobia, which was published in 1988. The scandal surrounding Russophobia came to a head when the president of The National Academy of Sciences in the United States asked Shafarevich, its honorary member, to resign. Nothing like this had ever happened in the academy’s history. The present dissertation discusses Shafarevich’s political activities, his texts and ideas as well as their reception. Particular attention is given to Russophobia, whose detailed examination proves very clearly that its reputation as an anti-Semitic text is groundless. The reasons for Russophobia’s hasty but fierce condemnation were many, but only one was that when the Soviet system began to tumble, it was commonly assumed that a vigorous rise in anti-Semitism and extreme nationalism in the Soviet Union/Russia would be just a matter of time. Many observers were highly sensitised to detecting its signs and symptoms. The dissertation also shows that most of those to write the first criticisms of Russophobia and to liken Shafarevich to the ideologues of Nazi Germany were the same people he had criticised in Russophobia for their deterministic view of history and irrational manner of connecting things for the purpose of fanning the flames of distrust between Russia’s Jews and Russians. In retrospect, it is fairly evident that Shafarevich actually managed to effectively “neutralise” the message of many of those obsessed with the Jews among his Russian contemporaries and contributed to the fact that anti-Jewish sentiments have been a great deal less popular in post-communist Russia than so many had feared and expected. The thesis also thoroughly discusses Shafarevich’s other texts and activities before Russophobia’s appearance and after it. In the 1970s, Shafarevich was one of the best-known dissidents in the Soviet Union. He worked together with academician Andrei Sakharov in a dissidents’ unofficial human rights committee and co-operated closely with Aleksandr Solzhenitsyn before Solzhenitsyn’s exile. Then, during the chaotic years of perestroika, Shafarevich defended the basic rights of ordinary citizens and warned that the hype concerning democracy could become counterproductive if the most palpable result of the reforms was the disappearance of citizens’ basic security and elementary social justice. One of the conclusions of the thesis is that even if the world around Shafarevich has changed considerably, his views have remained essentially the same since the late 1960s and early 1970s.

Tasavallan puolesta laittomuutta vastaan. Kansallisen Edistyspuolueen aktiivien toiminta Vapaamielisten Klubin piirissä lapuanliikkeen vuosina 1929–1932.

Suomen tasavalta joutui kovan haasteen eteen 1930-luvun vaihteessa. Oikeistoradikalismin nousu sai aikaan tilanteen, jossa tasavaltalainen valtiojärjestys oli uhattuna. Oikeiston uhka kiteytyi kansalaisliikkeessä, jota kutsuttiin lapuanliikkeeksi. Käsittelen tutkimuksessani lapuanliikkeen aikaa, pääpiirteissään marraskuusta 1929 huhtikuuhun 1932. Kansallinen Edistyspuolue, jonka nuorsuomalaiset tasavaltalaiset olivat perustaneet joulukuussa 1918, seisoi vahvasti laillisuuden takana. Tutkimukseni pääosassa on edistyspuolueen keskeisten henkilöiden toiminta. Tässä toiminnassa korostuu pienen helsinkiläisyhdistyksen, Vapaamielisten Klubin, rooli. Edistyspuolueen poliittista perintöä ei tänä päivänä jatka yksikään puolue. Tämän vuoksi sen toiminnasta ei ole olemassa vastaavaa historiankirjoitusta kuin muista puolueista. Tutkimukseni täydentää kuvaa Suomen puoluejärjestelmän historiasta ja 1920–1930-lukujen vaihteen sisäpolitiikasta. Tutkimus kuuluu aatehistoriallisen tutkimuksen piiriin, nuorsuomalaisuuden tutkimuksen perinteeseen. Selvitän tutkimuksessani, miten Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon ja laillisuuden kannattajat pyrkivät puolustamaan isänmaataan lapuanliikkeen muodostamaa uhkaa vastaan. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten edistyspuolueen aktiivit vastustivat lapuanliikettä? Kuka vastusti ja mistä syystä? Kuvaan myös sitä, millaiset eri puolueiden kannattajista koostuneet ryhmittymät lapuanliikkeen vaiheissa olivat vastakkain. Tutkimukseni keskittyy nimenomaan lapuanliikkeen porvarillisiin vastustajiin. Käytän teoreettisena viitekehyksenä sukupolviteoriaa, jonka avulla hahmotan eri ryhmittymien syntymisen syitä ja niiden sisäistä jakoa. Lapuanliikkeen aikaan aktiivisina toimivat eri-ikäiset, eri ikäpolvien aktiivit. Kun lapualaiset alkoivat suuntautua yhä enemmän laittomuuden ja oman käden oikeuden puolelle, alkoivat vastaavasti tasavallan puolesta taistelleet pitää yhtä. He perustivat aktiivista lapualaisvastarintaa tekemään Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön. Lapuanliikettä vastaan nousivat toisaalta vanhat, suurlakon aikuisiällä kokeneet valtiomiehet sekä lapualaisten ikätoverit, joille laillisuus, tasavalta ja sisällissodan punaiset–valkoiset-leirijaon hälventäminen olivat tärkeitä. Mäntsälän kapinassa talvella 1932 taistelu tasavallasta kulminoitui. Vastakkain olivat nuorsuomalaisen tradition kaksi vahvaa fraktiota: aktivistifraktio, joka nojasi aktiivisen vastarinnan ja valkoisen Suomen – vapaussodan – kokemuksiinsa, ja tasavaltalais-laillisuusfraktio, joka nojasi laillisuusperinteeseen ja hallitusmuototaistelun tasavaltalaisuuteen. Kaiken taustalla oli vanhemman sukupolven mentaliteetti, jota nuorempien sukupolvien fraktiot seurasivat – sukupolviteorian mukaan tulkittuna ne olivat liittyneet vanhemman sukupolven poliittiseen traditioon. Vapaamielisten Klubin, Kansallisen Edistyspuolueen ja Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön yhteys on ollut hyvin tiivis. Tämä johtuu ratkaisevan paljon niissä toimineista henkilöistä. Tärkeimmän alkuperäislähteen muodostaa Vapaamielisten Klubin arkisto. Aiemmista tutkimuksista tärkeimmät ovat Matti Virtasen Fennomanian perilliset, Vesa Vareksen ja Timo Soikkasen Sukupolvi selittäjänä Suomen historiassa sekä Juha Siltalan Lapuan liike ja kyyditykset 1930.

Kansallisen Edistyspuolueen suhtautuminen laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Kansallisen Edistyspuolueen suhtautumista laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin aikavälillä 1919 - 1930. Tutkielma selvittää oliko edistyspuolue erimielinen ja hajautunut erilaisiin klikkeihin kyseessä olevien aiheiden suhteen, ja omaksuivatko nämä ryhmittyvät erilaisia liberalistisia suuntauksia näihin aiheisiin nähden. Lisäksi selvitetään oliko puolue jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon sen aikaisessa puoluekentässä. Tutkielman tarkoituksena on myös valottaa edistyspuolueen historiaa, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu paljoakaan. Puolue oli 1920-luvulla hyvin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa edustaen suomalaista liberalismia ja edistysmielisyyttä, ja vaikka sen suosio kääntyi 30-luvulle tultaessa laskuun, tulisi sitä tutkia tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin. Edistyspuolue ja sen seuraajat eli kansanpuolue, Vapaamielisten Liitto, Liberaalinen Kansanpuolue ja uusi nuorsuomalainen puolue kuihtuivat yksi toisensa jälkeen ja olivat lähinnä isojen puolueiden apupuolueita. Tällä tavalla kysymys liberalismin elinvoimaisuuden puutteesta Suomessa kytkeytyy edistyspuolueen ja sen seuraajien kohtaloon. Edistyspuolue oli klassinen kaaderipuolue, joka tarkoittaa sitä, että lähteiden etsiminen ja kartoittaminen on tavallista työläämpää. Se oh liberalististen puolueiden tapaan erittäin huonosti organisoitunut eikä tuottanut paljoa lähteitä verrattuna sellaisiin suurin puolueisiin ja massaliikkeisiin kuten SDP, maalaisliitto ja SKDL. Tästä kertoo paljon se, että suurin osa edistyspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjoista maailmansotien väliseltä ajalta on hävinnyt. Aikaisempaa tutkimusta ei näin ollen ole paljoa löydettävissä. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiallisesti Kansallisen Edistyspuolueen puoluearkistoon sekä sen sisältämiin pöytäkirjoihin ja eduskunnan pöytä- ja asiakirjoihin, joiden avulla tarkastellaan ja analysoidaan puolueen yksittäisiä jäseniä ja organisaatioita. Kansallinen Edistyspuolue sirpaloitui eri asiakokonaisuuksien suhteen erilaisiin rruehpideryhmiin, jotka edustivat liberalismin eri suuntauksia. Tästä johtuen asioista päättäminen on vaikeata ja lopulta jopa mahdotonta. Puolueen edustamat liberaalisuus ja edistysmielisyys aiheuttivat edistyspuolueen sisällä selvän ristiriidan liberalismia edustavien yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä edistystä edustavien valtiovallan vastuun ja roolin välille. Näin ollen liberalismin perusideat ja edistystä edustava sosiaalinen vastuu hyvinvointi-ajattelun muodossa asettuivat vastakkain. Edistyspuolueen johto painotti voimakkaasti liberalismia yksilön vapauksineen ja valintoineen, vaikka todellisuudessa puolue-eliitti monesti määritteli yksipuolisesti arvot ja päämäärät yksilöiden valinnanvapauden kustannuksella. Puolue on toisaalta edistyksellinen ja toisaalta liberaali. Se toimi eri yhteiskunnallisten kysymysten suhteen eri tavalla, ja sen edustama liberalismi sai myös erilaisia muotoja kulloisestakin kysymyksestä riippuen.