Eläinruumis - seuraeläin : Erittävä ruumis englantilaisessa lääketieteessä ja kohteliaisuuskulttuurissa 1700-1780

Tutkielmani tarkastelee käsityksiä ruumiista englantilaisessa kulttuurissa n. 1700-1780. Ruumiin historia on varsin uusi historiantutkimuksen ala ja sitä on leimannut feministinen tutkimusote, joka on keskittynyt diskurssiin naisen ruumiista ja seksuaalisuudesta. Itse kuitenkin lähestyn ruumista sen sivuutetun ulottuvuuden, ruumiineritteiden, kautta ja yhdistän käsitykset myös toiminnan tasolle. Tarkastelen erittävää ruumiista kulttuurihistoriallisesti sijoittamalla sen kahteen 1700-luvulla merkittävään kontekstiin: lääketieteeseen ja kohteliaisuuskulttuuriin. Tällä pyrin paitsi avaamaan ruumiiseen ja ruumiineritteisiin liittyvien käsitysten kirjoa myös osoittamaan näiden kahden kontekstin väliset vuorovaikutussuhteet. Lääketieteen ja kohteliaisuuskulttuurin puitteissa käsittelen erittävää ruumista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niin fysiologian, terveydenhoidon, hajujen, hy­gienian, aineellisen kulttuurin kuin sosiaalisten suhteiden kannalta, käyttäen lähteinäni mm. lääketieteellisiä tekstejä, kaunokirjallisuutta, matkakertomuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, lehtiä ja muuta kohteliasta kirjallisuutta. Käsitykset erittävästä ruumiista osoittautuvat moninaisiksi, jopa ristiriitaisiksi. Toi­saalta lääketiede korostaa ruumiin avoimuutta ja eritteiden vapautta, toisaalta kohteliaisuus vaatii ruumiintoimintojen suhteen pidättyväisyyttä. Tämän moninai­suuden pohjalta kritisoin mm. Norbert Eliaksen sivilisaatioteoriaa ja osoitan näiden vastakkaisten käsitysten tilannesidonnaisuuden, joka mahdollistaa nii­den samanaikaisen olemassaolon. Kohteliaat herrasmiehet ja -naiset ovatkin kovin kiinnostuneita erittävistä ruumiistaan: ihmiset tarkkailevat eritteitään saadakseen tietoa ruumiin sisältä sekä toisten eritteitä karsiakseen kaiken eläimellisen ympäriltään ja kaunokirjallisuudessa ne ovat naurun ja huvituksen lähde. Vuorovai­kutus lääketieteellisen ja kohteliaan kulttuurin välillä osoittautuukin varsin tiiviiksi: kohteliaisuuden takana vaikuttavat periaatteet näkyvät myös lääketieteessä ja toisaalta lääketiede tunkeutuu mm. kohteliaaseen kieleen, hämärtäen näin kontekstien välistä rajaa.

Kohti täydellistä hengellisyyttä : Pyhiinvaellus imitaatioperformanssina kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen hagiografiassa

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan kolmen keskiaikaisen mystikkonaisen – Angela Folignolaisen (1248–1309), Dorothea Montaulaisen (1347–1394) ja Margery Kempen (1373–1440) – pyhiinvaelluksilla suorittamien ruumiillisten ja henkisten imitaatioperformanssien suhdetta julkiseen tilaan. Imitaatioperformansseilla viitataan kyseisten naisten harjoittamaan Kristuksen, Neitsyt Marian ja Maria Magdaleenan seuraamiseen. Tutkimuksessa pohditaan kirjallisten representaatioiden valossa performansseja seuranneiden aikalaisten mahdollisia reaktioita ja sitä, vakuuttivatko mystikkojen performanssit yleisönsä. Tutkimuskysymysten kautta valotetaan myös keskiaikaisia käsityksiä sukupuolesta ja sukupuolirooleista. Tutkimuksen pääasiallisena lähdeaineistona käytetään kyseisten naisen pyhimyselämäkertoja. Niiden lisäksi tukeudutaan myös sellaiseen 1200–1400-luvuilla tuotettuun englannin-, ranskan- ja galician-portugalinkieliseen kaunokirjallisuuteen, josta löytyy kuvauksia naispyhiinvaeltajista. Teoreettisena lähtökohtana tutkimuksessa sovelletaan antropologista teoriaa pyhiinvaelluksesta julkisena performanssina, jonka tarkoituksena on rakentaa ja vahvistaa esittäjän identiteettiä. Mystikkonaisten performansseja analysoidaan lisäksi tilan teorioiden valossa. Pääasiallisesti kyseiset teoriat ovat sosiologisia ja antropologisia, joskin tutkimuksessa käytetään myös tutkijan omia julkista tilaa jäsentäviä termejä. Yhtä lailla hyödynnetään folkloristista teoriaa siirtymäriiteistä. Kirjallisten representaatioiden kohdalla analyysin työkaluina käytetään puolestaan kirjallisuustieteilijöiden satiirisen ironian mekanismeja ja funktioita käsitteleviä teorioita. Pro gradu -tutkielmassa päädytään kolmenlaisiin johtopäätelmiin. Ensinnäkin lähdeaineistosta käy ilmi, että Angela Folignolaisen, Dorothea Montaulaisen ja Margery Kempen performanssien suhde julkiseen tilaan oli looginen. Ulospäin näkyvät ruumiilliset performanssit suoritettiin usein sellaisessa julkisessa tilassa, jossa potentiaalista yleisöä oli tarjolla eniten. Ulospäin vain vähän näkyvät henkiset performanssit puolestaan tapahtuivat usein tilassa, jossa yleisön vähyyttä kompensoi vahva pyhyyden tuntu. Pyhiinvaellus tarjosikin naisille mahdollisuuden toteuttaa mystiikan nk. toista vaihetta, osittain myös kolmatta, ja vahvistaa siten täydelliseen hengellisyyteen pyrkivän hengellisen maallikkonaisen identiteettiä. Lähdeaineistosta käy toiseksi ilmi se, että nykytutkimuksessa on painotettu liian vähän ruumiillisuuden merkitystä naishengellisyydessä. Etenkin Dorothea Montaulainen seurasi Kristuksen ja Maria Magdaleenan esimerkkiä huomattavan usein kehossa asti tuntuvien performanssien avulla. Kolmas lähdeaineiston paljastama seikka liittyy yleisöön. On mahdollista, että mystikoiden ei onnistunut vakuuttaa performansseja seurannutta oppinutta, ”porvarillista” miesyleisöä. Kirjallisten representaatioiden valossa näyttää siltä, että se ei välttämättä hyväksynyt maskuliiniseksi koetussa julkisessa tilassa liikkunutta, sukupuolisia rajoja ylittänyttä naista. Mystikot saattoivat myös edustaa seksuaalista uhkaa, sillä yleisö yhdisti julkisessa tilassa liikkuneen naisen ruumiillisuuteen ja aistillisuuteen.

Liian huono kansalaiseksi? : Kansalaisihanne sterilisaatioasiakirjoissa v. 1935-1949

Tutkimuksessa tarkastellaan moderniin kansalaisuuteen sisältyneitä normeja ja ihanteita, joita analysoidaan vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamisessa syntyneiden asiakirjojen kautta. Pyrkimyksenä on löytää asiakirjoihin implisiittisesti kirjatut hyvän elämän ja kansalaisuuden kriteerit. Työn laajemman kehyksen muodostaa suomalaisen modernisaation ja ns. uuden keskiluokan analyysi erityisesti lääketieteen ja huoltotoimen asiantuntijaviranomaisten avulla. Rotuhygienian tarkastelu avaa uuden väylän tutkia moderniin kansalaisuuteen liittyneitä määreitä. Rotuhygienia ja erityisesti sen käytäntöön soveltaminen sterilisaatiolain muodossa tarjoaa kansalaisuuden näkökulmalle konkreettisen ja fokusoidun tutkimuskohteen. Sterilisaatioasiakirjoissa kristallisoituu lääketieteellisin perustein tehty huonon kansalaisen määrittely. Tutkimus rakentuu kolmesta pääluvusta. Ensin käydään läpi vuoden 1935 sterilisaatiolain toteuttamista yleisesti aikaisemman tutkimuksen perusteella, minkä jälkeen tarkennetaan kuvaa otoksista saatujen tulosten avulla. Seuraavassa luvussa tarkastellaan hyvän elämän kriteerejä oikeanlaisen elämänkulun hahmottamisen avulla. Viimeinen pääluku keskittyy modernin kansalaisen muotokuvan rakentamiseen normeiksi määrittyvien fysionomisten ja seksuaalisten sekä luonne- ja älykkyysominaisuuksien palasilla. Normaali, terve kansalainen oli lapsesta asti sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltaan normien mukaan kehittynyt. Hänessä ei ilmennyt diagnosoitavia häiriötiloja vaan hänen yksilöllinen elämänsä noudatti sisäsyntyistä "luonnollista" elämänkulkua. Fyysiseltä olemukseltaan ihannekansalainen oli sopusuhtainen, säännönmukainen ja mahdollisimman symmetrinen. Normaali kansalainen oli alistanut viettinsä rationaalin alle. Hän hallitsi tunteitaan ja elämäänsä järkevästi niitä itse tietoisesti ohjaillen. Seksuaaliviettinsä ihannekansalainen oli rajannut porvarillisen avioliiton alueelle, ja sielläkin sukupuolielämän tehtävänä oli reproduktio uusien kansalaisten tuottajana. Viettielämän hallitsemattomuus ja ylivalta suhteessa yksilön järjen tahtoon osoitti sisäsyntyistä rappiota, degeneraatiota, jolloin vajaan, epänormaalin yksilön elämä oli jäänyt lapsen tai lähes eläimen tasolle. Normaali kansalainen kulki jatkuvan yksilöllisen kehityksen polkua, jonka tarkoituksena oli saattaa atavistiset piirteet ja vietit järjen ja sivistyksen tuoman hallinnan alle.Ihannekansalaisen evolutionääriseen kehitykseen kuului valintojen tekeminen yhteneväisinä kansallisvaltion päämäärien kanssa. Hän kykeni elättämään itsensä ja perheensä mahdollisimman itsenäisesti muiden apuun turvautumatta. Hän eli kristillisten moraaliarvojen mukaisesti rehellisyydessä, säästäväisyydessä ja anteeksiannossa. Modernin ihannekansalaisen kasvatus alkoi kotona, jossa häntä oli hoidettu ja kasvatettu normien mukaisesti sekä oikeanlaisessa tunnesuhteessa äitiinsä. Indoktrinoiva kasvatus ja ohjaus ihannekansalaisuuteen jatkui koulussa. Tutkimukseni osoittaa kristilliseen opetukseen sisältyneiden arvojen ja moraalikäsitysten jatkumon objektiiviksi kutsutuissa moderneissa (luonnon-)tieteissä. Tieteen avulla perustellut käsitykset työnteosta, sukupuolimoraalista sekä auktoriteetin ylivallasta ovat verrattavissa luterilaisen opin sisältöihin. Avainsanat: Kansalainen, sterilisaatio, rotuhygienia, moderni keskiluokka, älykkyys

Rajamerkkien vartijat : Maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1630 - 1669

Tutkielman aiheena ovat säätyläisten ja talonpoikien maariidat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 1600-luvun puolessa välissä. Historiallisen kriminologian tutkijat ovat pitäneet kiinteään maaomaisuuteen liittyneitä maariitoja keskeisenä syynä 1500-luvun korkeaan väkivallan tasoon. 1600-luvulla väkivalta kutistui pieneksi rikosryhmäksi alioikeuksien alkaessa toimia. Enää talonpoikien ei tarvinnut turvautua väkivaltaan omaisuutta puolustaessaan, vaan riidat saatiin päätökseen käräjillä. Tässä työssä selvitän Helsingin ja Sipoon tuomiokirjojen avulla, mitä tapahtui maariidoille 1600-luvulla, sillä itse maariidat ovat jääneet väkivaltatutkimuksen varjoon historiallisessa kriminologiassa. Arvioin maariitoja kvantitatiivisesti ja kvalitatiivisesti syventyen erityisesti niiden yleisyyteen, osapuoliin, maariitojen rooliin talonpoikien ja säätyläisten elämässä sekä maariitojen 1600-luvulle tyypillisiin piirteisiin. Lahjoitusmaat lisääntyivät etenkin 1630- ja 1640-luvuilla voimakkaasti Suomessa. Myös pienaatelin asuttamissa Sipoon ja Helsingin pitäjissä aateliset laajensivat maaomistuksiaan talonpoikaismaan kustannuksella. Baltiasta ja Keski-Euroopasta Suomeen saapuneet feodaaliset omistuskäsitykset asettivat aateliset ja talonpojat törmäyskurssille. Maariitojen käsittely oikeudessa oli siviiliprosessi, jossa periaatteessa tasa-arvoiset osapuolet ottivat yhteen riita-asiassa. Omaisuusriitojen käsittelyssä säilyi huomattavan pitkään perinteisiä, paikallisia, tapaoikeuden piirteitä, joita kruunu oli pyrkinyt karsimaan pois muista rikosasioiden käsittelyistä. Perinteiset oikeustavat eivät kuuluneet modernisoituvan ja keskittyvän valtion oikeusjärjestelmään. Ne säilyivät kuitenkin omaisuusoikeuteen liittyvissä maariidoissa huomattavan pitkään, koska riidanratkaisun auktoriteetti oli laajalla alalla käräjäyhteisössä. Maariidat olivat Helsingin ja Sipoon pitäjissä 4. suurin rikosryhmä 1600-luvun puolessa välissä. Niitä voidaankin pitää agraarisen yhteiskunnan tyyppirikoksena. Säätyläisten suuri määrä osapuolten joukossa oli 1600-luvun maariidoille tyypillinen piirre. Oikeus oli tasapuolinen säätyjä kohtaan arvioidessaan tapausten syyllisyyskysymystä, mutta asettui selvästi säätyläisten puolelle jaellessaan rangaistuksia. Säätyläisiä rangaistiin maariidoissa lievällä vahingonkorvauksella ja talonpoikia yleensä ankarammalla sakolla. Väkivallalla oli maariidoissa keskeinen rooli myös 1600-luvulla. Etenkin 1630-luvulla väkivaltaa esiintyi lähes kaikissa maariidoissa. 1640-luvulla oikeus vakiinnutti asemansa maariitojen ratkaisuareenana väkivallan sijaan ja riidat ratkaistiin käräjätuvassa. Silti väkivallan rooli maariitojen taustalla säilyi. Joka viidennen maariidan taustalla oli väkivaltaa. Tyypillisintä se oli talonpoikien välisissä maariidoissa. Väkivalta sai hyvin raakojakin piirteitä maariitojen yhteydessä. Lievästä väkivallasta oli kyse vain harvoin. Vuosikausia kestäneet maariitojen kierteet saivat päätöksensä 1600-luvun puolessa välissä oikeuden saavuttaessa riittävästi valtaa pitääkseen annetut tuomiot voimassa myös maariidoissa. Suurimmassa osassa Helsingin ja Sipoon pitäjien maariidoista saatiin päätös ensimmäisellä käräjäkerralla tai alle vuoden kuluessa riidan puhkeamisesta. Kuitenkin 17 prosenttia riidoista oli pitkään jatkuneita riitoja, joista oli riidelty yli vuosi. Oikeuteen luotettiin enemmän ja se pystyi pitämään tuomiot voimassa toisin kuin vielä 1500-luvulla. Talonpojat yhdistivät usein voimansa aatelisia vastaan käydyissä maariidoissa. Heidän keskuuteensa vaikutti syntyneen moraalinen yhteisö aatelin talonpoikaiselle maanomistukselle muodostamaa uhkaa vastaan. Toisiaan vastaan riidellessä solidaarisuus oli tiessään. Tasavahvojen osapuolten oli tultava toimeen omillaan. Säätyläiset turvautuivat maariitoihin lähinnä taloudellisten syiden vuoksi. Kun kartano ei kannattanut, alustalaisten tai rajapiiritilojen maita saattoi yrittää saada haltuunsa viemällä riita käräjille jopa tekaistun syyn varjolla. Kyseenalaistamalla vanhat rajat heillä oli tarkoitus saada omiin maihin lisää alaa ja siten saada uutta maata rälssiksi. Etenkin oman rälssimaan rajojen sisäpuolella aatelisilla oli vahva usko oikeudestaan toimia tahtonsa mukaan omistuksillaan huolimatta siitä, oliko kyseessä perintötila vai lampuodin tila.

En sjukdom af högst elakt släckte : Återfallsfebern på Sveaborg och i Karlskrona 1788-1790

Sommaren 1788 drabbades den svenska flottan av en svårartad febersjukdom. Febern, som senare definierats som febris recurrens el. återfallsfeber, hade sitt ursprung i den ryska flottan. Besättningen ombord skeppet Vladislav, krigsbytet från slaget vid Hogland, bar på ett stort antal smittade klädlöss. Efter flottans ankomst till Sveaborg spred sig sjukdomen snabbt bland manskapet, men även bland fästningens garnison. Förhållandena inom militären, både inom lantarmén och framför allt inom flottan, var gynnsamma för epidemiers spridning. De trånga utrymmena, den ensidiga kosten, det undermåliga dricksvattnet, den bristande hygienen: allt gynnade uppkomsten och spridningen av olika epidemier. Manskapets försämrade allmäntillstånd gjorde, att sjukdomarna blev mera förödande än vad de i andra förhållanden skulle ha varit. Bristen på manskap och material under Gustav III:s ryska krig var enormt, bl.a. var bristen på medicinsk personal och -utrustning skriande. Då flottan och armén drabbades av en epidemi av katastrofala dimensioner stod myndigheterna hjälplösa. Epidemin visaqr tydligt hur illa förberett hela kriget var och hur misskött flottans sjukvård var. På Sveaborg var förhållandena fruktansvärda. Halva garnisonen uppges ha avlidit, och det låg travar av lik överallt. Kaserner m.fl. byggnader adapterades till provisoriska lasarett och det rådde brist på allt. De medicinska myndigheterna representerades av den till fästningen skickade andra fältläkaren, som tillsammans med läkarna på fästningen gjorde sitt bästa i enlighet med tidens vårdmetoder. Då den svenska örlogsflottan i november seglat över tilll Karlskrona spred sig epidemin i staden. Sjukdomen grasserade också bland de civila. Då sjukdomens orsak och utbredningssätt var okända, kunde man varken hindra epidemin från att spridas eller genomföra adekvata vårdmetoder. Tvärtom, med de hemförlovade båtsmännen spred sig sjukdomen även till de övriga delarna av riket. Under 1789 var flottan p.g.a. de många sjukdomsfallen närmast operationsoduglig. Under vårvintern och våren 1790 avtog epidemin. Epidemin var ett svårt medicinskt problem. För att utreda situationen i Karlskrona skickade den tillförordnade regeringen, utredningskommissionen och Collegium medicum sina egna representanter till staden. De olika läkarnas sjukdomssyner grundade sig främst på tron om sjukdomars uppkomst genom miasma och förbättrandet av luftkvaliteten sågs som en väsentlig vårdform. I arbetet jämförs de olika myndigheternas och några av de på platsen varande läkarnas syn på sjukdomens art, dess orsaker och ursprung. De flesta härleder sjukdomen till den ryska flottan, och nämner någon form av smitta. Som främsta sjukdomsorsak nämns dock miasma och de rekommenderade vårdformerna representerade den humoralpatologiska synen. Förste amiralitetsläkaren Arvid Faxe representerar dock en annan åsikt, i det att han enbart tror på sjukdomens överföring via smitta. Epidemin var också ett politiskt problem. Epidemin var en lokal angelägenhet ända till dess att flottans operationer hämmades av manskapsbristen, varefter den blev ett ärende på högsta nivå. Kungen ingrep sommaren 1789 genom att grunda en kommision med rätt vidsträckta befogenheter. I Karlskrona verkar de militära myndigheterna och läkarna ha misstrott och skuldsatt varandra för katastrofen, och förhållandet mellan de till staden sända utredarna och militärerna var likaså inflammerat. Genom källorna återspeglas rivalitet, avund och inbördes konkurrens. Personalbristen var svår, och den skyldiga söktes utanför den egna kretsen. Den danskfödde apotekaren med sina påstott otjänliga mediciner blev en ypperlig syndabock. Örlogsflottan beräknas i sjukdomar ha förlorat omkring 10.000 man i döda, huvudsakligen i Karlskrona (civila inberäknade). Armén och Skärgårdsflottan uppges likadeles ha mist omkring 10.000 man, medan antalet i strid stupade armésoldater endast var ca 1500. Sammanlagt antas alltså ca 20.000 människor ha mist livet; både i återfallsfeber, men även i andra, samtidigt grasserande farsoter. I denna siffra är inte de övriga delarna av riket inberäknade. Epidemin i fråga kan alltså på goda grunder anses vara det svenska 1700-talets största medicinska katastrof.

Ulkomaisen kirjallisuuden tuonti Suomeen 1800-luvun alkupuolella : Waseniuksen kirjakaupan kansainväliset yhteydet 1823-1836

Opinnäytetyöni tarkastelee eurooppalaisen kulttuurin kannalta keskeistä kommunikaatiovälinettä, painettua kirjaa, ja sen kansainvälistä luonnetta ja liikkumista. Teemaan perehdytään helsinkiläisen Gustaf Otto Waseniuksen (1789-1852) kirjakaupan toiminnan avulla keskittyen tarkastelemaan ulkomaisen kirjallisuuden tuomista Suomeen 1800-luvun alkupuolella. Tutkielma käsittelee ensisijaisesti itse kauppiastoimintaa: mitä kirjakauppayhteyksiä Waseniuksella oli sekä miten ja keiden ehdoilla ne toimivat. Näiden kysymysten ohessa pohdin myös itse kirjojen välityksellä tapahtunutta tiedonvälitystä. Työn tavoitteena on paljastaa, minkälaisia suomalaisten kirjakauppiaiden ja lukijoiden kirjallisuudenhankinnan sekä lukemisen kontekstit ja resurssit olivat 1800-luvun alkupuolella. Tutkielman lähteinä on käytetty Waseniuksen kirjakaupan kirjeitä ja kuitteja sekä sensuuriviranomaisten arkistoja. Tutkielmani jakautuu kolmeen osaan. Ensiksi paneudun Waseniuksen kauppaverkoston syntyyn ja sen esittelyyn: Waseniuksen kansainväliset yhteydet keskittyivät kolmelle kulttuurialueelle. Ruotsista hän sai kirjoja kaikilta merkittäviltä kustantajilta, kauppiailta sekä itsenäisesti toimivilta kirjailijoilta. Saksankielisen kulttuurin tarjontaa Wasenius pystyi hankkimaan Leipzigin kansainvälisten kirjakauppiaiden avulla. Ranskalaisen kirjallisuuden osalta Wasenius omasi toimivat yhteydet Pariisin kirjakauppiaisiin. Sen sijaan Brittein saaret jäivät vielä Waseniuksen kontaktiverkoston ulkopuolelle, samoin myös Pietarin huomattava kulttuurikeskus. Tämän jälkeen keskityn yhteyksien toimintaan. Wasenius solmi kauppakumppaniensa kanssa yleiseurooppalaisen komissionääri-sopimuksen, jonka valtuuttamana hän sai myydä kunkin ulkomaisen kauppiaan tuotteita liikkeessään. Ensiksi tarkastelen kauppiaiden välisten etäisyyksien ylittämistä. Aikakauden kuljetustavat huomioonottaen suuret etäisyydet eivät Waseniuksen kirjojen hankintaa juuri haitanneet, vaan suurkauppiaana hän pystyi käyttämään aikansa parhaat resurssit lähetystensä kuljettamiseen. Toiseksi pohdin aikakauden kauppiastoimintojen ja kulttuuripiirteiden vaikutusta kirjakauppaan. Waseniuksen toiminta kirjakauppiaana perustui taloudellisen voiton tavoittelulle, mikä tarkoitti mm. sitä, että lähetysten sisältö määrättiin etukäteen hyvin tarkasti. Ennen Suomeen saapumistaan kirjoilla piti olla varma ostaja, minkä Wasenius useimmiten varmisti ennakkotilausluetteloin ja etumaksuin. Kolmanneksi esiin nousevat 1800-luvun alun poliittiset tapahtumat, jotka osaltaan, kauppiaan silmiin kaikkein näkyvimmin, vaikuttivat kirjojen tuontiin. Sensuurin piti periaatteessa estää useiden satojen vaarallisena pidetyn kirjan levittäminen ja lukeminen Suomessa, mutta Wasenius ei suinkaan lopettanut kiellettyjen kirjojen tuontia, vaan salakuljetti sensuroitavia teoksia jatkuvasti liikkeeseensä myytäväksi. Suomalaiset viranomaiset hyväksyivät usein tämänkaltaisen toiminnan, joten venäläistä sensuuriasetusta tai hallintoa ei juuri kunnioitettu. Vertailu eurooppalaiseen kirjakauppatoimintaan osoittaa Waseniuksen omanneen erittäin hyvät kansainväliset suhteet. Tämä kuitenkin johtui niin kirjakauppatoiminnan keskittymisestä harvojen kauppiaiden käsiin kuin myös oman kustannustoiminnan vähyydestä. Tiedonvälityksen kehityksen ja kulttuurihistorian kannalta Waseniuksen kansainvälinen toiminta osoittautuu noudattelevan vielä vanhan eliittikulttuurin muotoja, mutta kirjakauppainstituution kehittyminen aivan uudenlaiseen kukoistukseen valmisteli jo kansallisen kulttuurin nousemista lähivuosikymmeninä.

"Kokonainen elämä on ihmisen pyhin oikeus" : Rolf Lagerborgin seksuaaliradikalismi ja ylempien yhteiskuntaryhmien keskinäiset esiaviolliset suhteet 1900-luvun alun Suomessa.

Tutkielman aiheena on Rolf Lagerborgin seksuaaliradikalismi ja ylempien yhteiskuntaryhmien keskinäiset esiaviolliset suhteet 1900-luvun alun Suomessa. Filosofian tohtori, sittemmin professori Rolf Lagerborg (1874-1959) oli aikakauden näkyvin seksuaaliradikaalien aatteiden yläluokkainen kannattaja. Hänen 'vapaata rakkautta' ja naisen vapautta puolustaneista kirjoituksistaan sekä tuomioistuinavioliitostaan sukeutui kiivassanainen väittely, joka laajuudessaan oli Suomessa ennennäkemätön. Keskustelu levisi kaikkiin sivistyneistön tärkeimpiin äänitorviin ja siihen osallistui suuri joukko aikansa huomattavimpia mielipidevaikuttajia. Tutkielmassa selvitetään, mitä Rolf Lagerborg vuosisadan alussa esitti sukupuolikysymyksestä, mihin muihin toimiin hän sanaradikalismin lisäksi ryhtyi sekä miksi hän tämän kaiken teki. Siinä perehdytään myös Lagerborgin muuhun kirjalliseen tuotantoon ja jäljitetään sitä laajempaa kontekstia, josta seksuaaliradikaalit käsitykset muodostivat yhden osan. Tutkielmassa tarkastellaan lisäksi Lagerborgin provosoimaa julkista keskustelua. Huomio kiinnitetään erityisesti niihin perustaviin näkemyseroihin, joita kiistaan osallistuneiden sivistyneistön edustajien keskuudessa ilmeni. Lähtökohtana on oletus, että sukupuolikysymyksen aktualisoituminen vuosisadan vaihteessa oli osa länsimaisessa maailmankuvassa tapahtunutta fundamentaalista muutosta. Lopuksi hahmotetaan kirkonkirjoista kerätyn empiirisen tilastoaineiston kautta sitä sukupuolielämän ruohonjuuritasoa, jonka päällä erilaiset hyvinkin korkealentoiset diskurssit risteilivät. Pyrkimyksenä on tutkia yksilön, yhteisön sekä tilastollisen aineiston vuorovaikutusta. Lagerborgin seksuaaliradikalismin keskeisimmäksi piirteeksi nousi yksilön itsemääräämisoikeutta ja valinnanvapautta korostanut individualismi. Taustalla vaikuttivat myös reformistinen sosialismi sekä nietzscheläis-westermarckilainen relativismi. Tärkein motiivi oli taistelu uskonnonvapauden puolesta, mikä Lagerborgille merkitsi samalla henkilökohtaista vapaustaistelua uskonnosta. 'Vapaan rakkauden' kannattajat ja vastustajat on maailmankatsomuksensa perusteella tutkielmassa jaettu viiteen ryhmään. Lagerborgin edustaman eettisen pluralismin lisäksi erotetaan vanhaluterilainen arvomaailma, moderni kristillisyys, suomalais-kansallinen idealismi sekä luonnon korottaminen absoluutiksi. Osaltaan sukupuolinen pidättyvyys osoitetaan valtastrategiaksi, johon eräät yläluokkaiset naiset ja nouseva sivistyneistö tukeutuivat. Lagerborgin toiminnan välittömin tulos oli siviiliavioliittohankkeen nopeutuminen Suomessa. Näkyvin seuraus taas oli ankara absoluuttisen sukupuolimoraalin puolustus. Julkinen keskustelu ei kuitenkaan ollut suorassa suhteessa sukupuolielämän käytäntöihin. Tutkimusajanjakso 1904-1914 ei ollut tutkielman tilastollisen aineiston valossa murroskausi sen paremmin absoluuttisen kuin relativistisenkaan sukupuolimoraalin suuntaan. Tutkimuksessa Lagerborg osoittautuu marginaaliseksi hahmoksi. Syynä tähän marginalisoitumiseen oli konservatiivinen ympäristö, johon nähden monet Lagerborgin ajatukset olivat ns. aikaansa edellä. Lisäksi ongelmia aiheutti Lagerborgin konfliktinhaluinen ja epädiplomaattinen esiintyminen. Marginaalisuus ei kuitenkaan ole merkityksetöntä. Lagerborg-kiista paljastaa kiinnostavalla tavalla yhteyden, joka vallitsee individualisoitumisen ja modernin seksuaalisuuden muotoutumisen välillä.

Bysanttilaisten ja Akhaian ruhtinaskunnan väliset sotatoimet vuosina 1259-83 : Tapaustutkimus myöhäis-bysanttilaisesta sodankäynnistä

In my master thesis I analyse Byzantine warfare in the late period of the empire. I use military operations between Byzantines and crusader Principality of Achaia (1259–83) as a case study. Byzantine strategy was based (in “oriental manner”) on using ambushes, diplomacy, surprise attacks, deception etc. Open field battles that were risky in comparison with their benefits were usually avoided, but the Byzantines were sometimes forced to seek open encounter because their limited ability to keep strong armies in field for long periods of time. Foreign mercenaries had important place in Byzantine armies and they could simply change sides if their paymasters ran out of resources. The use of mercenaries with short contracts made it possible that the composition of an army was flexible but on the other hand heterogeneous – in result Byzantine armies were sometimes ineffective and prone to confusion. In open field battles Byzantines used formation that was made out from several lines placed one after another. This formation was especially suitable for cavalry battles. Byzantines might have also used other kinds of formations. The Byzantines were not considered equal to Latins in close combat. West-Europeans saw mainly horse archers and Latin mercenaries on Byzantine service as threats to themselves in battle. The legitimacy of rulers surrounding the Aegean sea was weak and in many cases political intrigues and personal relationships can have resolved the battles. Especially in sieges the loyalty of population was decisive. In sieges the Byzantines used plenty of siege machines and archers. This made fast conquests possible, but it was expensive. The Byzantines protected their frontiers by building castles. Military operations against the Principality of Achaia were mostly small scale raids following an intensive beginning. Byzantine raids were mostly made by privateers and mountaineers. This does not fit to the traditional picture that warfare belonged to the imperial professional army. It’s unlikely that military operations in war against the Principality of Achaia caused great demographic or economic catastrophe and some regions in the warzone might even have flourished. On the other hand people started to concentrate into villages which (with growing risks for trade) probably caused disturbance in economic development and in result birth rates might have decreased. Both sides of war sought to exchange their prisoners of war. These were treated according to conventional manners that were accepted by both sides. It was possible to sell prisoners, especially women and children, to slavery, but the scale of this trade does not seem to be great in military operations treated in this theses.

"America Would Lose Its Soul" : The Immigration Restriction Debate, 1920-1924

Vuosien 1830 ja 1924 välillä Yhdysvaltoihin muutti noin 35 miljoonaa eurooppalaista. Tämä niinkutsuttu "maahanmuuton vuosisata" päättyi varsin äkillisesti kun Yhdysvallat päätti rajoittaa maahanmuuttoa 1920-luvulla. Vuosina 1921 ja 1924 säädetyt lait asettivat kansallisuuteen perustuvat kiintiöt kaikille eurooppalaisille maahanmuuttajille; vuoden 1924 laki myös lopetti kokonaan japanilaisten maahanmuuton. Tämä työ tutkii näihin kiintiölakeihin johtanutta maahanmuuttajavastaisuuden kasvua sekä etenkin lakien ympärillä käytyä keskustelua. Pääpaino on kongressissa esitetyissä maahanmuuton vastaisissa argumenteissa. Nämä jakautuivat karkeasti ottaen kolmeen kategoriaan: maahanmuuton vastustajat sanoivat, että siirtolaisten vaikutus taloudelliseen tilanteeseen oli epäsuotuisa, siirtolaisten rodullinen ja kulttuurinen "laatu" oli huonontunut, ja siirtolaiset olivat radikaaleja ja bolshevismiin taipuvaisia. Erityistä huolta herätti maahanmuuttajien vaikutus Amerikan kulttuuriseen, rodulliseen ja poliittiseen yhtenäisyyteen. Huoli kansakunnan yhtenäisyydestä oli tulosta paitsi siirtolaisten määrästä myös amerikkalaisessa yhteiskunnassa tapahtuneista muutoksista. Erityisen tärkeitä olivat työväenliikkeen vaikutusvallan kasvu ja teollisuusjohtajien pyrkimys pysäyttää se. Maahanmuuttajien "bolshevismi" olikin käyttökelpoinen argumentti paitsi maahanmuuttajia myös amerikkalaisia työläisiä vastaan: teollisuusjohtajat painottivat että lakot ja työväenliike olivat tulosta siirtolaisten mukanaan tuomista "epäamerikkalaisista" ajatusmalleista, eivät yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuudesta. Kongressin keskustelun lisäksi työssä käsitellään myös eri yhteiskunnallisten ryhmien ja vaikuttajien kantaa siirtolaisuuteen. Keskusteluun maahanmuutosta vaikuttivat etenkin eugenistit ja muut sosiaalitieteilijät, jotka väittivät itä- ja eteläeurooppalaisten olevan rodullisesti anglosakseja huonompia. Tämän väitteen vaikutusvaltaa lisäsivät yhteiskunnassa vallalla olleet ennakkoluulot, ja monet yhdistykset ja liikkeet (mm. Ku Klux Klan ja erilaiset isänmaalliset järjestöt) olivatkin tärkeitä rajoittamisen kannattajia. Keskustelu maahanmuutosta painottui ideologisiin ja tunteellisiin kysymyksiin, mutta rajoitusten taustalla oli myös konkreettisempia tekijöitä. Yhteiskunnan teollistuminen ja kaupungistuminen olivat pienentäneet siirtolaisista koituvaa taloudellista hyötyä: siirtolaisia ei enää tarvittu raivaamaan uusia viljelysmaita, kun taas tuotannon koneistuminen vähensi työvoiman tarvetta huomattavasti. Pitkän aikavälin taloudellisten tekijöiden roolin merkitys käy ilmeiseksi kun otetaan huomioon, että muut maahanmuuttomaat (esim. Kanada ja Australia) eivät juuri rajoittaneet siirtolaisuutta tänä aikana vaikka niissäkin esiintyi runsaasti rodullista ja kulttuurista maahanmuuttajavastaisuutta. Pääsyy rajoitusten vähäisyyteen näissä maissa oli juuri maahanmuuttajien tuoma taloudellinen hyöty, sekä teollisena työvoimana että maanviljelijöinä. Vaikka kiintiölakiehdotusten ympärillä käytiin kiivasta väittelyä, kongressi kuitenkin hyväksyi lait varsin suurella enemmistöllä. Siirtolaisia itseään lukuunottamatta varsin harvat näkivät lait haitallisina, kun taas useat erilaiset ryhmät katsoivat hyötyvänsä maahanmuuton rajoittamisesta. Avainsanat: siirtolaisuus, maahanmuutto, Yhdysvallat, 1920-luku, kiintiölait, maahanmuuton rajoittaminen

Häiritsevän erilaiset : Työnvieroksunta Helsingissä 1946 - 1948

Tutkielma käsittelee viime sotien jälkeisiä sosiaalisia ongelmia niin sanotun pinnarilain kautta. Laki työtä vieroksuvien henkilöiden määräämisestä työhön tai erikoistyölaitokseen oli voimassa 1946–1948. Tutkielma selvittää, miten viranomaiset sovelsivat pinnarilakia Helsingissä ja avaa työnvieroksunta-käsitteen sisältöä ja määrittelyä. Tutkielman näkökulma pohjautuu kontekstikonstruktivismiin. Erilaisuuden ja sosiaalisten ongelmien määrittely on jatkuvan keskustelun ja kiistelyn alainen aihepiiri, sillä kyseisissä ilmiöissä ja niiden hallinnassa törmäävät erilaiset intressit ja tavoitteet. Sosiaalisen ongelman määrittely on tulosta aktiivisesta kollektiivisesta määrittelyprosessista, johon osallistuu useita toimijoita. Koska itse laki määritteli työnvieroksunta-käsitteen ja rajasi lain soveltamisalan hyvin väljästi, paikalliset viranomaiset saivat laajat toimintavaltuudet. Tämän vuoksi on tärkeä tutkia, millaiset henkilöt koettiin ongelmallisiksi, ”häiritsevän erilaisiksi”. Tärkein lähdemateriaali työssä on kunnallisen työasiainlautakunnan laatimat henkilöaktit työnvieroksujina käsitellyistä henkilöistä. Henkilöaktit sisältävät lautakunnan omien merkintöjen lisäksi poliisin huolto-osaston, huoltolautakunnan ja lääkäreiden asiakirjoja. Systemaattisen otannan avulla akteista on koottu noin 350 henkilöaktin otos. Nämä henkilöt on jaettu neljään ryhmään sen perusteella, mitkä syyt ovat johtaneet henkilön päätymiseen pinnarikäsittelyyn. Näin muodostuneen neljän ryhmän nimet ovat rikolliset, alkoholiongelmaiset, irtolaisnaiset ja ”kunnon kansalaiset”. Ryhmiä analysoidaan vertailun ja tilastollisten menetelmien avulla. Pinnarilaki oli yhtä aikaa työmarkkina-, sosiaali- ja kontrollipolitiikkaa. Sen soveltamisessa tulivat ilmi valtion työvoimapoliittiset intressit jälleenrakentavassa ja työvoimapulasta kärsivässä maassa. Työnvieroksujien joukkoon päätyi niin yhteiskunnan syrjässä roikkuvia moniongelmaisia kuin työkyvyttömyydestä tai työn puutteesta kärsiviä tavallisia kansalaisia. Pinnarilaki sai sovellettaessa ”kaatoluokka”-luonteen: sen avulla viranomaisten kynnys puuttua epäilyttävinä pitämiensä henkilöiden elämään madaltui, sillä esimerkiksi alkoholisti- ja irtolaislainsäädännön soveltamisala oli rajatumpi. Sotatoimien päätyttyä viranomaiset kävivät taistoon yhteiskunnan sisäisiä vihollisia, kohonnutta rikollisuutta, muuttuneita moraalikäsityksiä ja lisääntynyttä päihteidenkäyttöä, vastaan. Tässä taistelussa pinnarilaki oli viranomaisten tärkein ase ja kontrollikeino.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Ranskan rooli ja asema läntisessä liittoutumassa neljännen ja viidennen tasavallan vaihtumakohdassa 1956-1958

The study discusses the position of France as the United States’ ally in NATO in 1956-1958. The concrete position of France and the role that it was envisioned to have are being treated from the point of view of three participants of the Cold War: France, the United States and the Soviet Union. How did these different parties perceive the question and did these views change when the French Fourth Republic turned into the Fifth in 1958? The study is based on published French and American documents of Foreign Affairs. Because of problems with accessibility to the Soviet archival sources, the study uses reports on France-NATO relations of Pravda newspaper, the official organ of the Communist Party of the USSR, to provide information about how the Soviet side saw the question. Due to the nature and use of source material, and the chronological structure of the work, the study belongs methodologically to the research field of History of International Relations. As distinct from political scientists’ field of research, more prone to theorize, the study is characteristically a historical research, a work based on qualitative method and original sources that aims at creating a coherent narrative of the views expressed during the period covered by the study. France’s road to a full membership of NATO is being treated on the basis of research literature, after which discussions about France’s position in the Western Alliance are being chronologically traced for the period of last years of the Fourth Republic and the immediate months of coming back to power of Charles de Gaulle. Right from the spring of 1956 there can be seen aspirations of France, on one hand, to maintain her freedom of action inside the Western Alliance and, on the other, to widen the dialogue between the allies. The decision on France’s own nuclear deterrent was made already during the Fourth Republic, when it was thought to become part of NATO’s common defence. This was to change with de Gaulle. The USA felt that France still fancied herself as a great power and that she could not participate in full in NATO’s common defence because of her colonies. The Soviet Union saw the concrete position of France in the Alliance as in complete dependence on the USA, but her desired role was expressed largely in “Gaullist” terms. The expressions used by the General and the Soviet propaganda were close to each other, but the Soviet Union could not support de Gaulle without endangering the position of the French Communist Party. Between the Fourth and Fifth Republics no great rupture in content took place concerning the views of France’s role and position in the Western Alliance. The questions posed by de Gaulle had been expressed during the whole period of Fourth Republic’s existence. Instead, along with the General the weight and rhetoric of these questions saw a great change. Already in the early phase the Americans saw it possible that with de Gaulle, France would try to change her role. The rupture took place in the form of expression, rather than in its content.

"Kirjailijoiden tapaus" Venäjällä vuonna 1997

In the autumn of 1997, Russian government was faced with media pressure when owners of the TV channels ORT and NTV joined forces against it. This study is based on media sources from October 1997 to December 1997. It shows clearly how the enormous power of the media was able to dictate what happened in Russia. In the mid-1990s Russians started to talk about political technology, which became a commonly used term by professionals, journalists, politicians and intelligence services. As a result of this action, two leading reformers in the government, Anatoliy Chubais and Boris Nemtsov, were dismissed from their highly influential posts as finance and energy ministers respectively, but retained their power as first deputy prime ministers. According to the correspondents, the real reason was to resolve a conflict within the parliament, which had demanded the dismissal of Mr. Chubais. This demand was presented after Chubais had accepted $90,000 as a reward for co-writing a book on privatization. Chubais was considered to be Russia’s “business card” towards the west – the"Authors’ case" (Delo avtorov) was only solved after President Boris Yeltsin took part in the public debate. According to the research, the media owned by powerful businessmen Boris Berezovsky and Vladimir Gusinski, was able to use its own security services to expose sensitive material (Russian term ‘kompromat’), if necessary, concerning any given person. The so-called Authors’ case can be considered as a part of the battle and the tip of the iceberg in arrangements designed to organize the funding of the Russian presidential election campaign in 2000. The reason why this particular incident was so widely covered on television was because several programs aimed to reveal to the public "hidden bribes" that, as they claimed, government officials had received. The political aspect, however, was quite mild, when the concrete issues of possible dismissals of Ministers were debated in the Parliament. Everything was dealt with as a “family matter” inside Kremlin. Yeltsin's "family" consisted of practically anybody from oligarch Berezovsky to Chubais, the father of Russia's privatization policy. Methods of critical history implementation analysis has been used in this research in determining the use of the source material. Literature and interviews have also provided a good base for the study. The study proves that any literature dealing with the subject has not paid enough attention to how the dismissal of Alexander Kazakov, deputy of President’s administration, was linked directly with Gazprom, the state gas monopoly. Kazakov had to leave Gazprom and lose his position as Chubais' ally when the influential ORT television company was deteriorated.

Papin pojasta suurteollisuusmieheksi : Alfred Kihlman ja nousevan keskiluokan sosiaaliset verkostot 1800-luvun Suomessa

Tutkimuksen tavoitteena on hahmottaa 1800-luvulla tapahtunutta keskiluokan sosiaalista nousua pohjalaissyntyisen papin, opettajan, liikemiehen ja valtiopäiväedustajan Alfred Kihlmanin (1825-1904) elämänvaiheiden kautta. Kyseessä ei ole perinteinen elämäkerta, vaan työn pyrkimyksenä on mikrotason tarkan analyysin kautta päästä käsiksi laajempiin yhteiskunnallisiin muutosprosesseihin. Erityisen kiinnostuksen kohteena ovat erilaiset sosiaaliset verkostot sekä niiden merkitys Kihlmanin kaltaisen keskiluokkaisen yksilön sosiaaliselle nousulle. Tutkimus jakautuu kahteen pääosaan, joista ensimmäinen käsittelee heränneiden pappien verkostoja 1840-luvulla ja 1850-luvun alussa ja jälkimmäinen liikemiesverkostoja 1850-luvun jälkipuolelta 1870-luvun alkuun. Pääasiallisena lähdeaineistona on Alfred Kihlmanin laaja kirjeenvaihto. Alfred Kihlman liittyi kouluvuosinaan 1840-luvun alussa nuorison piirissä nopeasti levinneeseen herännäisyyteen. Nuoret heränneet papit muodostivat tiiviin sosiaalisen verkoston, joka perustui jaetulle uskonnolliselle ideologialle sekä pappisperheiden välisille avioliittositeille. Lisäksi verkostoa pidettiin yllä yhteisillä kokoontumisilla, vierailuilla, kirjeenvaihdolla sekä palvelusten vaihtamisella. Verkoston välityksellä saatiin tehokkaasti mm. informaatiota sekä rahalainoja. Herännäisyys nousi nuoren keskiluokkaisen papiston omaa yhteiskunnallista voimattomuuttaan kohtaan tuntemasta tyytymättömyydestä. Kun sivistyneistön mahdollisuudet menestyä perinteisillä foorumeilla olivat autonomian alkupuolella heikot, nuoret heränneet kielsivät uskonnollisessa ideologiassaan arvon maalliselta menestykseltä ja rakensivat oman verkostonsa, jonka sisällä he saattoivat toteuttaa pätemisentarvettaan. Yhteiskunnallisen tilanteen muututtua verkosto muuttui 1850-luvun alussa hyödystä rasitteeksi, minkä seurauksena heränneiden pappien rivit hajaantuivat. Irtauduttuaan herännäisyydestä Alfred Kihlman siirtyi opettajan uralle. Heränneeltä vaimoltaan perimänsä varallisuuden sekä nuoruus- ja herännäisvuosinaan solmimiensa ystävyyssuhteiden ansiosta hän ajatui 1850-luvun kuluessa yhä enemmän myös liike-elämään. Hänen merkittävimmäksi toimintakentäkseen muodostuivat Suomen Yhdyspankki sekä Tampereen Pellava- ja Rautateollisuus, jonka johtajana hän toimi vuodesta 1866 lähtien. 1860-luvulla liikemiesverkostot perustuivat suurelta osin sukulaisuuteen, mutta yhä enenevässä määrin myös ystävyys-, kollega- ja liikekumppanuussuhteisiin. Kun pankkilaitos oli vielä hyvin kehittymätön, verkostot olivat etenkin pääomien hankinnassa avainasemassa. Tiiviit lainaverkostot olivat huonojen suhdanteiden aikana toisaalta myös vaaraksi, sillä yksi suuri konkurssi saattoi vetää mukanaan joukoittain liikemiehiä. Verkostojen kautta voitiin välittää ja saada myös suosituksia sekä sisäpiiritietoa, jota ei ollut saatavissa muista lähteistä. Yhteiskunnan muuttuminen ja henkilösuhteet mahdollistivat Alfred Kihlmanin sosiaalisen nousun. Teollistuminen ja liike-elämän vapautuminen tarjosivat uusia mahdollisuuksia keskiluokan yritteliäille yksilöille. Ylempien yhteiskuntaluokkien välisten säätyjen välisten raja-aitojen tasaantuminen tekivät 1850-luvun puolivälissä mahdolliseksi myös papin osallistumisen liike-elämään. Avainsanat: sosiaaliset verkostot - Suomi - 1800-luku - herännäisyys - kirkkohistoria - taloushistoria