Sukupuolen rakentuminen väkivaltakertomuksissa

Tutkielmassa tarkasteltiin sukupuolen sosiaalista rakentumista väkivaltaa käsittelevissä kertomuksissa. Aineistona oli 31 lehti-ilmoituksella kerättyä väkivaltakertomusta, joissa väkivallasta kirjoitettiin sekä väkivallan uhrin että tekijän positiosta käsin. Tarkoituksena oli tutkia, millä tavoin väkivaltaa konstruoidaan kertomuksissa ja miten tämä yhdistyy kirjoittajien sukupuolen suorittamiseen. Analyysimenetelmänä oli diskurssianalyysi, jossa sovellettiin sekä poststrukturalistisen diskurssianalyysin että diskursiivisen psykologian lähestymistapaa. Aineistosta oli löydettävissä yhteensä yhdeksän erilaista väkivaltakonstruktiota. Miehen toiseen mieheen kohdistaman väkivallan kontekstissa väkivaltaa konstruoitiin kolmessa konstruktiossa oikeutetuksi ja kahdessa paheksuttavaksi. Parisuhdeväkivallan ja perheessä lapsiin kohdistuvan väkivallan kontekstissa väkivalta näyttäytyi joko väkivallan tekijään liittyvänä, valta-aseman vahvistamisena tai osapuolten vuorovaikutukseen liittyvänä. Tämän lisäksi kaikissa konteksteissa väkivaltaa konstruoitiin toisinaan väkivallan tekijän ulkoisista syistä aiheutuvaksi. Sukupuolen suorittaminen käsitettiin tutkielmassa asemointipyrkimyksinä sukupuolen mukaisiin subjektipositioihin. Kirjoittajien katsottiin kohtaavan väkivaltaan ja sukupuoleen liittyviä diskursiivisia ristiriitoja, joita he pyrkivät neuvottelemaan käyttäen erilaisia neuvottelustrategioita. Väkivaltaan ja maskuliinisuuteen liittyviä diskursiivisia ristiriitoja pyrittiin neuvottelemaan sosiaalisen paheksunnan välttämiseen ja maskuliinisuuden todistamiseen käytetyillä neuvottelustrategioilla. Uhriuteen ja feminiinisyyteen liittyviä diskursiivisia ristiriitoja neuvoteltiin uhriuden todistamiseen sekä sille vastakohtaisesti uhriuden välttelyyn käytetyillä neuvottelustrategioilla, joiden tulkittiin liittyvän pyrkimyksiin asemoitua vahvan naisen positioon. Keskeisinä neuvottelustrategioina olivat erilaiset eronteot, esimerkiksi oikeutetun ja paheksuttavan väkivallan välille, uhrin ja tekijän välille sekä itsen välille ennen ja nyt. Tärkeimmät tutkielmassa käytetyt lähteet olivat: Burr, Vivien (1995): An Introduction to Social Constructionism; Butler, Judith (1990): Gender Trouble. Feminism and the Subversion of Identity; Harré, Rom & van Langenhove, Luk (toim.) (1999): Positioning Theory: Moral Contexts of Intentional Action; Hearn, Jeff (1998): The Violences of Men. How Men Talk about and How Agencies Respond to Men’s Violence to Women; Jokinen, Arto (2000): Panssaroitu maskuliinisuus. Mies, väkivalta ja kulttuuri; Keskinen, Suvi (2005): Perheammattilaiset ja väkivaltatyön ristiriidat; Ronkainen, Suvi & Näre, Sari (toim.) (2008): Paljastettu Intiimi. Sukupuolistuneen väkivallan dynamiikka; Wetherell, Margaret (1998): Positioning and Interpretative Repertoires: Conversation Analysis and Post-Structuralism in Dialogue. Avainsanat – Nyckelord – Keywords sukupuolen rakentuminen, väkivalta, subjektipositiot, diskurssianalyysi, diskurssit

Kokoomus ja kommunismin uhka. Puolueen antikommunismi vuoden 1929 eduskuntavaalitaistossa.

Tämän Pro gradu -tutkielman tarkoituksena on selventää Kansallisen Kokoomuspuolueen kommunisminvastaisuutta 1920-luvulla, tarkemmin ottaen vuoden 1929 eduskuntavaalikamppailussa. Tutkimuskysymykseni liittyvät puolueen identiteetin ja kommunisminvastaisuuden yhteyteen: miten kokoomuspuolueen suhtautuminen kommunismiin kytkeytyi, yhtäältä, oman porvarillisen poliittis-kansallisen identiteetin puolustamiseen, ja toisaalta, vuonna 1929 vallitseviin poliittisiin oloihin, jolloin muun muassa parlamentaarinen järjestelmä herätti laajaa epäluottamusta, kokoomus ajautui sisäiseen kriisiin ja kommunistien kumoustavoite korostui suomalaisessa julkisuudessa? Etsimällä vastauksia näihin kysymyksiin pyrin selittämään mistä osakokonaisuuksista antikommunismi koostui, miten uhkaa muokattiin ja perusteltiin. Mielestäni tärkeää ja mielenkiintoista on miettiä, kuinka kommunisminvastaisuus ilmeni ikään kuin vastauksena muihin yhteiskunnallis-poliittisiin ongelmiin ja turhautumiin. Tutkimukseni teoreettinen viitekehys perustuu toiseuden ja viholliskuvien tutkimukseen, koska toiseuden merkitys identiteetin kehittymiselle on kiistaton. Tähän liittyvän kirjallisuuden lisäksi olen käyttänyt lähteinäni tutkimuskirjallisuutta, sanomalehtiä ja julkaisemattomia arkistolähteitä. Tutkimukseni aatehistoriallisen luonteen vuoksi ensisijainen alkuperäislähteeni on julkaistu materiaali – vaalijulkaisut ja kokoomuslehdistö – jonka avulla olen pyrkinyt analysoimaan puolueen suhtautumista kommunismiin ja sen vaikutusta puolueen identiteetille. Metodini on historiallis-kvalitatiivinen, joka tarkoittaa sitä, että pyrin samaan aikaan huomioimaan sekä puolueen julkisuuskuvan että sen toiminnan kulisseissa. Tämä edellyttää huomion kohdistamista sekä julkaistuun että julkaisemattomaan lähdeaineistoon. Julkaistuun materiaaliin kohdistuneen analyysin pohjalta on mahdollista päätellä, että kokoomus halusi luoda itsestään kuvan jyrkästi kommunisminvastaisena puolueena. Toiseus-analyysin perusteella voidaan sanoa, että kommunismi oli puolueen selvä toinen. Julkisuuskuva ei kuitenkaan välttämättä vastannut puolueen todellisia käsityksiä kommunismista ja sen pohjalle muodostetusta viholliskuvasta. Antikommunismi ja viholliskuvan vahvistaminen palvelivat myös muita päämääriä, joista merkittävimmät liittyivät katkenneen kokoomuksen yhtenäisyyden pönkittämiseen ja huomion kääntämiseen pois muista vuonna 1929 esiin työntyneistä ongelmista. Kommunismin muodostamaa uhkaa Suomen kansalliselle olemassaololle pyrittiin perustelemaan monelta eri kantilta. Kommunismin nähtiin rapauttavan kristillisen moraalin ja siveellisyyden, lisäävän yhteiskunnallisia levottomuuksia, heikentävän parlamentarismia sekä vaarantavan Suomen sotilaallisen turvallisuuden ja pyhäksi koetun etuvartiotehtävän. Antikommunismi yhdistyi läheisesti myös ideologisen venäläisvastaisuuden ääri-ilmiöön, ryssävihaan. Näihin eri ilmiöihin liittyvä "antikommunistinen diskurssi" oli siis yksi niistä perustoista, jonka päällä kokoomuksen poliittis-kansallinen identiteetti kehittyi 1920-luvun mittaan. Kevätkesän 1929 tuomien, lähes ylitsepääsemättömien vaikeuksien myötä antikommunistisen diskurssin merkitys kasvoi entisestään ja loi pohjan puolueen suhtautumiselle lapualaisvuosiin.

Organisaatioiden kehittäminen yhteiskunnallisen työnjaon muutoksessa

Organisaatioiden kehittäminen yhteiskunnallisen työnjaon muutoksessa –julkaisu esittelee kuvauksen yhteiskunnallisen työnjaon eli julkisen, yksityisen ja kolmannen sektorin välisen työnjaon muutosprosessissa syntyneiden hybridiorganisaatioiden (mm. tilaaja-tuottajamalli) ominaisuuksista. Toiseksi julkaisu esittelee kehittävän työntutkimuksen metodologian inspiroiman kehittämismenetelmän hybridilaboratorion, jota pilotoitiin Tampereen kaupungin päivähoidossa ja esiopetuksessa sekä Työvalmennussäätiö Tekevässä.. Hybridilaboratoriomenetelmän tavoitteena on kollektiivisesti paljastaa päätöksentekojärjestelmän rakenteita sekä luoda osallistumisen paikkoja perinteisiä hierarkiasuhteita ja organisaatiorajoja ylittävällä tavalla. Julkaisu on Yksityistämisen ja yhteisvastuun ylisektoraaliset vaihtoehdot –menetelmäkehitysprojektin loppuraportti ja sen kirjoittajat projektin tutkijoita Helsingin yliopiston Toiminnan teorian ja kehittävän työntutkimuksen yksiköstä. Projekti toteutettiin kokonaisuudessaan Tykes-ohjelman rahoituksella.

Strategiapuhe : Todellisuutta, toimijuutta ja menestystä käsittelevät diskurssit yritysstrategiakirjallisuudessa

Tässä pro gradu -tutkielmassa selvitetään suomalaisessa yrityselämässä vaikuttavien yhdysvaltalaisten strategiakirjojen maailmankuvaa, ihmiskäsitystä ja arvokkaina pidettyjä päämääriä. Lähtöoletuksena on, että strategiakirjat sekä kuvaavat että tuottavat organisaatioiden johtamista, kulttuuria ja ajattelutapoja. Tutkielman lähdeaineistona on käytetty suomalaisten strategia-asiantuntijoiden arvioiden mukaan yrityselämässä luetuimpia ja vaikutusvaltaisimpia strategiakirjoja. Lähdekirjat ovat ilmestymisjärjestyksessä Strategia kilpailutilanteessa (Porter), Vallankumouksen kärjessä (Hamel), Hyvästä paras (Collins), Strategiakartat (Kaplan ja Norton) ja Sinisen meren strategia (Kim ja Mauborgne). Tutkielman ensisijainen metodi on käsiteanalyysi. Tutkielman nimi, Strategiapuhe, viittaa lähdekirjoissa esiintyviin diskursseihin eli puhetapoihin. Tutkimuskysymyksiä on kolme: Minkälainen on strategisen johtamisen maailmankuva ja käsitys todellisuudesta? Mitkä ovat strategiaoppien mukaan yritysten keskeiset toimijaryhmät ja mikä on heidän suhteensa strategiaan? Mikä on strategian tarkoitus ja mitä keinoja tarkoituksen toteuttamiseksi lähdeteoksissa tarjotaan? Tutkielma jakautuu johdannon ja loppukatsauksen lisäksi kolmeen päälukuun. Johdannon alussa esitellään strategian käsitettä ja historiaa. Strategia-ajattelun kehityskaaren ymmärtäminen selittää lähdeteoksiksi valittujen strategiakirjojen diskursiivista sisältöä. Ensimmäisessä pääluvussa tarkastellaan strategisen johtamisen maailmankuvaa ja todellisuuskäsitystä viiden lähdekirjoissa keskeisen käsitteen avulla. Nämä käsitteet ovat toimiala, motivaatio, oikeudenmukaisuus, arvo ja kulttuuri. Toisessa pääluvussa selvitetään lähdekirjojen ihmiskäsitystä ja toimijuuden jakautumista neljän keskeisen ihmisryhmän, omistajien, johtajien, työntekijöiden ja asiakkaiden, kesken. Strategiakirjallisuuden diskursseissa hämärretään nelijakoista toimijuuskäsitystä puhumalla yrityksistä itsenäisinä toimijoina. Kolmannessa pääluvussa analysoidaan lähdekirjojen käsitystä strategialla tavoiteltavasta menestyksestä sekä keinoja, joiden kerrotaan johtavan taloudelliseen menestykseen. Luvussa analysoitavat lähdekirjojen käsitteet ovat kilpailu, kasvu, prosessi, laatu, kehitys johdannaiskäsitteineen, laatu, innovaatiot ja riskit. Strategiakirjallisuuden keskeisin arvo on omistajalähtöisyys eli pyrkimys lisätä yrityksen taloudellista osakkeiden arvoa. Lähdeteosten maailmankuva, toimijat ja arvot asetetaan palvelemaan välineellisesti omistajien taloudellisen menestyksen päämäärää. Strategiakirjallisuus on luonteeltaan ratkaisukeskeistä ja monistista. Strategiadiskursseille on tyypillistä, että niissä määritellään oikeat organisaation ongelmat ja tarjotaan niihin ratkaisu, strategia.

Evil Gods and Reckless Saviours : Adaptation and Appropriation in Late Twentieth Century Jesus-Novels

Late twentieth century Jesus-novels search after a completely new picture of Jesus. Novels written for instance by Norman Mailer, José Saramago, Michèle Roberts, Marianne Fredriksson, and Ki Longfellow provide an inversive revision of the canonic Gospels. They read the New Testament in terms of the present age. In their adaptation the story turns often into a critique of the whole Christian history. The investigated contrast-novels end up with an appropriation that is based on prototypical rewriting. They aim at the rehabilitation of Judas, and some of them make Mary Magdalane the key figure of Christianity. Saramago describes God as a blood thirsty tyrant, and Mailer makes God combat with the Devil in a manichean sense as with an equal. Such ideas are familiar both from poststructuralist philosophy and post-metaphysical death-of-God theology. The main result of the intertextual analysis is that these scholars have adopted Nietzschean ideas in their writing. Quite unlike earlier Jesus-novels, these more recent novels present a revision that produces discontinuity with the original source text, the New Testament. The intertextual strategy is based on contradiction. The reader wittnesses contesting and challenging, the authors attack Biblical beliefs and attempt to dissolve Christian doctrines. An attack on Biblical slave morality and violent concept of God deprives Jesus of his Jewish Messianic identity, makes Old Testament law a contradiction of life, calls sacrificial soteriology a violent pattern supporting oppression, and presents God as a cruel monster who enslaves people under his commandments and wishes their death. The new Jesus-figure contests Mosaic Law, despises orthodox Judaism, abandons Jewish customs and even questions Old Testament monotheism. In result, the novels intentionally transfer Jesus out of Judaism. Furthermore, Jewish faith appears in a negative light. Such an intertextual move is not open anti-Semitism but it cannot avoid attacking Jewish worship. Why? One reason that explains these attitudes is that Western culture still carries anti-Judaic attitudes beneath the surface covered with sentiments of equality and tolerance. Despite the evident post-holocaust consciousness present in the novels, they actually adopt an arrogant and ironical refutation of Jewish beliefs and Old Testament faith. In these novels, Jesus is made a complete opposite and antithesis to Judaism. Key words: Jesus-novel, intertextuality, adaptation, slave morality, Nietzsche, theodicy, patriarchy.

”Totuuden ja oikeuden asia” : Eesti Muinsuskaitse Selts ja Viron historian uudelleensynnyttäminen vuosina 1987–1991

Neuvosto-Viron yhteiskunnassa tapahtui 1980-luvun loppupuoliskolla muutoksia, jotka johtivat virolaisten suurempaan toimintavapauteen. Osana uuden kansalaisyhteiskunnan muotoutumista Viroon syntyi historialle omistautunut joukkoliike, joka järjestäytyi loppuvuodesta 1987 historiaseuraksi nimeltään Eesti Muinsuskaitse Selts. Huomattava osa myöhemmän itsenäisen Viron poliittisesta eliitistä osallistui järjestön toimintaan. Seura oli luonteeltaan sekä poliittinen toimija että Viron historiaa tutkiva kansalaisjärjestö. Tutkielmani tarkastelee kumpaakin mainittua osa-aluetta historiaseuran toiminnassa. Tutkielmani tärkein alkuperäislähde on historiaseuran vuosina 1988 1991 julkaisema kerran kuukaudessa ilmestynyt aikakausilehti Muinsuskaitse Seltsi Sõnumid, jonka sivuilla käytyä keskustelua Viron historiasta, politiikasta ja Eesti Muinsuskaitse Seltsin toiminnasta tutkielmani pääosa tarkastelee. Aiempi historiantutkimus on ainoastaan sivunnut historiaseuran roolia Viron itsenäisyyden palauttamisessa. Eesti Muinsuskaitse Selts oli kansallismielinen järjestö, jonka poliittiset vaatimukset perustuivat voimakkaasti Viron kansallisesta historiasta muodostettuihin tulkintoihin. Kansallismielisten tavoitteena oli alkuvuodesta 1989 lähtien organisoida vuosien 1918 1940 tasavallan kansalaisiin tukeutunut liikehdintä, jonka oli puolestaan tarkoitus palauttaa sotienvälisen tasavallan itsenäisyys. Kansalaisliikehdintä muodosti vuoden 1990 alussa Viron kongressin, jonka syntyyn historiaseura vaikutti keskeisellä tavalla. Tutkielmani päätavoite on tarkastella historiaseuran ja sen ympärillä toimineen historialiikehdinnän tekemiä tulkintoja Viron historiasta. Vuosien 1987 1991 aikana historiaseura käynnisti Virossa ilmiön, jota kutsun historian uudelleensynnyttämiseksi. Neuvostohistorian käsitykset korvattiin kansallisromanttisella tavalla tulkita maan historiaa, joka tuki kansallismielisten poliittisia tavoitteita. Historiaseura toteutti osin tietoista historiapolitiikkaa. Ilmiötä on perusteltua kutsua uudelleensynnyttämiseksi, koska mahdollisimman laajasti noudatettiin vuosien 1918 1940 tasavallan perinteitä. Keskeisimmän osan neuvostoaikana kiellettyjen tulkintojen tuomisessa takaisin julkiseen käyttöön muodosti Viron vapaussodan (1918 1920) muiston elvyttäminen. Tärkein historiakulttuuriin liittynyt toimintamuoto oli tuhottujen muistomerkkien uudelleenrakentaminen. Historiaseuran huomio kohdistui myös presidentti Konstantin Pätsin (1874 1956) kunnianpalautukseen. Päts nostettiin kansallissankarin asemaan, vaikka hänen muistoaan varjosti vuosien 1939 1940 itsenäisyyden menetyksen aiheuttama kansallinen trauma. Viron kansallinen historia esitettiin tavalla, joka legitimoi itsenäisyyden palauttamista sekä korosti jatkuvuutta, vapaustaistelua ja itsenäisyyden välttämättömyyttä osana Viron historian kehitystä. Neuvosto-Viron ja Neuvostoliiton historian tarkastelussa korostettiin tapahtumia, joiden julkinen käsittely ei ollut aikaisempina vuosikymmeninä ollut mahdollista. Keskeiselle sijalle nostettiin monimuotoiseksi koettu punainen terrori sekä Molotovin Ribbentropin sopimus. Vuosina 1988 1991 käsitys Viron miehityksestä vahvistui. Kansallismieliset vähensivät rikolliseksi ja laittomaksi kokemansa neuvostovallan legitimiteettiä korostamalla neuvostojärjestelmän vihamieliseksi kuvattua luonnetta virolaisia kohtaan. Keskeisin päätelmäni on, että Eesti Muinsuskaitse Seltsin ja historialiikehdinnän suorittama historian uudelleensynnyttäminen mahdollisti Viron tasavallan itsenäisyyden palauttamisen vuonna 1991 siinä muodossa kuin se toteutettiin.

Fin de millénaire eli maailmanlopun satiiri : Frédéric Beigbederin Au secours pardon, Marie Darrieussecqin Truismes ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île

Pro gradu -työni käsittelee ranskalaisen nykykirjallisuuden yhteiskunnallista suuntausta, jota kirjallisuudentutkija Ruth Cruickshank kutsuu fin de millénaire -kirjallisuudeksi. Tutkimani teokset ovat Frédéric Beigbederin Au secours pardon (2007), Marie Darrieussecqin Truismes (1996) ja Michel Houellebecqin La Possibilité d'une île (2005). Pohdin, millaisena ja millaisin keinoin teokset kuvaavat seksuaalisuutta ja sen tulevaisuudennäkymiä kulutusyhteiskunnassa, ja millaisiin yhteiskunnallisiin olosuhteisiin niiden havainnot perustuvat. Hahmottelen reittejä, joita pitkin globaalin mittakaavan yhteiskunnalliset muutokset vaikuttavat ihmisten intiimeihin tunteisiin ja ihmissuhteisiin. Seksuaalisuuden tarkastelun avulla osoitan, että ranskalaisessa nykykirjallisuudessa ilmenee varsin yhteneviä näkemyksiä ja uhkakuvia aikamme sosiaalisesta todellisuudesta. Tällä tavoin tarkennan ja vankennan vielä hajanaista fin de millénaire -käsitettä. Fin de millénaire -kirjallisuuden oma lajityyppi on massakulttuurin, esimerkiksi viihteen ja mainosten, kielestä vaikutteita ammentava dystopian ja satiirin liitto. Kuten Cruickshank kirjoittaa, fin de millénaire -kirjallisuus heijastaa Ranskassa vuosituhannen vaihteessa korostunutta tunnetta käännekohtaan saapumisesta. Dystopian ohella voidaankin puhua myös apokalyptisesta tekstistä, etenkin siksi, että teokset tarjoavat niukasti ratkaisuja kuvaamiinsa ongelmiin. Eritoten Houellebecqin ja Beigbederin teokset käsittelevät tarpeiden luomista kuluttajille seksuaalivietin ja seksuaalisen kilpailun avulla. Kutsun tätä järjestelmää halutaloudeksi, ja käytän sen toiminnan analysoimisessa apuna Michel Foucault'n käsityksiä vallasta ja Jean Baudrillardin käsityksiä kulutusyhteiskunnasta. Halutalouden sosiaalisia seurauksia ovat vieraantuminen, seksuaalisten hierarkioiden jyrkentyminen ja valinnanvapauden kaventuminen. Teosten kuvaamassa yhteiskunnassa erilaiset esimerkiksi sukupuolen, iän ja ulkonäön perusteella rakentuvat seksuaaliset hierarkiat käyvät yhä merkittävämmiksi. Au secours pardon ja La Possibilité d'une île kuvaavat tapahtumaketjua, jossa etenkin heteromiehistä yhä useampi luisuu seksuaaliseen kurjuuteen muun muassa naisten emansipaation sekä yleisen nuoruuden ja kauneuden palvonnan myötä. Truismesissa taas kuvitellaan yhteiskunta, johon feminismi ei ole päässyt vaikuttamaan mutta pornoistuminen on; naisten ruumiista on tullut miesten yhteistä omaisuutta ja seksuaalinen väkivalta on arkipäivää. Sen maailmassa viehättävä ulkonäkö on naisille miltei elinehto. Yleistäen Houellebecqin ja Beigbederin teokset edustavat miesnäkökulmaa ja Darrieussecqin teos naisnäkökulmaa. Teosten näkemyksiä naisten ja miesten välisistä valtasuhteista pohdin naisten seksuaalisesta vallasta kirjoittaneen Henry Laasasen käyttökelpoisten käsitteiden avulla. Kolmea teosta yhdistävät kuvaukset kulttuurista, jossa ihmissuhteet ovat kaupankäyntiä ja seksuaalinen viehätysvoima määrittelee ihmisen arvon. Darrieussecqin teos on lähitulevaisuuteen sijoittuva dystopia, jossa Beigbederin ja Houellebecqin kuvaama arvoliberalismia ja taloudellista liberalismia yhdistävä kulttuuri on vaihtunut uuskonservatiiviseen ja kaksinaismoralistiseen, naisia räikeästi sortavaan yhteiskuntaan. Teoksen kertoja vähättelee itseensä kohdistuvia koskemattomuuden loukkauksia ja pahoittelee kertomuksensa käänteiden säädyttömyyttä varsinkin kuvatessaan omaa haluaan ja seksuaalista subjektiuttaan. Katson teoksen kritisoivan kirjallisuudentutkija Shirley Ann Jordanin termein poliittisen korrektiuden tyranniaa ja peräänkuuluttavan suoraa puhetta pornografiasta ja naisen halusta. Seksuaalisuus toimii tutkimuksessani lähtökohtana, jonka avulla teoksista nousee esiin julma ja rakkaudeton, säälimättömän kilpailun ja väkivallan täyttämä yhteiskunta. Viime kädessä teosten kuvaama maailmanloppu on se, että rakkaus katoaa ihmisten välisistä suhteista, koska rakkaudessa ei ole voiton tavoittelun kannalta mitään järkeä. Satiirin keinojen, kuten päättymättömän ja monikerroksisen ironian, yhdistyminen dystopiaan pelastaa teokset osoittelevalta moralisoinnilta ja tekee niistä toimivaa yhteiskunnallista kirjallisuutta.

Kolme suurta puoluetta vihreällä tiellä : ympäristöpolitiikan tulo Keskustapuolueen, Kansallisen Kokoomuksen ja Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen ohjelmiin vuosina 1967–1976

Ympäristöpolitiikka on viime vuosikymmeninä noussut keskeiseksi osa-alueeksi niin kansallista kuin kansainvälistäkin politiikkaa. Suomi on osaltaan seurannut tätä kehitystä. Vihreä liitto on toiminut vuodesta 1988 aktiivisena osana puoluekenttäämme. Samanaikaisesti kolmen suurimman puolueen roolissa ovat olleet Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue. Tutkimuksen tarkoituksena on tarkastella, miten nämä kolme niin kutsuttua suurta puoluetta muodostivat ympäristöpoliittiset linjauksensa silloin, kun aihe nousi Suomessa ensi kertaa valtakunnalliseen politiikkaan, mutta Vihreätä liittoa ei vielä ollut puolueena olemassa. Tarkastelu sijoittuu vuosien 1967 ja 1976 välille alkaen vuodesta, jolloin Suomessa kiisteltiin elohopeapäästöjen haitallisesta vaikutuksesta ympäristöön, päättyen vuoteen, jolloin Kokoomus julkaisi viimeisenä kolmesta tarkastellusta puolueesta ensimmäisen ympäristöpoliittisen ohjelmansa. Aatteellinen kenttä koki tuona aikana voimakasta uudistumista ja puolueet joutuivat nopeasti omaksumaan monia uusia teemoja politiikkaansa. Tarkasteltujen puolueiden aatteet poikkeavat perustaltaan toisistaan, joten tutkimuksessa halutaan tuoda esille , miten eri lähtökohdista on voitu tavoitella tätä samaa ympäristönsuojelun päämäärää politiikassa. Tutkimus määrittelee osaltaan suomalaisen ympäristöpolitiikan historiaa. Ympäristöpolitiikkaa ei ole tutkittu Suomessa kovin paljoa, ja tutkimusperinne sijoittuu enemmän yhteiskuntatieteellisen ympäristötutkimuksen sekä modernin ympäristöhistorian aloille. Ympäristötietoisuus yleistyi yhteiskuntatieteissä 1990-luvulla. Tutkimus on luonteeltaan laadullinen perustuen kirjallisiin lähteisiin. Tutkimuksen keskeisiä lähteitä ovat puolueiden ohjelmakirjallisuus, puoluekokousten sekä ympäristöpoliittisten toimikuntien pöytäkirjat, julkilausumat sekä muut tiedonannot, puolueiden pää-äänenkannattajat sekä aiempi tutkimuskirjallisuus. Tutkimus osoittaa, että Kansallinen Kokoomus, Keskustapuolue sekä Suomen sosialidemokraattinen puolue, ovat kaikki luoneet aktiivisesti omia ympäristöpoliittisia linjauksiaan 1960- ja -70-lukujen vaihteessa. Puolueiden linjoja on yhdistänyt yhteinen huoli ympäristöstä, mutta ajoittain linjauksissa näkyy kunkin puolueen aatteellisen pohjan vaikutus. Keskustapuolueen ympäristöpolitiikalla on siteensä maatalouteen, Suomen sosialidemokraattisen puolueella vaikutuksensa antaa sosialismin aatteen perinne kun taas Kansallinen Kokoomus teki ympäristöpolitiikkaa nojautuen kapitalistiseen ajatteluun.

Paikallisradiot suomalaisen viestintäpolitiikan kiistana

Valtioneuvosto myönsi tammikuussa 1985 32 kokeilutoimilupaa paikallisradioyhtiöille. Tämä oli tärkeä periaatteellinen mullistus suomalaisessa viestintäpolitiikassa. Ennemmin ääniradiotoiminta oli ollut tiukasti Yleisradion monopoli. Paikallisradioista käydyn keskustelun aloitti kesällä 1983 Paikallislehtien liitto julkaisemalla aikeensa perustaa paikallisradioyhtiöitä. Myöhemmin kesällä paikallislehdet yhdessä joidenkin elinkeinoelämän järjestöjen kanssa perustivat paikallisradioliiton ajamaan asiaansa. Asia oli ajankohtainen, sillä vuonna 1979 asetettu Juhani Perttusen radio- ja televisiokomitea laati juuri viimeistä mietintöään yleisradiotoiminnan järjestämisestä. Mietintö valmistui tammikuussa 1984, ja siinä suhtauduttiin varauksellisen myönteisesti paikallisradiokokeilun aloittamiseen. Paikallisradiokokeilun toteuttamistavasta ja toimilupien saajista käytiin kuitenkin vielä vuoden ajan poliittista vääntöä, kunnes tammikuussa 1985 valtioneuvosto myönsi kaksivuotiset kokeilutoimiluvat. Tämän tutkimuksen pääkohteena on paikallisradioista vuosina 1983-1985 käyty keskustelu. Tarkastelen viestintäpolitiikkaa kuitenkin pitkän aikavälin näkökulmasta, aina 1960-luvun loppupuolelta saakka. Puolueista keskityn tutkimuksessani Keskustapuolueeseen ja SDP:hen. Tämä siksi, että ne olivat päähallituspuolueet paikallisradioista päätettäessä. Lisäksi noiden puolueiden viestintäpolitiikan muutos 1970-luvulta lähtien oli keskeinen viestinnän deregulaation takana vaikuttanut voima. Muitten puolueitten viestintäpolitiikka pysyi samansuuntaisena, oikeisto kannatti deregulaatiota ja vasemmisto – SKDL – vastusti sitä. Keskustapuolueen ja SDP:n lisäksi tarkastelen Paikallisradioliiton kampanjointia. Tutkimukseni tavoitteena on ymmärtää sitä yhteiskunnallista, poliittista ja kulttuurista prosessia, joka johti viestinnän aseman uudelleenmäärittelyyn suomalaisessa yhteiskunnassa ja politiikassa. Näkökulmani viestintäpolitiikan tarkasteluun pitkällä aikavälillä on kulttuurin murroksen näkökulma. Teesini on, että 1970-luvun lopulla alkanut viestinnän deregulaatio oli osa laajempaa kulttuurista muutosta, johon on yleisesti viitattu postmodernin tai jälkiteollisen ajan alkamisena. Monopolistinen, kansansivistysmallinen radio oli osa modernia, valistusoptimistista yhteiskuntaa ja se joutui kriisiin modernin metanarratiivien legitimaatiopohjan murentuessa. Kulttuurin murrokseen liittyi myös suunnitteluoptimismin murentuminen ja yksilöllistyminen, jotka vähensivät kansansivistysradion aikaan sopivuutta. Tutkimuksessa selvitän deregulaation poliittisen prosessin kulkua, mutta pääpainoni on siinä, miten viestintäpolitiikkaa legitimoitiin ja millaiset merkitysrakenteet sitä määrittivät. Tutkimusotteeni on diskurssianalyyttinen, sen kohteena on viestintäpoliittinen tulkinta ja kulttuuri merkitysrakenteina. Tutkimustehtävänäni on myös selvittää sopiiko deregulaatioprosessi Taisto Hujasen teesiin viestinnän demokratisoinnista tai Pentti Kemppaisen malliin konsensusdemokraattisesta prosessista, joka heijasti uusliberaalia aikakautta. Tutkimustulokseni on, että viestinnän demokratisoinnin ideat näyttelivät kyllä osaa keskustelussa, mutta niillä lähinnä kammettiin taloudellinen logiikka sisään radiotoimintaan, mikä ei olisi muuten ollut perusteltavissa. Konsensusmalli sopii huonosti kuvaaman deregulaation prosessia, viestintäpolitiikka oli tuona aikana hyvin erimielistä. Tosin viestintäpoliittisten kannanottojen voi nähdä jossain määrin maltillistuneen ja liberalisoituneen 1970-luvun informaatiosodista. Taloudellinen logiikka näytteli vähäistä roolia toimiluvista päättäneiden ajattelussa. Tärkeimpinä lähdeaineistoina ovat toimineet Keskustapuolueen ja SDP:n arkistot. Lisäksi olen käyttänyt lähteinä puolueiden lehdistöä ja Paikallisradioliiton julkaisemaa Paikallisradio-lehteä.

Kiirekulttuurin lapset - opiskelijoiden kokemuksia kiireestä

Aiemmat kiirettä käsittelevät tutkimukset ovat käsitelleen pääosin kiirettä työelämässä. Tämä tutkielma käsittelee opiskelijoiden kokemuksia kiireestä sekä niitä merkityksiä, joita he kiireelleen tai kiireettömyydelleen antavat. Lisäksi tutkielmassa käsitellään niitä selityksiä, joita opiskelijat antavat kiireelleen tai kiireettömyydelleen eli mitkä asiat aiheuttavat tuntemuksen kiireestä. Tutkimuksen tarkoituksena on antaa kuva korkeakouluopiskelijoiden kiirekokemuksista ja kiireestä ilmiönä. Tarkastelen kiireen kokemuksia sosiaalisen konstruktionismin ja kulttuurintutkimuksen metodologisesta viitekehyksestä lähtien. Näihin liittyy ajatus todellisuudesta sosiaalisesti rakennettuna kokonaisuutena ja todellisuuden näyttäytymisestä toimijoille merkitysten kautta. Aineistona on valtiotieteellisen tiedekunnan opiskelijoiden vastauksia kiirettä koskevaan kyselyyn. Tutkimus on toteutettu pääosin laadullisilla menetelmillä, mutta aineistoa on tarkasteltu lisäksi määrällisin menetelmin. Laadullisena menetelmänä on hyödynnetty temaattista sisällönanalyysiä. Analyysi on sekä aineisto- että teorialähtöistä. Teen analyysiäni aineiston ehdoilla, mutta tukeudun valmiisiin teoreettisiin käsitteisiin. Täysin teorialähtöinen on kappale, jossa aineistoa tarkastellaan Hartmund Rosan kiihtymisteoriasta käsin. Opiskelijoiden kiirekokemukset ovat moninaisia. Kiire näyttäytyy kuitenkin kulttuurin osana, ja etenkin pitkään jatkuessaan, kielteisenä, stressiä aiheuttavana asiana. Opiskelijat liittävät kiireen vastauksissaan länsimaiseen kulttuuriin sekä suomalaisuuteen. Kiirellä on opiskelijoiden mukaan monia negatiivisia fyysisiä vaikutuksia. Kiire ei kuitenkaan ole kaikkien vastaajien mielestä ainoastaan negatiivinen asia. Kiire voi lisätä sitoutumista ja paneutumista työhön sekä mahdollistaa flow-tilan, jossa tekeillä olevaan asiaan keskittyy täysin ja tekeminen tuntuu mielekkäältä. Aineistosta erottuu pitäisi-mieliala eli puhe jossa krooninen kiire ei aina ole varsinaista ajanpuutetta vaan tunne riittämättömyydestä. Pitäisi-mieliala aiheuttaa tarpeen saada koko ajan jotakin hyödyllistä aikaiseksi. Työssäkäynti on useimpien vastaajien mielestä kiireen aiheuttaja, sillä se vie aikaa esimerkiksi opiskelulta. Osa vastaajista ei kuitenkaan näe työn lisäävän kiireisyyttä heidän elämässään. Opiskelijoiden välillä on eroja suhtautumisessa ajatukseen kiireestä joko itseaiheutettuna tai itsestä riippumattomana asiana. Suurin osa näkee kiireen kuitenkin monitahoisena asiana, johon omien valintojen lisäksi vaikuttavat myös kulttuuri ja yhteiskunta jossa elämme.

Samat säännöt, eri lopputulos - Vertaileva tapaustutkimus toisen sähkömarkkinadirektiivin toimeenpanosta Suomessa ja Ranskassa

Tutkimuksen kohde on toisen sähkömarkkinadirektiivin 2003/54/EY toimeenpano Suomessa ja Ranskassa. Direktiivin tavoitteena oli tarjota eurooppalaisille kuluttajille mahdollisuus valita sähköntoimittajansa heinäkuusta 2007 alkaen ja antaa kaikille energiayhtiöille mahdollisuus päästä kilpailemaan EU:n jäsenvaltioiden kansallisille markkinoille. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, miten Suomi ja Ranska toimeenpanivat tärkeimmät direktiivin vähittäismarkkinoita koskevat vaatimukset. Vaatimukset liittyvät markkinoiden avaamiseen, sähköverkkoon pääsyyn, verkkoliiketoiminnan valvontamalliin, julkisen palvelun velvoitteisiin sekä verkkoliiketoimintojen eriyttämiseen sähkön tuotannosta ja myynnistä. Tutkimuksessa selvitetään, missä määrin kyseiset vaatimukset saavutettiin ja miten tätä voidaan selittää. Toimeenpanot analysoidaan kolmen EU-toimeenpanotutkimuksen teorian avulla, jotka ovat yhteensopimattomuus, veto-pisteet ja kuuliaisuuden maailmat. Teoreettinen viitekehys rakennetaan yleisen toimeenpanotutkimuksen top-down -lähestymistapojen pohjalta. Tutkimusstrategiana on tapaustutkimus. Tutkimuksen tärkeimmät lähteet ovat viisi teemahaastattelua, sähkömarkkinoita koskeva akateeminen kirjallisuus, Euroopan unionin toimielinten raportit ja kohdemaiden viranomaistekstit. Tutkimuksen mukaan sekä Suomi että Ranska siirsivät direktiivin vähittäismarkkinoita koskevat vaatimukset kansalliseen lainsäädäntöönsä hieman määräajasta myöhässä. Kuitenkin maiden välillä on huomattavia eroja vaatimusten todellisessa toteutumisessa. Suomessa vaatimukset toteutuvat pääasiallisesti hyvin. Ranskassa tosiasiallinen markkinoiden avoimuus ja toimivuus voidaan kyseenalaistaa hintasääntelyn ja valtionyhtiö Électricité de Francen (EDF) hallitsevan markkina-aseman takia. EU-toimeenpanotutkimuksen teorioista Suomen ja Ranskan toimeenpanojen kulkua selittävät parhaiten yhteensopivuus ja kuuliaisuuden maailmat. Yhteensopivuuden teoriaa käyttämällä havaitaan, että molempien maiden toimeenpanoja selittää merkittävästi maiden sähkömarkkinoiden historia ja toimeenpanoa edeltänyt kehitys markkinoiden avaamisessa. Suomen toimeenpanon sujuvuudessa oli pitkälti kysymys siitä, että olennaisimmat direktiivin vaatimukset oli jo toteutettu ennen toisen sähkömarkkinadirektiivin toimeenpanoa. Suomalaisilla sähkönkäyttäjillä on ollut mahdollisuus valita vapaasti sähköntoimittajansa jo vuodesta 1997. Ranskan toimeenpanossa vanha monopolijärjestelmä tuli sopeuttaa uusien EU-sääntöjen mukaiseksi, mikä näkyi erityisesti monopoli-toimija EDF:n asemaan ja säädeltyihin sähkönhintoihin liittyvinä muutospaineina. Euroopan komission painostuksella havaittiin olevan merkittävä rooli Ranskan toimeenpanon käynnistymiselle. Tutkimus vahvistaa Suomen kuuluvan myös sähkömarkkinalainsäädännön toimeenpanon osalta kuuliaisuuden maailmat -typologiassa lainkuuliaisuuden maailmaan ja Ranskan toimeenpanon laiminlyönnin maailmaan. Typologian oletukset siitä, että EU-lainsäädännön toimeenpanoa Suomessa ohjaa kuuliaisuuden kulttuuri ja Ranskassa olettamus kansallisten toimintatapojen paremmuudesta, vahvistuivat. Veto-pisteet -teorian avulla havaittiin, että molemmissa maissa tärkeimmät toimeenpanon sisältöön liittyvät ratkaisut tehtiin käytännössä lakia valmistelleessa ministeriössä. Teorian vastaisesti toimeenpanon kesto ei tutkittavissa tapauksissa kuitenkaan riippunut instituutioiden tarjoamien päätöksenteon vaiheiden lukumäärästä, kuten lainsäädäntöprosessin vaiheiden paljoudesta vaan poliittisista tekijöistä, kuten hallituspuolueiden enemmistöstä parlamentissa.

Suomalainen sotilasidentiteetti yhteiskunnan muutoksessa toisen maailmansodan jälkeen

Toisen maailmansodan päättyminen vuonna 1945 ja sitä seurannut Suomen poliittinen uudelleenasemointi asettivat myös suomalaisen identiteettipolitiikan uudelleenarvioitavaksi. Erityisesti puolustusvoimissa ja ylipäätään suomalaisen sotilaan identiteetin kohdalla muutos oli suuri, sillä toista maailmansotaa edeltänyt kansalaissotilaan luominen oli perustunut pitkälti Neuvostoliiton ja Venäjän uhkaan. Sotaa muita kuin itäistä naapuria vastaan ei pidetty uskottavana. Tilanteen muututtua pohjaa maanpuolustustahdolle, isänmaalle ja ylipäätään sotilaalliselle varautumiselle oli haettava muista lähteistä. Tutkielma käsittelee suomalaisen sotilasidentiteetin tilaa 1960-luvun alussa (1960-1965). Asiaa tarkastellaan puolustusvoimien ja sen piirissä toimineiden henkilöiden näkövinkkelistä. Tarkoituksena on selvittää, miten he näkivät tilanteen, sen kehityksen ja mitä toimenpiteitä kenties tarvittiin identiteetin ohjaamiseksi oikeaan suuntaan. Alkuperäislähteinä työssä on käytetty pääasiassa puolustusvoimain vaikutuspiirissä julkaistuja sanoma- ja aikakauslehtiä tutkimusjaksolta. Aikaisempaa historiantutkimusta aiheesta ko. tutkimusjaksolta on julkaistu vähän. Tutkimus peilaa vahvasti Juha Mälkin väitöstutkimukseen (2008), jossa tutkittiin suomalaisen kansalaissotilaan luomistyötä 1920- ja 1930-luvuilla. Mälkin tutkimus toimii työssä monin paikoin vertailukohtana sotaa edeltäneeseen tilanteeseen. Toisena tärkeänä metodologisena lähtökohtana tutkielmalle on Vilho Harlen ja Sami Moision (2000) käsitys suomalaisesta identiteettiprojektista ja suomalaisen identiteetin rakentamisesta “toiseutta” vastaan. Tutkielma selvittää suomalaisen sotilasidentiteetin rakentumista kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla selvitetään, millaisena suomalainen sotilas nähtiin luonteensa valossa ja millaisia piirteitä yhdistettiin hänen persoonaansa yleisellä tasolla. Samalla selvitetään, miten nämä piirteet vaikuttivat sotilaalliseen kurinpitoon ja johtamiseen. Toinen taso kartoittaa, miten poliittisen johdon valitsema puolueettomuuspolitiikka vaikutti identiteetin perustaan, siihen miten isänmaallisuus haluttiin määritellä sekä niihin käytännön toimiin, joita valittu linja vaati. Kolmas taso keskittyy asevelvollisiässä olleeseen nuorisoon ja siihen, miten heidät nähtiin muun muassa 1960-luvun nuorisoradikalismin ja rauhanaatteiden valossa. Tutkielman loppupäätelmä on, että suomalainen oli kansallisten ominaispiirteidensä puolesta pitkälti hyväksytty “aikuinen” kansalainen. Myös sotilaille kielteiset piirteet, kuten vaikkapa “purnaaminen” oli otettu osaksi suomalaisen sotilaan kuvaa. Samalla puolustusvoimain piirissä oltiin kuitenkin huolestuneita kansalaisten sitoutumisesta isänmaahan ja maanpuolustukseen henkisellä tasolla. Esimerkiksi nuorison radikaalit aatteet nähtiin uhkana oikeanlaiselle identiteetille. Edellytyksenä hyväksyttävälle sotilasidentiteetille nähtiin poliittisen johdon valitseman puolueettomuusasenteen laaja ja ehdoton hyväksyminen. Tältä osin kaikkien suomalaisten olisi ajateltava samalla tavoin.

Global Processes, Local Strategies : migration of educated Dominicans.

The aim of this thesis is to examine migration of educated Dominicans in light of global processes. Current global developments have resulted in increasingly global movements of people, yet people tend to come from certain places in large numbers rather than others. At the same time, international migration is increasingly selective, which shows in the disproportional number of educated migrants. This study discovers individual and societal motivations that explain why young educated Dominicans decide to migrate and return. The theoretical framework of this thesis underlines that migration is a dynamic process rooted in other global developments. Migratory movements should be seen as a result of interacting macro- and microstructures, which are linked by a number of intermediate mechanisms, meso-structures. The way individuals perceive opportunity structures concretises the way global developments mediate to the micro-level. The case of the Dominican Republic shows that there is a diversity of local responses to the world system, as Dominicans have produced their own unique historical responses to global changes. The thesis explains that Dominican migration is importantly conditioned by socioeconomic and educational background. Migration is more accessible for the educated middle class, because of the availability of better resources. Educated migrants also seem less likely to rely on networks to organize their migrations. The role of networks in migration differs by socioeconomic background on the one hand, and by the specific connections each individual has to current and previous migrants on the other hand. The personal and cultural values of the migrant are also pivotal. The central argument of this thesis is that a veritable culture of migration has evolved in the Dominican Republic. The actual economic, political and social circumstances have led many Dominicans to believe that there are better opportunities elsewhere. The globalisation of certain expectations on the one hand, and the development of the specifically Dominican feeling of ‘externalism’ on the other, have for their part given rise to the Dominican culture of migration. The study also suggests that the current Dominican development model encourages migration. Besides global structures, local structures are found to ve pivotal in determining how global processes are materialised in a specific place. The research for this thesis was conducted by using qualitative methodology. The focus of this thesis was on thematic interviews that reveal the subject’s point of view and give a fuller understanding of migration and mobility of the educated. The data was mainly collected during a field research phase in Santo Domingo, the Dominican Republic in December 2009 and January 2010. The principal material consists of ten thematic interviews held with educated Dominican current or former migrants. Four expert interviews, relevant empirical data, theoretical literature and newspaper articles were also comprehensively used.

Tasavallan puolesta laittomuutta vastaan. Kansallisen Edistyspuolueen aktiivien toiminta Vapaamielisten Klubin piirissä lapuanliikkeen vuosina 1929–1932.

Suomen tasavalta joutui kovan haasteen eteen 1930-luvun vaihteessa. Oikeistoradikalismin nousu sai aikaan tilanteen, jossa tasavaltalainen valtiojärjestys oli uhattuna. Oikeiston uhka kiteytyi kansalaisliikkeessä, jota kutsuttiin lapuanliikkeeksi. Käsittelen tutkimuksessani lapuanliikkeen aikaa, pääpiirteissään marraskuusta 1929 huhtikuuhun 1932. Kansallinen Edistyspuolue, jonka nuorsuomalaiset tasavaltalaiset olivat perustaneet joulukuussa 1918, seisoi vahvasti laillisuuden takana. Tutkimukseni pääosassa on edistyspuolueen keskeisten henkilöiden toiminta. Tässä toiminnassa korostuu pienen helsinkiläisyhdistyksen, Vapaamielisten Klubin, rooli. Edistyspuolueen poliittista perintöä ei tänä päivänä jatka yksikään puolue. Tämän vuoksi sen toiminnasta ei ole olemassa vastaavaa historiankirjoitusta kuin muista puolueista. Tutkimukseni täydentää kuvaa Suomen puoluejärjestelmän historiasta ja 1920–1930-lukujen vaihteen sisäpolitiikasta. Tutkimus kuuluu aatehistoriallisen tutkimuksen piiriin, nuorsuomalaisuuden tutkimuksen perinteeseen. Selvitän tutkimuksessani, miten Suomen tasavaltalaisen hallitusmuodon ja laillisuuden kannattajat pyrkivät puolustamaan isänmaataan lapuanliikkeen muodostamaa uhkaa vastaan. Tutkimuskysymykseni ovat: Miten edistyspuolueen aktiivit vastustivat lapuanliikettä? Kuka vastusti ja mistä syystä? Kuvaan myös sitä, millaiset eri puolueiden kannattajista koostuneet ryhmittymät lapuanliikkeen vaiheissa olivat vastakkain. Tutkimukseni keskittyy nimenomaan lapuanliikkeen porvarillisiin vastustajiin. Käytän teoreettisena viitekehyksenä sukupolviteoriaa, jonka avulla hahmotan eri ryhmittymien syntymisen syitä ja niiden sisäistä jakoa. Lapuanliikkeen aikaan aktiivisina toimivat eri-ikäiset, eri ikäpolvien aktiivit. Kun lapualaiset alkoivat suuntautua yhä enemmän laittomuuden ja oman käden oikeuden puolelle, alkoivat vastaavasti tasavallan puolesta taistelleet pitää yhtä. He perustivat aktiivista lapualaisvastarintaa tekemään Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön. Lapuanliikettä vastaan nousivat toisaalta vanhat, suurlakon aikuisiällä kokeneet valtiomiehet sekä lapualaisten ikätoverit, joille laillisuus, tasavalta ja sisällissodan punaiset–valkoiset-leirijaon hälventäminen olivat tärkeitä. Mäntsälän kapinassa talvella 1932 taistelu tasavallasta kulminoitui. Vastakkain olivat nuorsuomalaisen tradition kaksi vahvaa fraktiota: aktivistifraktio, joka nojasi aktiivisen vastarinnan ja valkoisen Suomen – vapaussodan – kokemuksiinsa, ja tasavaltalais-laillisuusfraktio, joka nojasi laillisuusperinteeseen ja hallitusmuototaistelun tasavaltalaisuuteen. Kaiken taustalla oli vanhemman sukupolven mentaliteetti, jota nuorempien sukupolvien fraktiot seurasivat – sukupolviteorian mukaan tulkittuna ne olivat liittyneet vanhemman sukupolven poliittiseen traditioon. Vapaamielisten Klubin, Kansallisen Edistyspuolueen ja Isänmaan ja Lain Puolesta -järjestön yhteys on ollut hyvin tiivis. Tämä johtuu ratkaisevan paljon niissä toimineista henkilöistä. Tärkeimmän alkuperäislähteen muodostaa Vapaamielisten Klubin arkisto. Aiemmista tutkimuksista tärkeimmät ovat Matti Virtasen Fennomanian perilliset, Vesa Vareksen ja Timo Soikkasen Sukupolvi selittäjänä Suomen historiassa sekä Juha Siltalan Lapuan liike ja kyyditykset 1930.