Cardiomyopathie de tako-tsubo: une entité clinique rare et méconnue [Tako-tsubo cardiomyopathy: a rare and badly known clinical entity]

Tako-tsubo cardiomyopathy or "transient left ventricular (LV) apical ballooning" clinically presents like acute myocardial infarction without angiographic stenosis on coronary angiogram and a transient (reversible) LV apical ballooning. We discuss here about a 56-year-old woman complains of first constrictive chest pain with ST elevation in leads V2-V6 and minimal enzymatic release. Coronary angiogram demonstrates vessels without stenosis and the left ventriculogram an extensive LV apical wall motion abnormalities. LV dysfunction will only be transient since 24 hours after admission echographic images demonstrate quite complete recovery of LV systolic function. The pain disappears 12 hours after admission and the creatine kinase level normalize after 48 hours.

Tako-tsubo syndrome as a consequence and cause of stroke.

Since tako-tsubo syndrome (TS) frequently appears soon after stroke (usually stroke involving the insular cortex), it is believed to be a consequence rather than a cause of stroke. Herein, we describe a 70-year-old woman presenting with a left middle cerebral artery stroke (involving the insular cortex) who developed a further contralateral ischemic stroke with concomitant detection of a transient intracardiac mural thrombus attributable to TS. It can reasonably be maintained that that in our patient insular stroke triggered the TS, which in turn became the embolic cause of a further stroke. Given the association between TS and the risk of embolic stroke, congestive heart failure and sudden death, stroke physicians need to promptly detect and appropriately manage this condition.

Right Ventricular Involvement and Recovery after Acute Stress-Induced (Tako-tsubo) Cardiomyopathy

We would like to thank all NHS Consultant Colleagues at Aberdeen Royal Infirmary for their help with prompt recruitment of these patients (Dr M Metcalfe, Dr AD Stewart, Dr A Hannah, Dr A Noman, Dr P Broadhurst, Dr D Hogg, Dr D Garg) and to Dr Gordon Prescott for help and advice with the Statistical Methods.

Diagnostico eco cardiográfico de una presentación inusual perioperatoria de la cardiomiopatía por estrés (síndrome de Takotsubo). Reporte de caso

La miocardiopatía por estrés o síndrome de Takotsubo es una patología cardiaca ampliamente reconocida con una presentación clínica similar al síndrome coronario agudo y relacionado a estrés físico o emocional. Su identificación perioperatoria es un reto dada las diferentes formas y escenarios de presentación. Nosotros describimos una paciente de 22 años con una presentación atípica del síndrome de Takotsubo durante la inducción anestésica resaltando la utilidad de la ecocardiografía transesofágica para el diagnóstico inicial.

Vom Tako und Ika der Japaner

Von Hans Walter

Prescription and adherence to statins of patients with coronary artery disease and hypercholesterolemia

OBJECTIVE: Statins have proved to be safe and effective in the secondary prevention of coronary artery disease, but the level of prescription and the reasons for nonadherence to treatment in many coronariopathy treatment centers has not been determined. The purpose of this study was to identify reasons for nonadherence to statin therapy. METHODS: We analyzed 207 consecutive patients with coronary artery disease and hypercholesterolemia (total cholesterol > or = 200mg/dL or LDL - cholesterol > or = 130mg/dL). Patients' average age was 61.7±10 year; 111 (53.6%) male were and 94 (46.6%) were female. We analyzed the level of prescription and adherence to treatment with statins. RESULTS: Statins were prescribed for 139 (67%) patients, but only 85 (41%) used the drug. In spite of being indicated, statins were not prescribed in 68 (33%) patients. Of 54 (26%) patients, nonadherent to statins, 67% did not use the drug due to its high cost, 31% due to the lack of instruction, and only 2% due to side effects. Total cholesterol (260.3±42.2 vs 226.4±51.9; p<0.0001) and LDL cholesterol (174.6±38.1 vs 149.6±36.1; p<0.0001) were lower in patients on medication. HDL-cholesterol increased from 37.6±9.6 to 41.5±12.9mg/dL (p=0.02), and triglycerides were not modified in patients using statins. CONCLUSION: The prescription of statins in patients with coronary artery disease and dyslipidemia is high; however, its adherence is far from satisfactory, due to the high cost of the medication. Reduction in total cholesterol and LDL cholesterol levels did not reach the targets recommended by the Brazilian Consensus on Dyslipidemia.

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

Digitaaliset pelit museossa – kokemuksia ja havaintoja näyttelyjen suunnittelusta ja toteutuksesta

Tutkimuksen tarkoituksena oli esitellä kokemuksia ja havaintoja, joita digitaalista pelaamista käsittelevien näyttelyjen järjestämisestä taidemuseoon on saatu. Esimerkkeinä toimivat Suomessa järjestettyjen Pac-Man – vanhempi kuin Porin taidemuseo- ja Pelaa! Digitaaliset pelit Pongista Trineen/ Taide pelissä -näyttelyjen suunnitteluprosessit. Näyttelyprojektien roolia tarkastellaan työssä osana digitaalisten pelien kulttuuriperintöprosessia. Koska taidemuseo toimi esimerkkinäyttelyjen yhteisenä kontekstina, tuo tutkimus esille myös taiteen ja pelien välisiä yhteyksiä sekä taidemuseon tarjoamia mahdollisuuksia peliaiheisille näyttelyille. Tutkimus on kvalitatiivinen, ja se etenee yksittäisestä yleiseen, eli näyttelyprosessien tarkastelusta kohti näyttelyjen laajempia merkityksiä. Aineistona toimivat näyttelysuunnittelusta ja toteutuksesta kerätyt dokumentit sekä puolistrukturoidut asiantuntijahaastattelut, joiden avulla olen pyrkinyt syventämään omia kokemuksiani aiheesta. Esimerkkinäyttelyt vahvistivat osaltaan digitaalisten pelien kulttuuriperintöprosessia. Museo näyttelyn tilana antaa jo lähtökohtaisesti lisämerkityksiä siellä esiteltäville esineille ja asioille, koska museo toimii kulttuuriperintöä säilyttävänä ja esittelevänä instituutiona. Prosessista kertoo myös se, että näyttelyssä esillä olleiden pelien menettämistä pelätään. Pitkään peliharrastajien vastuulla ollut pelikulttuurin ja sen esineistön tallentaminen on alkanut herättää kiinnostusta myös instituutiotasolla, kuten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyötä koordinoivassa ammatillisten museoiden yhteenliittymässä (TAKO). Tallennuspuheeseen liittyy pelko jonkin tärkeän menettämisestä, ja siitä, että digitaaliset pelit aletaan nähdä todisteina menneestä. Monet pelit ovat myös muuttuneet alkuperäisestä tarkoituksestaan erilaisiksi tulkinnoiksi, viittauksiksi ja tuotteiksi, kuten esimerkiksi peliaiheiseksi taiteeksi. Pelien ja taiteen väliset yhteydet tarjoavat digitaalista pelaamista käsitteleville näyttelyille monia eri mahdollisuuksia ja lähtökohtia suunnitteluun. Pelejä voidaan tarkastella taiteena tai keskittyä niiden taiteellisiin ominaisuuksiin. Taidetta voidaan tarkastella puolestaan sen peliaiheisten tai pelaamiseen viittaavien taideteosten näkökulmasta tai taiteen pelillisten ominaisuuksien näkökulmasta. Tutkimuksen mukaan taidenäkökulma antaa potentiaalisen vaihtoehdon käsitellä digitaalista pelaamista kulttuurihistorialliseen näkökantaan perustuvan peruskonseptin lisäksi. Kokemukset pelinäyttelyn suunnittelusta yhdessä aiheesta kirjoitetun tutkimuskirjallisuuden ja muiden näyttelyjen havainnoinnin kanssa avaavat uusia näkökulmia ja ideoita pelinäyttelyjen suunnitteluun.

”Suomessa mä olen Suomen bosnialainen ja Bosniassa mä olen Bosnian suomalainen”. Bosnialaistaustaisten nuorten aikuisten monimuotoinen etninen ja paikallinen identiteetti uudessa asuinympäristössä

Tutkimukseni aiheena on Suomessa asuvien bosnialaistaustaisten nuorten aikuisten nykyidentiteetti sekä kulttuurisen monimuotoisuuden ja etnisen murroksen näkyminen arjessa. Kotoutumistutkimuksen sijaan olen kiinnostunut ennen kaikkea identiteetin kokemisesta ja muovautumisesta silloin, kun etnisyys on määrittävä tekijä sekä lähtö- että tulomaassa. Tutkimuskysymyksenäni on, kuinka kansallisuus, etnisyys ja kulttuurinen monimuotoisuus näkyvät sekä muovaavat arkea ja identiteettiä pakolaistaustaisten nuorten aikuisten uudessa elinympäristössä, kun lähtösyyt kotimaasta ovat olleet pitkälti etnisyyteen pohjautuvia. Kuinka etninen identiteetti muotoutuu ja mikä on kahden kulttuurin merkitys etnisyyden määrittelyssä? Mikä on kahden eri kotimaan ja kahden eri kulttuurin rooli arjessa ja identiteettipuhunnassa? Tärkeimpänä tutkimusaineistona ovat bosnialaistaustaisten nuorten aikuisten parissa tekemäni teemahaastattelut. Haastateltavani ovat vuosina 1992–1995 käydyn Bosnian sodan vuoksi pakolaisina Suomeen muuttaneita tai heidän jälkeläisiään. Tein kymmenen teemahaastattelua haastatellen viittä naista ja viittä miestä, jotka kaikki asuvat Varsinais-Suomen alueella. Lisäksi vierailin Bosniassa ymmärtääkseni paremmin sekä haastattelemieni nuorten aikuisten taustaa ja lähtökohtia että heidän ylirajaista arkeaan. Olen lähestynyt identiteetin kokemista kulttuurin, etnisyyden, uskonnon, paikan ja paikallisuuden sekä kodin ja kotimaan käsitteiden kautta. Näistä kaikilla on oma merkityksensä identiteetin muovautumisessa, ja identiteetin kokemiseen vaikuttavat sekä entinen että nykyinen kotimaa. Bosnialaisuus vaikuttaa vahvana taustalla identiteetin kokemisessa, mutta myös suomalainen kulttuuri ja arki muovaavat etnistä ja paikallista identiteettiä. Samalla on kuitenkin huomattava, että identiteettiä ei voi nähdä tiukkarajaisena eikä sitä voi asettaa selviin rajoihin. Identiteetti on jatkuvassa prosessissa ja sidoksissa myös muihin arjen tekijöihin kuin etnisyyteen, paikallisuuteen ja yhteisön kulttuuriin. Lopulta kyse on aina ihmisyksilöistä ja heidän persoonallisesta identiteetin kokemuksestaan.

Estimating percolation and lateral water flow on sloping land in rainfed lowland rice ecosystem

Quantifying water losses in paddy fields assists estimation of water availability in rainfed lowland rice ecosystem. Little information is available on water balance in different toposequence positions of sloped rainfed lowland. Therefore, the aim of this work was to quantify percolation and the lateral water flow with special reference to the toposequential variation. Data used for the analysis was collected in Laos and northeast Thailand. Percolation and water tables were measured on a daily basis using a steel cylindrical tube with a lid and perforated PVC tubes, respectively. Percolation rate was determined using linear regression analysis of cumulative percolation. Assuming that the total amount of evaporation and transpiration was equivalent to potential evapotranspiration, the lateral water flow was estimated using the water balance equation. Separate perched water and groundwater tables were observed in paddy fields on coarse-textured soils. The percolation rate varied between 0 and 3 mm/day across locations, and the maximum water loss by lateral movement was more than 20 mm/day. Our results are in agreement with the previously reported findings, and the methodology of estimating water balance components appears reasonably acceptable. With regard to the toposequential variation, the higher the position in the topoesquence, the greater potential for water loss because of higher percolation and lateral flow rates.

A simulation model of cereal-legume intercropping systems for semi-arid regions I. Model development

Cereal-legume intercropping plays an important role in subsistence food production in developing countries, especially in situations of limited water resources. Crop simulation can be used to assess risk for intercrop productivity over time and space. In this study, a simple model for intercropping was developed for cereal and legume growth and yield, under semi-arid conditions. The model is based on radiation interception and use, and incorporates a water stress factor. Total dry matter and yield are functions of photosynthetically active radiation (PAR), the fraction of radiation intercepted and radiation use efficiency (RUE). One of two PAR sub-models was used to estimate PAR from solar radiation; either PAR is 50% of solar radiation or the ratio of PAR to solar radiation (PAR/SR) is a function of the clearness index (K-T). The fraction of radiation intercepted was calculated either based on Beer's Law with crop extinction coefficients (K) from field experiments or from previous reports. RUE was calculated as a function of available soil water to a depth of 900 mm (ASW). Either the soil water balance method or the decay curve approach was used to determine ASW. Thus, two alternatives for each of three factors, i.e., PAR/SR, K and ASW, were considered, giving eight possible models (2 methods x 3 factors). The model calibration and validation were carried out with maize-bean intercropping systems using data collected in a semi-arid region (Bloemfontein, Free State, South Africa) during seven growing seasons (1996/1997-2002/2003). The combination of PAR estimated from the clearness index, a crop extinction coefficient from the field experiment and the decay curve model gave the most reasonable and acceptable result. The intercrop model developed in this study is simple, so this modelling approach can be employed to develop other cereal-legume intercrop models for semi-arid regions. (c) 2004 Elsevier B.V. All rights reserved.

A simulation model of cereal-legume intercropping systems for semi-arid regions II. Model application

Smallholder farmers in Africa practice traditional cropping techniques such as intercropping. Intercropping is thought to offer higher productivity and resource milisation than sole cropping. In this study, risk associated with maize-bean intercropping was evaluated by quantifying long-term yield in both intercropping and sole cropping in a semi-arid region of South Africa (Bloemfontein, Free State) with reference to rainfall variability. The crop simulation model was run with different cultural practices (planting date and plant density) for 52 summer crop growing seasons (1950/1951-2001/2002). Eighty-one scenarios, consisted of three levels of initial soil water, planting date, maize population, and bean population, were simulated. From the simulation outputs, the total land equivalent ratio (LER) was greater than one. The intercrop (equivalent to sole maize) had greater energy value (EV) than sole beans, and the intercrop (equivalent to sole beans) had greater monetary value (MV) than sole maize. From these results, it can be concluded that maize-bean intercropping is advantageous for this semi-arid region. Soil water at planting was the most important factor of all scenario factors, followed by planting date. Irrigation application at planting, November/December planting and high plant density of maize for EV and beans for MV can be one of the most effective cultural practices in the study region. With regard to rainfall variability, seasonal (October-April) rainfall positively affected EV and MV, but not LER. There was more intercrop production in La Nina years than in El Nino years. Thus, better cultural practices may be selected to maximize maize-bean intercrop yields for specific seasons in the semi-arid region based on the global seasonal outlook. (c) 2004 Elsevier B.V. All rights reserved.

Toposequential effects on water balance and productivity in rainfed lowland rice ecosystem in Southern Laos

In the Mekong region, most paddies in rainfed lowland rice (Oryza sativa L.) lie in a sequence on gentle sloping land, and grain yield (GY) often depends on the toposequence position. There is, however, lack of information on toposequential effects on field water supply in rainfed lowland rice and how that influences GY. A total of eight field experiments were carried out on sandy, coarse-textured soils in Southern Laos (Champassak Province and Savannakhet Province) over three wet seasons (2000-2002). Components of the water balance, including downward and lateral water movement (D and L, respectively), were quantified at three different positions along toposequences (top, middle and bottom). GY, days-to-flower (DTF) and rainfall were measured, and the water productivity (WP) was determined. In most experiments, standing water disappeared first in the top position and gradually in lower positions. This was associated with the observation that when there was standing water in the field, the higher position had larger D in both the provinces and also larger L in Champassak Province. However, in one experiment, water loss appeared later in the higher position, as the result of lower L, apparently due to some water inputs other than rainfall occurring at this position. Despite larger D plus L at the top position, seasonal sum of D and L were not much affected by the toposequence position, as the daily rate of D plus L became minimal when the standing water was lost earlier in the top position. Lower GY was associated with earlier disappearance of standing water from the field. Relatively low GY was expected in the top toposequence position. This was clearly shown in the toposequence of Phonthong, Champassak Province, as the timing of standing water disappearance relative to flowering was earlier in the top position. Variation in GY across the toposequence positions was coupled with the WP variation, and both GY and WP tended to decline with increased DTF. Therefore, variation in productivity of rainfed lowland rice across toposequence positions depends mainly on the field water status around flowering time. (c) 2005 Elsevier B.V. All rights reserved.

Use of drought response index for identification of drought tolerant genotypes in rainfed lowland rice

Drought is a major constraint for rice production in the rainfed lowlands in Southeast Asia and Eastern India. The breeding programs for tainted lowland rice in these regions focus on adaptation to a range of drought conditions. However, a method of selection of drought tolerant genotypes has not been established and is considered to be one of the constraints faced by rice breeders. Drought response index (DRI) is based on grain yield adjusted for variation in potential yield and flowering date, and has been used recently, but its consistency among drought environments and hence its usefulness is not certain. In order to establish a selection method and subsequently to identify donor parents for drought resistance breeding, a series of experiments with 15 contrasting genotypes was conducted under well-watered and managed drought conditions at two sites for 5 years in Cambodia. Water level in the field was recorded and used to estimate the relative water level (WLREL) around flowering as an index of the severity of water deficit at the time of flowering for each entry. This was used to determine if DRI or yield reduction was due to drought tolerance or related to the amount of available water at flowering, i.e. drought escape. Grain yield reduction due to drought ranged from 12 to 46%. The drought occurred mainly during the reproductive phase, while four experiments had water stress from the early vegetative stage. There was significant variation for water availability around flowering among the nine experiments and this was associated with variation in mean yield reduction. Genotypic variation in DRI was consistent among most experiments, and genotypic mean DRI ranged from -0.54 to 0.47 (LSD 5% = 0.47). Genotypic variation in DRI was not related to WLREL around flowering in the nine environments. It is concluded that selection for DRI under drought conditions would allow breeders to identify donor lines with high drought tolerance as an important component of breeding better adapted varieties for the rainfed lowlands; two genotypes were identified with high DRI and low yield reduction and were subsequently used in the breeding program in Cambodia. (c) 2006 Elsevier B.V. All rights reserved.