6 resultados para Stoppard
Resumo:
Screenplay review of:
Tom Stoppard's "Galileo": the full-text of his unpublished screenplay, Areté 11 (Spring/Summer 2003)
Resumo:
The purpose of this study was to critically evaluate Tom Stoppard’s application of chaos theory and quantum science in ROSENCRANTZ AND GUILDENSTERN ARE DEAD, HAPGOOD and ARCADIA; and determine the extent to which Stoppard argues for the importance of human action and choice. ^ Through critical analysis this study examined how Stoppard applies the quantum aspects of: (1) indeterminacy to human epistemology in ROSENCRANTZ AND GUILDENSTERN ARE DEAD; (2) complementarity to human identity in HAPGOOD; and (3) recursive symmetry to human history in ARCADIA. It also examined how Stoppard excavates the complexities of human action, choice and identity through the lens of chaos theory and quantum science. ^ These findings demonstrated that Tom Stoppard is not merely juxtaposing quantum science and human interactions for the sake of drama; rather, by excavating the complexities of human action, choice and identity through the lens of chaos theory and quantum science, Stoppard demonstrates the fundamental connection between individuals and the post-Newtonian universe.^
Resumo:
The film adaptation of "Rosencrantz and Guildenstern Are Dead"'s constant reallocation of actor and audience roles (or subject and object positions) means that the film’s viewers are as deeply implicated in considering issues of identity, agency and determination as Rosencrantz and Guildenstern are. Tellingly, one of The Player’s outbursts reveals the philosophical connections between observing and being observed in ways that are true of the theatre, but which also transcend it: ‘You don’t understand the humiliation of it. To be tricked out of the single assumption that makes our existence bearable; that somebody is watching.’ In this statement is one of the film’s main concerns; that is, the relationship between knowing the self, knowing others, and being known by others.
Resumo:
Tutkimuksessa analysoidaan kaaosteorian vaikutusta kaunokirjallisuudessa ja kirjallisuudentutkimuksessa ja esitetään, että kaaosteorian roolia kirjallisuuden kentällä voidaan parhaiten ymmärtää sen avaamien käsitteiden kautta. Suoran soveltamisen sijaan kaaosteorian avulla on käyty uudenlaisia keskusteluja vanhoista aiheista ja luonnontieteestä ammennetut käsitteet ovat johtaneet aiemmin tukkeutuneiden argumenttien avaamiseen uudesta näkökulmasta käsin. Väitöskirjassa keskitytään kolmeen osa-alueeseen: kaunokirjallisen teoksen rakenteen teoretisointiin, ihmisen (erityisesti tekijän) identiteetin hahmottamiseen ja kuvailemiseen sekä fiktion ja todellisuuden suhteen pohdintaan. Tutkimuksen tarkoituksena on osoittaa, kuinka kaaosteorian kautta näitä aiheita on lähestytty niin kirjallisuustieteessä kuin kaunokirjallisissa teoksissakin. Väitöskirjan keskiössä ovat romaanikirjailija John Barthin, dramatisti Tom Stoppardin ja runoilija Jorie Grahamin teosten analyysit. Nämä kirjailijat ammentavat kaaosteoriasta keinoja käsitteellistää rakenteita, jotka ovat yhtä aikaa dynaamisia prosesseja ja hahmotettavia muotoja. Kaunokirjallisina teemoina nousevat esiin myös ihmisen paradoksaalisesti tunnistettava ja aina muuttuva identiteetti sekä lopullista haltuunottoa pakeneva, mutta silti kiehtova ja tavoiteltava todellisuus. Näiden kirjailijoiden teosten analyysin sekä teoreettisen keskustelun kautta väitöskirjassa tuodaan esiin aiemmassa tutkimuksessa varjoon jäänyt, koherenssia, ymmärrettävyyttä ja realismia painottava humanistinen näkökulma kaaosteorian merkityksestä kirjallisuudessa.
Resumo:
Kirjallisuuden- ja kulttuurintutkimus on viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana tullut yhä enenevässä määrin tietoiseksi tieteen ja taiteen suhteen monimutkaisesta luonteesta. Nykyään näiden kahden kulttuurin tutkimus muodostaa oman kenttänsä, jolla niiden suhdetta tarkastellaan ennen kaikkea dynaamisena vuorovaikutuksena, joka heijastaa kulttuurimme kieltä, arvoja ja ideologisia sisältöjä. Toisin kuin aiemmat näkemykset, jotka pitävät tiedettä ja taidetta toisilleen enemmän tai vähemmän vastakkaisina pyrkimyksinä, nykytutkimus lähtee oletuksesta, jonka mukaan ne ovat kulttuurillisesti rakentuneita diskursseja, jotka kohtaavat usein samankaltaisia todellisuuden mallintamiseen liittyviä ongelmia, vaikka niiden käyttämät metodit eroavatkin toisistaan. Väitöskirjani keskittyy yllä mainitun suhteen osa-alueista popularisoidun tietokirjallisuuden (muun muassa Paul Davies, James Gleick ja Richard Dawkins) käyttämän kielen ja luonnontieteistä ideoita ammentavan kaunokirjallisuuden (muun muassa Jeanette Winterson, Tom Stoppard ja Richard Powers) hyödyntämien keinojen tarkasteluun nojautuen yli 30 teoksen kattavaa aineistoa koskevaan tyylin ja teemojen tekstianalyysiin. Populaarin tietokirjallisuuden osalta tarkoituksenani on osoittaa, että sen käyttämä kieli rakentuu huomattavassa määrin sellaisille rakenteille, jotka tarjoavat mahdollisuuden esittää todellisuutta koskevia argumentteja mahdollisimman vakuuttavalla tavalla. Tässä tehtävässä monilla klassisen retoriikan määrittelemillä kuvioilla on tärkeä rooli, koska ne auttavat liittämään sanotun sisällön ja muodon tiukasti toisiinsa: retoristen kuvioiden käyttö ei näin ollen edusta pelkkää tyylikeinoa, vaan se myös usein kiteyttää argumenttien taustalla olevat tieteenfilosofiset olettamukset ja auttaa vakiinnuttamaan argumentoinnin logiikan. Koska monet aikaisemmin ilmestyneistä tutkimuksista ovat keskittyneet pelkästään metaforan rooliin tieteellisissä argumenteissa, tämä väitöskirja pyrkii laajentamaan tutkimuskenttää analysoimalla myös toisenlaisten kuvioiden käyttöä. Osoitan myös, että retoristen kuvioiden käyttö muodostaa yhtymäkohdan tieteellisiä ideoita hyödyntävään kaunokirjallisuuteen. Siinä missä popularisoitu tiede käyttää retoriikkaa vahvistaakseen sekä argumentatiivisia että kaunokirjallisia ominaisuuksiaan, kuvaa tällainen sanataide tiedettä tavoilla, jotka usein heijastelevat tietokirjallisuuden kielellisiä rakenteita. Toisaalta on myös mahdollista nähdä, miten kaunokirjallisuuden keinot heijastuvat popularisoidun tieteen kerrontatapoihin ja kieleen todistaen kahden kulttuurin dynaamisesta vuorovaikutuksesta. Nykyaikaisen populaaritieteen retoristen elementtien ja kaunokirjallisuuden keinojen vertailu näyttää lisäksi, kuinka tiede ja taide osallistuvat keskusteluun kulttuurimme tiettyjen peruskäsitteiden kuten identiteetin, tiedon ja ajan merkityksestä. Tällä tavoin on mahdollista nähdä, että molemmat ovat perustavanlaatuisia osia merkityksenantoprosessissa, jonka kautta niin tieteelliset ideat kuin ihmiselämän suuret kysymyksetkin saavat kulttuurillisesti rakentuneen merkityksensä.
Resumo:
Iconicity is the non-arbitrary relation between properties of a phonological form and semantic content (e.g. “moo”, “splash”). It is a common feature of both spoken and signed languages, and recent evidence shows that iconic forms confer an advantage during word learning. We explored whether iconic forms conferred a processing advantage for 13 individuals with aphasia following left-hemisphere stroke. Iconic and control words were compared in four different tasks: repetition, reading aloud, auditory lexical decision and visual lexical decision. An advantage for iconic words was seen for some individuals in all tasks, with consistent group effects emerging in reading aloud and auditory lexical decision. Both these tasks rely on mapping between semantics and phonology. We conclude that iconicity aids spoken word processing for individuals with aphasia. This advantage may be due to a stronger connection between semantic information and phonological forms.