"Nyt mä oon suomalainen ... varmaan" : Nuoret maahanmuuttajat, etnisyys ja rasismi

Tutkimuksessa on tarkasteltu nuorten maahanmuuttajien etnistä identifioitumista sekä sitä, miten he määrittelevät rasismin omien kokemustensa kautta. Analyysi jakautuu kahteen osaan: nuorten identteettipohdintoihin ja rasismin reflektoimiseen. Tutkimuksen kysymyksenasettelu nousee Karmela Liebkindin ja Inga Jasinskaja-Lahden vuonna 1997 tekemästä tutkimuksesta Maahanmuuttajien sopeutuminen pääkaupunkiseudulla. Tutkimuksen mukaan syrjintä ja rasismi ovat merkittävällä tavalla yhteydessä maahanmuuttajien yleiseen psyykkiseen hyvinvointiin. Esimerkiksi nuoret maahanmuuttajat (11-22-vuotiaat) ovat erityisen haavoittuvaisia sekä uuteen maahan tullessaan että siellä ollessaan. Empiirinen aineisto on kerätty teemahaastatteluiden avulla. Tutkimuksen 12 haastateltavaa (6 poikaa ja 6 tyttöä) kävivät haastatteluhetkellä helsinkiläistä lukiota ja olivat 16-19-vuoden ikäisiä. Haastateltavat ovat kotoisin entisen Neuvostoliiton alueelta (5), Somaliasta (4), Vietnamista (1), Hongkongista (1) ja Irakista (1) ja heidän Suomeen tuloikänsä vaihtelee 5-16-vuoden välillä. Haastattelukielioli suomi. Haastatteluaineisto on analysoitu teema-analyysin avulla. Aineistosta etsittiin kohtia, joissa nuoret puhuvat etnisestä identifioitumisestaan suhteessa sekä omaan taustaan että suomalaisuuteen. Lisäksi analyysissa kiinnitettiin huomiota siihen, millaisia näkemyksiä nuoret esittivät rasismista, maahanmuuttopolitiikasta ja ulkomaalaisasenteista ja miten nämä näkemykset ovat yhteneväisiä sekä miten ne eroavat toisistaan. Nuorten etnisyyspohdintoja kuvaavat toisaalta etnisyyden tilannesidonnaisuus ja toisaalta etnisyyden vahva yhteys syntyperään. Etnisyyden saama merkitys vaihtelee sosiaalisten ympäristöjen vaihtuessa. Pohtimalla suomalaisuuden ja suomalaisten tyypillisiä piirteitä nuoret pystyivät helpommin jäsentämään myös omaa kuulumistaan tiettyyn ryhmään. Varsinkin silloin kun suomalaisuus ymmärrettiin kansalaisuudeksi, sitä pidettiin lähes poikkeuksetta syntyperäisten suomalaisten etuoikeutena. Tunnepitoinen ja jopa vereen sidottu etnisyys korostui ennen kaikkea niissä aineiston kohdissa, joissa nuoret pohtivat suomalaiseksi muuttumista ja tulemista. Kukaan haastateltavista ei uskonut muuttuvansa kunnon suomalaiseksi, mikä edellyttäisi toisaalta kokemuksen suomalaisuudesta ja toisaalta hyväksynnän ulkoapäin. Haastateltavat pohtivat vastahakoisesti suomalaisuuden ja suomalaisten negatiivisia piirteitä. Monet mainitsivat asenteellisen ja rasistisen suhtautumisen ulkomaalaisiin, maahanmuuttajiin ja vähemmistöjen edustajiin, kun he puhuivat niistä tilanteista, joissa he häpeävät suomalaisia. Rasismia ei kuitenkaan haluttu yleistää suomalaisten ryhmäominaisuudeksi, vaan sitä pidettiin "poikkeuksellisten" suomalaisten (esimerkiksi skinien) ominaisuutena. Arjen rasistisista selkkauksista puhuttaessa nuoret vähättelivät tapahtumien vakavuutta ja pyrkivät ymmärtämään rasistista käyttäytymistä ja pitivät sitä luonnollisena. Joissakin tapauksissa haastateltavat sanoivat olevansa liian herkkiä rasismille ja päättelivät, etteivät vihamielisyydet alunperin olleet tarkoituksellisia. Rasismin ristiriitaisuutta uhrin kannalta kuvaa tutkimuksessa se, että rasismikokemuksia pidettiin nöyryyttävinä ja hävettävinä, ja sen takia niistä myös vaiettiin kotona. Tutkimuksen perusteella näyttää siltä, että rasismi on ymmärrettävä tapahtumaketjuna eikä yksittäisinä ja erillisinä tapauksina. Tutkimuksessa ilmeni, että nuorten rasismia koskeviin pohdintoihin vaikuttaa se, millä tavoin yhteiskunnan yleinen ja virallinen ilmapiiri reagoi rasismiin. Rasismin ja syrjinnän hiljainen hyväksyminen saattaa vaikuttaa siihen, että myös uhrit vähättelevät rasismikokemuksia. Avainsanat: Nuoret maahanmuuttajat, etnisyys, kulttuuri, rasismi, teemahaastattelu

Kiirastorstai-ilta yläsalissa : Kirkon viestintä pääsiäiseen valmistavissa jumalanpalveluksissa Leif Åbergin viestintäajattelun mukaan

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Leif Åbergin viestintäajattelun valossa, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko viestii pääsiäiseen valmistavien jumalanpalvelusten otsikoissa, pyhäpäivän kuvauksissa ja evankeliumiteksteissä. Åbergin tulosviestinnän mallissa perustoimintojen tuki on viestinnän tärkein tehtävä. Se on viestintää, jonka avulla asiat saadaan sujumaan. Jumalanpalveluksen otsikko ja päivän kuvaus antavat mahdollisuuden tarvittaessa kertoa jumalanpalveluksen kulusta, vaikkakin otsikko ja päivän kuvaus ovat lähinnä materiaalia liturgille. Useimmiten päivän kuvaus kertoo ja kehottaa seurakuntaa ajattelemaan tai uskomaan tietyllä tavalla. Toinen Åbergin tulosviestinnän mallin ulottuvuus on informointi. Yhteisö tarvitsee tiedon siitä, mitä sille tapahtuu juuri nyt ja tulee tapahtumaan. Erityisesti syvän paastonajan jumalanpalveluksiin valitut tekstit valmistavat tulevaan ja antavat välineitä kohdata haasteita. Otsikot ja päivän kuvaukset ovat viestinnän kannalta selvästi niukempia, hiljaisella viikolla vain ydintapahtuman toteavia otsikoita. Joinakin pyhinä kirkko menee informoinnissaan pitkälle ja kertoo tapahtumien lopputuloksen. Silloin se vie kuulijalta mahdollisuuden omaan tulkintaan ja oivallukseen. Kolmas tulosviestinnän mallin elementti on kiinnittäminen. Kiinnittäminen on kirkon tapauksessa vuosituhansien perspektiivissä onnistunut. Kirkko on onnistunut luomaan maailmanlaajat symbolit ja niille merkityksen, joka joka kantaa kirkon keskeistä sanomaa ja joita vahvistetaan jokaisessa jumalanpalveluksessa. Kristittyjen yhteisö kautta maailman hyväksyy ehtoollisenvieton koodin ja siihen liittyvät merkit, leivän ja viinin. Neljäs Åbergin tulosviestinnän mallin elementti on profilointi. Se on yhteisökuvan pitkäjänteistä rakentamista ja sisältää yhteisön perusviestit. Jumalanpalvelukset viestivät kirkon ydinsanomaa, mutta tutkimusaineistoon kuuluvien pyhien otsikoiden ja kuvausten ja evankeliumitekstien välillä on ristiriitoja. Ymmärrettävyys on viestinnän onnistumisen kannalta oleellinen tekijä. Kirkko käyttää monissa pyhän otsikoissa ja kuvauksissa Raamatun kieltä ja evankeliumien tapahtumien aikaan sijoittuvia mielikuvia. Ymmärrettävämpää viestintää olisi käyttää kuulijoiden elämänpiiriin kuuluvia kuvia. Vuorovaikutteisuus on viestinnän tehokkuuden näkökulmasta merkittävä tekijä. Kysymysten ja vastausten – kommunikaation – myötä sanoma tavoittaa vastaanottajan tehokkaammin. Monet kirkon valitsemat evankeliumitekstit kuvaavat vuorovaikutteisia tilanteita, mutta otsikot ja päivän kuvaukset eivät rohkaise jumalanpalveluksen toimittajia ja seurakuntaa pohdintaan ja vuorovaikutukseen.

"Mikä ihana kuva: isä, äiti ja lapset Herran työssä" : Lähetystyöntekijöiden perhe-elämä Kiinassa 1910- ja 1920-luvuilla

Tutkimukseni käsittelee Suomen Lähetysseuran Kiinan-työssä olleita perheitä vuosina 1915–1928. Enemmistö tuolloin SLS:n lähetystössä olleista läheteistä oli perheellisiä, ja perheiden elämäntilanteet lähetyskentällä vaikuttivat koko SLS:n yhteisön työmahdollisuuksiin. Tutkimukseni kohdehenkilöt ovat Signe ja Väinö Kantele sekä Inkeri ja Toivo Koskikallio perheineen, ja he edustavat sitä kokonaisuutta, jonka perheelliset lähetit Kiinassa muodostivat. Tutkin pro gradu -työssäni, millaista lähetystyöntekijöiden perhe-elämä oli lähetyskentällä. Kysyn myös, miten lähetystyö vaikutti perheeseen, ja miten perhe vaikutti lähetystyön tekemiseen. Lisäksi selvitän, miten kiinalainen kulttuuri vaikutti lähettiperheiden elämään. Tutkimukseni tärkeimmät lähteet ovat Signe Kanteleen kirjeet omaisilleen sekä Inkeri Koskikallion kirjeet ja päiväkirjat. Lähetyshistoriaa ei ole aiemmin tutkittu perheen näkökulmasta, joten tutkimus on hyvin aineistolähtöinen. Tärkeimpään käyttämääni kirjallisuuteen kuuluvat SLS:n Kiinan-työn historiaan sekä naislähetystyöntekijöihin liittyvät tutkimukset. Lähetystyöntekijät solmivat Kiinassa keskenään useita avioliittoja. Jotkut läheteistä olivat avioituneet jo Suomessa. SLS:n johtokunta kontrolloi lähettien avioliittoja ja myös perheiden lapsia, joten perhe ei ollut pelkästään lähettien yksityisasia. 1910- ja 1920-luvut olivat erityisen lapsirikasta aikaa, mikä vaikutti merkittävästi SLS:n Kiinan-yhteisön toimintaan. Joihinkin perheisiin oli syntynyt lapsia jo Suomessa ja lähetyskentällä perheisiin syntyi tutkimusajankohtana 26 lasta. Monet lähettiperheiden haasteista liittyivät lähetystyön ja perhe-elämän yhdistämiseen. Perheenäideillä oli vahva lähetyskutsumus, mutta raskaudet, synnytykset ja elämä pienten lasten kanssa rajoittivat naisten työskentelymahdollisuuksia ja aiheuttivat rooliristiriitoja. Perheen arjessa haasteena oli myös perheenisän poissaolo lähetystyöhön liittyneiden matkojen takia. Erityisesti tuolloin korostui lähetysasemalla asuneiden muiden suomalaisten läsnäolon tärkeys, vaikka SLS:n yhteisön tiiviys myös rajoitti perheiden yksityisyyttä. Perhe-elämällä oli SLS:n tuki, sillä monien muiden protestanttisten lähetysseurojen tavoin SLS kannusti perheellisiä lähettejään hyödyntämään perhettään evankelioimistyössä ja toimimaan kristityn perheen esimerkkinä paikallisille. Perheen esimerkillisyyteen kannustamisesta huolimatta Suomen Lähetysseura oli virallisissa julkaisuissaan vaitonainen perhetapahtumien vaikutuksesta työhön lähetyskentällä. Työn tukijat haluttiin vakuuttaa työn häiriöttömyydestä, vaikka todellisuus Kiinassa oli ajoittain toinen. Perheenäitien ja lasten sairastelut pakottivat perheenisiä välillä vähentämään tai lopettamaan työskentelyä. Lähetit myös menettivät Kiinassa lapsia ja puolisoita, mikä luonnollisesti vaikutti lähettiyhteisön toimintaan. Suomalaisvanhemmat kokivat perhe-elämän kiinalaisen kulttuurin keskellä ajoittain haasteelliseksi. Ristiriitatilanteita aiheuttivat kiinalaisten erilaiset elintavat ja esimerkiksi suomalaisten mielestä kyseenalainen lastenhoito- ja kasvatuskulttuuri. Suomalaisperheiden elämä Kiinassa oli joiltain osin samanlaista kuin heidän aikakautenaan Suomessa, mutta lähetystyö ja kiinalainen kulttuuri toivat siihen oman erikoisleimansa. Elämä perheenä lähetystyössä sisälsi paljon ulkoapäin tulleita ja sisäisiä haasteita. Lähetit kertoivat näistä haasteista, mutta korostivat myös vahvaa hengellistä kutsumustaan, tyytyväisyyttään elämäänsä sekä perheensä onnellisuutta.

Kaukana Vatikaanista – Katolinen kirkko Suomessa 1989–1998

Tutkimuksessa tarkastellaan katolista kirkkoa Suomessa vuosina 1989-1998. Tutkimus alkaa paavi Johannes Paavali II:n Pohjoismaiden-vierailusta kesällä 1989 ja päättyy Suomen katolisen kirkon pitkäaikaisen piispan Paul Verschurenin eroon tehtävästään vuonna 1998. Tutkimuksen kolme pääkysymystä ovat kirkon hallinnon ja rakenteen muutokset, katolisen kirkon identiteetti Suomessa ja ekumeeniset suhteet erityisesti Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lähteinä olen käyttänyt Helsingin katolisen hiippakunnan lehteä Fidesiä, muuta lehdistömateriaalia ja haastatteluja. Paavin-vierailulla oli merkittävät seuraukset niin Suomen katoliselle paikalliskirkolle kuin luterilaiselle kirkollekin. Vierailun myötä pieni katolinen vähemmistö tuli tunnetummaksi Suomessa. Vierailu muutti Vatikaanin käsityksiä Suomesta, millä oli kauaskantoiset vaikutukset kirkkojen ekumeenisiin suhteisiin. Pyhän Birgitan 600-vuotismuistojuhlien yhteydessä Suomen ja Ruotsin luterilaisten ja katolisten piispojen yhdessä paavin kanssa toimittama jumalanpalvelus, paavin ekumeniaa käsitellyt kiertokirje Ut unum sint ja Pohjoismaiden luterilaisten ja katolisten kirkkojen aloittamat neuvottelut kirkko- ja virkakäsityksistä olivat 1990-luvun merkittäviä ekumeenisia hetkiä, joihin paavin vierailulla oli vaikutusta. Kirkon hallinto ja rakenne olivat monelta osin jo vakiintuneet 1990-luvulle tultaessa, mutta muutamia merkittäviä muutoksia tapahtui. Kirkon jäsenmäärä kasvoi lähinnä maahanmuuton johdosta koko tutkitun ajanjakson ajan. Jäsenmäärän kasvu synnytti uusia seurakuntia ja kappeleita hiippakuntaan. Halu kappelin rakentamiseen ei aina kuitenkaan lähtenyt hiippakunnan tarpeesta vaan yksittäisten ihmisten tai liikkeiden. Esimerkiksi neokatekumenaalinen maallikkoliike rakennutti 1990-luvun alussa Ouluun kappelin, mutta hiippakunta ei ollut täysin hankkeen takana. Ongelmat kappeleiden rakentamisessa ja monet muutkin haasteet, johtuivat pitkälti kirkon taloudellisesta tilanteesta. Kirkolla ei ollut verotusoikeutta eikä jäsenten maksamat avustukset riittäneet kattamaan kuluja. Katolinen kirkko yritti 1990-luvun alkupuolella miettiä keinoja taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Piispa Verschuren piti monessa yhteydessä myös esillä vähemmistöjen juridista asemaa koskevia ongelmia ja uskontolainsäädännön epäkohtia. Kolmas merkittävä rakenteellinen muutos kirkossa oli papiston puolalaistuminen. Katolisen kirkon identiteettiä Suomessa on vaikea erottaa omaksi kokonaisuudekseen koskien vain 1990-lukua. Olenkin pyrkinyt tarkastelemaan identiteettiä niistä haasteista käsin, joita kirkko 1990-luvulla kohtasi. Suomessa käytiin keskustelua muun muassa eronneiden tilanteesta ja naisen asemasta. Kirkko kannusti jäseniään keskusteluun ja myös piispa ja papisto olivat usein toivottujen uudistusten kannalla. Suomessa katolinen kirkko eli pienenä vähemmistönä, joten monet kirkon oppiin liittyvät kysymykset olivat haasteellisia. Esimerkiksi perhe- ja seksuaalieettiset kysymykset ja naisen asema olivat vaikeita tilanteessa, jossa suurin osa katolilaisista oli naimisissa ei-katolilaisen kanssa. Vaikka Suomessakin toivottiin muutoksia, joihinkin kirkon oppiin liittyviin kysymyksiin, Keski-Euroopasta alkanut protestiliikehdintä kirkon uudistumiseksi ei näkynyt täällä voimakkaasti. Suomessa kirkon tilanne oli hyvin erilainen kuin niissä Euroopan maissa, joissa liikehdintä sai kannatusta. Suomessa arvostettiin kirkon perinteistä liturgiaa ja pyrittiin rakentamaan yhtenäistä, identiteetiltään suomalaista katolista kirkkoa.

Mothers, your's is a sacred work! Naiskysymys adventistijulistaja Ellen Whiten profeetallisessa terveysopetuksessa vuosina 1866 1878

Tarkastelen pro gradu -tutkielmassani naiskysymystä Seitsemännen päivän adventtikirkon oppiäiti Ellen Whiten (1827 1915) terveysopetuksessa. White tunnetaan ennen kaikkea näyistään, joiden välityksellä hän koki saavansa Jumalalta hyvinvointiin liittyviä ohjeita. White kirjoitti näkyjensä innoittama terveysoppaita ja julisti pääasiassa Yhdysvalloissa yli 70 vuotta. Päälähteenäni ovat kaksi Whiten omaelämäkertaa vuosilta 1880 ja 1915 sekä 83 artikkelia, jotka hän julkaisi adventistien johtavassa terveyslehdessä, Health Reformerissa, vuosina 1866 1878. Tutkimuskysymykseni ovat, miksi White osoitti lähes kaiken terveyteen liittyvän opetuksensa naisille ja miten hän ymmärsi terveyden osana naisen roolia ja tehtäviä. Tulkintani mukaan White julisti naisille, sillä hän uskoi, että naisen asema oli selkeytettävä. Yhdysvallat teollistui ja kaupungistui nopeasti 1800-luvulla, mikä aiheutti naisille taloudellisia, sosiaalisia ja terveyteen liittyviä ongelmia. Lisäksi toinen suuri herätys (1800 1830) synnytti keskustelua naisen roolista. Monet kirkot antoivat naisille luvan esimerkiksi saarnaamiseen, mutta Yhdysvalloissa vahvistui samaan aikaan myös käsitys naisesta kodin uskonnollisena johtajana. Ymmärrän, että Whiten mukaan ratkaisu naisen sekavaan asemaan oli terveys. Uskon, että Whiten mukaan nainen pystyi ottamaan oman paikkansa yhteiskunnassa, mikäli hän pysyi terveenä ja oppi tuntemaan terveyden periaatteet. Toisaalta White sai vaikutteita naisten yhteiskunnallisten oikeuksien puolustajilta. He ajattelivat, että vain koulutettu ja terve nainen kykeni vapautumaan avioliitosta. Toisaalta White oli naisasianaisia maltillisempi. Hän ymmärsi, että vain terve ja terveyskoulutuksen saanut nainen saattoi olla hyvä äiti. Ellen White osallistui terveysopetuksellaan keskusteluun myös naisen uskonnollisesta roolista. White oli itse kiertelevä terveyssaarnaaja. Silti hän ymmärsi, että muiden naisten kutsumus oli olla terve ja koulutettu äiti. White korosti äitien pyhyyttä luultavasti siksi, että hän pyrki turvaamaan oman auktoriteettiasemansa Adventtikirkossa. White myös luultavasti ymmärsi roolinsa ja tehtävänsä poikkeuksellisiksi ja arvosti vilpittömästi äitiyttä. Whiten mukaan äidin tehtävä oli kasvattaa terveitä ja moraalisia kansalaisia. Tehtävän arvon hän perusteli aikansa tieteellisillä teorioilla. White korosti luonnontieteilijä Charles Darwinin (1809 1882) evoluutioteorian mukaisesti, että äidin velvollisuus oli siirtää lapsilleen hyvä terveys. Käsityksensä terveyden ja moraalin suhteesta hän selitti frenologialla, jonka mukaan ihmisen elämäntavat vaikuttivat hänen luonteenpiirteisiinsä. White oli myös todennäköisesti kiinnostunut sosiaalitieteilijä Herbert Spencerin (1820 1903) ajatuksista, joiden mukaan kansalaisten kehittyessä myös yhteiskunta jalostui yhä paremmaksi. Vaikka White perusteli opetustaan modernilla tieteellä, hän oli ennen kaikkea uskonnollinen julistaja. Hän kuului 1840-luvulla herätyssaarnaaja William Millerin (1782 1849) liikkeeseen, jonka jäsenet uskoivat, että Jumala tuhoaa Yhdysvallat viimeisellä tuomiolla, mikäli kansan moraalin tila ei nopeasti kohene. Millerin liikkeen painotukset säilyivät Adventtikirkossa, joka perustettiin vuonna 1863. Siten White ymmärsi, ettei äiti ollut vastuussa vain perheensä ja kansansa maallisesta hyvinvoinnista vaan myös heidän pelastuksestaan. Whiten käsitys äidistä on mielestäni ristiriitainen. White antoi äideille paljon valtaa, mutta myös suuren vastuun. Hän korosti äitien arvokkuutta, mutta toisaalta he eivät olleet hänen mukaansa korvaamattomia. White ei myöskään huomioinut naisia, jotka eivät olleet äitejä.

Diakonian työalajohtaja ja hänen tiimiläistensä työhyvinvointi

Tutkielman aiheena on kuvata ja analysoida seurakunnan työalajohtajuutta työhyvinvoinnin näkökulmasta. Aineistona on kahdentoista diakonian työalajohtajan teemahaastattelut. Tutkimuskysymyksinä ovat: 1.Millaisilla edellytyksillä työalajohtaja voi toimia seurakunnassa? 2.Mistä työhyvinvointi diakoniatyössä haastateltavien kokemuksen mukaan muodostuu? 3.Millaisilla toimenpiteillä työalajohtajat edistävät tiimiläistensä työhyvinvointia? Sisällönanalyysilla saatujen tulosten mukaan työalajohtajuus onnistuu, kun kirkkoherra on työalajohtajuuden tukena ja vallan ja vastuun delegointi on selkeää ja riittävän laajaa. Ilman ylemmän johdon tukea työalajohtajan tehtävässä toimiminen on vaikeaa tai jopa mahdotonta. Työalajohtajan toimivalta ja vastuu tuli määritellä selkeästi. Kirkkoherralla oli merkittävä rooli myös työyhteisön suhtautumisen muokkaajana. Huomattavan monessa seurakunnassa varsinkin papeilla oli ollut vaikeuksia suhtautua johtajuuteen aseman sijasta tehtävänä. Haastatellut työalajohtajat painottivat johtajuutta ammattina, johon voi ja pitää kouluttautua sekä toisaalta prosessina, jossa ei tule valmiiksi. Työalajohtajan tuli haastateltavien mukaan olla työalansa substanssiosaaja. Diakoniatyössä monet työn piirteet toimivat sekä työhyvinvointia edistävinä että sitä haastavina. Työn haasteellisuus ja monipuolisuus tuottivat työniloa, mutta tuntuivat myös raskailta. Työn rajaamisen ongelmat olivat ajankohtaisia kaikissa haastatteluseurakunnissa. Työajattomuus koettiin pääsääntöisesti voimavaraksi ja mahdollisuudeksi. Verkostoyhteistyö vei voimavaroja, mutta antoi myös tunteen yhdessä tehtävästä laajemmasta työstä. Merkittävä vaikutus työhyvinvointiin oli työntekijän suhtautumistavalla työhönsä. Työalajohtajat edistivät tiimiläistensä työhyvinvointia luomalla rakenteita ja toimintaedellytyksiä työn kehittämiselle ja työn tekemiselle. Yhteisöllisyyttä vahvistavat toimenpiteet liittivät sooloilevat työntekijät osaksi tiimiä. Hoitamalla hallintoon liittyvät tehtävät työalajohtajat vapauttivat tiimiläisten työpanosta varsinaisen diakoniatyön tekemiseen. Työalajohtajat toimivat diakonian äänenä välittämällä tietoa tiimin ja hallinnon välillä molempiin suuntiin sekä tuomalla esiin diakonian näkökulmaa seurakunnassa ja toiminta-alueella. Työalajohtajat edistivät tiimin keskusteluyhteyttä ja huolehtivat tiimin työskentelyilmapiiristä. Keskustelujen avulla he loivat yhteisiä toimintatapoja ja linjanvetoja sekä vahvistivat maltillista suhtautumista työhön. Diakonian työalajohtajista löytyi neljä työalajohtajtyyppiä suhteessa työhyvinvoinnin edistämiseen: Koordinoija, Pelinrakentaja, Majakka ja Opas. Koordinoijat korostivat toimivien rakenteiden merkitystä. Pelinrakentajat painottivat tiimin yhteistä suunnittelua, jakamista ja arviointia. Majakka-työalajohtajat toimivat vakaina yhteisöllisyyden ja optimismin vahvistajina. Oppaat loivat levollista ja laadukasta työskentelyilmapiiriä. Diakonian työalajohtajat pyrkivät omalla johtamistoiminnallaan luomaan tiimiläisilleen mahdollisimman hyvät puitteet tehdä työtä hyvällä mielellä. Avainsanat – Nyckelord kirkon työntekijät, seurakunnat, seurakuntatyö, seurakuntahallinto, diakonia, johtajuus, esimiehet, johtaminen, organisaatiokulttuuri, työyhteisöt, työhyvinvointi, työn organisointi, työilmapiiri

Towards a Critique of the Concept of the Right to Self-Determination in Africa : A Conceptual Examination and the Cases of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea

This thesis examines the right to self-determination which is a norm used for numerous purposes by multiple actors in the field of international relations, with relatively little clarity or agreement on the actual and potential meaning of the right. In international practice, however, the main focus in applying the right has been in the context of decolonization as set by the United Nations in its early decades. Thus, in Africa the right to self-determination has traditionally implied that the colonial territories, and particularly the populations within these territories, were to constitute the people who were entitled to the right. That is, self-determination by decolonization provided a framework for the construction of independent nation-states in Africa whilst other dimensions of the right remained largely or totally neglected. With the objective of assessing the scope, content, developments and interpretations of the right to self-determination in Africa, particularly with regard to the relevance of the right today, the thesis proceeds on two fundamental hypotheses. The first is that Mervyn Frost s theory of settled norms, among which he lists the right to self-determination, assumes too much. Even if the right to self-determination is a human right belonging to all peoples stipulated, inter alia, in the first Article of the 1966 International Human Rights Covenants, it is a highly politicized and context-bound right instead of being settled and observed in a way that its denial would need special justification. Still, the suggested inconsistency or non-compliance with the norm of self-determination is not intended to prove the uselessness or inappropriateness of the norm, but, on the contrary, to invite and encourage debate on the potential use and coverage of the right to self-determination. The second hypothesis is that within the concept of self-determination there are two normative dimensions. One is to do with the idea and practice of statehood, the nation and collectivity that may decide to conduct itself as an independent state. The other one is to do with self-determination as a human right, as a normative condition, to be enjoyed by people and peoples within states that supersedes state authority. These external and internal dimensions need to be seen as complementary and co-terminous, not as mutually exclusive alternatives. The thesis proceeds on the assumption that the internal dimension of the right, with human rights and democracy at its core, has not been considered as important as the external. In turn, this unbalanced and selective interpretation has managed to put the true normative purpose of the right making the world better and bringing more just polity models into a somewhat peculiar light. The right to self-determination in the African context is assessed through case studies of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea. The study asks what these cases say about the right to self-determination in Africa and what their lessons learnt could contribute to the understanding and relevance of the right in today s Africa. The study demonstrates that even in the context of decolonization, the application of the right to self-determination has been far from the consistent approach supposedly followed by the international community: in many respects similar colonial histories have easily led to rather different destinies. While Eritrea secured internationally recognized right to self-determination in the form of retroactive independence in 1993, international recognition of distinct Western Sahara and Southern Sudan entities is contingent on complex and problematic conditions being satisfied. Overall, it is a considerable challenge for international legality to meet empirical political reality in a meaningful way, so that the universal values attached to the norm of self-determination are not overlooked or compromised but rather reinforced in the process of implementing the right. Consequently, this thesis seeks a more comprehensive understanding of the right to self-determination with particular reference to post-colonial Africa and with an emphasis on the internal, human rights and democracy dimensions of the norm. It is considered that the right to self-determination cannot be perceived only as an inter-state issue as it is also very much an intra-state issue, including the possibility of different sub-state arrangements exercised under the right, for example, in the form of autonomy. At the same time, the option of independent statehood achieved through secession remains a mode of exercising and part of the right to self-determination. But in whatever form or way applied, the right to self-determination, as a normative instrument, should constitute and work as a norm that comprehensively brings more added value in terms of the objectives of human rights and democracy. From a normative perspective, a peoples right should not be allowed to transform and convert itself into a right of states. Finally, in light of the case studies of Western Sahara, Southern Sudan and Eritrea, the thesis suggests that our understanding of the right to self-determination should now reach beyond the post-colonial context in Africa. It appears that both the questions and answers to the most pertinent issues of self-determination in the cases studied must be increasingly sought within the postcolonial African state rather than solely in colonial history. In this vein, the right to self-determination can be seen not only as a tool for creating states but also as a way to transform the state itself from within. Any such genuinely post-colonial approach may imply a judicious reconsideration, adaptation or up-dating of the right and our understanding of it in order to render it meaningful in Africa today.

Ett' varttuisi Suomenmaa : Suomalaisten kasvattaminen kulutusyhteiskuntaan kotimaisissa lyhytelokuvissa 1920-1969

The birth of the Modern Consumer Society in Finnish short films 1920-1969 The main subject of this research is Finnish short films in 1920-1969. These short films were produced by film studios for private enterprises, banks, advisory organizations, communities and the state. The evolution of short films on consumer affairs was greatly influenced by a special tax reduction system that was introduced in 1933 and lasted until 1964. The tax reduction system increased the production volumes of educational short films significantly. This study covers 342 Finnish short films, more than any other study in the field before this. The aim of this research is to examine how short films introduced Finns to modern consumer society. The cinemagoers were an excellent target group for different advisory groups as well as advertisers. Short films were used by organizations and private enterprises from very early on. In the 1920's Finns were still living in rural areas and agriculture was the dominant industry. Consumer society was still in its infancy, and the prevalent attitude to industrially produced goods was that of suspicion. From the cultural and ideological point of view the evolution of trust was one of the first steps towards the birth of the consumer society. Short films were an excellent means for helping to transform public attitudes. During the war period short films were an important means of propaganda. Short films were produced in abundance and shown for big audiences. They guided people how to survive shortages caused by the war. Even though the idea of rationalization was presented in short films somewhat in the 1920's and 1930's it became a national virtue during the war period. The idea of rationalization widened from the industry to households expecially in the late 1940's and the 1950's. New household apparati and the way in which daily chores were taken care of were presented not as luxury consumption but as a way of rationalization and saving money and effort. Banks and the advisory organizations guided the public to save their money for a specific target. Short films were use to help the public to acceps industrial goods and the notions of planning and saving. The ideological change from an agrarian society to consumer society was based on old acricultural ideas and self-sufficiency was evolved into rational and economizing consumerism. This made Finnish consumer society to value durable consumer goods and own homes. The public was also encouraged to consider their own decisions in the national context - especially after the second world war Finland laced capital, and personal savings were strongly presented as a way to help the whole nation. Modern hedonistic values were not dominant in Finland in the1950's and 1960's. Initial traces of modern hedonism can be seen in the films, but they were only marginal paths in the bigger.

Regional Integration and the State : The Changing Nature of Sovereignty in Southern Africa and Europe

The study explores the role of the state in regional integration processes. The question is approached through theoretical discussion and two case-studies - SADC (Southern African Development Community) and the EU. The main research question of the study is, what are the possibilities and problems of the integration process in Southern Africa and how do they differ from the possibilities and problems of the integration process in Europe. The undelrying question of the study is why do states decide to participate in an integration process where they have to limit their sovereignty. Review of the theoretical discussion of the integration studies shows that the integration process is affected by several factors on different levels of the international system. But the state plays a central role in integration processes - integration processes are inititated and carried on by the participatig states. The European integration process shows that the interests of the state can change over time. At the beginning of the integration process, the objective was to strengthen participating states. Later EU member states have decided that it is in their interest to deepen the process even if it has meant limitation of their sovereignty. The determinant factor has been that the member states have considered it to be in their interst to deepen the process. In Southern Africa the integration process is only at the beginning. SADC aims to establish a free trade area by 2008. The biggest challenge is how to implement the integration process so that it benefits all member states in a region that is economically dominated by South Africa. In practice this can be achieved through establishment of corrective mechanisms, which ensure equitable distribution of benefits. This would require deeper integration and South Africa to adapt responsibility towards its regional partners. African integration processes in general have not been as successful as for example the EU. African states have been reluctant to limit their sovereignty in favour of regional organisations.This can be explained by the differences between European and African states. The EU member states have been democracies while African states have been characterised by concentration of power in the executive branch. Furthermore the political systems in Africa have been characterised by vertical clientelist reltionships. As a result it has not been in the interest of the political elite to limit the state sovereignty in favour of regional organisations. In recent years SADC has been relatively succesful in its integration process and reforms, but a lot remains to be done before the implementation of the free trade area can be succesful. The institutional structure and treaties of SADC differ from the structures of the EU. Member states are the main actors of the integration processes. Their differences are reflected in the process and produce different kinds of integration in different parts of the world.

Normalization and Charter 77 : Violence, Commitment and Resistance in Czechoslovakia

In Czechoslovakia, the occupation of 1968 denoted the beginning of normalization , a political and societal stagnation that lasted two decades. Dissident initiative Charter 77 emerged in 1977, demanding that the leaders of the country respect human rights. The Helsinki process provided a macro-level framework that influenced opposition and dissident activities throughout Eastern Europe. The study contributes a focused empirical analysis of the period of normalization and the dissident movement Charter 77. Dissent in general is seen as an existential attitude; it can be encapsulated as a morally rationalized critical stance as derived from shared experience or interpretation of injustice, which serves as a basis for a shared collective identity comprising oppositional consciousness as one unifying factor. The study suggests that normalization can be understood as a fundamentally violent process and discusses the structural and cultural manifestations of violence with relation to Charter 77. In general, the aim of the system was to passivize the society to such an extent that it would not constitute a potential threat to the hegemonic rule of the regime. Normalization caused societal stagnation and apoliticization, but it also benefited those who accepted the new political reality. The study, however, questions the image of Czechoslovakia s allegedly highly repressive rule by showing that there was also quite considerable tolerance of Charter 77 and consideration before severe repression was brought to bear against dissidents. Furthermore, the study provides understanding of the motives and impetuses behind dissent, the strategic shifts in Charter 77 activities, and the changes in the regime s policies toward Charter 77. The study also adds new perspective on the common image of Charter 77 as a non political initiative and suggests that Charter 77 was, in fact, a political entity, an actively political one in the latter half of the 1980s. Charter 77 was a de facto hybrid of a traditional dissident initiative and an oppositional actor. Charter 77 adopted a two-dimension approach: firstly, it still emphasized its role as a citizens initiative supporting human rights, but, secondly, at the same time, it was a directly political actor supporting and furthering the development of political opposition against the ruling power.

Essays on the Economics of Intellectual Property Rights

Väitöskirjassani tarkastelen informaatiohyödykkeiden ja tekijänoikeuksien taloustiedettä kahdesta eri perspektiivistä. Niistä ensimmäinen kuuluu endogeenisen kasvuteorian alaan. Väitöskirjassani yleistän ”pool of knowledge” -tyyppisen endogeenisen kasvumallin tilanteeseen, jossa patentoitavissa olevalla innovaatiolla on minimikoko, ja jossa uudenlaisen tuotteen patentoinut yritys voi menettää monopolinsa tuotteeseen jäljittelyn johdosta. Mallin kontekstissa voidaan analysoida jäljittelyn ja innovaatioilta vaaditun ”minimikoon” vaikutuksia hyvinvointiin ja talouskasvuun. Kasvun maksimoiva imitaation määrä on mallissa aina nolla, mutta hyvinvoinnin maksimoiva imitaation määrä voi olla positiivinen. Talouskasvun ja hyvinvoinnin maksimoivalla patentoitavissa olevan innovaation ”minimikoolla” voi olla mikä tahansa teoreettista maksimia pienempi arvo. Väitöskirjani kahdessa jälkimmäisessä pääluvussa tarkastelen informaatiohyödykkeiden kaupallista piratismia mikrotaloustieteellisen mallin avulla. Informaatiohyödykkeistä laittomasti tehtyjen kopioiden tuotantokustannukset ovat pienet, ja miltei olemattomat silloin kun niitä levitetään esimerkiksi Internetissä. Koska piraattikopioilla on monta eri tuottajaa, niiden hinnan voitaisiin mikrotaloustieteen teorian perusteella olettaa laskevan melkein nollaan, ja jos näin kävisi, kaupallinen piratismi olisi mahdotonta. Mallissani selitän kaupallisen piratismin olemassaolon olettamalla, että piratismista saatavan rangaistuksen uhka riippuu siitä, kuinka monille kuluttajille piraatti tarjoaa laittomia hyödykkeitä, ja että se siksi vaikuttaa piraattikopioiden markkinoihin mainonnan kustannuksen tavoin. Kaupallisten piraattien kiinteiden kustannusten lisääminen on mallissani aina tekijänoikeuksien haltijan etujen mukaista, mutta ”mainonnan kustannuksen” lisääminen ei välttämättä ole, vaan se saattaa myös alentaa laillisten kopioiden myynnistä saatavia voittoja. Tämä tulos poikkeaa vastaavista aiemmista tuloksista sikäli, että se pätee vaikka tarkasteltuihin informaatiohyödykkeisiin ei liittyisi verkkovaikutuksia. Aiemmin ei-kaupallisen piratismin malleista on usein johdettu tulos, jonka mukaan informaatiohyödykkeen laittomat kopiot voivat kasvattaa laillisten kopioiden myynnistä saatavia voittoja jos laillisten kopioiden arvo niiden käyttäjille riippuu siitä, kuinka monet muut kuluttajat käyttävät samanlaista hyödykettä ja jos piraattikopioiden saatavuus lisää riittävästi laillisten kopioiden arvoa. Väitöskirjan viimeisessä pääluvussa yleistän mallini verkkotoimialoille, ja tutkin yleistämäni mallin avulla sitä, missä tapauksissa vastaava tulos pätee myös kaupalliseen piratismiin.

Essays in Philosophical Moral Psychology

The dissertation consists of four essays and a comprehensive introduction that discusses the topics, methods, and most prominent theories of philosophical moral psychology. I distinguish three main questions: What are the essential features of moral thinking? What are the psychological conditions of moral responsibility? And finally, what are the consequences of empirical facts about human nature to normative ethics? Each of the three last articles focuses on one of these issues. The first essay and part of the introduction are dedicated to methodological questions, in particular the relationship between empirical (social) psychology and philosophy. I reject recent attempts to understand the nature of morality on the basis of empirical research. One characteristic feature of moral thinking is its practical clout: if we regard an action as morally wrong, we either refrain from doing it even against our desires and interests, or else feel shame or guilt. Moral views seem to have a conceptual connection to motivation and emotions – roughly speaking, we can’t conceive of someone genuinely disapproving an action, but nonetheless doing it without any inner motivational conflict or regret. This conceptual thesis in moral psychology is called (judgment) internalism. It implies, among other things, that psychopaths cannot make moral judgments to the extent that they are incapable of corresponding motivation and emotion, even if they might say largely the words we would expect. Is internalism true? Recently, there has been an explosion of interest in so-called experimental philosophy, which is a methodological view according to which claims about conceptual truths that appeal to our intuitions should be tested by way of surveys presented to ordinary language users. One experimental result is that the majority of people are willing to grant that psychopaths make moral judgments, which challenges internalism. In the first article, ‘The Rise and Fall of Experimental Philosophy’, I argue that these results pose no real threat to internalism, since experimental philosophy is based on a too simple conception of the relationship between language use and concepts. Only the reactions of competent users in pragmatically neutral and otherwise conducive circumstances yield evidence about conceptual truths, and such robust intuitions remain inaccessible to surveys for reasons of principle. The epistemology of folk concepts must still be based on Socratic dialogue and critical reflection, whose character and authority I discuss at the end of the paper. The internal connection between moral judgment and motivation led many metaethicists in the past century to believe along Humean lines that judgment itself consists in a pro-attitude rather than a belief. This expressivist view, as it is called these days, has far-reaching consequences in metaethics. In the second essay I argue that perhaps the most sophisticated form of contemporary expressivism, Allan Gibbard’s norm-expressivism, according to which moral judgments are decisions or contingency plans, is implausible from the perspective of the theory of action. In certain circumstances it is possible to think that something is morally required of one without deciding to do so. Morality is not a matter of the will. Instead, I sketch on the basis of Robert Brandom’s inferentialist semantics a weak form of judgment internalism, according to which the content of moral judgment is determined by a commitment to a particular kind of practical reasoning. The last two essays in the dissertation emphasize the role of mutual recognition in the development and maintenance of responsible and autonomous moral agency. I defend a compatibilist view of autonomy, according to which agents who are unable to recognize right and wrong or act accordingly are not responsible for their actions – it is not fair to praise or blame them, since they lacked the relevant capacity to do otherwise. Conversely, autonomy demands an ability to recognize reasons and act on them. But as a long tradition in German moral philosophy whose best-known contemporary representative is Axel Honneth has it, both being aware of reasons and acting on them requires also the right sort of higher-order attitudes toward the self. Without self-respect and self-confidence we remain at the mercy of external pressures, even if we have the necessary normative competence. These attitudes toward the self, in turn, are formed through mutual recognition – we value ourselves when those who we value value us. Thus, standing in the right sort of relations of recognition is indirectly necessary for autonomy and moral responsibility. Recognition and valuing are concretely manifest in actions and institutions, whose practices make possible participation on an equal footing. Seeing this opens the way for a kind of normative social criticism that is grounded in the value of freedom and automomy, but is not limited to defending negative rights. It thus offers a new way to bridge the gap between liberalism and communitarianism.

Genetics of T cell co-stimulatory receptors -CD28, CTLA4, ICOS and PDCD1 in immunity and transplantation

Co-stimulatory signals are essential for the activation of naïve T cells and productive immune response. Naïve T cells receive first, antigen-specific signal through T cell receptor. Co-stimulatory receptors provide the second signal which can be either activating or inhibitory. The balance between signals determines the outcome of an immune response. CD28 is crucial for T cell activation; whereas cytotoxic T lymphocyte associated antigen 4 (CTLA4) mediates critical inhibitory signal. Inducible co-stimulator (ICOS) augments cytokine expression and plays role in immunoglobulin class switching. Programmed cell death 1 (PDCD1) acts as negative regulator of T cell proliferation and cytokine responses. The co-stimulatory receptor pathways are potentially involved in self-tolerance and thus, they provide a promising therapeutic strategy for autoimmune diseases and transplantation. The genes encoding CD28, CTLA4 and ICOS are located adjacently in the chromosome region 2q33. The PDCD1 gene maps further, to the region 2q37. CTLA4 and PDCD1 are associated with the risk of a few autoimmune diseases. There is strong linkage disequilibrium (LD) on the 2q33 region; the whole gene of CD28 exists in its own LD block but CTLA4 and the 5' part of ICOS are within a same LD block. The 3' part of ICOS and PDCD1 are in their own separate LD blocks. Extended haplotypes covering the 2q33 region can be identified. This study focuses on immune related conditions like coeliac disease (CD) which is a chronic inflammatory disease with autoimmune features. Immunoglobulin A deficiency (IgAD) belongs to the group of primary antibody deficiencies characterised by reduced levels of immunoglobulins. IgAD co-occurs often with coeliac disease. Renal transplantation is needed in the end stage kidney diseases. Transplantation causes strong immune response which is tried to suppress with drugs. All these conditions are multifactorial with complex genetic background and multiple environmental factors affecting the outcome. We have screened ICOS for polymorphisms by sequencing the exon regions. We detected 11 new variants and determined their frequencies in Finnish population. We have measured linkage disequilibrium on the 2q33 region in Finnish as well as other European populations and observed conserved haplotypes. We analysed genetic association and linkage of the co-stimulatory receptor gene region aiming to study if it is a common risk locus for immune diseases. The 2q33 region was replicated to be linked to coeliac disease in Finnish population and CTLA4-ICOS haplotypes were found to be associated with CD and IgAD being the first non-HLA risk locus common for CD and immunodeficiencies. We also showed association between ICOS and the outcome of kidney transplantation. Our results suggest new evidence for CTLA4-ICOS gene region to be involved in susceptibility of coeliac disease. The earlier published contradictory association results can be explained by involvement of both CTLA4 and ICOS in disease susceptibility. The pattern of variants acting together rather than a single polymorphism may confer the disease risk. These genes may predispose also to immunodeficiencies as well as decreased graft survival and delayed graft function. Consequently, the present study indicates that like the well established HLA locus, the co-stimulatory receptor genes predispose to variety of immune disorders.

Modeling ecological and evolutionary processes in spatially structured populations

Many species inhabit fragmented landscapes, resulting either from anthropogenic or from natural processes. The ecological and evolutionary dynamics of spatially structured populations are affected by a complex interplay between endogenous and exogenous factors. The metapopulation approach, simplifying the landscape to a discrete set of patches of breeding habitat surrounded by unsuitable matrix, has become a widely applied paradigm for the study of species inhabiting highly fragmented landscapes. In this thesis, I focus on the construction of biologically realistic models and their parameterization with empirical data, with the general objective of understanding how the interactions between individuals and their spatially structured environment affect ecological and evolutionary processes in fragmented landscapes. I study two hierarchically structured model systems, which are the Glanville fritillary butterfly in the Åland Islands, and a system of two interacting aphid species in the Tvärminne archipelago, both being located in South-Western Finland. The interesting and challenging feature of both study systems is that the population dynamics occur over multiple spatial scales that are linked by various processes. My main emphasis is in the development of mathematical and statistical methodologies. For the Glanville fritillary case study, I first build a Bayesian framework for the estimation of death rates and capture probabilities from mark-recapture data, with the novelty of accounting for variation among individuals in capture probabilities and survival. I then characterize the dispersal phase of the butterflies by deriving a mathematical approximation of a diffusion-based movement model applied to a network of patches. I use the movement model as a building block to construct an individual-based evolutionary model for the Glanville fritillary butterfly metapopulation. I parameterize the evolutionary model using a pattern-oriented approach, and use it to study how the landscape structure affects the evolution of dispersal. For the aphid case study, I develop a Bayesian model of hierarchical multi-scale metapopulation dynamics, where the observed extinction and colonization rates are decomposed into intrinsic rates operating specifically at each spatial scale. In summary, I show how analytical approaches, hierarchical Bayesian methods and individual-based simulations can be used individually or in combination to tackle complex problems from many different viewpoints. In particular, hierarchical Bayesian methods provide a useful tool for decomposing ecological complexity into more tractable components.

Communities of wood-inhabiting fungi : Ecological requirements and responses to forest management and fragmentation

Despite much research on forest biodiversity in Fennoscandia, the exact mechanisms of species declines in dead-wood dependent fungi are still poorly understood. In particular, there is only limited information on why certain fungal species have responded negatively to habitat loss and fragmentation, while others have not. Understanding the mechanisms behind species declines would be essential for the design and development of ecologically effective and scientifically informed conservation measures, and management practices that would promote biodiversity in production forests. In this thesis I study the ecology of polypores and their responses to forest management, with a particular focus on why some species have declined more than others. The data considered in the thesis comprise altogether 98,318 dead-wood objects, with 43,085 observations of 174 fungal species. Out of these, 1,964 observations represent 58 red-listed species. The data were collected from 496 sites, including woodland key habitats, clear-cuts with retention trees, mature managed forests, and natural or natural-like forests in southern Finland and Russian Karelia. I show that the most relevant way of measuring resource availability can differ to a great extent between species seemingly sharing the same resources. It is thus critical to measure the availability of resources in a way that takes into account the ecological requirements of the species. The results show that connectivity at the local, landscape and regional scales is important especially for the highly specialized species, many of which are also red-listed. Habitat loss and fragmentation affect not only species diversity but also the relative abundances of the species and, consequently, species interactions and fungal successional pathways. Changes in species distributions and abundances are likely to affect the food chains in which wood-inhabiting fungi are involved, and thus the functioning of the whole forest ecosystem. The findings of my thesis highlight the importance of protecting well-connected, large and high-quality forest areas to maintain forest biodiversity. Small habitat patches distributed across the landscape are likely to contribute only marginally to protection of red-listed species, especially if habitat quality is not substantially higher than in ordinary managed forest, as is the case with woodland key habitats. Key habitats might supplement the forest protection network if they were delineated larger and if harvesting of individual trees was prohibited in them. Taking the landscape perspective into account in the design and development of conservation measures is critical while striving to halt the decline of forest biodiversity in an ecologically effective manner.