Partidos Políticos na Democracia Cabo-verdiana: um estudo de caso (1991-2011)

Estudos sobre os partidos políticos nos países da terceira onda de democratização constituem um grande desafio aos estudiosos das instituições políticas. A presente pesquisa tem por objectivo analisar a natureza e os determinantes dos partidos políticos cabo-verdianos com representação política. A relevância do estudo compreende-se com o pressuposto de que a forma como estas organizações se estruturam internamente, enquanto organizações de representação política por excelência, poderá determinar o processo democrático. Pretendemos analisar o surgimento e as estratégias de estruturação adoptadas, a base eleitoral, formas de financiamento e a consequente aproximação ao Estado e a adesão aos princípios democráticos dos partidos políticos em análise. A abordagem recorre tanto à teoria clássica dos partidos políticos, nomeadamente a de Michels (1914), Kirchheimer (1966), Duverger (1970), Sartori (1982), como à teoria mais recente, Katz e Mair (1995) e Panebianco (2005), para compreendermos os partidos políticos cabo-verdianos em democracia.

Tool-supported invariant-based programming

The development of correct programs is a core problem in computer science. Although formal verification methods for establishing correctness with mathematical rigor are available, programmers often find these difficult to put into practice. One hurdle is deriving the loop invariants and proving that the code maintains them. So called correct-by-construction methods aim to alleviate this issue by integrating verification into the programming workflow. Invariant-based programming is a practical correct-by-construction method in which the programmer first establishes the invariant structure, and then incrementally extends the program in steps of adding code and proving after each addition that the code is consistent with the invariants. In this way, the program is kept internally consistent throughout its development, and the construction of the correctness arguments (proofs) becomes an integral part of the programming workflow. A characteristic of the approach is that programs are described as invariant diagrams, a graphical notation similar to the state charts familiar to programmers. Invariant-based programming is a new method that has not been evaluated in large scale studies yet. The most important prerequisite for feasibility on a larger scale is a high degree of automation. The goal of the Socos project has been to build tools to assist the construction and verification of programs using the method. This thesis describes the implementation and evaluation of a prototype tool in the context of the Socos project. The tool supports the drawing of the diagrams, automatic derivation and discharging of verification conditions, and interactive proofs. It is used to develop programs that are correct by construction. The tool consists of a diagrammatic environment connected to a verification condition generator and an existing state-of-the-art theorem prover. Its core is a semantics for translating diagrams into verification conditions, which are sent to the underlying theorem prover. We describe a concrete method for 1) deriving sufficient conditions for total correctness of an invariant diagram; 2) sending the conditions to the theorem prover for simplification; and 3) reporting the results of the simplification to the programmer in a way that is consistent with the invariantbased programming workflow and that allows errors in the program specification to be efficiently detected. The tool uses an efficient automatic proof strategy to prove as many conditions as possible automatically and lets the remaining conditions be proved interactively. The tool is based on the verification system PVS and i uses the SMT (Satisfiability Modulo Theories) solver Yices as a catch-all decision procedure. Conditions that were not discharged automatically may be proved interactively using the PVS proof assistant. The programming workflow is very similar to the process by which a mathematical theory is developed inside a computer supported theorem prover environment such as PVS. The programmer reduces a large verification problem with the aid of the tool into a set of smaller problems (lemmas), and he can substantially improve the degree of proof automation by developing specialized background theories and proof strategies to support the specification and verification of a specific class of programs. We demonstrate this workflow by describing in detail the construction of a verified sorting algorithm. Tool-supported verification often has little to no presence in computer science (CS) curricula. Furthermore, program verification is frequently introduced as an advanced and purely theoretical topic that is not connected to the workflow taught in the early and practically oriented programming courses. Our hypothesis is that verification could be introduced early in the CS education, and that verification tools could be used in the classroom to support the teaching of formal methods. A prototype of Socos has been used in a course at Åbo Akademi University targeted at first and second year undergraduate students. We evaluate the use of Socos in the course as part of a case study carried out in 2007.

Tulevaisuuden lähtökohdista kansanvallan kolmiliittoon. Kansallinen Edistyspuolue ja kansallisen eheytymisen politiikka 1919–1939.

Kansallista Edistyspuoluetta ja sen toimijoita maailmansotien välisen Suomen sisäpolitiikassa tarkasteleva väitöstutkimus paneutuu puolueen kansallista eheytymistä ajaneen poliittisen linjan taustoihin, muodostumiseen ja toteutumiseen maailmansotien välisenä aikana vuosina 1919-1939. Vahvasti aineistopohjainen ja lähdekriittinen poliittisen historian tutkimus keskittyy parlamentaarisiin toimijoihin, poliittiseen kenttään ja näiden tuottamiin aineistoihin, kuten edistyspuolueen ja sen toimijoiden arkistoihin, lehdistöön ja valtiopäiväpöytäkirjoihin. Tutkimus selvittää, millainen oli edistyspuolueen kansallisen eheytymisen linja, mihin sillä pyrittiin, miten sitä toteutettiin ja miten se toteutui. Kansainvälisen vertailun kautta tutkimuksessa luodaan myös kuva suomalaisesta liberalismista ja liberalistista. Joulukuussa 1918 perustettu Kansallinen Edistyspuolue oli liberaali puolue, jonka politiikassa korostui erityisesti liberalismin sosiaalinen tulkinta. Puolueen sisäpoliittiseksi linjaksi vastaitsenäistyneessä ja sisällissodan runtelemassa valtiossa muodostui kansallisen eheytymisen edistäminen. Ajatuksen taustalla olivat K. J. Ståhlbergin tulevaisuuden lähtökohtia hahmotelleet artikkelit, jotka julkaistiin Helsingin Sanomissa huhtikuussa 1918 sisällissodan vielä riehuessa. Ståhlbergin mukaan kansalliseen eheytymiseen ei tullut pyrkiä sodan vuoksi vaan siitä huolimatta. Nuorsuomalaiselta puolueelta perityt liberaalit periaatteet täydentyivätkin edistyspuoluelaisessa ajattelussa sisällissodan ja tasavallan puolesta käydyn valtiomuototaistelun avainkokemuksilla. Itsenäisen Suomen ensimmäisiä vuosia hallinneissa keskustahallituksissa kansallista eheytymistä edistettiin sosiaalipoliittisin uudistuksin mm. oppivelvollisuus- ja asutuslakien muodossa. Myös sisällissodan vankien armahdukset olivat osa tätä ohjelmaa. Tutkimus osoittaa, että edistyspuolueen kansallisen eheytymisen politiikan keskeisenä tavoitteena oli poliittisen sovittelun kautta integroida vasemmisto osaksi parlamentaaris-demokraattista järjestelmää. Eheytyspolitiikan todellinen käyttöarvo ja edistyspuolueen poliittiset toimintamahdollisuudet alkoivat kuitenkin heiketä vuoden 1922 eduskuntavaalien jälkeen.Tutkimuksesta käy ilmi, että toteutettu eheytyspolitiikka ja sen osittainen epäonnistuminen näkyivät sekä kommunistien jatkuvana kannatuksena että sisäpoliittisen ilmapiirin oikeistolaistumisena. Tämä kehitys nosti myös edistyspuolueessa esille voimat, jotka suosivat porvariyhteistyötä ohi keskustavasemmistolaisen eheytyspoliittisen linjan. Alkuvuosien jälkeen valtiomuototaistelun koossapitävä voima heikkeni edistyspuolueen sisällä ja 1920-luvun puolivälissä käydyt linjakiistat osoittivat, että osalle puolueen jäsenistä vuoden 1918 puoluevalinnassa keskeisemmässä roolissa oli ollut tasavaltalaisuus kuin vasemmiston integrointi ja kansallinen eheytyminen. Edistyspuolueen johto ei kuitenkaan ollut valmis luopumaan eheytyspoliittisesta linjasta ja sen ympärille luodusta puolueidentiteetistä, joten porvariyhteistyötä kannattanut oikeisto-oppositio päätyi suurelta osin eroamaan puolueesta vuonna 1927. Tutkimus osoittaa, että parlamentarismin rapautuminen ja pienelle yleispuolueelle elintärkeiden yhteistyömahdollisuuksien heikkeneminen luokkapuolueiden puristuksessa johtivat edistyspuolueen kannatuksen alamäkeen sotien välisenä aikana. Se kutistui 26 kansanedustajan keskisuuresta puolueesta vain kuuden edustajan pienpuolueeksi. Puolueidentiteetin vahvuus ja keskeisten toimijoiden puolueen kokoa suurempi poliittinen painoarvo pitivät sen lakkauttamispohdinnoista huolimatta kuitenkin koossa ja kiinni politiikan ytimessä. Oikeistoradikalismin vuodet 1920–1930-lukujen taitteessa olivat edistyspuolueellesekä uhka että mahdollisuus. Tutkimuksessa käy ilmi, että vaikka kommunisminvastaisen kansanliikkeen vaatimukset olivat edistyspuoluelaisten mielestä oikeutettuja, oli kansanliikkeen niiden ajamiseksi omaksumia laittomia ja ulkoparlamentaarisia keinoja vaikea hyväksyä. Eheytyspolitiikan kannalta katsottuna melkotoivottamalta näyttänyt tilanne kääntyi kuitenkin lopulta voitoksi: äärivasemmisto eliminoitiin, äärioikeisto ajautui paitsioon ja tie maltillisen vasemmiston ja keskustan yhteistyölle aukesi jälleen. Tämä johti lopulta vuonna 1937 punamultahallitukseen ja kansanvallan kolmiliittoon Kansallisen Edistyspuolueen, SDP:n ja Maalaisliiton kesken. Kokemus siitä, että itsenäisyys oli alati uhattuna, toi suomalaiseen liberalismiin varsin nationalistisia piirteitä, joita eurooppalaisten veljespuolueiden ohjelmista ei löydy. Liberalismiin usein liitetty mielleyhtymä sen kosmopoliittisesta, kansallisvaltioita ylittävästä luonteesta jäi Suomessa sotien välisenä aikana nationalismin ja itäisen naapurin luoman uhan varjoon. Suomen sisäpoliittinen tilanne ja geopoliittinen asema loivat vaatimuksen vahvasta kansallisesta yhtenäisyydestä. Suomalainen liberalismi määrittyikin eurooppalaisia vastineitaan voimakkaammin nuorta valtiota hallinneen kansallisuusajattelun, itsesäilytysvaiston ja kansallisen eheyden vaatimusten kautta. Tutkimuksessa todetaan, että edistyspuolueen eheytyspoliittisen linjan muotoutumista ja toteutumista vuosien 1919‒1939 aikana voi pitää idealismin voittona realismista. Lukuun ottamatta reformipolitiikan vuosia edistyspuolueen pitäytyminen valitulla linjalla näyttäytyi poliittisten toimintamahdollisuuksien kannalta katsottuna ajoittain jopa epärealistiselta. Koko sotien välistä aikaa tarkastellessa voikin todeta, että se, minkä edistyspuolue poliittisten päämäärien saavuttamisen valossa voitti, sen se menetti kannatusluvuissa.

La représentation numérique à l'épreuve de la complexité du projet de territoire

Le projet de territoire n’aura jamais suscité autant de débats et de passions. Son devenir mobilise à bien des égards la construction collective d’un dessein se matérialisant par des formes qui informent des forces tout autant que par des forces qui investissent des formes lesquelles traduisent les valeurs du moment. Par conséquent, cette projection dans un avenir partagé amène des exigences sociales en matière d’édification du projet de territoire mettant à l’ordre du jour la complexité d’une telle entreprise. L’enchevêtrement d’actions et de logiques qui s’y opèrent et qui s’y expriment pour en élaborer, dans la plus grande incertitude, les contours d’un futur souhaité nous presse de s’y prononcer : la construction complexe d’un dessein territorial s’exhibant nous interpelle quant à son évaluation voire quant à sa reformulation. Parmi les modalités d’expression qui permettent une telle délibération, il y a l’énoncé visuel. Médiation discursive privilégiée, elle autorise l’élaboration et la mise en scène collective d’un devenir territorial possible. Or depuis quelques années, au couple projet / représentation, vient se superposer une autre médiation, celle du numérique. Portée par le développement des technologies de l’information, celle-ci s’invite dans le champ de l’édification du projet de territoire. En s’alliant avec la puissance de l’image, elle recompose les représentations d’un dessein territorial collectivement formulé, ouvrant un nouvel espace d’actions à l’occasion d’une démarche de planification. Démarche de plus en plus complexe. De surcroit, la présente recherche tient cette complexité non comme un mot «fourre-tout» ou une tare dont il faudrait se débarrasser, mais se résout à l’affronter en s’inscrivant dans un paradigme en pleine gestation, celui de la «pensée complexe». La fécondité autant conceptuelle qu’opératoire d’une telle inscription permettra de jeter un regard renouvelé sur une pratique à travers une de ses modalités discursives à la fois la plus manifeste et la moins questionnée, à savoir l’énoncé visuel. En fin de compte, les représentations notamment celles construites et véhiculées par le numérique sauront-elles rendre compte et relever le défi de l’édification collective d’un projet de territoire qui se pose dans toute sa complexité ? Telle est en substance le questionnement dont cette recherche s’attellera à apporter des éléments de réponse et à esquisser de nouvelles perspectives.

Extrême pauvreté et justice globale : une réflexion philosophique sur le concept de responsabilité dans une perspective cosmopolitique

Le problème de l’extrême pauvreté dans le Tiers-monde n’est pas d’abord une question économique. Il est avant tout politique parce qu’il est la conséquence directe des choix de société et de l’organisation du pouvoir au niveau des États et des diverses instances de la communauté internationale. Le politique a pour objet la conquête du pouvoir et la répartition des richesses à grande échelle. Il s’agit aussi d’un problème moral parce que les options prises collectivement par les peuples et le concert des nations ne s’orientent pas toujours vers la vertu de justice et l’égalité de chances pour tous. Extrême pauvreté et justice globale forment un binôme qui nous ramène donc au cœur de la philosophie politique et morale. Après la Seconde guerre mondiale, la philosophie politique a élargi ses horizons. Elle réfléchit davantage à l’exercice du pouvoir sur la scène internationale et la distribution des richesses au niveau mondial. Le phénomène de la mondialisation économique crée une dépendance mutuelle et d’importantes influences multilatérales entre les États. Plus que par le passé, l’autarcie n’est guère envisageable. Le dogme de la souveraineté intangible des États, issu du Traité de Westphalie au XVIIe siècle, s’avère de plus en plus caduque au regard des enjeux communs auxquels l’humanité fait actuellement face. D’où la nécessité d’une redéfinition du sens des souverainetés nationales et d’une fondation des droits cosmopolitiques pour chaque individu de la planète. Voilà pourquoi le binôme extrême pauvreté/justice globale nécessite une réflexion philosophique sur le concept de la responsabilité qui s’étend non seulement sur la sphère nationale, mais aussi sur une large amplitude cosmopolitique. L’expression « pays du Tiers-monde » peut sembler archaïque, péjorative et humiliante. Cependant, mieux que celles de « pays sous-développés » ou « pays en voie de développement », elle rend compte, sans euphémisme, de la réalité crue, brute et peu élégante de la misère politique et économique qui y sévit. Bien qu’elle semble désuète, elle délimite assez clairement le domaine de définition conceptuel et géographique de notre champ d’investigation philosophique. Elle désigne l’ensemble des pays qui sont exclus de la richesse économique répartie entre les nations. Étant donné que le pouvoir économique va généralement avec le pouvoir politique, cet ensemble est aussi écarté des centres décisionnels majeurs. Caractérisée par une pauvreté extrême, la réalité tiers-mondiste nécessité une analyse minutieuse des causes de cette marginalisation économique et politique à outrance. Une typologie de la notion de responsabilité en offre une figure conceptuelle avec une géométrie de six angles : la causalité, la moralité, la capacité, la communauté, le résultat et la solidarité, comme fondements de la réparation. Ces aspects sous lesquels la responsabilité est étudiée, sont chapeautés par des doctrines philosophiques de types conséquentialiste, utilitariste, déontologique et téléologique. La typologie de la responsabilité donne lieu à plusieurs solutions : aider par philanthropie à sauver des vies humaines ; établir et assigner des responsabilités afin que les torts passés et présents soient réparés aussi bien au niveau national qu’international ; promouvoir l’obligation de protéger dans un contexte international sain qui prenne en considération le devoir négatif de ne pas nuire aux plus défavorisés de la planète ; institutionnaliser des règles transfrontalières de justice ainsi que des droits cosmopolitiques. Enfin, nous entendrons par omniresponsabilité la responsabilité de tous vis-à-vis de ceux qui subissent les affres de l’extrême pauvreté dans le Tiers-monde. Loin d’être un concept-valise fourre-tout, c’est un ensemble de responsabilités partagées par des acteurs identifiables de la scène mondiale, en vue de la coréparation due aux victimes de l’injustice globale. Elle vise un telos : l’épanouissement du bien-être du citoyen du monde.

Somalische Piraten vor der Küste eines Failed State?

Die Ursachen für die Piraterie am Horn von Afrika seien an Land zu suchen, konstatieren Vertreter aus Politik, der medialen Öffentlichkeit und den Sozialwissenschaften einhellig, wo mit Somalia der zerfallene Staat par excellence liegt. Anlässlich des gegenwärtigen Konflikts setzt sich das Papier kritisch mit dem allgegenwärtigen Konzept des Staatszerfalls auseinander. Ausgehend von der Feststellung, dass empirische Befunde die somalische Piraterie betreffend Grundannahmen der gängigen Zerfallsdiagnose und der daraus resultierenden Problemlösungsstrategien in Frage stellen, wird am Fall Somalia die Erkenntnisreichweite des Staatszerfallskonzepts an sich ausgelotet. Hierzu wird zunächst eine Bestandsaufnahme der theoretischen und methodischen Grundannahmen der Staatszerfallsforschung vollzogen und auf Operationalisierungspropleme des Forschungsstrangs hingewiesen. Das Papier kommt zu dem Ergebnis, dass der Forschungsstrang erstens zu einem einseitigen Fokus auf gesellschaftsinterne Faktoren bei der Ursachenergründung von Zerfallsprozessen neigt; zweitens tendiert die Staatszerfallsforschung zu einem reduktionistischen Akteursverständnis und sie verzichtet auf eine Analyse historisch-konkreter Herrschaftsverhältnisse und drittens verfährt sie nach einem ‘single-catch-all’-Prinzip, was eine Tendenz zur Homogenisierung unterschiedlicher empirischer Erscheinungen zur Folge hat. Diese analytischen Engführungen und Vagheiten sind dem normativen und ungeprüften Transfer des modernen Staatsbegriffs in den globalen Süden geschuldet, ebenso wie dem eurozentristischen Prozessverständnis, was den theoretischen Implikationen des Staatszerfallskonzepts zugrunde liegt. Das Konzept bietet gleichzeitig eine äußerst flexible Legitimationsfolie für interessengeleitete Außenpolitiken bishin zu Militärinterventionen.

Papel y empoderamiento institucional de la mujer en la organización del partido conservador colombiano 2000-2011

En el periodo que va desde el 2000 al 2011, el Partido Conservador Colombiano y el panorama político del país tuvo múltiples cambios desde el punto de vista organizacional, la gran mayoría de los presidentes de los Directorios Nacionales del Partido que asumieron durante este periodo, implementaron estrategias de reforma que específicamente en el caso de las mujeres, se refieren a la creación de la Organización Nacional de Mujeres, la inclusión de cuotas, la inclusión del voto privilegiado para las mujeres, la creación de la Secretaria de la Mujer, la creación de la figura de la Consulta Popular, entre otras, que se muestran hoy como grandes fortalezas en la organización. A pesar de esto, no se puede desconocer el conjunto de resistencias explícitas fundamentadas en el comportamiento tradicional de un partido que llevan a la constitución de instituciones no formales por costumbre y conveniencia y que han trascendido aún el día de hoy. Éstas se manifiestan durante el periodo de estudio con la inclusión del voto preferente, el clientelismo, la negativa a la consulta, el machismo, las divisiones internas por personalismos políticos y el machismo, las cuales en muchos casos han sido parte de la estructura tradicional del Partido Conservador y que aún persisten. Dichas estrategias serán definidas en este trabajo como contrareforma. En el marco de estas pujas entre reforma y contrareforma las mujeres del Partido se consolidaron y se empoderaron dentro de la organización, ellas se han beneficiado de las dos vertientes. Así como se fortalecieron con la reforma, con la contrareforma, muchas de las mujeres ingresaron al Partido para lograr sus grandes caudales electorales e incluso convertirse hoy en día en caciques. En este sentido, este trabajo va a permitir identificar cómo se ha apropiado el Partido Conservador Colombiano del tema de la mujer al interior de su organización interna, teniendo en cuenta los procesos de reforma y contrareforma desde el año 2000 hasta el año 2011.

Parameters of Reform and Unification in Modern Japanese Buddhist Thought: Murakami Senshō and Critical Buddhism

Reform is a word that, one might easily say, characterizes more than any other the history and development of Buddhism. Yet, it must also be said that reform movements in East Asian Buddhism have often taken on another goal—harmony or unification; that is, a desire not only to reconstruct a more worthy form of Buddhism, but to simultaneously bring together all existing forms under a single banner, in theory if not in practice. This paper explores some of the tensions between the desire for reform and the quest for harmony in modern Japanese Buddhism thought, by comparing two developments: the late 19th century movement towards ‘New Buddhism’ (shin Bukkyō) as exemplified by Murakami Senshō 村上専精 (1851–1929), and the late 20th century movement known as ‘Critical Buddhism’ (hihan Bukkyō), as found in the works of Matsumoto Shirō 松本史朗 and Hakamaya Noriaki 袴谷憲昭. In all that has been written about Critical Buddhism, in both Japanese and English, very little attention has been paid to the place of the movement within the larger traditions of Japanese Buddhist reform. Here I reconsider Critical Buddhism in relation to the concerns of the previous, much larger trends towards Buddhist reform that emerged almost exactly 100 years previous—the so-called shin Bukkyō or New Buddhism of the late-Meiji era. Shin Bukkyō is a catch-all term that includes the various writings and activities of Inoue Enryō, Shaku Sōen, and Kiyozawa Manshi, as well as the so-called Daijō-hibussetsuron, a broad term used (often critically) to describe Buddhist writers who suggested that Mahāyāna Buddhism is not, in fact, the Buddhism taught by the ‘historical’ Buddha Śākyamuni. Of these, I will make a few general remarks about Daijō-hibusseturon, before turning attention more specifically to the work of Murakami Senshō, in order to flesh out some of the similarities and differences between his attempt to construct a ‘unified Buddhism’ and the work of his late-20th century avatars, the Critical Buddhists. Though a number of their aims and ideas overlap, I argue that there remain fundamental differences with respect to the ultimate purposes of Buddhist reform. This issue hinges on the implications of key terms such as ‘unity’ and ‘harmony’ as well as the way doctrinal history is categorized and understood, but it also relates to issues of ideology and the use and abuse of Buddhist doctrines in 20th-century politics.

The Emergency Department: Rising wait times, costs, and possible remedies

Emergency Departments (EDs) and Emergency Rooms (ERs) are designed to manage trauma, respond to disasters, and serve as the initial care for those with serious illnesses. However, because of many factors, the ED has become the doorway to the hospital and a “catch-all net” for patients including those with non-urgent needs. This increase in the population in the ED has lead to an increase in wait times for patients. It has been well documented that there has been a constant and consistent rise in the number of patients that frequent the ED (National Center for Health Statistics, 2002); the wait time for patients in the ED has increased (Pitts, Niska, Xu, & Burt, 2008); and the cost of the treatment in the ER has risen (Everett Clinic, 2008). Because the ED was designed to treat patients who need quick diagnoses and may be in potential life-threatening circumstances, management of time can be the ultimate enemy. If a system was implemented to decrease wait times in the ED, decrease the use of ED resources, and decrease costs endured by patients seeking care, better outcomes for patients and patient satisfaction could be achieved. The goal of this research was to explore potential changes and/or alternatives to relieve the burden endured by the ED. In order to explore these options, data was collected by conducting one-on-one interviews with seven physicians closely tied to a Level 1 ED (Emergency Room physicians, Trauma Surgeons and Primary Care physicians). A qualitative analysis was performed on the responses of one-on-one interviews with the aforementioned physicians. The interviews were standardized, open-ended questions that probe what makes an effective ED, possible solutions to improving patient care in the ED, potential remedies for the mounting problems that plague the ED, and the feasibility of bringing Primary Care Physicians to the ED to decrease the wait times experienced by the patient. From the responses, it is clear that there needs to be more research in this area, several areas need to be addressed, and a variety of solutions could be implemented. The most viable option seems to be making the ED its own entity (similar to the clinic or hospital) that includes urgent clinics as a part of the system, in which triage and better staffing would be the most integral part of its success.^

Ethnicity and Elections under Authoritarianism: The Case of Kazakhstan

Despite the ethnicisation of power since independence in 1991, Kazakhstan has managed to maintain political stability without experiencing large-scale mobilisation to oppose Kazakh domination. This paper examines government strategy to avoid ethnic voting in an attempt to explain why ethnic divisions were rarely reflected in the struggle for power in the republic. While the arbitrary use of legal provisions considerably limited participation in elections by ethnic leaders, powerful pro-president parties that exhibited a cross-ethnic character were created to curtail ethnically based movements. The control strategy in elections aimed not simply at ethnicising the parliament in favour of Kazakhs, but at having loyal Russians and other minorities represented in the legislature through nomination by the president and catch-all pro-regime parties, or through the presidential consultative body—Assembly of the People of Kazakhstan. This well-controlled representation of minorities served not only to placate non-Kazakhs but also to provide legitimacy for the Kazakh-dominated leadership by projecting the image of cross-ethnic support for the president and some degree of power-sharing.

Ordnung muss nicht sein. Developments on the German political scene. OSW Commentary No. 55, 2011-06-27

The results of parliamentary elections in seven German federal states, ongoing since early 2011, show the collapse of the existing order on the German political scene, both on a national level and on the level of the individual federal states. So far, the federal states have been governed by one of the catch-all parties1 – i.e. the Christian Democrats or Social Democrats – in coalitions with smaller partners – the FDP and the Greens, respectively2. This year’s elections have fully revealed the extent of social transformation in Germany and its impact on voting preferences and the hitherto stable party system in this country. The largest and most popular parties so far – the CDU and the SPD – are losing the voters’ confidence and support, whereas the parties associated with protest movements (such as the Greens) are gaining prominence. Moreover, the German political scene is undergoing increasing fragmentation, as new small, local groups are appearing who have no political aspirations at the federal level but who are attractive to voters acting as successful groups of common cause. The changes in the existing balance of power on the German political scene are being sped up by the specific features of the federal system. Elections to the parliaments of the federal states are held at regular intervals which increasingly affects policies on the national level. The key decisions that concern domestic and foreign affairs are made under the pressure of constant election campaigns.

Modernisation in small steps? Comparing the organisational reforms of the British Conservative Party and the German CDU

Research on political parties has long identified “environmental” pressures upon parties to undertake organisational and programmatic reforms – this applies in particular to “catch-all” parties or Volksparteien. Changed social and media structures, the decline of organisations traditionally associated with the parties, and the growth in alternative possibilities of political participation create significant organisational – as well as programmatic – challenges. This paper compares the German CDU and the British Conservatives in two respects: in particular it focuses on their organisational responses to the election defeats they suffered at the end of the 1990s, examining those reforms which took place and consider whether these match the expectations of organisational reforms anticipated by proponents of the “cartel party thesis”. While in both cases there are similarities, but (in particular in the German case) it is important not to understate the extent of internal party resistance to reform, and thus the difficulties with which aspiring party reformers are confronted. This conclusion suggests, more broadly, that in reality the process of party change is more than an almost automatic, isomorphic, and inevitable response to a changing environment. Rather it is punctuated, messy, and often contingent on events and agents.

Lyric poetry of glees, madrigals, catches, rounds, canons, and duets. As performed in the Noblemen and Gentlemen's Catch Club, the Glee Club, the Melodists Club, the Adelphi Glee Club, and all vocal societies of the United Kingdom.

Mode of access: Internet.

Lectures 17 and 18 - Exceptions - when it all goes wrong

Exceptions An Example The Throws keyword Try and Catch The flow Multiple exceptions Finally How exceptions are thrown What the complier checks Handle or Defer Recovery Writing your own

The relationship between multi-species catch and effort: among fishery comparisons

The control of fishing mortality via fishing effort remains fundamental to most fisheries management strategies even at the local community or co-management level. Decisions to support such strategies require knowledge of the underlying response of the catch to changes in effort. Even under adaptive management strategies, imprecise knowledge of the response is likely to help accelerate the adaptive learning process. Data and institutional capacity requirements to employ multi-species biomass dynamics and age-structured models invariably render their use impractical particularly in less developed regions of the world. Surplus production models fitted to catch and effort data aggregated across all species offer viable alternatives. The current paper seeks models of this type that best describe the multi-species catch–effort responses in floodplain-rivers, lakes and reservoirs and reef-based fisheries based upon among fishery comparisons, building on earlier work. Three alternative surplus production models were fitted to estimates of catch per unit area (CPUA) and fisher density for 258 fisheries in Africa, Asia and South America. In all cases examined, the best or equal best fitting model was the Fox type, explaining up to 90% of the variation in CPUA. For lake and reservoir fisheries in Africa and Asia, the Schaefer and an asymptotic model fitted equally well. The Fox model estimates of fisher density (fishers km−2) at maximum yield (iMY) for floodplain-rivers, African lakes and reservoirs and reef-based fisheries are 13.7 (95% CI [11.8, 16.4]); 27.8 (95% CI [17.5, 66.7]) and 643 (95% CI [459,1075]), respectively and compare well with earlier estimates. Corresponding estimates of maximum yield are also given. The significantly higher value of iMY for reef-based fisheries compared to estimates for rivers and lakes reflects the use of a different measure of fisher density based upon human population size estimates. The models predict that maximum yield is achieved at a higher fishing intensity in Asian lakes compared to those in Africa. This may reflect the common practice in Asia of stocking lakes to augment natural recruitment. Because of the equilibrium assumptions underlying the models, all the estimates of maximum yield and corresponding levels of effort should be treated with caution.