High-resolution sedimentological and paleontological record of ODP Site 167-1019

Holocene and latest Pleistocene oceanographic conditions and the coastal climate of northern California have varied greatly, based upon high-resolution studies (ca. every 100 years) of diatoms, alkenones, pollen, CaCO3%, and total organic carbon at Ocean Drilling Program (ODP) Site 1019 (41.682°N, 124.930°W, 980 m water depth). Marine climate proxies (alkenone sea surface temperatures [SSTs] and CaCO3%) behaved remarkably like the Greenland Ice Sheet Project (GISP)-2 oxygen isotope record during the Bølling-Allerod, Younger Dryas (YD), and early part of the Holocene. During the YD, alkenone SSTs decreased by >3°C below mean Bølling-Allerod and Holocene SSTs. The early Holocene (ca. 11.6 to 8.2 ka) was a time of generally warm conditions and moderate CaCO3 content (generally >4%). The middle part of the Holocene (ca. 8.2 to 3.2 ka) was marked by alkenone SSTs that were consistently 1-2°C cooler than either the earlier or later parts of the Holocene, by greatly reduced numbers of the gyre-diatom Pseudoeunotia doliolus (<10%), and by a permanent drop in CaCO3% to <3%. Starting at ca. 5.2 ka, coastal redwood and alder began a steady rise, arguing for increasing effective moisture and the development of the north coast temperate rain forest. At ca. 3.2 ka, a permanent ca. 1°C increase in alkenone SST and a threefold increase in P. doliolus signaled a warming of fall and winter SSTs. Intensified (higher amplitude and more frequent) cycles of pine pollen alternating with increased alder and redwood pollen are evidence that rapid changes in effective moisture and seasonal temperature (enhanced El Niño-Southern Oscillation [ENSO] cycles) have characterized the Site 1019 record since about 3.5 ka.

Corg, CaCO3, bulk densities, accumulation rates and ages of ODP Leg 167 sites and three piston cores, California margin

Sediments from five Leg 167 drill sites and three piston cores were analyzed for Corg and CaCO3. Oxygen isotope stratigraphy on benthic foraminifers was used to assign age models to these sedimentary records. We find that the northern and central California margin is characterized by k.y.-scale events that can be found in both the CaCO3 and Corg time series. We show that the CaCO3 events are caused by changes in CaCO3 production by plankton, not by dissolution. We also show that these CaCO3 events occur in marine isotope Stages (MIS) 2, 3, and 4 during Dansgaard/Oeschger interstadials. They occur most strongly, however, on the MIS 5/4 glaciation and MIS 2/1 deglaciation. We believe that the link between the northeastern Pacific Ocean and North Atlantic is primarily transmitted by the atmosphere, not the ocean. Highest CaCO3 production and burial occurs when the surface ocean is somewhat cooler than the modern ocean, and the surface mixed layer is somewhat more stable.

Global compilation of benthic data sets I

Approaches to quantify the organic carbon accumulation on a global scale generally do not consider the small-scale variability of sedimentary and oceanographic boundary conditions along continental margins. In this study, we present a new approach to regionalize the total organic carbon (TOC) content in surface sediments (<5 cm sediment depth). It is based on a compilation of more than 5500 single measurements from various sources. Global TOC distribution was determined by the application of a combined qualitative and quantitative-geostatistical method. Overall, 33 benthic TOC-based provinces were defined and used to process the global distribution pattern of the TOC content in surface sediments in a 1°x1° grid resolution. Regional dependencies of data points within each single province are expressed by modeled semi-variograms. Measured and estimated TOC values show good correlation, emphasizing the reasonable applicability of the method. The accumulation of organic carbon in marine surface sediments is a key parameter in the control of mineralization processes and the material exchange between the sediment and the ocean water. Our approach will help to improve global budgets of nutrient and carbon cycles.

Carbonate record of ODP Leg 167 sites

One of the expected scientific results of Ocean Drilling Program Leg 167 was to reconstruct the Neogene history of biogenic calcium carbonate accumulation in the northeastern Pacific along the California margin (Lyle, Koizumi, Richter, et al., 1997). This aims to constrain inorganic carbon burial rates, deep-water hydrography in the North Pacific, and linkages between deep Atlantic and Pacific circulation and carbonate accumulation or dissolution patterns. Data are presented for four sites. Two of them are located in the California bight-East Cortez Basin (Site 1012: 32°16.970?N 118°23.024?W, 1773 m) and San Nicholas Basin (Site 1013: 32°48.040??, 118°53.992?W, 1564 m). The others are the dedicated Hole 1017E at Site 1017 (34°32.099?N, 121°6.430?W, 955 m) and Site 1019 in the Eel River Basin (41¢X40.972?N, 124°55.975?W, 977 m). Reconstruction of paleo-sea-surface temperatures (SST) by determining the alkenone unsaturation index of the extractable organic matter is an independent technique and helps to verify oxygen-isotope-based estimates. Results from the uppermost 600 cm of the dedicated Hole 1017E are expected to reveal the local temperature history of the last 30 k.y.

The Roman Republican Navy : from the sixth century to 167 BC

Työ käsittelee Rooman laivaston kehitystä, toimintaa ja osallistumista laajenemispolitiikkaan, jossa Rooma kasvoi kaupunkivaltiosta Välimeren hallitsijaksi. Rooma on aikaisemmissa tutkimuksissa nähty maavaltiona vailla kiinnostusta merenkulkuun. On katsottu, että ainoa merkittävä merisota Rooman historiassa on ensimmäinen puunilaissota (264-241 eKr.) ja että siinäkin roomalaiset (jotka historioitsija Polybius kuvaa vasta-alkajiksi) menestyivät Karthagoa vastaan turvautumalla laskusiltoihin, joiden avulla he saattoivat muuttaa meritaistelun maataisteluksi. Polybiuksen kuvaukseen on aina tähän asti luotettu. On katsottu että Roomalla ei ollut laivastoa ennen ensimmäistä puunilaissotaa ja että Rooma kaikissa sodissaan panosti merisodankäyntiin mahdollisimman vähän. Tämä työ pyrkii kumoamaan nämä käsitykset. Laivasto oli osallisena ja ehdottoman välttämätön kaikissa Rooman laajenemispolitiikan käänteissä. Arkeologian tiedot osoittavat, että ennen ensimmäistä puunilaissotaa Rooma kehittyi ja siitä tuli merkittävä kaupunki nimenomaan kaupankäynnin ja ulkomaisten kontaktien seurauksena. Se ei siis ollut puhdas agraarivaltio. Roomalaisilla oli laivasto jo viimeistään 500-luvulta lähtien eKr. ja sitä käytettiin Rooman laajentaessa valtaansa Italiassa. Näin ollen ensimmäisessä puunilaissodassa läntisen Välimeren herruudesta kilpaili kaksi merivaltiota, Rooma ja Karthago. Toinen puunilaissota (218-201) tunnetaan yleensä Hannibalin tulosta Alppien yli Italiaan, mutta se oli myöskin merkittävä merisota ja karthagolaiset hävisivät sen nimenomaan merellä. Rooma osallistui kilpailuun itäisen Välimeren hallinnasta ja kukisti Makedonian ja Syyrian laivastot, jotka eivät olleet mitenkään Rooman laivaston veroisia. Kaikista Rooman vastustajista Karthagolla olisi ollut suurin mahdollisuus pysäyttää Rooman laivaston voittokulu toisessa puunilaissodassa. Laivastoa käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Suuret meritaistelut eivät ole ainoa osoitus laivastojen mukanaolosta ja merkityksestä, vaan on myös otettava huomion sotalaivojen rakenne ja toimintaedellytykset. Sotalaivat oli rakennettu taisteluita varten ja niissä oli hyvin niukasti säilytystilaa. Niiden oli päästävä laskemaan maihin aina kun miehistö tarvitsi vettä, ruokaa ja lepoa. Laivastot saattoivat toimia vain niiden rannikoiden tuntumassa, joiden satamiin ja laskupaikkoihin niillä oli turvallinen pääsy. Roomalaiset olivat hyvin tietoisia tästä. Suuret merentakaiset sotaretket Afrikkaan, Espanjaan, Kreikkaan ja Vähän-Aasian rannikolle perustuivat kaikki siihen, että Rooman laivasto hallitsi purjehdusreittejä ja sopivia laskupaikkoja ja saattoi huolehtia joukkojen ja varusteiden kuljettamisesta kaukana taisteleville armeijoille. Samalla Rooman laivasto kävi itsenäistä sotaa merellä ja haastoi ja kukisti kaikki Välimeren merivaltiot. 130-luvulle eKr. tultaessa se oli lyönyt vihollisensa ja riisunut aseista liittolaisensa; Rooman laivasto hallitsi Välimerta yksin.