Paranoia and post-traumatic stress disorder in the months after a physical assault: a longitudinal study examining shared and differential predictors.

Background: Being physically assaulted is known to increase the risk of the occurrence of post-traumatic stress disorder (PTSD) symptoms but it may also skew judgements about the intentions of other people. The objectives of the study were to assess paranoia and PTSD after an assault and to test whether theory-derived cognitive factors predicted the persistence of these problems. Method: At 4 weeks after hospital attendance due to an assault, 106 people were assessed on multiple symptom measures (including virtual reality) and cognitive factors from models of paranoia and PTSD. The symptom measures were repeated 3 and 6 months later. Results: Factor analysis indicated that paranoia and PTSD were distinct experiences, though positively correlated. At 4 weeks, 33% of participants met diagnostic criteria for PTSD, falling to 16% at follow-up. Of the group at the first assessment, 80% reported that since the assault they were excessively fearful of other people, which over time fell to 66%. Almost all the cognitive factors (including information-processing style during the trauma, mental defeat, qualities of unwanted memories, self-blame, negative thoughts about self, worry, safety behaviours, anomalous internal experiences and cognitive inflexibility) predicted later paranoia and PTSD, but there was little evidence of differential prediction. Conclusions: Paranoia after an assault may be common and distinguishable from PTSD but predicted by a strikingly similar range of factors.

Cue-elicited anxiety and craving for food using virtual reality scenarios

Cue exposure therapy has been reported to be an effective intervention for reducing binge eating behavior in patients with eating disorders and obesity. However, in vivo food exposure conducted in the therapist's office presents logistical problems and lacks ecological validity. This study proposes the use of virtual reality technology as an alternative to in vivo exposure, and assesses the ability of different virtual environments to elicit anxiety and craving for food in a non-clinical sample. The results show that exposure to virtual environments provokes changes in reported craving for food. High-calorie food cues are the ones that elicit the highest increases in craving.

Predictors and consequences of adherence to the treatment of pediatric patients with attention-deficit/hyperactivity disorder in Central Europe and East Asia.

PURPOSE: To assess baseline predictors and consequences of medication non-adherence in the treatment of pediatric patients with attention-deficit/hyperactivity disorder (ADHD) from Central Europe and East Asia. PATIENTS AND METHODS: Data for this post-hoc analysis were taken from a 1-year prospective, observational study that included a total of 1,068 newly-diagnosed pediatric patients with ADHD symptoms from Central Europe and East Asia. Medication adherence during the week prior to each visit was assessed by treating physicians using a 5-point Likert scale, and then dichotomized into either adherent or non-adherent. Clinical severity was measured by the Clinical Global Impressions-ADHD-Severity (CGI-ADHD) scale and the Child Symptom Inventory-4 (CSI-4) Checklist. Health-Related Quality of Life (HRQoL) was measured using the Child Health and Illness Profile-Child Edition (CHIP-CE). Regression analyses were used to assess baseline predictors of overall adherence during follow-up, and the impact of time-varying adherence on subsequent outcomes: response (defined as a decrease of at least 1 point in CGI), changes in CGI-ADHD, CSI-4, and the five dimensions of CHIP-CE. RESULTS: Of the 860 patients analyzed, 64.5% (71.6% in Central Europe and 55.5% in East Asia) were rated as adherent and 35.5% as non-adherent during follow-up. Being from East Asia was found to be a strong predictor of non-adherence. In East Asia, a family history of ADHD and parental emotional distress were associated with non-adherence, while having no other children living at home was associated with non-adherence in Central Europe as well as in the overall sample. Non-adherence was associated with poorer response and less improvement on CGI-ADHD and CSI-4, but not on CHIP-CE. CONCLUSION: Non-adherence to medication is common in the treatment of ADHD, particularly in East Asia. Non-adherence was associated with poorer response and less improvement in clinical severity. A limitation of this study is that medication adherence was assessed by the treating clinician using a single item question.

Predictors of remission in the treatment of major depressive disorder: real-world evidence from a 6-month prospective observational study

BACKGROUND: This study examined potential predictors of remission among patients treated for major depressive disorder (MDD) in a naturalistic clinical setting, mostly in the Middle East, East Asia, and Mexico. METHODS: Data for this post hoc analysis were taken from a 6-month prospective, noninterventional, observational study that involved 1,549 MDD patients without sexual dysfunction at baseline in 12 countries worldwide. Depression severity was measured using the Clinical Global Impression of Severity and the 16-item Quick Inventory of Depressive Symptomatology Self-Report (QIDS-SR16). Depression-related pain was measured using the pain-related items of the Somatic Symptom Inventory. Remission was defined as a QIDS-SR16 score ≤5. Generalized estimating equation regression models were used to examine baseline factors associated with remission during follow-up. RESULTS: Being from East Asia (odds ratio [OR] 0.48 versus Mexico; P<0.001), a higher level of depression severity at baseline (OR 0.77, P=0.003, for Clinical Global Impression of Severity; OR 0.92, P<0.001, for QIDS-SR16), more previous MDD episodes (OR 0.92, P=0.007), previous treatments/therapies for depression (OR 0.78, P=0.030), and having any significant psychiatric and medical comorbidity at baseline (OR 0.60, P<0.001) were negatively associated with remission, whereas being male (OR 1.29, P=0.026) and treatment with duloxetine (OR 2.38 versus selective serotonin reuptake inhibitors, P<0.001) were positively associated with remission. However, the association between Somatic Symptom Inventory pain scores and remission no longer appeared to be significant in this multiple regression (P=0.580), (P=0.008 in descriptive statistics), although it remained significant in a subgroup of patients treated with selective serotonin reuptake inhibitors (OR 0.97, P=0.023), but not in those treated with duloxetine (P=0.182). CONCLUSION: These findings are largely consistent with previous reports from the USA and Europe. They also highlight the potential mediating role of treatment with duloxetine on the negative relationship between depression-related pain and outcomes of depression.

Clinical usefulness of the Screen for Cognitive Impairment in Psychiatry (SCIP-S) scale in patients with type I bipolar disorder

Background: The relevance of persistent cognitive deficits to the pathogenesis and prognosis of bipolar disorders (BD) is understudied, and its translation into clinical practice has been limited by the absence of brief methods assessing cognitive status in Psychiatry. This investigation assessed the psychometric properties of the Spanish version of the Screen for Cognitive Impairment in Psychiatry (SCIP-S) for the detection of cognitive impairment in BD. Methods: After short training, psychiatrists at 40 outpatient clinics administered the SCIP three times over two weeks to a total of 76 consecutive type I BD admissions. Experienced psychologists also administered a comprehensive battery of standard neuropsychological instruments to clinical sample and 45 healthy control subjects. Results: Feasibility was supported by a brief administration time (approximately 15 minutes) and minimal scoring errors. The reliability of the SCIP was confirmed by good equivalence of forms, acceptable stability (ICC range 0.59 to 0.87) and adequate internal consistency (Chronbach's alpha of 0.74). Construct validity was granted by extraction of a single factor (accounting 52% of the variance), acceptable correlations with conventional neuropsychological instruments, and a clear differentiation between bipolar I and normal samples. Efficiency was also provided by the adequate sensitivity and specificity. Limitations: The sample size is not very large. The SCIP and the neurocognitive battery do not cover all potentially relevant cognitive domains. Also, sensitivity to change remains unexplored. Conclusion: With minimal training, physicians obtained a reliable and valid estimate of cognitive impairment in approximately 15 minutes from an application of the SCIP to type I BD patients.

Clinical usefulness of the Screen for Cognitive Impairment in Psychiatry (SCIP-S) scale in patients with type I bipolar disorder

Background: The relevance of persistent cognitive deficits to the pathogenesis and prognosis of bipolar disorders (BD) is understudied, and its translation into clinical practice has been limited by the absence of brief methods assessing cognitive status in Psychiatry. This investigation assessed the psychometric properties of the Spanish version of the Screen for Cognitive Impairment in Psychiatry (SCIP-S) for the detection of cognitive impairment in BD. Methods: After short training, psychiatrists at 40 outpatient clinics administered the SCIP three times over two weeks to a total of 76 consecutive type I BD admissions. Experienced psychologists also administered a comprehensive battery of standard neuropsychological instruments to clinical sample and 45 healthy control subjects. Results: Feasibility was supported by a brief administration time (approximately 15 minutes) and minimal scoring errors. The reliability of the SCIP was confirmed by good equivalence of forms, acceptable stability (ICC range 0.59 to 0.87) and adequate internal consistency (Chronbach's alpha of 0.74). Construct validity was granted by extraction of a single factor (accounting 52% of the variance), acceptable correlations with conventional neuropsychological instruments, and a clear differentiation between bipolar I and normal samples. Efficiency was also provided by the adequate sensitivity and specificity. Limitations: The sample size is not very large. The SCIP and the neurocognitive battery do not cover all potentially relevant cognitive domains. Also, sensitivity to change remains unexplored. Conclusion: With minimal training, physicians obtained a reliable and valid estimate of cognitive impairment in approximately 15 minutes from an application of the SCIP to type I BD patients.

Multisystem Developmental Disorder in Children from 2 to 6 Years Old : A Three Years Follow-Up Study

This research studied children who had been diagnosed with Multisystem Developmental Disorder (MSDD) (NC, 2002) under the Diagnostic Classifications of Mental Health and Developmental Disorders of Infancy and Early Childhood (DC: 0 - 3). They all showed, to a varying degree, difficulties in relating to others, play, affective interaction and severe delay in developing communication skills. Some studies have observed continuity in the diagnosis of autism during the first years of life. The objective of this study is to analyse the development of infants with MSDD whose diagnosis of autism was not confirmed. We also attempted to verify any possible psychomotor developmental differences based on, or related to, the severity and typology (B and C) of the MSDD. To enable us to do this we carried out a 3-year follow-up during which we assessed the infants (n = 15) and their parents. They are 2 - 4 years old. Results showed that type B children did present a greater impairment of psychomotor development in assessment tests. However, we did not observe any correlation between the degree of severity of the initial symptoms and later diagnoses. Conclusion: although our sample is small, we can conclude that there isn’t a clear evolution in the diagnosis, but we have found significant differences in the symptomatology between the type B and C

The factorial structure of the 41-item version of the Screen for Child Anxiety Related Emotional Disorders (SCARED) in a Spanish population of 8 to 12 years-old

On this instrumental study we intend to analyse the factorial structure of the Screen for Child Anxiety Related Emotional Disorders (SCARED) in a Spanish sample using exploratory and confirmatory factorial analysis. As a second objective we intend to develop a short form of it for rapid screening and, finally, to analyze the reliabilities of both questionnaires. The SCARED was administered to a community sample of 1,508 children aged between 8 and 12 years. The sample was randomly split using half for the exploratory analysis and the other half for the confirmatory study. Furthermore a reduced version of the SCARED was developed using the SchmidLeiman procedure. Exploratory Factor Analysis yielded a four factor structure comprised of Somatic/panic, Generalized anxiety, Separation anxiety and Social phobia factors This structure was confirmed using Confirmatory Factor Analysis. The four factors, the full scale and the short scale showed good reliabilities. The results obtained seem to indicate that the Spanish version of the SCARED has good internal consistency, and along with other recent results, has a structure of four related factors that replicates the dimensions proposed for anxiety disorders by the DSM-IV-TR

Comorbilidad entre los factores de ansiedad del SCARED y la sintomatología depresiva en niños de 8-12 años

El objetivo de este estudio fue examinar la comorbilidad entre los factores de ansiedad del SCARED y síntomas depresivos en niños de 8-12 años. 792 niñas y 715 niños completaron el Screen for Child Anxiety Related Emotional Disorder (SCARED), el Children’s Depression Inventory (CDI) y un cuestionario de datos sociodemográficos. El 47% de la muestra presentó síntomas ansiosos y el 11,5% presentó síntomas depresivos. La comorbilidad heterotípica fue del 82% en niños con riesgo de depresión y del 20% en niños con riesgo de ansiedad. La comorbilidad homotípica entre los factores de ansiedad fue del 87%. La comorbilidad homotípica y heterotípica fueron elevadas, su detección hará posible prevenir la continuidad de un trastorno de ansiedad y el desarrollo de depresión

Design and implementation of a leisure program to improve function and wellbeing in people with depressive disorder

Depression is a major cause of disability and disease with significant costs to the health system and for the whole society. Regarding the treatment, in recent years has questioned the effectiveness of antidepressant drugs, with a recognition that although depressive disorders tend to improve with these treatments, residual symptoms seems to be still the norm, which is associated with the risk of new episodes or relapses, and faster its appearance. Otherwise many of the specialized clinical guidelines, propose a based on stepped-care model intervention, prioritizing less intrusive actions, including low-intensity psychosocial-interventions.

Nuorisorikollisuuden esiintyvyys, taustatekijät ja sovittelu

Tausta Vaikka nuorisorikollisuus on kriminologisen tutkimuksen perinteinen kohde, on edelleen tarvetta pitkittäistutkimuksille, joissa on laaja, koko väestöä edustava otos. Kriminaalipolitiikan alalla puolestaan rikosten sovittelu ja muut restoratiivisen oikeuden muodot ovat nousseet Suomessakin haastamaan perinteiset rikoskontrollin paradigmat, rangaistuksen ja hoidon. Tutkimuskysymykset Tutkimuksen pääkysymyksenä oli, mitkä lapsuudessa (8 v.) ja nuoruudessa (18 v.) mitatut psykososiaaliset tekijät ovat yhteydessä nuorisorikollisuuden (16-20 v.) määrään ja lajiin. Lisäksi yhtenä kysymyksenä oli, miten varusmiespalvelun aikaiset psykiatriset diagnoosit liittyvät nuorisorikollisuuteen. Lisäksi tutkimme nuorisorikollisuuden esiintyvyyttä ja palvelujen käyttöä, ja vertailimme eri informanttien (tutkimushenkilöt itse, vanhemmat ja opettajat) vastausten ennusvoimaa lasten tulevan rikollisuuden suhteen. Rikosten sovittelun osalta kysymyksenä oli, miten suomalainen sovittelukäytäntö vastaa restoratiivisen oikeuden teoriaa ja miten sovittelua pitäisi kehittää. Aineisto ja metodit Pitkittäistutkimuksemme aineistona oli valtakunnallisesti edustava satunnaisotos, joka vastasi 10% vuonna 1981 Suomessa syntyneistä suomenkielisistä pojista. Ensimmäinen tiedonkeruu tapahtui 1989, kun pojat olivat 8-vuotiaita. Tietoa kerättiin lomakekyselyin pojilta itseltään sekä heidän vanhemmiltaan ja opettajiltaan. Tietoja saatiin 2946 pojasta. Lasten lomakkeena oli Children’s Depression Inventory, vanhemman lomakkeena Rutter A2 ja opettajan lomakkeena Rutter B2. Toinen tiedonkeruu järjestettiin, kun pojat osallistuivat kutsuntoihin 1999. Tietoja saatiin 2330 pojasta. Lomakkeena oli Young Adult Self-Report . Puolustusvoimien rekisteristä saatiin tiedot poikien kutsunnoissa ja palvelusaikana (vuosina 1999-04) saamista psykiatrisista diagnooseista, jotka luokiteltiin kuuteen luokkaan: antisosiaalinen persoonallisuushäiriö, päihdehäiriöt, psykoottiset häiriöt, ahdistuneisuushäiriöt, masennustilat ja sopeutumishäiriöt. Tieto mahdollisesta diagnoosista saatiin 2712 pojasta. Rikollisuus operationalisoitiin poliisin ns. RIKI-rekisteriin vuosina 1998-2001 rekisteröityjen tekojen avulla, kun pojat olivat pääasiassa 16-20-vuotiaita. Rikosten määrän mukaan pojat jaettiin neljään ryhmään: ei rikoksia, 1-2 rikosta (satunnainen rikollisuus), 3-5 rikosta (uusintarikollisuus) ja yli 5 rikosta (aktiivinen uusintarikollisuus). Rikoslajeista muodostettiin viisi kategoriaa: huume-, väkivalta-, omaisuus-, liikenne- ja rattijuopumusrikollisuus. Analyysivaiheessa rekisteridatasta poistettiin liikennerikkomukset. Kaikkiaan tiedot mahdollisista poliisikontakteista saatiin 2866 pojasta. Sovitteludata koostui 16 sovittelujutun havainnoinnista Turussa vuosina 2001- 2003. Tulokset Kaikkiaan 23% pojista oli rekisteröity rikoksesta (poissulkien liikennerikkomukset) nelivuotisen tutkimusperiodin aikana 16-20-vuotiaana. Satunnaisia rikoksentekijöitä oli 15%, uusijoita 4% ja moninkertaisia uusijoita 4%. Rikokset kasautuivat moninkertaisille uusijoille: tämä 4%:n ryhmä teki 72% kaikista rikoksista . Omaisuus- ja liikennerikollisia oli eniten (kumpiakin 11%), ja huumerikollisia vähiten (4%). Kaikki rikoslajit korreloivat keskenään tilastollisesti merkitsevästi. Nuorisorikollisuuden itsenäisiä ennustekijöitä lapsuudessa olivat rikkinäinen perherakenne, vanhempien alhainen koulutustaso, lapsen käytösongelmat ja hyperaktiivisuus. Kun verrattiin eri informantteja (lapset itse ja heidän vanhempansa ja opettajansa), etenkin opettajien vastaukset ennustivat lasten tulevaa rikollisuutta. Nuoruudessa rikollisuuden itsenäisiä korrelaatteja olivat pienellä paikkakunnalla asuminen, vanhempien ero, seurustelu, itse ilmoitettu antisosiaalisuus ja säännöllinen tupakointi ja humalajuominen. Ennus- ja taustatekijöille oli tyypillistä se, että ne olivat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään (ongelmat ja rikosten määrä lisääntyivät käsi kädessä) ja että ne liittyivät useaan rikoslajiin yhtä aikaa. Huumerikollisuudella oli kuitenkin vähemmän itsenäisiä ennus- ja taustatekijöitä kuin muilla rikoslajeilla. Joka kymmenes poika kärsi psykiatrisista häiriöistä. Tämä ryhmä teki noin puolet kaikista rikoksista, ja lähes joka toinen poika, jolla oli psykiatrinen häiriö, oli rekisteröity rikoksista. Rikolliseen käytökseen liittyivät etenkin antisosiaalinen persoonallisuushäiriö ja päihdehäiriöt. Masennustilat olivat kuitenkin ainoa diagnoosiryhmä, joka ei ollut yhteydessä rikollisuuteen. Myös psykiatristen häiriöiden esiintyvyys kasvoi lineaarisesti rikosten määrän kanssa; aktiivisista uusintarikollisista yli puolella (59%) oli psykiatrinen diagnoosi. Rikollisuuden lisäksi erilaiset psykososiaaliset ongelmat kasautuivat pienelle vähemmistölle. Aktiivisten uusijoiden ryhmään olivat tilastollisesti merkitsevästi yhteydessä lähes kaikki ongelmat mitä tutkimme. Kuitenkin tästä ryhmästä vain alle 3% oli käyttänyt mielenterveyspalveluja viimeisen vuoden aikana. Rikossovittelun havainnointitutkimuksen perusteella sovittelussa monet perusasiat ovat kunnossa, ja toiminta on mielekästä niin asianosaisten kuin yhteiskunnankin kannalta. Useimmiten osapuolet kohtasivat ja saivat aikaan sopimuksen, johon he vaikuttivat tyytyväisiltä. Rikoksentekijät olivat motivoituneita korvaamaan aiheuttamansa vahingot. Osapuolet saivat kertoa tarinansa omin sanoin, heitä kuunneltiin ja he ymmärsivät mitä sovittelussa puhutaan ja sovitaan. Sovittelun kuluessa jännitys väheni ja asiat saatiin loppuunkäsiteltyä. Asianosaiset saivat vaikuttaa prosessiin ja sopimukseen, ja uhrin oikeudet olivat sovittelussa keskeisellä sijalla. Restoratiivisen teorian perusteella sovittelussa havaittiin myös kehittämisen varaa: Etenkin nuoria rikoksentekijöitä oli hankala saada osallistumaan tosissaan, ja aikuiset helposti hallitsivat keskustelua. Etukäteistapaamisia ja tukihenkilöitä ei juuri hyödynnetty. Sovitteluja hallitsi puhe sopimuksesta ja rahasta. Työkorvauksia ei käytetty eikä rehabilitaatiota käsitelty. Sekä sovitteluun pääsy että sovittelumenettely riippuivat yksittäisistä henkilöistä. Johtopäätökset Rikosten tekeminen nuoruudessa on melko yleistä ja monimuotoista. Rikokset ja psykososiaaliset ongelmat kasautuvat pienelle ryhmälle ja kulkevat käsi kädessä. Myös psykiatriset häiriöt ovat lineaarisessa yhteydessä rikosten määrään. Rikosriskiä voidaan ennustaa jo lapsuudessa, ja etenkin opettajat ovat tarkkanäköisiä lasten ongelmien suhteen. Eri rikoslajeilla on varsin samanlaisia taustatekijöitä. Aktiiviset rikoksentekijät vastaavat suuresta osasta kokonaisrikollisuutta, tarvitsevat eniten apua, mutta eivät kuitenkaan hakeudu psykososiaalisten palvelujen piiriin. Rikosten sovittelu tarjoaa keinon puuttua ongelmiin varhaisessa vaiheessa ilman leimaamista. Sovittelun kehitystehtävät liittyvät etenkin dialogiin, valmisteluihin, tukihenkilöihin, työkorvauksiin, palveluunohjaukseen ja sovittelun sovellusalaan. Sovittelua ja muita restoratiivisia menettelyjä on kehitettävä ja laajennettava esimerkiksi niin, että niitä voitaisiin käyttää palveluunohjauksen välineenä.

Associations between alexithymia and mental well-being in adolescents

Nuorten tunneilmaisun yhteys psyykkiseen oireiluun Aleksitymialla tarkoitetaan persoonallisuuden piirteistöä, jolle on tyypillistä heikko kyky tunnistaa ja ilmaista tunteita sekä vähäinen mielikuvitus ja konkreettinen, ulkokohtainen ajattelutapa. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella aleksitymian yhteyttä psyykkiseen oireiluun nuorilla sekä tutkia aleksitymian kehittymiselle altistavia yksilöllisiä lapsuudenaikaisia tekijöitä. Tutkimusaineisto koostui aiempaan nuorten syömishäiriöoireilua tarkastelevaan tutkimukseen osallistuneista nuorista (n = 320) ja heille satunnaisotannalla poimituista verrokeista (n = 640). Seurantakyselyssä käytettiin vastaajan itsensä täytettäviä mittareita ja aineisto kerättiin postikyselynä. Yhteensä 729 henkilöä (78 %) palautti lomakkeen täytettynä, muodostaen näin lopullisen tutkimusaineiston. Tyttöjä vastanneista oli 74 % ja poikia 26 %. Aineiston keski-ikä oli 19 vuotta tämän tutkimuksen aikaan. Aineistosta oli käytettävissä neuvolatiedot syntymästä lähtien. Tutkimusaineistossa todettiin aleksitymian yleisyydeksi tytöillä 8,2 % ja pojilla 8,5 %. Sukupuolten välillä ei todettu eroa 20-osioisella Toronto Alexithymia Scale-kyselyllä (TAS-20) pistemäärissä (tytöillä 44.7 ja pojilla 46.0). Syömishäiriöoireiden todettiin olevan yleisempiä aleksityymisillä nuorilla verrattuna ei-aleksityymisiin. Syömishäiriöoireita mitattiin SCOFF-mittarilla (“Sick”, “Control”, “One”, “Fat”, “Food”). Aleksityymisten nuorten keskimääräinen SCOFF-pistemäärä oli merkitsevästi korkeampi kuin ei-aleksityymisten ja SCOFF-positiivisten (pistemäärä vähintään 2) osuus oli aleksityymisten ryhmässä kolminkertainen ei-aleksityymisten ryhmään verrattuna. Myös ahdistuneisuuden todettiin olevan yhteydessä aleksitymiaan nuorilla. Ahdistuneisuutta mitattiin State-Trait Anxiety Inventory-mittarilla (STAI) ja lisäksi mitattiin masennusoireita ja alkoholinkäyttöä. Aleksityymisten nuorten STAI-pisteet olivat merkitsevästi korkeammat kuin eialeksityymisten. Ahdistuneet aleksityymiset nuoret olivat myös yleisemmin masentuneita ja käyttivät runsaammin alkoholia kuin yhtä ahdistuneet ei-aleksityymiset nuoret. Tutkimuksessa selvitettiin aleksitymian yhteyttä sosiaaliseen tukeen sekä koettuun vanhempien hoivaan ja ylisuojelevaisuuteen. Käytetyt mittarit olivat Multidimensional Scale of Perceived Social Support ja Parental Bonding Instrument. Aleksitymia oli merkitsevästi yhteydessä sekä heikompaan koettuun sosiaaliseen tukeen – erityisesti ystäviltä saatavaan − että korkeampaan vanhempien ylisuojelevaisuuteen. Tutkimuksessa käytettiin 5-vuotisneuvolatarkastuksen tietoja sen arviointiin, mitkä kehitykselliset tekijät saattavat olla yhteydessä aleksitymian ilmenemiseen. Puheenkehityksen ongelmien todettiin olevan miehillä selvästi yhteydessä aleksitymiaan. Tutkimuksen perusteella aleksityymisillä nuorilla esiintyy ei-aleksityymisiin ikätovereihin verrattuna selvästi yleisemmin psyykkisiä oireita. Koska aleksitymia heikentää hoitovastetta todennäköisesti myös nuorilla, tulisi aleksitymian mahdollisuus selvittää tehokkaasti psyykkisesti oireilevilla nuorilla. Lisääntyvä tutkimustieto aleksitymian kehittymisestä mahdollistaa riskitapausten varhaisemman tunnistamisen ja tilanteeseen puuttumisen.

Prevalence of Anxiety and Depression among Medical Students

ABSTRACT Background Medical students are a vulnerable population to develop depression and anxiety disorders. Objective To estimate the prevalence and associated factors of anxiety and depression among medical students. Methods A cross-sectional study with a random sample (n = 346) of medical students at a Brazilian university was performed. The Beck Depression Anxiety Inventory was used to measure anxiety and depression levels. Crude and adjusted analyses were performed using Poisson regression. Results The prevalence of anxiety was 35.5% and depression was 32.8%. The prevalence of anxiety and depression was 14% higher and 16% higher among women (p = 0.025 and p = 0.006, respectively). Students whose parents were not physicians reported 23% higher prevalence of anxiety (p = 0.006), and those who had physician parents reported 29% higher prevalence of depression (p = 0.034). Those who always or often felt pushed by their parents showed 22% higher prevalence of anxiety (p =.006) and 19% higher depression (p = 0.016). Students who had concerns over the future had 15% higher prevalence of depression (p = 0.017). Conclusion The prevalence of anxiety and depressive symptoms was higher than the average found in the general population.

Eating disorders, weight perception, and dieting in adolescence

Background: Eating disorders are serious psychiatric disorders, which usually have their onset in adolescence. Body dissatisfaction and dieting, both common among adolescents, are recognised risk factors for eating disorders. The aim of the present study was to assess the prevalence of eating disorders in the general adolescent population, assess the risk of developing eating disorders in subgroups of dieters, and analyse longitudinal concomitants of incorrect weight perception. Method: A prospective follow-up study on 595 adolescents, aged 15 at baseline, was conducted in western Finland. The study comprised questionnaires directed at the whole study population and subsequent personal interviews with adolescents found to be screen-positive for eating disorders, at both baseline and three-year follow-up. Results: The lifetime prevalence rates for 18 year old females were 2.6 % for anorexia nervosa, 0.4 for bulimia nervosa, and 9.0 % for eating disorder not otherwise specified (EDNOS). No prevalent case of DSM-IV eating disorders was found among the male participants. Eating disorders, as well as depressive symptoms, social anxiety, and low self-esteem, was more prevalent among females who perceived themselves as being overweight, despite being normal or underweight, when compared to females with a correct weight perception. An incorrect weight perception was associated in males with social anxiety. Female adolescents dieting due to psychological distress, rather than vanity or overweight, had a fifteen-fold risk of developing an eating disorder. Conclusions: Eating disorders are common among female adolescents, and adolescents choosing to diet due to psychological distress show a markedly increased risk of developing an eating disorder. Promotion of general well-being as well as the prevention of body dissatisfaction and misdirected dieting, accompanied by early detection and proper treatment of eating disorders, is needed to reduce the incidence of and facilitate recovery in adolescents suffering from eating disorders.