Jukka Ruohomäen sävellystuotanto ja tyylipiirteet 1970-luvulla : Esimerkkianalyysi teoksesta Pisces

Tutkimuksessani olen keskittynyt tarkastelemaan säveltäjä Jukka Ruohomäen (s.1947) 1970-luvun sävellystuotantoa ja teosten tyylipiirteitä sekä Ruohomäen toimintaa elektroakustisen musiikin parissa. Ruohomäen 1970-luvun teokset kuuluvat elektroakustisen nauhamusiikin lajiin. Aiempaa tutkimusta hänen musiikistaan ei ole tehty. Tutkimuksen kohteen tarkastelua varten työssä luodaan kuva elektroakustisen musiikin historian, kulttuurin ja analyysin kehitykseen sekä elektroakustisen musiikin terminologiaan ja työtapoihin. Elektroakustisen musiikin historiallista kehitystä seurataan 1800-luvulta 1960- ja 1970-lukujen taitteeseen asti, jotta voidaan ymmärtää, mihin kulttuurihistorialliseen kontekstiin Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden (1970–1978) tuotanto on syntynyt. Historiallisesta näkökulmasta tutkimus on kartoittavaa perustutkimusta. Elektroakustisen musiikin analyysimenetelmiä esittelevässä osassa esitellään ne keskeiset menetelmät, joita tässä työssä käytetään Ruohomäen tuotannon analysointiin. Analyysin pääpaino on teosten äänimateriaalien ja rakenteen tarkastelussa. Tähän tarkasteluun valittuja analyysimenetelmiä ovat Simon Emmersonin elektroakustisten teosten jaottelu äänimateriaalien narratiivisuuden ja syntaktisten piirteiden suhteen, Denis Smalleyn spektromorfologia ja Robert Coganin musiikin kuvaamiseen esittelemä sonogrammikuvaaja. Ruohomäen 1970-luvun teosten esittelyn lisäksi tarkemman analyysin kohteeksi on valittu sävellys Pisces (1975–76). Teosesittelyjen pohjalta muodostetaan kuva Ruohomäen ensimmäisen sävellyskauden vaikutteista ja sävellystyylin muuttumisesta. Ruohomäki painottaa sävellysprosessissa kuuntelun merkitystä ja hänen teoksensa syntyvät pikemminkin vuorovaikutuksessa äänimateriaalin ja sävellysteknologian kanssa kuin tarkan etukäteissuunnitelman ohjaamina. Varhaisten teosten populaarimusiikkivaikutteista Ruohomäen musiikki kehittyi 1970-luvulla kohti puhtaampaa konkreettisen musiikin traditiota. Minimalistiset ja stokastisen musiikin ideat ovat kuultavissa kaikissa ensimmäisen sävellyskauden teoksissa. Analyysi teoksesta Pisces tarkentaa kuvaa Ruohomäen sävellysten tyylipiirteistä. Teosanalyysissä luodaan pohjaa myös Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailuun. Jatkotutkimuksen kannalta mielenkiintoiseksi kysymykseksi nousee Ruohomäen kahden sävellyskauden vertailu sekä sävellysteknologian kehityksen ja elektroakustisen musiikin estetiikan suhteen tarkastelu tämän vertailun avulla.

Esi-isät ja tiedonhankinta : Ennustus sukuma-nyamwezi-yhteisössä Luoteis-Tansaniassa

Tutkielmassa tarkastellaan esi-isien merkitystä sukuma-nymawezi-alueen ennustajientyössä. Työ perustuu kenttätyömateriaaliin, joka on pääasiassa kerätty neljän kylän muodostamalta hallinnolliselta alueelta, Isakasta, joka sijaitsee sukuma-nyamwczi-alueen kes-kiosissa. Sukumat ja nyamwezit ovat Tansanian suurimmat kansat ja muodostavat kulttuurisesti hyvinkin yhtenäisen alueen. Isakan alue, jossa kenttätyö on tehty, on nopeasti kasvava keskus, jonka kasvun ovat mahdollistaneet erinomaiset liikenneyhteydet, joiden vaikutuksesta alueelle on muuttanut useiden kansojen edustajia lähinnä vaurastumisen toivossa. Mm. ennustajia alueella on runsaasti juuri tästä syystä. Tutkielmassa esitellään erilaisia näkökulmia ennustukseen ja esi-isien merkitykseen Isakassa. Ennustuksen asiantuntijoiden, ennustajien, lisäksi näitä näkökulmia tarjoavat alueen perinteisten tanssirituaalien johtajat sekä länsimaisen terveydenhuollon ja valtion kulttuuriviraston edustajat. Nämä eri tahot edustavat usein jopa vastakkaisia näkemyksiä ennustuksen merkitykseen yhteisössä. Tutkielmassa tarkastellaan kuitenkin sitä, miten nämä toisistaan poikkeavat näkemykset yhdistyvät yksilöiden (isakalaisten naisten) kohdalla erilaisiksi kokonaisuuksiksi, joissa erilaiset näkemykset täydentävät toisiaan. Isakassa ennustajat selvittävät erilaisten ennustusmenetelmien avulla asiakkaittensa ongelmat ja tarvittavat hoitomuodot. Ennustuksen lisäksi he tarjoavat usein asiakkailleen myöstarvittavan hoidon. Lähes poikkeuksetta ennustus tapahtuu esi-isien tai muiden henkienavulla. Ennustuksessa voidaan käyttää henkipossessiota, jolloin henki kertoo asiakkaanongelmat ennustajan ruumiin kautta. Myös käytettäessä muita ennustusmenetelmiä kuin henkipossessiota, on esi-isien merkitys suuri, sillä ennustajan kykyjen nähdään olevannäiltä peräisin. Tutkielmassa esi-isien ja mahdollisten muiden henkien merkitystä ennus-tustyössä valotetaan henkipossessioteorioiden avulla ja tarkastellaan mm. sitä, miten esi-isät kommentoivat yhteisön jäsenten elämää "historian äänenä". Sukuma-nyamwezi-kosmologiassa esi-isät ja noituus nähdään mahdollisina sairauksien j amuiden ongelmien aiheuttajina. Erityisesti näissä tapauksissa virallisen (länsimaisen) terveydenhuollon palveluja ei nähdä riittävinä. Tutkielmassa korostetaankin sitä, miten isakalaisille ennustajien ja virallisen terveydenhuollon palvelut näyttäytyvät toisiaan täydentävi-nä vaihtoehtoina etsittäessä ratkaisuja sairauksien tai muiden ongelmien alkuperään ja tar-vittavaan hoitoon. Avainsanat: Tansania; sukuma-nyamwczi; ennustus; esi-isät ja muut henget; noituus

"Mielessä häämötti punainen mekko" : Laihduttaminen, pukeutuminen ja sukupuoli Painonvartijat-yrityksen menestystarinoissa

Tutkielman aiheena ovat Painonvartijat-yrityksen mainonnassa käytetyt menestystarinat. Tutkielmassa kysytään, minkälaisia merkityksiä menestystarinoissa annetaan muutokselle ja miten yrityksen mainonnassa tuotetaan kulttuurisesti hyväksyttäviä sukupuolitettuja ruumiita. Tutkimus kuuluu naistutkimuksen alaan ja siinä tarkemmin feministisen lihavuustutkimuksen kenttään. Tutkielman lähtökohtana on, että lihavuuden merkitykset eivät tyhjene ainoastaan lääke- ja ravitsemustieteellisiin näkemyksiin, vaan lihavuutta ja laihduttamista tulee tarkastella useista eri näkökulmista. Lihavuus ja laihduttaminen rakentuvat tutkielmassa kulttuurisesti määrittyneinä ilmiöinä. Tutkimusaineistona on vuoden 2003 alusta alkaen ilmestyneen Painonvartijat-lehden laihdutustarinan muotoon kirjoitetut artikkelit (10 artikkelia) sekä Suomen Painonvartijoitten www-sivuilla julkaistut menestystarinat (18 tarinaa). Niissä käydään läpi Painonvartijoitten laihdutusohjelmalla tavoitepainonsa saavuttaneiden laihdutuskokemuksia. Tutkimukseni kohteena ovat naisten menestystarinat. Aineistoni lukemista ovat ohjanneet seuraavanlaiset kysymykset: mitä laihduttaminen menestystarinoitten mukaan on, miten sukupuoli näyttäytyy menestystarinoissa, miten ruumis kerrotaan. Analyysin edetessä olen kirjoittanut tarinoista koostuvan aineistoni teemoittain uudeksi tarinaksi asettamalla aineistoni keskusteluyhteyteen eri teorioitten kanssa. Tutkielmassa analysoidaan, miten menestystarinoissa kuvaillaan laihduttamista ruokavalion muutoksena ja miten niissä rakennetaan sukupuolta ruoan ja syömisen kautta. Minkälaisia syömisen tapoja laihdutustarinoissa esitetään ja minkälaisia syöjiä niiden kautta rakennetaan? Lisäksi tutkielmassa analysoidaan, miten menestystarinoissa kuvaillaan laihduttamista ruumiin muokkauksena ja miten niissä rakennetaan hyväksyttäviä naisruumiita vaatteiden ja pukeutumisen kuvailun kautta. Tutkielman viimeisessä luvussa pysähdytään vielä hetkeksi pohtimaan ruumiin muutoksen ja muuttumattomuuden vaatimusten jännitettä menestystarinoissa. Minkälaista ruumiinpolitiikkaa menestystarinoissa rakennetaan ja minkälaista vastustavaa lukureittiä menestystarinoihin on mahdollista rakentaa? Laihduttamisessa epäonnistumisen stigma asetetaan menestystarinoissa vankasti yksilöön. Sen sijaan onnistuneella laihduttamisella on vaikutuksensa yksilöä laajempaan joukkoon. Naisen ruokailun rajoittamisen opettelun kautta toteutettava ruumiin ulkoisten rajojen kontrolloiminen heijastelee naisen oletettua sisäistä maailmaa ja sosiaalisten suhteiden tilaa. Uusissa ruokavalinnoissa korostuvat rasvattomat valinnat ja kohtuudella nautitut makeat herkut. Painonvartijat-ruokapuhe tuottaa varsin stereotyyppisen kuvan naisista syöjinä, jotka valitsevat lautasilleen "kevyitä vaihtoehtoja": salaattia, kasviksia, kanaa, kalaa. Suomalainen kotiruoka ja puhtaat raaka-aineet esitetään nostalgisessa diskurssissa laihduttajalle parhaana vaihtoehtona. Roskaruoan ja einesten sijaan laihduttajan perheessä nautitaan kunnon kotiruokaa. Laihduttamisesta ei ole hyötyä ainoastaan perheen äidille, vaan koko perheelle kun mies laihtuu "siinä sivussa" ja lapset saavat terveelliset ruokatottumukset perintönä kotoaan. Yhdessä nautittu ja äidin rakkaudella valmistama perheateria heijastelee perheen suhteiden tilaa. Painonvartijoitten menestystarinoissa rakennetaan normatiivista kuvaa perheestä, joka koostuu kahdesta toisiaan täydentävästä eri sukupuolta olevasta vanhemmasta ja heidän lapsistaan. Vaatekaapin sisällön uusiminen konkretisoi muutoksen ja toiveena on, ettei muutosta tarvitse tehdä enää koskaan uudelleen. Kiristävien vaatteiden pitäisikin toimia varoituksen signaalina painonvartijalle siitä, milloin on taas aika palata ruotuun ja kaivaa laihdutusmateriaali esille, sillä lihominen merkitsisi jälleen kaiken laihtumalla saavutetun muutoksen menettämistä. Menestyksekkäimmillään painonvartija omaksuu itsetarkkailun ja -hallinnan osaksi omaa identiteettiään loppuiäkseen. Lihomisen pelko muotoutuu painonvartijasubjektissa osaksi sekä lihavan että laihan painonvartijan identiteettiä. Uusien mahdollisuuksien avautumisen ja uuden rohkeuden löytämisen rinnalla menestystä mitataan kuitenkin useissa tarinoissa heteroseksuaalisen halun kohteena olemisen kautta. Uusissa vartalonmyötäisissä pienissä vaatteissa laihduttanut nainen on lihavaa naista naisellisempi - todisteena tästä toimivat etupäässä vastakkaisen sukupuolen edustajien myönteiset huomionosoitukset. Menestystarinat tarinamuotona luovat varsin ehyitä kertomuksia, joissa normeista poikkeavat naiset tuovat vaatetarinoissaan kyllä esiin syrjinnän ja ulossulkemisen kokemuksiaan, mutta ratkaisu ongelmiin on aina itsensä muuttaminen.

Perinteinen ja moderni senegalilaisessa populaarimusiikissa

Tutkielman tavoitteena on saada yleiskuva senegalilaisesta populaarimusiikista tarkastellen senegalilaisen perinteen ja modernien vaikutteiden kohtaamista tässä musiikissa. Moderni käsitetään siis työssä perinteen vastakohdaksi, vaikka perinteinen–moderni-jako onkin varsin ongelmallinen. Tutkimus perustuu kirjallisten lähteiden ja äänitteiden lisäksi tekijän musiikki- ja tanssiopintoihin sekä Senegalissa tehtyyn kenttätyöhön. Työssä käytetään musiikkiantropologisia ja musiikkianalyyttisiä metodeja. Tarkastelun taustaksi työssä luodaan katsaus senegalilaiseen musiikkiperinteeseen ja senegalilaisten populaarimusiikkityylien kehittymiseen. Varsinaista aihetta käsitellään sekä muusikkohaastatteluja että esimerkkikappaleita analysoimalla. Tutkimuksen pohjalta senegalilainen populaarimusiikki näyttäytyy musiikilliselta materiaaliltaan hyvin perinteisenä, lähinnä käytetyt soittimet ja teknologia ovat moderneja piirteitä. Tosin myös äänitetuotannon ja modernien medioiden vaatimukset ovat vaikuttaneen muun muassa kappaleiden rakenteisiin. Populaarimusiikki on kuitenkin kehittynyt ennemminkin länsimaista ja latinalaisamerikkalaista musiikkia "afrikkalaistamalla" kuin senegalilaista perinnemusiikkia "länsimaistamalla", vaikka perinnettä on myös pyritty modernisoimaan. Vaikka senegalilaisen populaarimusiikin voikin katsoa jatkavan alueen musiikkiperinteitä, se nähdään kuitenkin modernina musiikin muotona, ja muusikot mielellään korostavat tätä mielikuvaa haastatteluissa. Toisaalta populaarimusiikissa tuodaan esille myös mielikuvia autenttisesta senegalilaisuudesta, idealisoidusta perinteisestä yhteiskunnasta, jota ei ehkä koskaan ole ollut olemasta. Näiden mielikuvien avulla, toisaalta moderniutta, toisaalta perinnettä korostamalla. senegalilainen populaarimusiikki rakentaa ja tuo esiin modernia senegalilaista identiteettiä.

Tarskin totuus : Totuuden määrittelemisen taustaehtoja ja seurauksia

Tutkielma esittelee Alfred Tarskin formalisoitujen kielien totuusmääritelmän filosofisia ja loogisia taustaehtoja ja seurauksia. Tutkimuksen keskeisimmät menetelmät ovat filosofinen analyysi ja matemaattinen logiikka. Keinona on myös aatehistoriallinen tutkimus. Keskeisin tutkimuksen kohde on Alfred Tarskin artikkeli "Der Wahrheitsbegriff in den formalisierten Sprachen", 1935 (julkaistu käännöksenä teoksessa Logic, Semantics, Metamathematics, Papers from 1923 to 1938, Clarendon Press, Oxford, 1956). Tarskin alkuperäinen totuusmääritelmä formalisoiduille kielille ja totuuden määrittelemättömyystulos ovat esitetty nykyaikaisella notaatiolla. Analyyttisen ja historiallisen lähestymisen kautta Tarskin totuusmääritelmän ja malliteorian suhteita selvennetään absoluuttisen ja suhteellisen totuuskäsityksen avulla. Ajatusta formaalisista kielistä ennalta annetusti tulkittuina kielinä esitellään ja sen historiallisia taustoja selvitetään. Tämän idean olennaisuus todetaan Tarskin 1930-luvun totuusmääritelmän muodostumiselle. Eräiden käännöksen käsitteeseen liittyvien epäselvyyksien esiin nostaminen ja aksiomaattisten totuusteorioiden ja totuusmääritelmän suhteen esitteleminen ovat osa tutkielman loogista osuutta. Näiden lisäksi tutkielma esittelee S. Shapiron ja J. Ketlandin totuusteoreettisen deationismin kritiikkiä, jossa käytetään Tarskin totuusmääritelmää vastaavaa totuusteoreettista aksiomatisointia.

Vihiä teknologisista strategioista : Tutkimus Rääkkylän Vihin kampakeraamisen ajan asuinpaikan piikivi- ja kvartsiaineistoista

Tässä tutkimuksessa kuvataan ja selitetään Rääkkylän Vihi 1:n piikivi- ja kvartsiaineistojen välisiä eroja. Tutkimuksen lähtökohtana on teoreettisen kirjallisuuden ja kokeellisen tutkimuksen pohjalta laadittu sanallinen malli ja sen perusteella johdettu hypoteesi siitä, miten Vihin asuinpaikkaa käyttäneiden ihmisten piikiven ja kvartsin käyttöstrategioiden, ja sitä kautta aineistojen, tulisi poiketa toisistaan jos erot teknologioiden välillä voidaan selittää raaka-aineiden erilaisesta saatavuudesta ja laadusta johtuviksi. Tämän hypoteesin mukaan parempilaatuista, mutta vaikeasti saatavaa piikiveä olisi käytetty taloudellisemmin kuin kvartsia, mikä tulisi näkyä mm. eroina iskentäjätteen ja ytimien koossa sekä työkalujen retusoinnin määrässä. Lisäksi johdetaan eräänlainen nollahypoteesi olettaen, etteivät raaka-aineen ominaisuudet vaikutakaan ihmisten hyödyntämiin teknologisiin strategioihin. Hypoteesien paikkansapitävyyttä arvioitiin jäteaineiston (iskokset ja niiden fragmentit), ytimien ja esineiden analyysien tulosten perusteella. Jäteaineistoa ja ytimiä analysoitiin teknotypologisen ja kokoryhmäanalyysin avulla. Esineet luokiteltiin niiden funktiota vastaaviin luokkiin, minkä lisäksi niiden koko mitattiin. Lisäksi yhtä esineryhmää kaapimia analysoitiin tarkemmin käyttöjälkitutkimuksin sekä reduktioanalyysillä. Kaikissa näissä analyyseissä piikivi- ja kvartsiartefaktien välinen vertailu oli keskeisellä sijalla. Tämän lisäksi kuvaa piikiviaineistosta tarkennettiin nodulianalyysin avulla. Analyysien tulosten perusteella Vihin aineisto tukee selvästi enemmän hypoteesia, jonka mukaan piikiven käyttö on ollut kvartsin käyttöä taloudellisempaa, kuin hypoteesia, jonka mukaan piikiven ja kvartsin käyttöstrategioissa ei olisi eroa. Siten tehty tutkimus tukee teoriaa, jonka mukaan raaka-aineen saatavuus ja laatu vaikuttavat raaka-aineiden käyttöstrategioihin. Samalla tutkimus tukee myös yleisempää käsitystä kulttuurista riippumattomasta rationaalisuudesta. Toistaiseksi vastaavia tutkimuksia kampakeramiikan ajan aineistoista ei ole tehty, joten on mahdollista, että Vihin aineisto on poikkeuksellinen niiden joukossa. Sen vuoksi jatkossa tulisi tehdä lisää vastaavia vertailevia tutkimuksia. Lisäksi jatkossa tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota teknologisiin strategioihin vaikuttaviin sosiaalisiin tekijöihin.

Äänen voima : Puhuttu, resitoitu ja laulettu esitystapa suomalais-karjalaisissa tulen loitsuissa

Työssä tarkastellaan suomalais-karjalaisten loitsujen ääntä. Loitsuja esittämällä on pyritty vaikuttamaan luonnon järjestykseen, ja niiden vaikuttavana elementtinä on pidetty sanaa.Työ sisältää loitsujen esittelyä yleisesti sekä analyysiosan, jossa tarkastellaan lähemmin tulen loitsuja. Alussa esitellään varhaisia loitsintakuvauksia ja loitsututkimuksen historiaa sekä jäsennetään loitsuihin liittyviä tutkimuskysymyksiä. Analyysissa tarkastellaan kolmea tulen loitsua, jotka on esitetty äänellisesti eri tavoin: puhumalla, resitoimalla ja laulamalla. Päämääränä on selvittää erilaisten esitystapojen merkitys. Kysymystä lähestytään ottamalla huomioon esitystilanne ja erityisesti käyttöyhteys, joka voi olla esimerkiksi parantaminen, lemmennosto tai metsästysonnen lisääminen. Aineisto koostuu arkistoäänitteistä, jotka on tallennettu vuosina 1905, 1938 ja 1954. Lauletusta loitsusta on olemassa valmis nuotinnos. Puhutun ja resitoidun loitsun osalta testataan Praat -tietokoneohjelmaa, jolla tuotetut kuvaajat toimivat analyysin pohjana. Loitsuista tehdään myös runomitta-analyysi, jolloin on mahdollista tarkastella runomitan ja esitystavan suhdetta. Tulen loitsuissa runomittaisuus osoittautuu vähäisimmäksi puhutussa loitsussa ja suurimmaksi lauletussa. Tarkasteltavat tulen loitsut sisälsivät erilaista tematiikkaa, olivat eri tavoin esitettyjä ja liittyivät eri käyttöyhteyksiin. Puhuttu ja resitoitu loitsu oli esitetty parantamisen yhteydessä ja laululoitsu tulkittiin keväiseen karjanlaskuriittiin liittyväksi. Praat-ohjelman avulla tuotetut kuvaajat osoittautuivat erityisen hyödyllisiksi resitoidun loitsun kohdalla. Esitys sisältää äänellisiä tehokeinoja, jotka ilmentävät loitsinnassa tarvittavaa vaikuttavaa voimaa. Gilbert Rougetin mukaan jotkin näistä tehokeinoista liittyvät transsikäytänteisiin. Loitsuäänitteistä on siten löydettävissä piirteitä, joiden avulla loitsujen äänen voimaa voidaan lähestyä.

Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

Heidegger ja logos : Oleminen ja aika inhimillisen järjellisyyden uudelleentulkintana

Käsilläolevan tutkielman kohteena on Martin Heideggerin (1889–1976) tulkintatyö, jonka hän varhaisessa ajattelussaan (1919–1927) kohdisti kreikkalaisen filosofian keskeiseen käsitteeseen logos: ”järki”, ”puhekyky”. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten Heidegger tulkitsi tätä käsitettä ja mikä merkitys Heideggerin tulkintatyöllä oli hänen pääteoksensa Sein und Zeit (1927, suom. Oleminen ja aika) kannalta. Työn keskeinen näkemys on, että Heideggerin ajattelu on nähtävä kreikkalaisen järjellisyyskäsityksen kriittisenä arviointina ja uudelleentulkintana. Heideggerin filosofia pohjautui vahvasti näkemykselle, jonka mukaan ajattelumme on hyvin perustavassa mielessä kiinni perinteessä ja sen välittämissä käsityksissä ja tulkinnoissa. Heideggerin mukaan filosofinen tutkimus ei voi koskaan täysin ennakkoluulotonta ja tämän vuoksi kaiken ajattelun on päästävä selville oman tilanteensa historiallisuudesta ja satunnaisuudesta; tieteellinen filosofia ei voi valita systemaattisen ja historiallisen lähestymistavan välillä, vaan sen on oltava olemuksellisesti molempia. Vuosina 1919–1929 Heideggerin historiallisen tulkintatyön ensisijaisena kohteena oli kreikkalainen filosofia, erityisesti Aristoteleen ajattelu. Heideggerin mukaan Aristoteles ei ollut ensimmäinen filosofista ajattelua harjoittanut henkilö, mutta Heidegger näki Aristoteleen tuotannon tiivistävän yhteen länsimaisen ajattelun keskeisimmät ennakkokäsitykset. Tutkielmassa seurataan Heideggerin pyrkimystä tulkita inhimillisen järjellisyyden ilmiötä, jonka juuret Heidegger paikansi Aristoteleen ihmismääritelmään zōon logon ekhon (”järjellinen eläin”). Aristotelesta seurannut skolastinen filosofia omaksui tämän määritelmän muodossa animal rationale, mutta Heidegger painotti, että tällä käännöksellä oli taipumus sivuuttaa se perusta, joka oli vielä ominainen kreikkalaiselle järjen käsitteelle. Sillä Aristoteleelle ja kreikkalaiselle ajattelulle logos ei merkinnyt ainoastaan haluihin ja tunteisiin rinnastuvaa mielen sisäistä kykyä vaan ennen kaikkea yhteisöllisesti jaettua tulkintaa ympäröivästä todellisuudesta. Tämä tulkinta ilmenee jokapäiväisesti keskustelun ja kommunikaation yhteydessä, mutta se on myös olennainen osa tapaamme jäsentää ympäröivää todellisuutta merkitykselliseksi. Heidegger kuitenkin argumentoi, että kreikkalainen ajattelu näki tämän kielellis-diskursiivisen käsittämisen alisteisena inhimillisen kokemuksen perustaville tavoille olla suhteessa todellisuuteen: puhtaalle aistihavainnolle (aisthēsis) sekä intuitiiviselle tajuamiselle (noein). Tutkielma koostuu neljästä luvusta sekä lyhyestä johdannosta. Ensimmäinen luku käsittelee Heideggerin filosofian kantavaa teemaa, kysymystä olemisen mielestä – sekä tämän kysymyksen perustaa kreikkalaisessa ajattelussa. Tämän jälkeen luodaan katsaus Heideggerin fenomenologiseen metodiin, sen ensisijaiseen kohdealueeseen inhimillisessä kokemuksessa sekä fenomenologisen tutkimuksen historialliseen ulottuvuuteen. Toisessa luvussa esitetään puolestaan Heideggerin tulkinta käsitteestä logos. Tulkinnan ymmärtämiseksi on välttämätöntä esittää tiivistetysti Heideggerin tulkinta kreikkalaisesta totuuden käsitteestä. Heideggerin mukaan kreikkalainen ajattelu ymmärsi totuuden monitasoisena ilmiönä, jonka perustavin käyttöyhteys on löydettävissä todellisuuden ilmiöstä. Kolmannessa luvussa pureudutaan niihin piirteisiin, joiden valossa Aristoteles Heideggerin mukaan tulkitsi kielen ja kokemuksen välistä suhdetta. Neljännessä luvussa esitetään, mitä edellä esitetyt oivallukset merkitsivät Heideggerin oman filosofisen projektin kannalta, erityisesti inhimillistä olemassaoloa (Dasein) selvittäneen fundamentaaliontologian kannalta.

"Kokonainen elämä on ihmisen pyhin oikeus" : Rolf Lagerborgin seksuaaliradikalismi ja ylempien yhteiskuntaryhmien keskinäiset esiaviolliset suhteet 1900-luvun alun Suomessa.

Tutkielman aiheena on Rolf Lagerborgin seksuaaliradikalismi ja ylempien yhteiskuntaryhmien keskinäiset esiaviolliset suhteet 1900-luvun alun Suomessa. Filosofian tohtori, sittemmin professori Rolf Lagerborg (1874-1959) oli aikakauden näkyvin seksuaaliradikaalien aatteiden yläluokkainen kannattaja. Hänen 'vapaata rakkautta' ja naisen vapautta puolustaneista kirjoituksistaan sekä tuomioistuinavioliitostaan sukeutui kiivassanainen väittely, joka laajuudessaan oli Suomessa ennennäkemätön. Keskustelu levisi kaikkiin sivistyneistön tärkeimpiin äänitorviin ja siihen osallistui suuri joukko aikansa huomattavimpia mielipidevaikuttajia. Tutkielmassa selvitetään, mitä Rolf Lagerborg vuosisadan alussa esitti sukupuolikysymyksestä, mihin muihin toimiin hän sanaradikalismin lisäksi ryhtyi sekä miksi hän tämän kaiken teki. Siinä perehdytään myös Lagerborgin muuhun kirjalliseen tuotantoon ja jäljitetään sitä laajempaa kontekstia, josta seksuaaliradikaalit käsitykset muodostivat yhden osan. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi Lagerborgin provosoimaa julkista keskustelua. Huomio kiinnitetään erityisesti niihin perustaviin näkemyseroihin, joita kiistaan osallistuneiden sivistyneistön edustajien keskuudessa ilmeni. Lähtökohtana on oletus, että sukupuolikysymyksen aktualisoituminen vuosisadan vaihteessa oli osa länsimaisessa maailmankuvassa tapahtunutta fundamentaalista muutosta. Lopuksi hahmotetaan kirkonkirjoista kerätyn empiirisen tilastoaineiston kautta sitä sukupuolielämän ruohonjuuritasoa, jonka päällä erilaiset hyvinkin korkealentoiset diskurssit risteilivät. Pyrkimyksenä on tutkia yksilön, yhteisön sekä tilastollisen aineiston vuorovaikutusta. Lagerborgin seksuaaliradikalismin keskeisimmäksi piirteeksi nousi yksilön itsemääräämisoikeutta ja valinnanvapautta korostanut individualismi. Taustalla vaikuttivat myös reformistinen sosialismi sekä nietzscheläis-westermarckilainen relativismi. Tärkein motiivi oli taistelu uskonnonvapauden puolesta, mikä Lagerborgille merkitsi samalla henkilökohtaista vapaustaistelua uskonnosta. 'Vapaan rakkauden' kannattajat ja vastustajat on maailmankatsomuksensa perusteella tutkielmassa jaettu viiteen ryhmään. Lagerborgin edustaman eettisen pluralismin lisäksi erotetaan vanhaluterilainen arvomaailma, moderni kristillisyys, suomalais-kansallinen idealismi sekä luonnon korottaminen absoluutiksi. Osaltaan sukupuolinen pidättyvyys osoitetaan valtastrategiaksi, johon eräät yläluokkaiset naiset ja nouseva sivistyneistö tukeutuivat. Lagerborgin toiminnan välittömin tulos oli siviiliavioliittohankkeen nopeutuminen Suomessa. Näkyvin seuraus taas oli ankara absoluuttisen sukupuolimoraalin puolustus. Julkinen keskustelu ei kuitenkaan ollut suorassa suhteessa sukupuolielämän käytäntöihin. Tutkimusajanjakso 1904-1914 ei ollut tutkielman tilastollisen aineiston valossa murroskausi sen paremmin absoluuttisen kuin relativistisenkaan sukupuolimoraalin suuntaan. Tutkimuksessa Lagerborg osoittautuu marginaaliseksi hahmoksi. Syynä tähän marginalisoitumiseen oli konservatiivinen ympäristö, johon nähden monet Lagerborgin ajatukset olivat ns. aikaansa edellä. Lisäksi ongelmia aiheutti Lagerborgin konfliktinhaluinen ja epädiplomaattinen esiintyminen. Marginaalisuus ei kuitenkaan ole merkityksetöntä. Lagerborg-kiista paljastaa kiinnostavalla tavalla yhteyden, joka vallitsee individualisoitumisen ja modernin seksuaalisuuden muotoutumisen välillä.

Bysanttilaisten ja Akhaian ruhtinaskunnan väliset sotatoimet vuosina 1259-83 : Tapaustutkimus myöhäis-bysanttilaisesta sodankäynnistä

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.

"Philly Joe" Jonesin Jazz-rumpukomppaus : Improvisoitu säestys ja vuorovaikutus kappaleessa 'Blues for Philly Joe'

Tutkielma käsittelee jazz-rumpali Joseph Rudolph Philly Joe Jonesin (1923 1985) improvisoitua säestystä, komppausta, ja soittajien välisen vuorovaikutuksen osuutta jazz-esityksen muotoutumisessa. Jazz-rumpalin soitolle on tyypillistä, että kaikki toiminta on improvisoitua, kappaleen ja lajin viitekehyksen sekä häneen kohdistuvien odotusten raameissa tapahtuvaa luomisprosessia. Jazz-analyysi on painottunut kontekstista irrotetun improvisoinnin tutkimiseen, mutta tässä työssä painopiste on ryhmädynamiikassa. Analyysikohde on Sonny Rollinsin säveltämä 12-tahtinen blues Blues for Philly Joe (1957) Rollinsin levyltä Newk s Time (Blue Note 7243 5 76752 2 2). Rumpukomppausta tarkastellaan kolmesta näkökulmasta. Aluksi rumpuosuudesta pelkistetään erityisen karsimismenetelmän avulla komppauksen rytminen hahmo, rytmilinja. Rytmilinja-analyysin avulla vastataan tutkimuskysymykseen minkälaisilla rytmeillä Jones komppaa, ja miten sen rytmi suhteutuu pulssiin, metriin ja muotoon nähden. Seuraavaksi motiivianalyysista kehitetyllä aiheiden erittely- ja variaatiomenetelmällä määritellään Jonesin komppausfraasien piirteet, rakenteet ja variaatiot. Lopuksi Jonesin ja solistin välistä vuorovaikutusta tutkitaan kartoittamalla aihelainaukset, sekä rytmisektion sisäistä koordinointia rytmilinjojen avulla. Rytmilinja paljastaa Jonesin korostavan usein tiettyjä tahdinosia tietyissä rakennepaikoissa eri kertauksissa. Komppaus tuo rakenteelliset taitepaikat esiin, ja samalla sen polyrytmit horjuttavat vallitsevaa 4/4-metriä. Fraasianalyysi paljastaa Jonesin komppiaiheiden käytön olevan johdonmukaista, ja joillakin fraaseilla on oma täsmällinen funktionsa. Pitkätkin komppifraasit perustuvat vain muutamaan hahmoon, joista tärkeimmät ovat kolmijakoiset polymetrit ja synkoopit. Vuorovaikutus solistin kanssa ilmenee kahdensuuntaisina aihelainauksina tai vaihtoehtoisesti kontrasteina. Rytmisektion sisäisen vuorovaikutuksen muodoista merkittäviin on yhteisten toistuvien rytmiaiheiden, riffien, koordinoitu käyttö. Rytmisektion jäsenet myös hakeutuvat tietoisesti toisen soittajan rytmilinjan sisään päätyäkseen samoille tahdinosille. Työssä konkretisoituu säestämisen ja vuorovaikutuksen merkitys jazz-improvisoinnin synnyttäjänä. Tutkimuskohde ei olisi voinut tulla lopulliseen muotoonsa ilman soittajien vuorovaikutusta. Tämän työn myötä nousee tarve tutkia rytmisektion toimintaa ja vuorovaikutuksen evoluutiota eri tyylikausina.

Vapaata mielenjuoksua : Suomenkielisen freestyle-rapin ilmenemismuodot, estetiikka ja kompositio

The thesis is about Finnish freestyle-rap, a modern form of oral poetry producing improvised rap lyrics at the moment of performance. The research material consists of interviews with seven freestyle experts and a DVD from Finnish Rap Championships 2005 containing freestyle-rap. The thesis has three goals: describing the different variations or subgenres of freestyle, outlining the esthetics and register of freestyle, and examining the composition of freestyle. The research material acts a central role in the thesis but the theoretical framework is also wide: cornerstones are John Miles Foley's register analysis, oral formulaic theory and William Levelt's psycholinguistic theory on planning of speech. Freestyle is divided into three partially overlapping genres with slight variation in conventions. The genres are freestyle battle, cypher, and live freestyle. Freestyle's esthetics are composed of certain qualities and preferences: the rhyme is a syllabically repeating vocal rhyme. The rapping must be synchronised with the background rhythm and the rhyme comes in the end of the line. The lyrics must be somehow anchored to the surroundings and the moment of performance. The style of rapping, ie. flow, has to be personal one way or the other. Individual formulas are used to some extent in freestyle compostition. When planning the lines, all other content is subordinate to the rhyme, whose phonetic processing is the primary act in the planning of freestyle. This discovery sets Levelt's theory open to doubt.