Asianomistajan oikeudet viralliseen syytteen alaisissa rikoksissa

Asianomistajan asemaa rikosprosessissa parannettiin huomattavasti vuoden 1997 rikosprosessiuudistuksella, joka vaikutti asianomistajan syyteoikeuteen, mahdollisuuteen saada oikeudellista apua sekä yksityisoikeudellisen vaatimuksen ajamiseen syyteasian yhteydessä. Sittemmin asianomistajan oikeudellista asemaa on parannettu useiden lakimuutosten myötä ja asianomistajan oikeuksia on edistetty myös Euroopan parlamentin ja neuvoston antamalla uhridirektiivillä. Asianomistajalla on nykyään toissijainen syyteoikeus eli asianomistaja voi nostaa syytteen silloin, kun syyttäjä ei aja hänen asiaansa oikeudessa. Asianomistajalla on myös oikeus yhtyä syyttäjän tai toisen asianomistajan nostamaan syytteeseen. Rikosprosessilain mukaan asianomistajalla on tietyin edellytyksin mahdollisuus saada varallisuudestaan riippumatta valtion varoilla kustannettava oikeudenkäyntiavustaja tai tukihenkilö esitutkintaa ja oikeudenkäyntiä varten. Tämä ROL 2 luvussa säädetty on oikeus on rajattu koskemaan seksuaali- ja läheissuhderikoksia, henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvia rikoksia sekä paritusrikoksia. Säännöksen tavoitteena on rikoksen asianomistajan henkilökohtainen tukeminen vaikeassa tilanteessa sekä asianosaisten yhdenvertaisuuden lisääminen prosessissa. Syyttäjälle on säädetty velvollisuus tietyin edellytyksin ajaa asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta rikosasian vastaajaa vastaan. Tutkielmassa tarkastellaan niitä ROL 3 luvun 9 §:ssä säädettyjä edellytyksiä, joiden vallitessa syyttäjälle syntyy virkavelvollisuus ajaa asianomistajan yksityisoikeudellista vaatimusta rikosasian käsittelyn yhteydessä. Yksityisoikeudellisen vaatimuksen ajaminen syyttäjän toimesta edellyttää asianomistajan pyyntöä, vaatimuksen perustumista rikokseen sekä vaatimuksen kohdistumista rikosasian vastaajaan. Syyttäjä voi kieltäytyä yksityisoikeudellisen vaatimuksen ajamisesta, jos siitä aiheutuisi olennaista haittaa taikka, jos vaatimus on ilmeisen perusteeton. Syytteen ja yksityisoikeudellisten vaatimusten käsittelyllä samassa oikeudenkäynnissä saavutetaan useita etuja.

Kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa

Tutkielman aiheena on ammattimaisesti taidetta harjoittavan kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa. Nämä kolme oikeudenalaa ovat kuvataiteilijoiden käytännön työskentelyn kannalta merkittävimpiä oikeudenaloja. Tutkielman tarkoituksena on kuvataiteilijan oikeudellisen aseman lisäksi selvittää, mihin kuvataiteilijat sijoittuvat oikeusjärjestelmässämme esiintyvässä yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa, sekä mitä muodollisia reunaehtoja taikka vaatimuksia oikeusjärjestelmämme asettaa kuvataiteilija työskentelylle. Tutkielma edustaa oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lähteinä on käytetty useita työoikeudellisia, vero-oikeudellisia sekä työttömyysturvaa käsitteleviä perusteoksia ja artikkeleita, ministeriöiden työryhmien laatimia raportteja sekä oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa on käytetty myös oikeussosiologian menetelmiä tukemaan ja täydentämään aiheen oikeusdogmaattista tarkastelua. Käytetty oikeussosiologinen aineisto on ollut lähinnä kvantitatiivista tilastotietoa. Tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että vapaiden kuvataiteilijoiden oikeudellinen asema sijoittuu yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa itsenäisyytensä puolesta useimmiten yrittäjätyöhön. Kuvataiteen harjoittamisesta kuitenkin puuttuu sellainen laajuus ja voiton tavoittelu, jotka yleensä liittyvät elinkeinonharjoittamiseen. Työoikeudessa ongelmallisia tilanteita ovat etenkin tilaustöissä muodostuvat oikeussuhteet, jotka saattavat tietyissä olosuhteissa täyttää työsopimuksen tunnusmerkit. Tuloverotuksessa on muodostunut kuvataiteilijoiden osalta varsin selkeä ja taiteenharjoittamista edistävä oikeuskäytäntö, joskin taiteellisen toiminnan verotuksessa sovellettavan verolain valinnassa saattaa edelleen syntyä harmaalle alueelle sijoittuvia rajanvetotilanteita. Työttömyysturvassa kuvataiteilijoiden tilanne on kaikkein ongelmallisin. Kuvataiteilijoiden oikeus työttömyysturvaan ratkaistaan erittäin laajan harkintavallan sisältävällä kokonaisarvioinnilla, jonka tulosta on vaikea ennakoida. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että etenkin pienituloisten yrittäjien heikko työttömyysturva on rakenteellinen syy siihen, miksi kuvataiteilijoiden ei kannata ryhtyä yrittäjiksi. Tämän vuoksi tutkielmassa esitetäänkin erilaisia parannusehdotuksia etenkin työttömyysturvajärjestelmän kehittämiseksi.

Määräaikaisen työsopimuksen joustavat perusteet: Työelämän joustojen rajapinnoista määräaikaisen työsopimuksen kohdalla

Tutkielmassa tarkastellaan työsopimuslain mukaista määräaikaista työsopimusta erityisesti sen joustavien perusteiden näkökulmasta. Tavoitteena on ensinnäkin selvittää, onko määräaikaisen työsopimuksen avulla mahdollista toteuttaa määrällisiä joustopyrkimyksiä. Toisaalta samassa yhteydessä tarkastellaan myös määräaikaiselle työsuhteelle asetettuja tavoitteita, tutkitaan sen normiformulaatiota sekä analysoidaan tätä oikeudellista konstruktiota koskevaa oikeustilaa huomioiden samalla myös työoikeuden yleiset periaatteet ja lähtökohdat. Näkökulma suunnataan myös määräaikaisen työsopimuksen soveltamisympäristöön, jota muutostendenssi hallitsee. Lopuksi tutkielmassa tarkastellaan ns. työllistämissopimusta, jonka osalta arvioitavaksi tulevat sen merkitys, vaikutus sekä suhde perustuslakiin ja Euroopan unionin määräaikaista työsuhdetta koskevaan sääntelyyn. Tutkielmassa hyödynnetään oikeusdogmaattisen tutkimusotteen lisäksi instrumentalistista ja oikeusteoreettista ajattelutapaa sekä piirteitä lainsäädäntötutkimuksesta. Käsitys vallitsevasta oikeustilasta luodaan ensisijassa korkeimman oikeuden, työtuomioistuimen sekä Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä analysoimalla ja tulkitsemalla. Tätä näkökulmaa täydennetään tarkastelemalla työsopimuslain määräaikaista työsuhdetta koskevaa sääntelyä instrumenttina, toisin sanoen tutkitaan määräaikaiselle työsuhteelle asetettuja tavoitteita. Tutkielmassa todetaan, että tavoitteet ohjaavat normiformulaation valintaa sekä edelleen vaikuttavat siihen, miten normia on tarkoitus tulkita. Samalla tiedonintressi ulottuu myös lain elinkaariajatteluun, jossa lakien laadinta ja siitä seuraavat vaikutukset nähdään prosessimaisena kehityskulkuna. Sosiologinen näkökulma tulee esille tavassa suhteuttaa oikeudellisen tarkastelun perusteella muodostunut käsitys määräaikaisesta työsuhteesta sovellutusympäristöönsä sekä tavassa tutkia sen ilmenemismuotoja tässä todellisuudessa. Tutkimuksen perusteella on mahdollista todeta, että kriteerit määräaikaisen työsuhteen hyödyntämiselle määrällisen jouston välineenä on asetettu korkealle. Määräaikaiseen työsuhteeseen sisältyvä joustavuus on ennemminkin joustavuutta normiformulaatiossa kuin joustavuutta soveltamistilanteissa. Tutkielmassa havaitaan, että määräaikaisen työsuhteen sallittavuuden arviointi on kuitenkin siirtymässä yksittäisistä perusteista kohti yleisluontoisempia harkintakriteereitä, jotka saavat sisältönsä erityisesti tilapäisen työvoiman tarpeen edellytyksen reunaehdoista. Tarkastelun perusteella on mahdollista todeta, että työntekijän suojelun periaate on tulkintakäytäntöä ohjaava periaate, eikä esimerkiksi reaalisille tavoiteargumenteille, ymmärrettynä ne varsinkaan työnantajan tarpeina, anneta juuri painoarvoa. Suunnattaessa katse tulevaisuuteen on nykyiseen oikeustilaan kuitenkin odotettavissa muutoksia, mikäli ns. työllistämissopimus astuu voimaan esitetyssä muodossaan. Tällöin edellytyksiä määräaikaisen työsuhteen solmimiselle väljennettäisiin merkittäväksi. Tämä vahventaa samalla käsitystä määräaikaista työsuhdetta koskevan sääntelyn instrumentalistisesta luonteesta. Keskeisinä lähteinä tutkielmassa on hyödynnetty muun muassa Markus Sädevirran väitöskirjaa A Comparative Study of the Regulation Governing the Use of Fixed-Term Contracts in three EU Member States (2013) sekä Jyrki Talan teoksia Lakien vaikutukset: Lakiuudistusten tavoitteet ja niiden toteutuminen lainsäädäntöteoreettisessa tarkastelussa (2001), Lakien laadinta ja vaikutukset (2005) sekä Kirjoituksia sääntelytarkkuudesta (2014). Oikeusteoreettisten päätelmien osalta on nojattu Raimo Siltalan teokseen Oikeustieteen tieteenteoria (2003). Tämän lisäksi määräaikaista työsuhdetta on tarkasteltu keskeisesti Kari-Pekka Tiitisen ja Tarja Krögerin teoksen Työsopimuslaki (2012) sekä Martti Kairisen, Seppo Koskisen, Ahti Laitisen, Jukka Niemelän ja Heikki Uhmavaaran teoksen Työelämän muutossuunnat (2003) kautta.

Kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa

Tutkielman aiheena on ammattimaisesti taidetta harjoittavan kuvataiteilijan asema työoikeudessa, vero-oikeudessa ja työttömyysturvassa. Nämä kolme oikeudenalaa ovat kuvataiteilijoiden käytännön työskentelyn kannalta merkittävimpiä oikeudenaloja. Tutkielman tarkoituksena on kuvataiteilijan oikeudellisen aseman lisäksi selvittää, mihin kuvataiteilijat sijoittuvat oikeusjärjestelmässämme esiintyvässä yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa, sekä mitä muodollisia reunaehtoja taikka vaatimuksia oikeusjärjestelmämme asettaa kuvataiteilija työskentelylle. Tutkielma edustaa oikeusdogmaattista tutkimusmenetelmää. Lähteinä on käytetty useita työoikeudellisia, vero-oikeudellisia sekä työttömyysturvaa käsitteleviä perusteoksia ja artikkeleita, ministeriöiden työryhmien laatimia raportteja sekä oikeuskäytäntöä. Tutkielmassa on käytetty myös oikeussosiologian menetelmiä tukemaan ja täydentämään aiheen oikeusdogmaattista tarkastelua. Käytetty oikeussosiologinen aineisto on ollut lähinnä kvantitatiivista tilastotietoa. Tutkielmassa tullaan siihen tulokseen, että vapaiden kuvataiteilijoiden oikeudellinen asema sijoittuu yrittäjien ja työntekijöiden välisessä jaottelussa itsenäisyytensä puolesta useimmiten yrittäjätyöhön. Kuvataiteen harjoittamisesta kuitenkin puuttuu sellainen laajuus ja voiton tavoittelu, jotka yleensä liittyvät elinkeinonharjoittamiseen. Työoikeudessa ongelmallisia tilanteita ovat etenkin tilaustöissä muodostuvat oikeussuhteet, jotka saattavat tietyissä olosuhteissa täyttää työsopimuksen tunnusmerkit. Tuloverotuksessa on muodostunut kuvataiteilijoiden osalta varsin selkeä ja taiteenharjoittamista edistävä oikeuskäytäntö, joskin taiteellisen toiminnan verotuksessa sovellettavan verolain valinnassa saattaa edelleen syntyä harmaalle alueelle sijoittuvia rajanvetotilanteita. Työttömyysturvassa kuvataiteilijoiden tilanne on kaikkein ongelmallisin. Kuvataiteilijoiden oikeus työttömyysturvaan ratkaistaan erittäin laajan harkintavallan sisältävällä kokonaisarvioinnilla, jonka tulosta on vaikea ennakoida. Tutkielmassa tullaan siihen lopputulokseen, että etenkin pienituloisten yrittäjien heikko työttömyysturva on rakenteellinen syy siihen, miksi kuvataiteilijoiden ei kannata ryhtyä yrittäjiksi. Tämän vuoksi tutkielmassa esitetäänkin erilaisia parannusehdotuksia etenkin työttömyysturvajärjestelmän kehittämiseksi.

Merkityksellisen miehen kasvu kansankirkon puolustajaksi

Kirjallisuusarvostelu

Skandinaavinen kolonialismi

Kirjallisuusarvostelu

Päättäväiset porvarskat. Turun johtavan porvariston naisten toimijuus vuosina 1623–1670

Turun 1600-luvun johtavan porvariston naiset toimivat aktiivisesti ja päättäväisesti omiin ja perheensä etuihin liittyvissä asioissa. He jatkoivat jo keskiajalla alkanutta traditiota, jossa myös porvarisvaimojen taloudellisen toiminnan merkitys korostui. He eivät kuitenkaan olleet perheestään, suvustaan tai Turun paikallisyhteisöstä erillään olevia yksilöitä, vaan tärkeä osa niitä. Siksi heidän toimijuuttaan ei voi eikä tule erottaa aikakautensa ja yhteisönsä kontekstista. Johtavan porvariston naiset ajoivat asioitaan Turun kaupungin oikeusasteissa kaikissa kolmessa siviilisäädyssä, naimattomina tyttärinä, aviovaimoina ja leskinä, aktiivisimmat heistä elämänsä aikana yli sata kertaa. Verrattuna muihin saman ajanjakson kaupunkeihin naimattomaksi jääneet turkulaiset porvaristyttäret esiintyivät korostuneen aktiivisesti valvomassa taloudellisia etujaan. Heidän toimintansa hyväksyttiin silloin, kun se ei ylittänyt porvariyhteisön sovinnaisuuden rajoja, joita he pyrkivät koettelemaan parantaakseen talouttaan. Leskinaisten oikeustoimikelpoisuus kertoo siitä, että naisia ei pidetty vaimoinakaan lähtökohtaisesti kyvyttöminä hoitamaan perheen asioita, vaan ainoastaan velvollisina alistumaan miehensä edusmiehisyyteen ja määräysvaltaan tämän eläessä. Talouden pää oli yleensä mies ja hänen velvollisuutenaan oli ajaa perheensä asioita. Siksi aviovaimot esiintyvät oikeudessa siviilisäädyistä harvimmin. Leskillä oli puolestaan oikeus hoitaa itse omaisuuttaan. Tämä tarkoitti myös velvollisuutta valvoa lasten perintöä. Turun johtava porvaristo koostui joistakin kymmenistä perheistä, joista suurin osa oli 1600-loppupuolelle tultaessa muodostanut avioliittojen kautta laajan sukulaisverkoston. Tätä verkostoa ei olisi voinut syntyä ilman porvarisnaisia, joiden avioliitot mahdollistivat omaisuuden siirtämisen uusille yrittäjille. Vaikka sukulaisuussuhteet olivat tärkeitä kaupankäynnissä, kokivat naiset ne myös uhkaksi itselleen. Sukulaismiehet pyrkivät usein saamaan naisten omaisuutta käyttöönsä vetoamalla näiden heikkoon kykyyn hallita omaisuutta. Porvarisnaiset kuitenkin puolustautuivat tällaisissa tilanteissa voimakkaasti ja hakivat turvaa porvariyhteisöä edustaneelta raadilta. He osasivat vedota asemaansa yhteisön jäseninä ja saivat yleensä raadin ja porvariyhteisön tuen. Aviomiehen kuoltua porvarisnaisen oli päätettävä, jatkoiko hän miehensä liiketoimintaa vai hankkiko hän elantonsa jollain muulla tavalla. Monet lesket järjestelivät taloudellisia asioitaan heti miehensä kuoltua ja jäivät sitten elämään esimerkiksi kaupunkitalonsa, maatilojensa ja pääomansa turvin. Osa naisista jatkoi yrittäjyyttä pienimuotoisesti esimerkiksi lainaamalla rahaa korkoa vastaan tai panemalla olutta. Muutamat johtavan porvariston naiset jatkoivat kuitenkin laajaa taloudellista toimintaa vuosikausia. Heidän menestyksensä osoittaa, että he olivat saaneet jo kotonaan perusteellisen koulutuksen porvarisammattiin. He olivat myös toimineet miehensä kumppaneina yrityksen toiminnassa, joten heillä oli hyvät edellytykset itsenäiseen asioiden hoitamiseen. Saamansa koulutuksen turvin porvarisnaiset siirsivät osaamisensa myös lapsilleen.

Alisuoriutuminen työsopimuksen päättämisperusteena

Työsopimuksen päättämistä työntekijän henkilöön liittyvällä perusteella on tutkittu laajasti. Perinteisesti oikeusyhteisön mielenkiinnon kohteina ovat olleet työntekijän tahalliset menettelyt. Vähemmälle huomiolle ovat jääneet tahattomat puutteet työntekijän työntekovelvollisuuden täyttämisessä ja niiden merkitys työsopimussuhteen jatkumisen kannalta. Kyse on useimmiten tapauksista, joissa työntekijän työsuoritus ei syystä tai toisesta täytä työnantajan sille asettamia vaatimuksia. Työntekijän työnjälki voi olla huolimatonta, hänen työtahtinsa voi olla riittämätön tai hän ei kykene saavuttamaan työnantajan työnteolle asettamia muita tavoitteita. Näissä tapauksissa on kyse työntekijän alisuoriutumisesta. Tutkielman tarkoituksena on selvittää, millä edellytyksillä ja missä tilanteissa työnantajalla on oikeus päättää alisuoriutuvan työntekijän työsuhde. Metodisesti tutkielma on oikeusdogmaattinen. Sen tavoitteena on selvittää voimassa olevan oikeuden sisältöä lainsäädännön, lain esitöiden, oikeuskäytännön ja oikeuskirjallisuuden avulla. Oikeuskäytännöllä ja erityisesti hovioikeuksien ratkaisuilla on tutkielmassa korostunut merkitys, sillä lain, sen esitöiden ja korkeimman oikeuden prejudikaattien tarjoama tulkinta-apu tutkimusongelman käsittelyssä on rajallinen. Tutkimuksessa on havaittu, että työnantajalla voi olla oikeus päättää alisuoriutuvan työntekijän työsuhde. Jotta alisuoriutuminen voisi muodostaa työsopimuksen pätevän päättämisperusteen, alisuoriutumisen tulee kuitenkin olla luonteeltaan olennaista ja kestoltaan jatkuvaa. Päättämisharkinta on kokonaisharkintaa, jossa otetaan huomioon tapauksen olosuhteet kokonaisuudessaan. Työsuhteen päättäminen alisuoriutumistapauksissa tapahtuu useimmiten irtisanomalla työsopimus. Koska alisuoriutumisessa ei yleensä ole kyse yksittäisestä vakavasta velvoitteiden vastaisesta menettelystä vaan pidemmän aikaa kasautuvasta työsuhteen päättämisperusteesta, alisuoriutuminen voi vain harvoin ylittää työsopimuksen purkamiskynnyksen. Oikeuskäytännöstä löytyy kuitenkin muutamia tapauksia, joissa purkaminen on katsottu perustelluksi.

Yhdenvertaisuuslaki, vammainen henkilö ja työnantajan velvollisuus ehkäistä syrjintää

Vuoden 2015 alusta voimaan astunut uudistettu yhdenvertaisuuslaki asettaa työnantajalle velvoitteita vammaisten henkilöiden syrjinnän ehkäisemiseksi. Työnantajan on muun muassa laadittava yhdenvertaisuussuunnitelma, toteutettava vammaisen työntekijän tarvitsemia kohtuullisia mukautustoimenpiteitä, puututtava häirintään ja yleisesti edistettävä yhdenvertaisuutta työpaikalla. Tutkielmassa selvitetään oikeusdogmaattista lähestymistapaa käyttäen, mitä velvoitteita voimassaoleva lainsäädäntö asettaa työnantajalle vammaisen henkilön syrjinnän ehkäisemiseksi sekä yhdenvertaisuuden toteutumiseksi työsuhteessa. Työssä analysoidaan, ovatko velvoitteet työnantajan näkökulmasta kohtuullisia ja toisaalta turvaavatko ne vammaisen työntekijän asemaa. Asiaa tarkastellaan pääasiassa Suomen lainsäädännön valossa ja erityisesti yhdenvertaisuuslain lähtökohdista. Oikeusdogmatiikan lisäksi tutkimuksessa on oikeusvertailevia piirteitä, koska siinä tarkastellaan EU:n vammaisiin ja syrjintään liittyvää oikeutta verrattuna Suomen oikeusjärjestelmään. Kyseessä ei ole kuitenkaan puhdas oikeusvertailu, koska EU:n oikeus velvoittaa Suomea ja tulee tavallaan osaksi Suomen oikeusjärjestystä. Johtopäätöksenä tutkimuksessa esitetään, että yhdenvertaisuuslain asettamien velvoitteiden kohtuullisuus riippuu osittain siitä, miten paljon työnantaja on aiemmin kiinnittänyt huomiota vammaisiin kohdistuvaan syrjintään. Koska velvoitteiden toteuttamiseen on mahdollisuus saada ohjeita ja taloudellista tukea, asetetut velvoitteet katsotaan kokonaisuus huomioon ottaen kohtuulliseksi. Työnantajien näkökulmasta onnistuneempaa voisi kuitenkin olla yhdenvertaisuutta edistävien työpaikkojen palkitseminen kuin niiden velvoittaminen lainsäädännöllä. Vammaisen työntekijän näkökulmasta erityisesti velvollisuus kohtuullisiin mukautuksiin luo mahdollisuuden työntekoon sellaisille vammaisille henkilöille, jotka eivät ilman mukautustoimia pystyisi siihen. Valvontaviranomaisten apuun turvautuminen sekä hyvitys- ja sanktiomahdollisuus luovat mahdollisuuden jälkikätiseen oikeusturvaan syrjinnän kohteeksi joutuneille.

Opas rakentamisen poikkeamishakemusten käsittelyyn

Maankäyttö- ja rakennuslaki muuttui 1.4.2016. Tästä lähtien kaikki maankäyttö- ja rakennuslain mukaiset poikkeamispäätökset tekee kunta. Aikaisemmin lain 171 §:ssä tarkoitettu poikkeamistoimivalta oli jaettu kuntien ja elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten välillä siten, että neljää asiaryhmää lukuun ottamatta toimivalta kuului kunnille. Aiemmin poikkeamisen ratkaisi lain 171 §:n 2 ja 3 momentin mukaan ELY-keskus silloin, kun kysymys oli: 1) uuden rakennuksen rakentamisesta ranta-alueelle, jolla ei ole voimassa 72 §:n 1 momentissa tarkoitettua kaavaa, ellei kyse ollut olemassa olevan asuinrakennuksen laajentamisesta tai korvaamisesta; 2) vähäistä suuremmasta poikkeamisesta asemakaavassa osoitetusta tontti- tai rakennuspaikkakohtaisesta kokonaisrakennusoikeudesta taikka vähäistä suuremman rakennusoikeuden osoittamisesta alueelle, jolle asemakaavassa ei ollut osoitettu rakennusoikeutta; 3) poikkeamisesta rakennuksen suojelua koskevasta kaavamääräyksestä; tai 4) poikkeamisesta 53 §:n 3 momentissa tarkoitetusta asemakaavan hyväksymisestä johtuvasta rakennuskiellosta. Maankäyttö- ja rakennuslain poikkeamisen edellytyksiä koskevin säännöksiin ei tullut muutoksia. Oppaassa käydään läpi pää-kohdat kunnille siirtyneestä toimivallasta. Keskeisimpiä asiakokonaisuuksia ovat poikkeamisen edellytykset, ranta-alueen suunnittelutarve ja siitä poikkeaminen, maanomistajien tasapuolisen kohtelun vaatimus ja sen toteutuminen erityisesti rantarakentamisessa. Säännökset ovat joustavia oikeusnormeja. Näin ollen säännösten soveltamista ohjaa 15 vuoden aikana muotoutunut oikeus-käytäntö. Tarkoitus on, että toimivallan siirron jälkeen tulkinta- ja soveltamislinja jatkuu ennallaan. Tästä syystä oppaan sisältö on rakennettu vahvasti oikeuskäytännön ja erityisesti korkeimman hallinto-oikeuden soveltamiskäytännön varaan.