Towards a United States of Africa? Combining Zambian and AU level debate.

Globalisaatio on luonut uuden maailmanjärjestelmän jonka myötä yksittäisten valtioiden vaikutusvalta on vähentynyt entisestään. Tämä pitää paikkansa erityisesti kehittyvien maiden kohdalla, esimerkiksi Afrikassa. Afrikka on pyrkinyt taistelemaan globalisaation tuomia negatiivisia vaikutuksia vastaan alueellistumisen ja maanosan yhtenäisyyttä ajavien hankkeiden kautta jo vuosikymmenien ajan, mutta toistaiseksi tulokset eivät ole olleet vakuttavia. Tällä hetkellä Afrikan Unionissa keskustellaan hankkeesta muodostaa Afrikan Yhdysvallat. Aiemmista hankkeista poiketen tämän uuden aloitteen ajatus perustuu ylikansallisuudelle, jossa yksittäiset valtiot luovuttavat valtaansa ylikansallisille elimille, kuten Afrikan Unionin hallitukselle. Näin ollen on tärkeää tarkastella aloitetta Afrikan Yhdysvaltojen perustamiseksi ja arvioida, voisiko tällainen ylikansallinen organisaatio auttaa Afrikkaa kääntämään globalisaation haittavaikutukset myönteisiksi. Tämä Pro Gradu-tutkielma väittää sen olevan mahdollista, mutta vain siinä tapauksessa että Afrikka on valmis hyväksymään yhtenäisyyden rajoitukset. Aiemman tutkimuksen vähyyden vuoksi on myös tarpeen tutkia Afrikan Yhdysvalloista kansallisilla tasoilla käytävää keskustelua. Tämän vuoksi tässä tutkielmassa painotetaan esimerkkimaa Sambian kautta yhden Afrikan Unionin jäsenmaan keskinäistä keskustelua aiheesta ja verrataan sitä Afrikan Unionin tason keskusteluun. Tutkielma sisältää kirjallisuuskatsauksen sekä tapaustutkimuksen. Tutkimusaineisto koostuu sambialaisista sanomalehtiotteista sekä Sambian valtion ja Afrikan Unionin virallisista asiakirjoista. Pääasiallisena tutkimusmenetelmänä on laadullinen sisällönanalyysi. Teoreettinen viitekehys perustuu afrikkalaisen valtion ja kansalaisyhteiskunnan, alueellistumisen, globalisaation hallinnan, pan-afrikkalaisuuden ja poliittisen integraation teorioihin sekä historialliseen katsaukseen Afrikan yhtenäisyydestä. Perimmäisenä tarkoituksena on lisätä ymmärrystä afrikkalaisesta valtiosta ja politiikasta. Tutkimuksen tulosten mukaan on havaittavissa aukko valtioiden virallisten toimijoiden näkemysten ja kansalaisyhteiskunnan huolenaiheiden välillä. Viralliset toimijat näyttävät olevan kansalaisyhteiskuntaa vahvemmin Afrikan Yhdysvaltojen kannalla. Virallisten toimijoiden korostaessa Afrikan aatteellista yhtenäisyyttä kansalaisyhteiskunta on huolissaan sen toteutumisesta käytännössä. Esiin nousee myös kysymys 'afrikkalaisesta' identiteetistä ja kansalaisuudesta sekä kommunikaatiosta valtion ja kansalaisten välillä.

Kulinaarinen kolmio analyysivälineenä

Tutkielman aiheena on ranskalaisen antropologin Claude Lévi-Straussin laajalti tunnettu malli, kulinaarinen kolmio, jonka Lévi-Strauss esitti alun perin primitiivistä mytologiaa käsittelevän tutkimusprojektinsa yhteydessä. Hänen mukaansa mallin avulla oli mahdollista esittää eräs tutkimuksen kohteena olevaa myyttiaineistoa jäsentävä syvärakenne. Myyttitutkimuksessaan Lévi-Strauss osoitti, että mallin avulla on mahdollista jäsentää ennen kaikkea erilaisia luonnon ja kulttuurin väliseen vastakkaisuuteen liittyviä ilmiöitä. Mallia on mahdollista käyttää myyttien ja niissä ilmenevän symbolisen ajattelun ohella myös konkreettisten ruokajärjestelmien analyysivälineenä. Mallia onkin sovellettu erilaisissa empiirisissä tutkimuksissa sekä määrättyihin empiirisiin ruokajärjestelmiin, että mitä erilaisimpiin kulttuurisiin ilmiöihin. Vaikka malli on ollut laajalti tunnettu ja synnyttänyt runsaasti keskustelua, ei siitä ole esitetty minkäänlaista systemaattista tulkintaa. Mallia koskeva keskustelu on ollut suurimmaksi osaksi kuvailevaa ja siihen kohdistetut kriittiset arviot ovat usein keskittyneet johonkin määrättyyn mallin aspektiin. Tutkielmani tehtävänä on täsmentää sitä, mistä mallissa on itse asiassa kyse ja millä tavalla Lévi-Strauss itse mallinsa mielsi. Tehtävä edellyttää mallin suhteuttamista sen taustalla olevaan teoreettiseen ja metodologiseen viitekehykseen. Tutkielmani ensimmäinen aineisto muodostuu Lévi-Straussin kulinaariseen kolmioon ja mallin taustalla olevaan viitekehykseen liittyvistä teksteistä. Erityisen keskeisiä lähteitä ovat artikkeli The Culinary Triangle ja myyttitutkimussarjan (Mythologiques) teokset. Tutkielman toisena tehtävänä on kartoittaa sitä, miten mallia on sovellettu erilaisissa empiirisissä tutkimuksissa ja millä tavalla nämä suhteutuvat Lévi-Straussin tapaan käyttää mallia ja hänen noudattamaansa tutkimusmetodologiaan. Keskityn kolmen mallia käyttävän tutkimuksen tarkastelemiseen ja erittelen sitä, millä tavalla ne suhteutuvat Lévi-Straussin tapaan käyttää mallia. Mallia soveltavat tutkimukset muodostavat opinnäytteeni toisen aineiston. Tutkielmani osoittaa, että malli on yleisestä luonteestaan johtuen altis erilaisille tulkinnoilla ja sovellusmahdollisuuksille. Tuon myös esille sen, millaisia reunaehtoja mallin soveltamiseen yleisesti liittyy ja millaisia seikkoja on otettava huomioon, kun mallia sovelletaan nyky-yhteiskuntiin. Vaikka mallia on mahdollista soveltaa hyvin erilaisiin ilmiöihin, ei sen avulla ole mahdollista käsitellä monia yhteiskuntatieteiden kannalta keskeisiä kysymyksiä.

Sairaanhoitajat työn imussa? Palkkatyön sisällön ja kulttuuristen lähtökohtien tasapainossa

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mikä saa pitkän työuran tehneet sairaanhoitajat innostumaan työstään. Taustalla on yhteiskunnallinen tilanne, jossa työelämän vetovoimaisuuden lisääminen ja ikääntyvien työntekijöiden työssä jaksaminen ovat keskeisiä poliittisia tavoitteita. Aihetta lähestytään positiivisesta psykologiasta lähtöisin olevan työn imun käsitteen avulla. Se on määritelty pysyväksi, ”myönteiseksi, tunne- ja motivaatiotäyttymyksen tilaksi, jota luonnehtivat tarmokkuus, omistautuminen ja uppoutuminen työhön” (Hakanen 2009a, 9). Tutkimuksessa kysytään, voidaanko työn imua ymmärtää myös sosiologisesta näkökulmasta. Oletuksena on, että käsitteen taustalla on muutakin kuin psykologisesta perinteestä käsin jäsentyvää vaihtelua. Empiirisen aineiston muodostavan 11 sairaanhoitajan koko työuraa ja nykyistä työtä koskevat tiettyihin teemoihin ankkuroidut syvähaastattelut. Otosta poimittaessa on etsitty sellaisia haastateltavia, jotka kokevat kantavansa työn imua. Aineiston analyysitapana on käytetty matriisin avulla sovellettua kvalitatiivista sisällönanalyysiä. Työn imua hahmotetaan analyysissä henkilöhistoriallisten haastatteluiden – menneen, nykyisen ja tulevan – kautta. Pyrkimyksenä on etsiä tarinoita mahdollisesti yhdistävää kulttuurista muotoa ja ymmärtää, mihin se perustuu. Analyysin nojalla vastuurationaalisuuden käsite (esim. Korvajärvi 1986) näyttäisi jäsentävän osan haastateltavien suhteesta työhönsä. Avain työn imun löytymiseen näissä tarinoissa on kuitenkin se, kuinka haastateltavilla on ollut henkilökohtainen halu mennä eteenpäin ja kykyä ratkaista ongelmia työuransa aikana ja nykyisessä työssään. Tämä havainto tulkitaan Max Weberin (1922, 1980) käsitteiden – arvorationaalisen ja päämäärärationaalisen toiminnan väliseen suhteen – avulla. Tulokseksi syntyy oletus siitä, että analyysin kohteena olevissa tarinoissa on kyse yhteisestä kulttuurisesta tarinasta siitä, millainen on hyvä ihminen, miten hyvä ihminen toteuttaa itseään työssä ja miten hän tekee työtään: tarmokkaasti, omistautuen ja uppoutuen. Henkilökohtainen halu mennä eteenpäin ja kyky ratkaista ongelmia nojaa sairaanhoitajien erityiseen eetokseen, kutsumustyöhön ja hoivan moraaliin tavalla, joka on rakenteellisesti yhtäläinen protestanttisuutta leimaavan yksilöllisen jumalasuhteen kanssa. Lisäksi analyysin perusteella esitetään, että työn imun edellytys on arvorationaalisen eetoksen lisäksi oikeanlainen, riittävät työn voimavarat sisältävä ympäristö, jossa hoitotyön keskeiset palkinnot on mahdollista saavuttaa. Tällöin palkkatyön sisältö kohtaa kulttuuriset lähtökohdat, ja tulos näkyy työn imuna. Keskeisimmät taustoittavat lähteet ovat Henriksson, Lea & Wrede, Sirpa (toim.) (2004a). Hyvinvointityön ammatit ja Hakanen, Jari (2009a). Työn imun arviointimenetelmä (Utrecht Work Engagement Scale). Sosiologisen tulkinnan kannalta tärkein teoreettinen lähde on Weber, Max (1980): Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki.

"Sinunko rintasi? Ei vaan pääoman!" : Marxist-Feministerna-ryhmä ja sosialistisen feminismin mahdollisuus 1974–1978

Tutkimuksen aiheena on Helsingissä 1970-luvun puolivälissä ja loppupuolella toiminut Marxist-Feministerna-ryhmä, MF-ryhmä. Ryhmään kuului noin viisitoista naista, joista useimmat olivat ruotsinkielisiä. MF-ryhmä toimi tiedostamisryhmänä, opintopiirinä ja feministiverkoston osana. MF-ryhmää on pidetty yhtenä ensimmäisistä niin kutsutun uuden naisliikkeen ilmentymistä Suomessa. Tutkielman tavoitteena on tarkentaa kuvaa uudesta naisliikkeestä ja 1970-luvun feminismistä Suomessa sekä laajentaa käsitystä 1970-luvun sosialistisesta ajattelusta ja vasemmistosta. Tutkielmassa MF-ryhmää tarkastellaan aatehistoriallisesta näkökulmasta ja tutkitaan sen sijoittumista sosialismin ja feminismin ajattelutraditioihin. Kysymystä tutkitaan ryhmässä luetun kirjallisuuden, ryhmän työskentelytapojen ja ryhmän muihin sekä suomalaisiin että ulkomaisiin järjestöihin ja ryhmiin pitämien yhteyksien näkökulmasta. Samoin tarkastellaan, miten ryhmän käymät keskustelut ja niissä esiintyneet teoreettiset kehittelyt ja käsitteet suhteutuvat sosialismin ja feminismin piirissä käytyihin keskusteluihin. Alkuperäislähteistönä työssä ovat MF-ryhmän kokousten pöytäkirjat, kahden ryhmän jäsenen kirjoittama kirja sekä ryhmän jäsenten kirjoittamat lehtiartikkelit. Lisäksi käytetään kolmen ryhmän jäsenen haastatteluja, ryhmän toiminnasta kertovia lehtijuttuja sekä 1970-luvun naisliikettä ja vasemmistoa koskevaa tutkimus- ja muistelukirjallisuutta. MF-ryhmälle sosialismi oli itsestään selvän oloinen osa oman ajattelun pohjaa. Ryhmässä luettiin niin vanhempaa kuin uudempaakin sosialistista kirjallisuutta ja keskusteltiin naisten asemasta sosialistisen analyysin pohjalta. Ryhmässä nostettiin esiin, miten marxilaiset ajattelijat olivat olleet kyvyttömiä kunnolla ymmärtämään naisten sortoa ja etenkin analysoimaan sen yksityisempiä puolia. Ryhmälle oli kuitenkin tärkeää kehittää sosialistista ajattelua ymmärtämään myös naisten alistukseen liittyviä kysymyksiä. Erityisesti ryhmän keskusteluissa nostettiin esiin uudelle naisliikkeelle keskeisiä kysymyksiä ruumiillisuudesta, seksuaalisuudesta ja reproduktiosta, mutta ryhmässä käsiteltiin myös naisten työntekoa ja lisäksi naisten asemaa historiassa. Ryhmässä luettiinkin myös uuden naisliikkeen ulkomaista kirjallisuutta ja osallistuttiin naisliikkeen piirissä käytyihin teoreettisiin ja käytännöllisiin keskusteluihin naisten sorrosta ja siitä vapautumisesta. Toisaalta, osin marxilaisen kehyksen vaikutuksesta, ryhmässä nousivat esiin sellaiset esimerkiksi seksuaalisuuteen ja ruumiillisuuteen liittyvät kysymykset, joilla on kytköksensä talouteen. Ryhmän toiminnassa korostui oman ajattelun vapauden säilyttäminen. Vaikka ryhmä haki aktiivisesti yhteyttä muihin nais- ja vasemmistoryhmiin, sille oli tärkeää säilyttää oma riippumattomuutensa ja itsenäisyytensä.

Monikulttuurinen huoltoriita oikeudellisena ongelmana : suomalaisten äitien ja ulkomaalaistaustaisten isien näkökulma internetkeskusteluissa.

Tutkin pro gradu –työssäni monikulttuurista huoltoriitaa oikeudellisen ongelman näkökulmasta. Huoltoriidoilla tarkoitetaan tässä tutkimuksessa myös sellaisia lapsen huoltoa koskevia kiistoja ja erimielisyyksiä, jotka eivät välttämättä etene tuomioistuimeen asti tai jotka jatkuvat oikeuden antaman virallisen päätöksen jälkeen, koska keskeistä on vanhempien oma käsitys huoltoriitaongelman olemassaolosta. Tavoitteena on selvittää, minkälaisia oikeudellisia ongelmia huoltoriitoihin liittyy, ja miten vanhemmat hahmottavat oman asemansa huoltoriidassa suhteessa lapsen toiseen vanhempaan ja toisaalta myös suhteessa oikeusjärjestelmään. Tutkimuksen aineisto koostuu monikulttuurisesta parisuhteesta eronneiden tai eroamassa olevien suomalaisäitien ja ulkomaalaistaustaisten isien internetkeskusteluista vuosilta 2006-2010. Aineistoa on analysoitu kvalitatiivisesti diskurssianalyyttisellä tutkimusotteella. Lisäksi tutkimuksessa on hyödynnetty grounded theorya aineiston kategorisoinnissa. Tutkimuksen keskeisenä teoreettisena viitekehyksenä on Patricia Ewickin ja Susan S. Silbeyn kirjoitukset oikeudellisesta ongelmasta ja oikeustajusta sekä Pierre Bourdieun teoria taloudellisesta, kulttuurisesta ja sosiaalisesta pääomasta. Vanhemmat välittävät puheensa välityksellä käsityksiään oikeustajusta eli siitä, onko heitä kohdeltu huoltoriidassa oikeudenmukaisesti. Oikeustajulla tarkoitetaan kuitenkin myös yleisiä suhtautumistapoja lakia ja oikeusjärjestelmää kohtaan. Oikeustajun omakohtainen ja yleinen ulottuvuus tulevat tässä tutkimuksessa näkyväksi oikeudellisen ongelman kautta. Sekä suomalaisten naisten että ulkomaalaistaustaisten miesten aloittamissa internetkeskusteluissa on havaittavissa useita eri oikeustajun muotoja. Naiset ilmaisevat puheensa välityksellä pääosin luottamusta suomalaisia oikeuskäytäntöjä ja viranomaisia kohtaan. Miehet sen sijaan näkevät oikeudelliset menettelyt usein epäoikeudenmukaisina. Tämän tutkimuksen tulosten perusteella keskeinen ero miesten ja naisten välillä on, että aineiston suomalaisnaiset käyttävät useimmiten lakia välineenä, kun taas ulkomaalaistaustaiset miehet esitetään pääsääntöisesti lain ohitse asettuvina. Miesten lain ohitse asettuminen näkyy huoltoriidassa sekä lain välttämisenä että sääntöjen ja lakien rikkomisena. Naisilla taas näyttää olevan usein miehiä enemmän taloudellista ja kulttuurista pääomaa, mikä mahdollistaa lain käyttämisen välineenä.

Kolmas sektori maaseutukunnissa

Tämän tutkimuksen tarkoituksena on hahmottaa, millaisena toimijana kolmas sektori eli järjestöt nähdään maaseutumaisissa kunnissa nyt, kun kunta- ja palvelurakenne on muuttumassa ja väestö ikääntymässä. Tutkimuksen perusteella maaseutukunnat odottavat kolmannelta sektorilta ja järjestöiltä panosta kaikkein eniten sosiaalisten verkostojen, niitä vahvistavan ihmisten kanssakäymisen ja yhteisöllisyyden vahvistajana. Erilaisten tapahtumien, kulttuuri-, liikunta-, nuoriso-, harrastus- ja vapaa-ajan toiminnan järjestäminen, ympäristönhoito, perinteen ja historian tallentaminen sekä asukas- ja kylätoiminnan ylläpitäminen ovat maaseutukunnissa toimivien järjestöjen vahvaa toimintakenttää. Tällaisen perinteisen järjestötoiminnan myös taloudellisen merkityksen nähdään korostuvan väestön terveyden ja toimintakyvyn eteen tehtävän ennaltaehkäisevän työn tarpeen kasvaessa. Toinen tutkimuksessa vahvasti esille noussut kolmannen sektorin toiminnan vahvuus liittyy järjestöjen toiminnan ihmisläheisyyteen ja inhimillisyyteen. Kuntakoon kasvaessa ja palvelutuotannon järjestelmien monimutkaistuessa monet tutut arkiset tavat hoitaa asioita menevät uusiksi. Varsinkin ikääntyville nämä muutokset ovat suuria ja aiheuttavat inhimillistä hätää, pelkoja ja kasvavaa yksinäisyyttä. Järjestöissä tämä avun tarve nähdään usein läheltä, ja ne ryhtyvät toimimaan avun ja palvelujen järjestämiseksi. Järjestöjen koetaan toimivan inhimillisesti, lähellä ihmisiä, helposti lähestyttävänä, tutuin kasvoin, kuuntelevin korvin, todellisiin tarpeisiin vastaten. Ajankohtainen poliittinen puhe tuo kolmannen sektorin esille nimenomaan palvelujen tuottajana. Järjestöt ovat myös monissa maaseutukunnissa paikallisesti merkittäviä palvelujen tuottajia ja työllistäjiä. Tutkimuksessa tuli kuitenkin selvästi esille se, ettei kolmannen sektorin palveluntuottajaroolin vahvistumista nähdä varsinkaan harvaan asutun maaseudun pienissä kunnissa kovin realistisena. Järjestöjen roolin ja tehtävien kasvua palvelujen tuottajana jarruttaa erityisesti rahoituksen epävarmuus sekä järjestöväen ikääntyminen ja aktiivisten toimijoiden vähäinen määrä. Kolmas sektori nähtiin varsinkin maaseutukunnissa tehdyissä haastatteluissa vapaaehtoistyön paikkana. Tämä työn järjestämisen periaate kolmatta sektoria määrittävänä tekijänä tuli esille huomattavasti useammin kuin esimerkiksi se, tavoitellaanko toiminnalla voittoa vai ei. On helppo ymmärtää, että kolmas sektori pyritään hahmottamaan vapaaehtoistyön paikaksi, varsinkin kun palvelujen tuottamisen rahoitus on sekä kunnissa että järjestöissä muodostumassa entistä vaikeammaksi kysymykseksi. Siihen, tehdäänkö työ järjestöissä palkattuna työnä vai vapaaehtoistyönä, sisältyy myös yksi kolmatta sektoria koskevan poliittisen keskustelun sokeista pisteistä. Keskustelussa ei ole edetty vielä siihen asti, että puhuttaisiin niistä rajoista, mitä maaseudun yhdistyksiltä ja niissä vapaaehtoiselta pohjalta toimivilta ihmisiltä voidaan ylipäätään edellyttää. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että mikäli kolmannen sektorin odotetaan osallistuvan sellaisten palvelujen tuottamiseen, jotka edellyttävät sitoutumista, säännöllisyyttä ja pitkäjänteisyyttä, ei tällaisia tehtäviä voida edellyttää hoidettavaksi järjestöissä vapaaehtoisvoimin, ilman korvausta. Tällaisten tehtävien hoitamiseen tarvitaan palkattuja työntekijöitä myös järjestöissä. Tarkasteltaessa kolmannen sektorin roolin ja tehtävien muuttumista maaseutumaisissa kunnissa ja peilattaessa sitä kuntien kasvaviin haasteisiin palvelujen järjestäjänä huomio keskittyy väistämättä ikääntyvän väestön tuki-, hoiva- ja hoitopalvelujen kysynnän kasvuun. Kolmannen sektorin kannalta keskeinen kysymys on, kuka tuottaa ja rahoittaa tulevaisuudessa nuorisopalvelut, liikuntapalvelut, kulttuuripalvelut, vapaa-ajan palvelut, virkistys- ja harrastustoimintaa tai ne välttämättömät tuki- ja hoivapalvelut, joihin kunnilla ei ole varaa. Suomessa on sellaisia alueita ja sellaisia palveluja, joissa julkiset palvelut eivät riitä ja yritysmäiselle palvelutuotannolle ei ole edellytyksiä. Järjestöjen palvelutoimintaa syntyy usein juuri tällaisiin tilanteisiin ja sinne, missä taloudellista voittoa tavoittelevia yrityksiä ei ole, joko toiminnan matalan tuottavuuden, pitkien välimatkojen ja harvan asutuksen aiheuttamien korkeampien tuotantokustannusten tai asiakkaiden alhaisen maksukyvyn takia. Ongelmallista on, ettei näitä maaseudun olosuhteita ja palvelumarkkinoiden erityispiirteitä ole otettu huomioon tuotaessa ja sovellettaessa EU-lähtöistä valtiontuki- ja kilpailulainsäädäntöä kansalliseen lainsäädäntöömme. Tämän tutkimuksen perusteella voidaan todeta, että Suomessa on alueita ja palveluja, joissa kansalaisten perusoikeuksien ja yhdenvertaisuuden toteutuminen on kyseenalaista, jos näitä maaseudun olosuhdetekijöitä ei huomioida esimerkiksi valtiontukea koskevissa säädöksissä ja palvelujen tuottamiseen ei ohjata julkista tukea. Tutkimuksessa tarkastellaan niitä määritelmiä ja rajapintoja, jotka liittyvät yritystoimintaan ja järjestötoimintaan, elinkeinotoimintaan ja yleishyödylliseen toimintaan, yleishyödyllisiin ja julkisiin palveluihin, taloudellisiin ja ei-taloudellisiin palveluihin, kuntien lakisääteisiin ja ei-lakisääteisiin tehtäviin sekä vapaaehtoistyöhön ja palkattuun ammattityöhön. Tutkimuksessa kysytään, miksi palveluja tuottavien järjestöjen ja yritysten välisen kilpailuneutraliteetin tulkinnoissa ja tätä koskevissa säädöksissä ollaan oltu Suomessa niin tarkkoja ja miksi aihe on noussut niin keskeiseksi keskusteltaessa järjestöjen roolista palvelujen tuottajana. Maaseudun pitkien etäisyyksien ja pienten asiakasmäärien palvelumarkkinoilla kilpailua suurempi ongelma on pikemminkin palvelutuottajien vähäinen määrä tai se, ettei tuottajia ja kilpailua ole lainkaan. Aiheellista on myös kysyä, mistä yritykset ja järjestöt kilpailevat, onko niiden tuottamien palvelujen sisältö sama, onko asiakasryhmä sama tai miten palvelujen tuottamiseen liittyvät laajemmat yhteiskunnalliset ja sosiaaliset tekijät tulee ottaa huomioon todellista kilpailutilannetta arvioitaessa. Tutkimus vahvistaa tarvetta keskustella ja tehdä poliittiset linjaukset siitä, miten Suomessa suhtaudutaan sellaisiin organisaatioihin, joiden lähtökohtana on taloudellisen voiton tavoittelun asemesta yhteiskunnallisen ongelman ratkaiseminen tai tietyn väestöryhmän, kuten lasten, vanhusten tai vammaisten tarpeisiin vastaaminen. Euroopan parlamentin tätä yhteisötaloutta koskeva päätös vuodelta 2009 velvoittaa jäsenmaat ottamaan omassa lainsäädännössään huomioon tämäntyyppisen sosiaaliset ja taloudelliset näkökohdat yhdistävän toiminnan.

Klassisen poliittisen taloustieteen heijastuminen Intian koleratodellisuuteen 1817–1914

Tässä työssä tutkitaan sitä, heijastuiko Britanniassa vallinnut klassisen poliittisen taloustieteen ihannointi Intian koleratodellisuuteen Itä-Intian kauppakomppanian ja Englannin kruunun hallintokausilla vuosina 1817–1914. Klassinen poliittinen taloustiede oli Britanniassa eli emämaassa dominantti ideologia ja sen vaikutus etenkin Intiassa oli huomattava. Työn lähdeaineisto koostuu pääasiassa Intiassa ja Iso-Britanniassa julkaistuista koleraa käsittelevistä teoksista. Tutkimus tarjoaa oman pienen panoksensa sekä Intian siirtomaahistoriaa että siirtomaajärjestelmän toimintaa käsittelevään tutkimukseen. Työssä esitetään, miten Intian koleraepidemiat alkoivat ja levisivät kauppakomppanian kaudella, miten kruunun alaisuuteen siirryttäessä Intiaan rakennettiin omanlaisensa koleratodellisuus ja -teoria ja miten todellisuus vasta hieman ennen 1900-luvun vaihdetta alkoi yhdentyä muun maailman koleratodellisuuden kanssa. Tutkielmasta voidaan päätellä klassisen poliittisen taloustieteen ajatusten heijastuneen Intian koleratodellisuuteen. Intian rooli raaka-aineiden tuottajana ja myöhemmin myös valmiiden tuotteiden markkinakenttänä heijastui sekä karanteenien vastustamisena että Euroopassa hyviksi todettujen koleraa ehkäisevien keinojen soveltamatta jättämisenä. Investoiminen Intian sosiaali- ja terveyssektorille ei sopinut klassisen poliittisen taloustieteen ihanteisiin, jotka painottivat markkinoiden toimintaan puuttumattomuutta ja näkymättömän käden kaikille jakamaa hyvinvointia. Kauppakomppanian kaudella puuttumattomuutta voitiin perustella yritysmäisellä toiminnalla, johon ei kuulut valtiolle kuuluvien tehtävien hoitaminen. Kruunun alaisuuteen siirtymisen myötä tilanne kuitenkin muuttui. Valtiolla oli suuremmat velvollisuudet kansalaistensa hyvinvointia kohtaan, joten kruunu joutui perustelemaan toimimattomuuttaan painokkaammin. Suurten sosiaalisektorin investointien ja karanteenien välttämiseksi Intiaan luotiin aivan oma koleratodellisuutensa, jonka mukaan kolera ei tarttunut ihmisestä toiseen, eikä sen leviämistä voinut estää, sillä se syntyi maasta nousevista höyryistä ja kulki tuulten mukana. Vääristynyt teoriapohja johti vääristyneeseen todellisuuteen. Epätietoisuus kolerasta ja sen hoidosta säilyi Intiassa 1800-luvun lopulle asti. Britannia hyväksyi saksalaisen epidemiologin, Robert Kochin esittämän bakteeriteorian vasta, kun Koch ja muu maailma totesivat, etteivät merille asetetut karanteenit enää pystyneet ehkäisemään koleran leviämistä. Merten ja kaupankäynnin vapaus ei tällöin enää ollut uhattuna, eikä Britannian siis koskaan tarvinnut luopua siirtomaajärjestelmälle niin olennaisesta tavaroiden liikkumisen esteettömyydestä.

Muistin politiikkaa Münchenissä. Keskustelu kansallissosialismi-dokumentaatiokeskuksesta paikallisen menneisyydenkäsittelyn ilmentäjänä.

Pro gradu -työni tutkimuskohde on Münchenissä yli 20 vuotta vireillä olleen museohankkeen ympärillä käyty julkinen keskustelu 1980-luvulta 2000-luvulle. München oli kaupunki, jossa Hitler nousi valtaan, NSDAP-puolue perustettiin ja joka kolmannessa valtakunnassa sai lisänimet ”Liikkeen pääkaupunki” ja ”Taiteen pääkaupunki”. 1980-luvulta lähtien on Münchenissä virinnyt keskustelu tarpeesta perustaa kaupunkiin dokumentaatiokeskus, jossa kansallissosialismin nousua Münchenissä käsiteltäisiin kriittisesti. Dokumentaatiokeskus-hanke on ollut kiistelty ja keskustelun voi katsoa olleen ennen kaikkea kiista siitä, miksi ja miten Münchenin tulisi käsitellä natsimenneisyyttään. Työssäni selvitän sitä, mistä hankkeen ympärillä on kiistelty, millaisia teemoja keskustelussa on noussut esille ja miksi hanke on edennyt niin hitaasti. Työni aikarajaus kattaa 1980- ja 1990-luvut painottuen kuitenkin vahvasti 2000-luvulle, jolloin aiheen ympärillä käyty julkinen keskustelu on ollut vilkkaimmillaan. Tutkielmani primaariaineiston muodostavat lehdistökirjoittelu, radio- ja tv-ohjelmat sekä Münchenissä järjestetyt julkiset keskustelutilaisuudet, joiden aiheena museosuunnitelma on ollut. Tutkielmani jakautuu kuuteen alalukuun, joissa luvuissa neljä ja viisi käyn lävitse varsinaista tutkimusaineistoa. Ennen keskusteluun paneutumista avaan luvussa kaksi työni kannalta keskeisiä käsitteitä, erittelen pääpiirteitä saksalaisesta historiadiskurssista sodanjälkeisinä vuosikymmeninä sekä rakennan työlleni kollektiiviseen muistiin perustuvaa teoreettista viitekehystä. Luvussa kolme käsittelen Münchenin sodanjälkeistä jälleenrakennusta sekä dokumentaatiokeskuksen rakennuspaikaksi valitun Königsplatzin merkitystä natsiliikkeelle. Lisäksi valotan baijerilaisen poliittisen kulttuurin erityispiirteitä. Luvuissa neljä ja viisi analysoin aiheen tiimoilta käytyä julkista keskustelua tutkimusaineiston pohjalta jaotellen sen keskusteluissa pintaan nousseiden teemojen mukaisesti. Museohankkeen hidas eteneminen on ollut osoitus sekä haluttomuudesta että vaikeudesta käsitellä paikallista natsimenneisyyttä. Merkittäväksi tekijäksi museohankkeen etenemisessä nousee Münchenin saama huono julkisuus aiheen tiimoilta sekä kritiikki Münchenin poikkeavuudesta suhteessa muihin saksalaiskaupunkeihin. 2000-luvulla saavutettu poliittinen yksimielisyys dokumentaatiokeskuksen perustamisesta kertoo syvällisestä ajan hengen muutoksesta Münchenissä ja valmiudesta kriittisesti käsitellä kaupungin natsimenneisyyttä.

Uskonto, luonto ja talous Yhdysvaltain uudestisyntyneiden ilmastonmuutoskeskustelussa

Tutkielmani tarkastelee Yhdysvaltain uudestisyntyneitä protestantteja ja heidän suhtautumistaan ilmastonmuutokseen. Heidän käymässään keskustelussa uskonto määrittää yksilön suhtautumisen talouteen sekä luontoon. Tarkoituksenani on selvittää ja tehdä ymmärrettäväksi näiden asioiden keskinäisiä suhteita ja yhtyeenkietoutuneisuutta. Uudestisyntyneen uskon eräs keskeinen tekijä on uskonnollisen narratiivisen tradition omaksuminen, jolle uskova vapaaehtoisesti alistaa menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa. Narratiivisen tradition keskeisyyden vuoksi kehittelen tutkielmani teoreettiseksi viitekehykseksi narratiivisen rationaalisuuden näkökulmaa, joka pohjautuu Max Weberin, Jerome Brunerin, uskontososiologian uuden paradigman sekä narratiivisen tutkimuksen käsitteistöön. Narratiivisessa rationaalisuudessa uskonto näyttäytyy Robert Bellahin sanoin todellisuutena sui generis, joka muodostaa uskovan elämän fokuksen. Ninian Smartin määritelmän mukaisesti fokuksen käsite mahdollistaa uskonnon tutkimisen siten, että vain uskomisella on totuusarvoa, ei uskomisen kohteella. Tutkimusaineistoni koostin internetistä uudestisyntyneiden ylläpitämistä blogeista. Blogien käyttäminen aineistolähteinä mahdollistaa analyysin kohdentamisen uudestisyntyneiden keskenään käymään keskusteluun eikä tutkijalla ole riskiä joutua käännytyspuheen kohteeksi. Lisäksi blogit ovat aineistoa, joka on syntynyt ilman tutkijan tai tutkimusintressin vaikutusta. Tutkimusaineistoni muodostavat 15 blogilta haetut ilmastonmuutokseen liittyvät kirjoitukset. Aineistoni jäsennyksen suoritan sisällönanalyyttisin perustein käyttäen apunani akateemisia ja teologisia keskusteluja. Keskeisimpiä näistä ovat Max Weberin Protestanttinen etiikka, Colin Campbellin Romanttinen etiikka, Robert Bellahin kansalaisuskonto sekä kristillisen tilanhoitajuuden käsite. Pääasiallinen analyysimetodini on narratiivinen analyysi, jolla haen aineistostani niitä kansanomaisen ajattelun malleja, joiden valossa uudestisyntyneiden käymä ilmastonmuutoskeskustelu on sisäisesti johdonmukaista ja ulkopuolisille ymmärrettävää. Uudestisyntyneiden ilmastonmuutoskeskustelua jäsentää amerikkalaisen unelman ja sekulaarin humanismin kansanomaisen ajattelun mallit. Yhdessä nämä mallit muodostavat kokonaisuuden, joka tekee keskustelusta sisäisesti johdonmukaista ja ymmärrettävää ja jonka uudestisyntyneet ovat omaksuneet. Molemmilla malleilla on kristilliset juuret, vaikka amerikkalainen unelma on niistä jo etääntynyt. Amerikkalaisen unelman voi lisäksi nähdä Weberin Protestanttisen etiikan sekä Campbellin Romanttisen etiikan yhdysvaltalaisena synteesinä.

Koko kansan koti vai kommunistien pesäke? Helsingin Kulttuuritalon rakentaminen ja paikan henki 1955-1959

Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin vuosina 1955–1958 vastaamaan Suomen kommunistisen puolueen ja muiden kansandemokraattisten järjestöjen toimitilojen puutteeseen. Kulttuuritalo oli myös kommunistien vastaus Helsingissä jo 1900-luvun alusta lähtien käytyyn konserttisali keskusteluun. Kulttuuritalo rakennettiin SKP:n päämajaksi, mutta sinne asettui myös lukuisia muita kansandemokraattisia järjestöjä. Kulttuuritalon suunnitteli professori Alvar Aalto. Pro gradu -tutkielmassani olen tarkastellut Helsingin Kulttuuritalon rakentamista ja paikan hengen muodostumista vuosien 1955–1959 välillä. Aikarajaus kattaa Kulttuuritalon rakennusvuodet sekä sen ensimmäisen kokonaisen toimintavuoden. Tutkielman ensisijaiset tutkimuskysymykset ovat: Miksi Helsingin Kulttuuritalo rakennettiin, millainen rakennusprosessi oli ja millainen paikan henki Kulttuuritalolle muodostui vuosien 1955–1959 aikana? Teoreettisen viitekehyksen tutkielmalle muodostaa paikan hengen käsite. Primäärilähteinä tutkielmassa ovat Kansan Arkistosta löytyvät Kulttuuritalo Oy:n ja Kulttuurityö ry:n kokoelmat sekä sanomalehdet. Sanomalehtiä käytetään Kulttuuritalon paikan hengen ilmentämiseen. Kulttuuritalo rakennettiin pääasiassa talkoovoimin. Talkoisiin osallistui runsaasti ihmisiä niin pääkaupunkiseudulta kuin ulkopaikkakunnilta. Suurin osa Kulttuuritalon rakentamisen rahoituksesta tuli kommunistisilta poliittisilta järjestöiltä ja ammattijärjestöiltä. Pyynnöistä huolimatta Helsingin kaupungilta tai Suomen valtiolta ei tippunut tukea kommunistien hankkeelle. NKP osallistui Kulttuuritalon rakennuskustannuksiin sekä suorin tavaralahjoituksia että epäsuoraan Bukarestissa sijainneen kansainvälisen rahaston kautta, joka toimi SKP:n rahoittajana. Kulttuuritalon paikan hengen luominen liittyi tiiviisti Kulttuuritalon rakentamiseen, sillä paikan henki alkoi muodostua jo talon rakennusvaiheessa. Kulttuuritalon paikan hengen rakentamiseen osallistuivat niin kommunistit ja kansandemokraatit kuin kommunismin vastustajat. Kommunismin vastustajilla tarkoitan tutkielmassa oikeistoa ja sosiaalidemokraatteja. Kommunismin vastustajat vastustivat tavallisesti myös Kulttuuritaloa, mikä kytkee 1950-luvun suomalaisen antikommunismin Kulttuuritalon paikan hengen muodostamiseen. Kun kommunistit rakensivat Kulttuuritalon paikan hengen positiivista puolta, sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset lehdet osallistuivat sen negatiivisen puolen muodostamiseen. Kulttuuritalon paikan hengestä muodostui vuosien 1955–1959 aikana voimakkaan punainen. Kulttuuritalon punaisuus sai kuitenkin kaksi merkitystä: Kommunisteille ja kansandemokraateille se merkitsi työväenliikkeen solidaarisuutta, tasa-arvoa ja voimaa. Kulttuuritalo oli heille osoitus työväen voimasta, ja he toivoivat sen auttavan kommunisteja saavuttamaan laajemman kannatuksen ja hyväksytyn aseman yhteiskunnassa. Kommunismin vastustajille Kulttuuritalo puolestaan merkitsi perinteistä yhteiskuntaa uhkaavaa tekijää. Kulttuuritalon oli heidän mielestään vaarallinen paikka, jonka avulla kommunistit pyrkivät vahvistamaan asemiaan yhteiskunnassa. Kulttuuritalon paikan henki heijasti näin suomalaisen yhteiskunnan kahtiajakautuneisuutta. Kulttuuritalon paikan henki vaikutti myös talon käyttöön. Kulttuuritalon ottivat innolla omakseen kommunistit ja kansandemokraatit, mutta sosiaalidemokraatit ja oikeistolaiset eivät halunneet sitä käyttää, vaikka Kulttuuritalon juhlasali olikin Helsingissä ainoa, joka täytti kansainvälisestikin tasokkaan akustiikan vaatimukset.

Italian ja Veneton läänin kolmas sektori. Maaraportti maaseutualueiden palvelutuotannon haasteista ja hyvistä käytännöistä.

Tiivistelmä Maaraportin tavoitteena on luoda yleiskatsaus Italian kolmanteen sektoriin ja tutkimus kohdistuu erityisesti Pohjois-Italiassa sijaitsevan Veneton läänin kolmannen sektorin palvelutuotantoon. Raportissa tarkastellaan erityisesti kolmannen sektorin ja julkisen palvelutuotantosektorin sekä julkishallinnon toiminnallisia suhteita. Kolmannen sektorin mahdollisuuksia vastata maaseutualueiden palvelujen tarjonnan haasteisiin on pyritty analysoimaan. Italia on julkishallinnon ja kolmannen sektorin palvelutuotannon kannalta tarkasteltuna nykytilanteessa mielenkiintoinen testilaboratorio koko Euroopan mittakaavassa johtuen maan historiallisista, kulttuuri-sista, kieli- ja maantieteellisistä sekä itse väestöpohjan tarjoamista haasteista. Italiasta ei voida puhua yhden homogeenisen valtiokäsitteen alla, koska maa toimii kulttuurisista perinteistään johtuen kolmella eri nopeudella. Itse valtio käsitettäkin tulkitaan Italiassa monin eri tavoin pohjautuen ”valtiona” nähdyn organisaation käytännön funktioon sitoutuneena alueellisiin ja kulttuurisiin tekijöihin. Teollinen, dynaaminen yritysten varakas Pohjois-Italia henkilöityneenä Milanoon, hallinnon ja kulttuurin leimaama Keski-Italia kiteytyneenä ikuiseen kaupunkiin Roomaan ja Napolin alapuolinen Etelä-Italia, joka painii ”järjestelmässä sisällä olevan järjestelmänsä” kanssa eivät ole koskaan muodos-taneet oikeasti yhtenäistä Italian valtiota. Italiassa erillisinä itsehallinnollisina alueina toimivat lääneiksi luettavat Sisilia, Trentino Alto-Adige, Val di Aosta, Sardegna ja Friuli-Venezia Giulia, mikä lisää hallinnollista kirjavuutta. Viimeisten vuosien aikana Italian julkishallinto on ollut jatkuvassa transitiotilassa yrittäessään kohdata uudistumisen vaateita globalisoituvassa maailmassa. Italiassa on meneillään hidas siirtyminen liittovaltiomaiseen järjestelmään ja jopa syvempään paikallisuuteen. Massiivinen ja raskas julkishallintokoneisto neljällä eri tasolla (valtio - lääninhallinnolliset alueet - vahvat maakunnat - kunnat) on erittäin hankalasti modernisoitavissa, mutta poliittinen tahtotila on vaihtumassa klassista vahvaa keskushallintoa kannattavasta ajattelutavasta hyväksymään federalistisia, alueellisia hallintoratkaisuja. Italiassa on herätty havaitsemaan, että ongelmien ratkaisu täytyy viedä itse alueille ja niiden ihmisille, koska unilateraalinen keskushallinnointitapa ei enää vastaa monikerroksisiin, moniulotteisiin alueellisiin haasteisiin. Jokaisella alueella on erilaiset lähtökohdat ongelmien ratkaisuihin myös globalisoitumisen asettamissa yhteisissä haasteissa. Kolmannen sektorin asema arvostettuna italialaisten kansalaispalvelujen täydentäjänä ja tuottajana alkaa olla nykypäivää. Kolmannen sektorin elintärkeä osuus uusien palvelutarpeiden tunnistamisessa on jo yleisesti tunnustettu tosiasia Italiassa. Vapaaehtoisjärjestöt toimivat eturivissä kansalaisten arkipäivässä ja pystyvät näin kanavoimaan ensimmäisinä sosiaalista kehityskulkua ja kohottamaan esiin erilaisia marginaalistenkin ryhmien tarpeita sekä vastaamaan niihin. Kolmas sektori laajentaa, tuottaa ja paikkaa paikallista julkista palvelutuotantoa. Ratkaiseva askel lainsäädännölliseltä kannalta on ollut rahoitusvirtojen ohjaaminen kolmannen sektorin ns. ONLUS-organisaatioille ja ONLUS-statuksen perustaminen vuonna 1997. Italiassa on 60 231.214 asukasta (31.7.2009) ja se on hallinnollisesti jakaantuneena 8 100 kuntaan. Suomessa vastaavat luvut ovat 5 350 712 asukasta ja 348 kuntaa (11/2009). Maantieteelliseltä kooltaan Italia ei eroa 301 338 km2:n pinta-alallaan paljonkaan Suomesta (338 424 km2). Väestömäärän erojen vuoksi Italiassa on keskimäärin 199,9 asukasta neliökilometrillä ja Suomessa 17,1. Maiden välinen suora vertailu ei ollut mittakaavaerojen vuoksi järkevää. Kuntien hallinnollinen rooli on Italiassa painotukseltaan erilainen kuin Suomessa. Suomessa kuntien vastuulla oleva sosiaali-, terveydenhuolto- ja koulutoimi eivät ole samassa laajuudessa italialaisten kuntien vastuulla vaan näiden toimialojen vastuulliset tahot ovat läänit terveydenhoitopiireineen sekä maakuntahallinto koulupiirien osalta. Italialaisten kuntien vastuualueet voivat myös vaihdella mittavasti perustuslaissa määriteltyjen perustoimien lisäksi. Tutkimuksen kohteeksi on rajattu Koillis-Italiassa sijaitseva Veneton läänin alue, koska se on väkimäärältään lähes yhtä suuri kuin Suomi, 4 893 309 asukasta (31.3.2009). Kuntien lukumäärä on huimaava 581 kpl. Veneto on maantieteelliseltä alueeltaan pieni ja harvaan asuttua maaseutua on pinta-alasta melko niukasti. Pohjoisen osan vuoristoalueet karuine olosuhteineen muodostavat palvelutuotannollisesti haas-teellisen ympäristön, joka on verrattavissa suomalaisten maaseutualueiden tilanteeseen. Venetossa on omaksuttu Italian mittakaavassa innovatiivisia ratkaisuja julkishallinnon palvelutuotannon ja kolmannen sektorin toiminnan osalta. Veneton alue on luokiteltu maailman pienyritysintensiivisimmäksi alueeksi, mikä heijastuu myös alueen palvelutuotantoratkaisuissa. Raportti esittelee ensin Italian hallintoa, keskushallinnon, paikallishallinnon ja tutkimuksen asettelulle olennaisten kolmannen sektorin toimijoiden osalta. Tämä on välttämätöntä, sillä kolmannen sektorin toiminta on Italiassa hyvin pitkälle lainsäädännöllä ohjattua ja rajattua. Kolmannen sektorin käsitteistöä, toimijoita, järjestäytymistä ja sen toimintaa säätelevää lainsäädäntöä esitellään tarkemmin. Veneton läänin osalta kolmanteen sektoriin perehdytään sekä hallinnon että toimijakentän näkökulmia tulkiten. Raportin lopussa esitellään kolmannen sektorin palvelutuotantoon ja hallinnointiin liittyviä case-esimerkkitapauksia.

Tupakka, luokka ja terveyskäyttäytymisen ongelma

Smoking has decreased significantly over the last few decades, but it still remains one of the most serious public health problems in all Western countries. Smoking has decreased especially in upper socioeconomic groups, and this differentiation is an important factor behind socioeconomic health differentials. The study examines smokers risk perceptions, justifications and the meaning of smoking in different occupational groups. The starting point of the research is that the concept of health behaviour and the individualistic orientation it implies is too narrow a viewpoint with which to understand the current cultural status of smoking and to explain its association with social class. The study utilizes two kinds of data. Internet discussions are used to examine smokers risk perceptions and counter-reactions to current public health discourses. Interviews of smokers and ex-smokers (N=55) from different occupations are utilized to analyse the process of giving up smoking, social class differences in the justifications of smoking and the role of smoking in manual work. The continuing popularity of smoking is not a question of lacking knowledge of or concern about health risks. Even manual workers, in whom smoking is more prevalent, consider smoking a health risk. However, smokers have several ways of dealing with the risk. They can equate it with other health risks confronted in everyday life or question the adequacy of expert knowledge. Smoking can be seen as signifying the ability to make independent decisions and to question authorities. Regardless of the self-acknowledged dependency, smoking can be understood as a choice. This seemingly contradictory viewpoint was central especially for non-manual workers. They emphasized the pleasures and rules of smoking and the management of dependency. In contrast, manual workers did not give positive justifications for their smoking, thus implying the self-evident nature of the habit. Still, smoking functions as a resource in manual work as it increases the autonomy of workers in terms of their daily tasks. At the same time, smoking is attached to other routines and practices at workplaces. The study shows that in order to understand current trends in smoking, differing perceptions of risk and health as well as ways of life and their social and economic determinants need to be taken into account. Focussing on the social contexts and environments in which smoking is most prevalent is necessary in order to explain the current association of smoking with the working class.

Kerjääminen ja kaupustelu kielletty. Kerjäämisen vastustaminen Helsingissä 1930-luvun laman aikana ja kontrollin diskurssit.

Opinnäytetyössäni tarkastelen kerjuun kontrollin muotoja Helsingissä 1930-luvun laman aikana. Kontrollitoimenpiteiden lisäksi tutkin kerjuun määrittelemistä ongelmaksi ja ilmiön tuomitsemista. Poimin moniäänisestä diskurssista keskeisiä argumentteja, jotka määrittivät kerjäämistä ja sen kitkemiseksi valittuja keinoja. Diskursseja analysoimalla pyrin paljastamaan sosiaalisiin ongelmiin ja poikkeavuuden kontrolloimiseen liittyneitä pyrkimyksiä ja valtarakenteita. 1930-luvun lama saattoi Suomessa kymmenet tuhannet henkilöt työttömiksi ja köyhäinhoidon varaan. Köyhäinhoidossa ja irtolaishuollossa työnteon rooli oli ensisijainen ja tilannetta pyrittiin lievittämään varatyöjärjestelmin. Kerjuu oli tarkasteluajanjaksolla kielletty vuoden 1879 vaivaishoitoasetuksella. Kerjuu kuitenkin lisääntyi huomattavasti. Maanteillä liikkuvat kulkurit ja ovilla pyytävät kerjäläiset herättivät virkamiesten, papiston ja kansalaisten huomion ja köyhyydestä tuli paitsi sosiaalinen, myös hyvin poliittinen ongelma. Helsingissä poliisi pidätti pahimpina aikoina yhdeksän kertaa enemmän kerjäläisiä kuin normaaliaikana. Useimmiten pidätetyt lähetettiin kotipaikkakunnalleen, heille annettiin köyhäinhoitoviranomaisten varoitus tai heidät alistettiin maaherran kuulusteluihin. Kerjäämisestä myös tuomittiin yleiseen pakkotyöhön. Seurakunnat ryhtyivät valtion työttömyyskomitean sihteerin pyynnöstä organisoimaan pula-ajan avustustoimenpiteitä ja vastustamaan kerjuuta Helsingissä. Vuonna 1931 perustettiin Diakoniakeskus johtamaan tätä työtä. Propagandallaan Diakoniakeskus pyrki lopettamaan almujen antamisen ovilla, keskittämään avustustoimintaa ja saamaan myös yleisöstä kannattavia jäseniä toiminnalleen. Diakoniakeskuksen toiminta perustui hätäapuaseman ja yösuojan ylläpitämiseen ja se asettui yhteistyöhön myös köyhäinhoitoviranomaisten kanssa. Vallitsevissa diskursseissa kerjääminen esitettiin paheksuttavana ja demoralisoivana toimintana ja sen katsottiin kulkevan käsi kädessä valehtelemisen ja rikollisuuden kanssa. Myös viittaukset nälkävuosiin ja sisällissotaan nousivat esiin viranomaisten esittämissä vaatimuksissa kerjäämisen hillitsemiseksi. Diskursseista ja toiminnasta paljastui voimakkaita kerjäläisten seulomiseen ja laitostamiseen tähdänneitä pyrkimyksiä. Sopeutumattomiksi määritellyt yksilöt tuli alistaa holhouksen ja kontrollin alaisiksi, ja heidät tuli siivota arkipäivän yhteiskunnasta jopa pakkotyölaitoksiin. Diakoniakeskus, viranomaiset ja yleisö olivat kaikki osapuolia siinä kerjuun yhteiskunnalle vahingollisena määrittelevässä diskurssissa, joka heijasteli myös ajan henkeä. Diskursseista nousevatkin esiin ajan hengen mukaiset medikalisoituneen moralismin diskurssit sekä vallanpitäjien moraalinen paniikki köyhyyden äärellä. Vuonna 1937 astuivat voimaan uudet huoltolait, jolloin kerjääminen muuttui köyhäinhoidollisesta kysymyksestä järjestyskysymykseksi ja osaksi irtolaisuutta. Kerjuun vähetessä myös Diakoniakeskuksen toiminnan kannattavuus väheni ja se siirsikin propagandansa painopistettä pois kerjäämisen vastustamisesta. Tutkielman lopussa tarkastelen vielä lyhyesti 2000-luvun romanikerjäläisdiskurssia ja sen yhteneväisyyksiä 1930-luvun keskusteluun ja toimenpiteisiin. Keskeisen lähdeaineiston tutkielmalle muodostavat Helsingin seurakuntayhtymän arkistossa säilytettävät Diakoniakeskuksen lentolehtiset, pöytäkirjat, kirjeet ja lehtileikekokoelma, virallisjulkaisut sekä Huoltaja- ja Poliisimies-lehdissä sekä Suomen Kuvalehdessä julkaistu aikalaiskirjallisuus. Muun lähdeaineiston hankkimisessa olen käyttänyt aineistoja huoltoviraston arkistosta, Helsingin poliisilaitoksen arkistosta sekä Helsingin yliopiston kirjaston käsikirjoituskokoelmista.

Moralpanik eller förnuftslogik - i Jokela-fallets diskursiva efterdyningar

I denna pro gradu avhandling undersöker jag Jokela-fallets diskursiva efterdyningar utgående från ett moralpanikperspektiv. Syftet är att se huruvida reaktionerna på och förklaringarna till skolmassakern i Jokela kan anses präglas av moralpanik, samt vilka andra förklaringsmodeller som präglade den omfattande Jokela-debatten. Avhandling grundar sig på en kvalitativ diskursanalys av förklaringsmodellerna så som de presenterades i opinionstexter och insändare i Helsingin Sanomat hösten 2007. Jag analyserar hur den medierade Jokela-debatten utvecklades och formade perceptionerna om skolskjutningar, ungdomar och det finländska samhällstillståndet i stort. Jokela-fallet väckte starka reaktioner och rädsla. Man försökte förstå och förklara orsakerna till skottdramat. Flera olika förklaringsmodeller presenterades i medierna; en oro över ungdomens mentala hälsa och mobbning, webbens och populärkulturens farliga inflytande, det hårdnade samhällsklimatet och en försvagad välfärd, också den bristfälliga vapenlagstiftningen kritiserades. Den gemensamma nämnaren var att Jokela-fallet uppfattades som en indikator på hela samhällets tillstånd där en gemensam värdegrund och moral håller på att erodera. Mitt teoretiska perspektiv grundar sig främst på moralpanikteorier av Stanley Cohen och Chas Critcher som jag kopplar ihop med Ulrich Becks teori om risksamhället och Emile Durkheims anomiteori. Det här speglar jag mot bland annat Hille Koskelas forskning om rädslans kultur och trygghetssamhället, samt jämför med amerikansk forskning om skolskjutningar. Jokela-debatten formades främst av två dominerande diskurser: a) en rationaliseringsdiskurs som kännetecknas av att man försöker förklara Jokela-fallet genom förnuftsmässiga och logiska resonemang genom att peka på olika samhällsaspekter, b) en risk- och kontrolldiskurs som kännetecknas av moralpaniktendenser främst i form av oro över ungdomar, internet och försvagade samhällsnormer, samt krav på ökad social kontroll och reglering för att säkra trygghet och ordning i samhället. Jokela-fallet var inte ett klassiskt moralpanikfall, men fyllde många av kriterierna för moralpanik. Jokela-debatten uttryckte en rädslans kultur som genomsyrar dagens risksamhälle och som legitimerar ökad riskhantering och social kontroll, som försvar mot de hot och problem som samhället kollektivt upplever. Det ställdes krav på mera social kontroll och reglering på grund av upplevda hot mot samhällets normer och en försvagad moral, vilket är ett uttryck för moralpanik. Jokela-fallets diskursiva efterdyningar visar att tryggheten har blivit ett moraliskt imperativ. Trygghet har blivit något vi förutsätts eftersträva och som vi är färdiga att betala ett allt högre pris för, både mätt i pengar och i frihet.

Tutkimus asuntojen keskipinta-aloista ja perheasumisen edellytyksistä Helsingissä

Tässä tutkimuksessa on tarkoitus etsiä vastausta kahteen kysymykseen. Miksi Helsingin asuntokanta on näin pienasuntovaltainen? Ovatko viimeisen 15 vuoden aikana harjoitetut sääntelykeinot mahdollistaneet kohtuuhintaisen perheasumisen Helsingissä? Ensimmäiseen kysymykseen kytkeytyy Pierre Bourdieun (2005) teoksessa The Social Construction of the Economy esittämä teoria siitä, että asuntomarkkinat olisivat julkisen sektorin konstruoimat. Tämä Bourdieun Pariisia koskevaa teoria luo teoreettisen viitekehyksen tutkia Helsingin asuntokannan muovautumista, ja julkisen sektorin roolia tässä prosessissa. Jälkimmäinen kysymys kulminoituu keski- ja hyvätuloisten lapsiperheiden poismuuttoon Helsingistä. Muuttoliikkeen seurauksena kaupungin verotulokertymä on laskenut ja Helsingistä uhkaa tulla sinkkujen kaupunki. Tutkimuksessa olen käyttänyt kvanti- ja kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä. Empiirisen aineiston muodostavat kirjalliset lähteet, tekemäni asiantuntijahaastattelut ja Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastolta käyttööni saamat tilastolliset aineistot. Monipuolisen empiirisen aineiston pohjalta olen pyrkinyt luomaan holistisen mallin Helsingin asuntokannan muovautumisprosessista, ja prosessin taustalla vaikuttaneista ilmiöistä. Tämän aineiston perusteella ahtaan asuntokannan syntymiseen Helsingissä ovat vaikuttaneet historialliset taustatekijät, sääntelymekanismit, rakennusmarkkinoiden erityispiirteet sekä asuntorahoitusmarkkinoiden sääntely. Julkisen sektorin rooli tässä asuntokannan muovautumisprosesissa on ollut kiistaton. Suuren maanomistuksen ja kaavoitusmonopolin luoman ohjailukoneiston päälle julkinen sektori on luonut sääntelykehikon, jonka avulla se on voinut Bourdieun (2005) teorian mukaisesti, konstruoida ja hallita kaupungin asuntomarkkinoita. Kaupungin asuntopolitiikassa kohtuuhintaisen perheasumisen edellytyksiä on pyritty turvaamaan, vaikka suurin asuntokysyntä kohdistuukin pieniin asuntoihin. Viimeaikainen asuntuotannon kehitys ei kuitenkaan ole juuri nostanut asuntojen keskikokoa kaupungissa, asuntojen keskipinta-alojen ja tuotantomäärien jäädessä alhaisiksi. Vastauksena keski- ja hyvätuloisten perheiden poismuutton kaupunki on tarjonnut Hitas-asuntoja, joissa mahdollistuu kohtuuhintainen perheasuminen. Asuntojen tuotantotahti Helsingissä on kuitenkin niin verkkainen, että ilman suuria rakenteellisia muutoksia on vaikea nähdä, että Helsingissä olisi tulevaisuudessakaan tarjolla riittävästi kohtuuhintaisia perheasuntoja.