"Täydellinen itsenäisyys ulospäin. - Ja järjellinen järjestys sisäänpäin." : Ylioppilaat ja järjestyksenpitokysymys vuonna 1917

Vuoden 1917 maaliskuun vallankumous kaatoi tsaarinvallan Venäjällä ja synnytti autonomiseen Suomeen järjestysvaltatyhjiön. Sortuneen venäläisen järjestysvaltakoneiston tilalle muodostettiin suomalaisvoimin kunnallisia miliisilaitoksia yhteiskuntarauhaa turvaamaan. Tutkielmassa tarkennetaan ja havainnollistetaan aiemman kirjallisuuden kuvaa Helsingin miliisilaitoksen käytännön toiminnasta muistitietoon sekä Helsingin poliisilaitoksen arkiston aineistoihin tukeutuen. Erityisesti syvennytään kuitenkin Helsingin miliisilaitoksen palvelukseen joukolla hakeutuneisiin ylioppilaisiin. Ylioppilasmiliisien ryhmää tarkastellaan nk. Miliisikirjan eli miliisilaitoksen miehistömatrikkelin sekä ylioppilasmatrikkelin tarjoamien tietojen valossa. Lisävalaistusta opiskelijoiden käsityksiin ja käytännön toimiin vuonna 1917 on saatu ylioppilaslehdistä sekä ylioppilasaktiivien muistelmista. Monipuolinen, mutta sirpaleinen lähdeaineisto on mahdollistanut laaja-alaisen tutkimusotteen tilastollisesta tarkastelusta tekstien tulkintaan. Ylioppilasmiliiseissä heijastuivat opiskelijoiden pitkät perinteet järjestyksenpidossa ja työväen kanssa tehdyssä yhteistyössä. Taustalla vaikuttivat myös opiskelijoiden voimakkaat vasemmistosympatiat. Ylioppilaat pyrkivät sinnikkäästi ylläpitämään sovinnollista suhdetta työväestöön aina vuoden 1918 sisällissodan kynnykselle saakka. Opiskelijoiden ensisijaisena tavoitteena oli luoda oikeiston ja vasemmiston poliittiset kiistat ylittävä kansallinen rintama Suomen itsenäisyyden saavuttamiseksi ja turvaamiseksi.

Minästä toiseen : Lacanilaisen subjektin syntymä Anaïs Ninin House of Incestissä ja Hélène Cixous'n Dedans'issa

The study approaches two modern novels using the conceptual frame of Lacanian psychoanalysis, especially the Lacanian notion of subject. The novels can be described as subversive “Bildungsromans” (development novels) highly influenced by psychoanalytic thought. Anaïs Nin’s (1903—1977) “poetic novel” House of Incest (1936) is a story of sexual and artistic awakening while Hélène Cixous’s (b. 1937) first novel Dedans (1969) depicts the growth of a little girl whose father dies. Both are first novels and first person narratives. Concentrating in the narrator’s internal life the novels writings break with the realistic conventions of narrative, bringing forth the themes of anguish, alienation from the world and escape into the prison like realm of the self. The study follows roughly the Lacanian process of becoming a subject. Each chapter opens up with a quick introduction to the Lacanian concepts used in the following part that analyses the novels. The study can thus also be used as a brief introduction to Lacanian theory in finnish. The psychoanalytic narrative/story of the birth of the subject and the novels stories can be seen as mirroring each other. The method of the study is thus based on a dialogue between the theoretical concepts and the analyses. Novels are being approached as texts that break with the Cartesian notion of an autonomous subject making room for a dialectics of self and other, for a movement in which the “I” builds an identity mirroring itself with others. While both of the novels recount the birth of a character called I, they also have a first person narrator apart from the character “I”. Having constituted the self’s identity, the narrator finds from inside of the self also an other or “you” – this discovery is the final clue to the coffin of the autonomous self. From the Lacanian perspective man’s great Other is the order of language, Symbolic, which constitutes the individual, the speaking subject. Using this perspective the novels are interpreted as describing the process of becoming a subject of the Symbolic; subjected to Symbolic order. This “birth process” happens in particular in the Imaginary register, where the self’s identity is built. In the Imaginary or Mirror phase the “I” mirrors himself with different others (e.g. with his mirror image and the family members, the surrounding others) learning to see his body and his selfhood both as familiar and strange, other. In the Imaginary phase the novels’ characters are also trying to deal with the opposite realm of the Symcolic, the Real. The Lacanian Real is not the reality “before words” but a reality left over from the Symbolic, aside of it but constituted by the Symbolic, to be deducted only from within it. In the novels the Real is experienced as a womblike state where the self is immersed in the other’s body. The process of coming a subject of the Symbolic is depicted also as a process of renouncing the “dream of the womb”, which, if realized, could only mean the non-existence of the subject, i.e. death. The study concentrates on analysing the novels’ writing, where meanings are constantly changing: “I” becomes you, the father becomes a mother, inside becomes outside. This technique enables also the deconstruction of certain opposing notions in the novels. The Lacanian point of view exposes language as a constantly moving universe where the subject has no more stability than the momentary meanings language creates. The self’s identity depicted in the novels is a Lacanian fixed identity, whose growth is necessary but opposes the flux imminent to the Symbolic. The anguish experienced in the novels, in the “house of incest” or “inside”, is due to clinging on the unchanging “I”. However, the writing of the novels shows how the meaning of the “I” changes constantly and the fixity thus becomes movement. This way House of Incest and Dedans, despite their pessimistic stories, manage to create an image of a new, moving subject.

Ajan sisäkkäiset tilat. Arkkitehtuuri, valokuva ja menneisyyden esittäminen W. G. Sebaldin romaanissa Austerlitz

In her thesis, Kaisa Kaakinen analyzes how the German emigrant author W. G. Sebald (1944-2001) uses architecture and photography in his last novel "Austerlitz" to represent time, history and remembering. Sebald describes time in spatial terms: it is like a building, the rooms and chambers of which are connected to each other. The poetics of spatial time manifests itself on multiple levels of the text. Kaakinen traces it in architectural representations, photographic images, intertextuality, as well as in the form of the text, using the concept of spatial form by Joseph Frank. Architectural and photographic representations serve as meeting points for different aspects and angles of the novel and illustrate the idea of a layered present that has multiple connections to the past. The novel tells a story of Jacques Austerlitz, who as a small child was sent from Prague to Britain in one of the so-called Kindertransports that saved children from Central Europe occupied by the National Socialists. Only gradually he remembers his Jewish parents, who have most likely perished in Nazi concentration camps. The novel brings the problematic of writing about another person's past to the fore by the fact that Austerlitz's story is told by an anonymous narrator, Austerlitz's interlocutor, who listens to and writes down Austerlitz's story. Kaakinen devotes the final part of her thesis to study the demands of representing a historical trauma, drawing on authors such as Dominick LaCapra and Michael Rothberg. Through the analysis of architectural and photographic representations in the novel, she demonstrates how Austerlitz highlights the sense of singularity and inaccessibility of memories of an individual, while also stressing the necessity - and therefore a certain kind of possibility - of passing these memories to another person. The coexistence of traumatic narrowness and of the infinity of history is reflected in ambivalent buildings. Some buildings in the novel resemble reversible figures: they can be perceived simultaneously as ruins and as construction sites. Buildings are also shown to be able to both cover and preserve memories - an idea that also is repeated in the use of photography, which tends to both replace memories and cause an experience of the presence of an absent thing. Commenting and critisizing some recent studies on Sebald, the author develops a reading which stresses the ambivalence inherent in Sebald's view on history and historiography. Austerlitz shows the need to recognize the inevitable absence of the past as well as the distance from the experiences of others. Equally important, however, is the refusal to give up narrating the past: Sebald's novel stresses the necessity to preserve the sites of the past, which carry silent traces of vanished life. The poetics of Austerlitz reflects the paradox of the simultaneous impossibility and indispensability of writing history.

Vanhoillislestadiolaisuuden modernisaatioprosessi : näkökulmia yhteiskunnan muutokseen ja yksilöllisyyden käsittelyyn Alajärven vanhoillislestadiolaisuuden kautta

Tutkielma käsittelee vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen suhteutumista yhteiskunnan modernisaatioprosessiin nälkävuosista 2000-luvulle. Aihepiiriä tarkastellaan lähinnä Etelä-pohjanmaan itäosissa Järviseudulla sijaitsevan Alajärven kunnan alueesta käsin. Alajärven puitteissa käsitellään myös lestadiolaisuuden laajempaa kontekstia sekä sen suhteutumista Suomen historiaan ja yhteiskunnan rakenteisiin ja niiden muutoksiin. Yksilön, joukkoliikkeen ja yhteiskunnan suhteita ja merkityksiä avataan tutkielmassa psykohistoriallisten teorioiden kautta. Historiallista muutosta jäsennetään puolestaan modernisaation määrittelyillä. Tutkielman lähdemateriaali perustuu arkistoaineistoon, jossa keskeisessä osassa ovat Alajärven seurakunnan arkisto, sekä Alajärven rauhanyhdistyksen arkisto. Myös herätysliikkeen lehtiä ja muistitietoa käytetään lähdemateriaalina. Lestadiolaisuus saapui Alajärvelle suurten nälkävuosien jälkeen 1870-luvulla. Liikkeen saapumisvaihe voidaan käsittää osana laajempaa yhteiskunnallista muutosta, jossa yksilön kasvava vastuu esimerkiksi rahatalouden muodossa muutti yksilön asemaa ja minuuden rakentumisen ehtoja. Herätysliikkeen ensimmäiset saarnamiehet näyttäytyvät lähteissä murrosprosessin eläjiksi. Lestadiolaisten saarnamiesten nimiä löytyy varsin paljon esimerkiksi kirkkokurinalaisten luettelosta, erilaisista siveellisyysrikkomuksista syytettynä. Lestadiolaisuuden leviäminen liittyy läheisesti myös siirtolaisuuteen. Lestadiolaisuuteen liittyy varhaisvaiheista lähtien niin sanotut liikutukset, jotka voidaan tulkita minäintegraation katoamiseksi ja tiedostamattomien hahmojen nousemiseksi hallitsemaan käyttäytymistä uskonnollisen, olemassaolon ahdistusta symboloivan, puheen seurauksena. Uuden vuosisadan alkupuoliskolla lestadiolaisuus loi asemansa seudun suurimpana hengellisenä liikkeenä ja ylipäätään suurimpana joukkoliikkeenä. Joukkoliikkeellä oli minuuden ja maailman suhteita jäsentävä rooli, ja siihen sulautuminen koettiin usein paluuna turvallisen seurakuntaäidin helmaan. Metaforat voidaan tulkita psykohistoriallisesti paluuna varhaislapsuuden menetettyyn tai saavuttamattomaan asetelmaan. Vanhoillislestadiolaisuus paalutti vuosisadan alkupuoliskolla arvomaailmansa voimakkaasti valkoisen Suomen arvomaailmaan ja ihanteisiin. Toisen maailmansodan jälkeinen yhteiskuntarakenteen nopea muutos maatalousvaltaisesta kunnasta palvelu- ja teollisuusvetoiseksi yhteiskunnaksi, sekä yleinen muuttoliike maalta kohti suurempia keskuksia aiheuttivat suomalaisessa yhteiskunnassa laajan kulttuuri- arvo ja elämäntapamurroksen. Tämä murros näkyy vanhoillislestadiolaisessa herätysliikkeessä kriisitilana, jonka alkusysäys oli liikkeen sivistysporvariston erkaantuminen herätysliikkeestä etenkin suuremmissa kaupungeissa 1960-luvun alussa. Alajärvellä varsinaista hajaantumista ei tapahtunut, mutta yhteiskunnan muuttuminen heijastui voimakkaasti vanhoillislestadiolaiseen kulttuuriin ja vanhoillislestadiolaisuus kääntyi voimakkaasti sisäänpäin modernisaation elementtien levitessä laajemmin liikkeen agraarisille ydinalueille 1960- ja 1970-luvuilla. Tästä kumpuaa liikkeessä voimakas kuohunta, jossa uskonnollinen todellisuus ja pahuuden lohkominen "maailmaan" nousevat keskeiseen asemaan. Henkilöitä, jotka eivät jakaneet ryhmän yhteisiä ihanteita ja kokemuksia pyrittiin saamaan kuriin niin sanotuissa hoitokokouksissa. Yksimielisyys ja "yhteinen rakkaus" suhteessa kollektiiviin on keskeinen piirre vanhoillislestadiolaisen liikkeen itsemäärittelyissä 1970-luvulla. Alajärven suurimman hengellisen liikkeen jäsenmäärä kääntyy laskuun 2000-luvun alussa. Kasvun pysähtyminen selittyy pitkälti yleisellä muuttoliikkeellä jonka myötä vanhoillislestadiolaisuuden painopiste on siirtynyt kohti Etelä-Suomea ja suurien kaupunkien ympäristöön. Postmoderni kulttuuri on asettanut vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen uudenlaiseen asemaan. Yksilön vapauden ja individualismin korostuksissa traditionaalinen liikkeen sisällä on heränneet kysymykset etenkin yhteisön roolista yksilön suhteellisen toimintavapauden määrittelijänä. Vanhoillislestadiolainen joukkoliike kantaa vielä 2000-luvullakin merkityssisältöjä, joissa yksilö ikään kuin uhrautuu yhteisön hyväksi ja kannattelee kollektiivisia rakenteita.

Helsingin galleriakenttä, kentän muutokset ja positiot vuosina 1983-2009

Tutkielman aiheena on Helsingin taidegalleriat ja niiden muodostama galleriakenttä. Tutkielmassa tarkastellaan galleriakenttää, galleriakentän ja galleriatoiminnan muutoksia sekä gallerioiden asemia ja asemien muutoksia kentän sisällä vuosina 1983–2009. Tutkielman tavoitteena on toimia Helsingin galleriakentän ja sen lähihistorian perustutkimuksena ja galleriakentän sisäisten asemien rakentumisen analyysina. Tutkimuskysymykset ovat seuraavat: Millaisia muutoksia Helsingin taidegalleriakentässä, sen toimijajoukossa ja gallerioiden toiminnassa on tapahtunut 1980-luvun alkupuolelta 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppuun tultaessa? Mitkä ja millaiset galleriat ovat tutkittavan ajanjakson eri vaiheissa muodostaneet keskeisten gallerioiden joukon, mihin tämä asema on perustunut ja miten galleriakentän sisäiset asemat ovat muuttuneet? Galleriakenttää analysoidaan ja tarkastellaan yhdistäen taidehistoriallisen perustutkimuksen menetelmiä taiteensosiologiseen analyysiin. Tutkielman teoreettinen näkökulma perustuu sosiologi Pierre Bourdieun kenttää koskevaan teoriaan. Teorian rooli on toimia työkaluna tutkittavan kentän ja sen toimijoiden asemien havainnoinnissa ja analyysissa. Tutkielman empiirinen aineisto muodostuu tutkielman tekijän laatimien 28 galleristin ja muun galleriakentän toimijan haastattelujen muodostamasta haastatteluaineistosta. Haastatellut edustavat 22 galleriaa. Niiden muodostama joukko koostuu yksityisistä gallerioista, taiteilijaliittojen gallerioista ja vaihtoehtoisiksi tai taiteilijavetoisiksi määriteltävissä olevista tutkitulla ajanjaksolla eri tavoin keskeisinä pidetyistä gallerioista. Haastattelujen ohella tärkeänä aineistona toimii tutkittavan ajanjakson lehtikirjoittelu. Sen osalta lähteenä on käytetty Helsingin galleriakenttää ja gallerioita koskevaa lehtikirjoittelua, joka on tallennettu Kuvataiteen keskusarkiston leikearkistoon. Lisäksi lähteinä ovat Taide-lehden vuosikerrat tutkittavalta ajalta. Galleriakentän lähihistorian tarkastelun pohjaksi tutkielmassa analysoidaan gallerioiden roolia kuvataiteen kentän portinvartijoina, galleriakentän toimijoiden näkemyksiä keskeisen gallerian aseman rakentumisesta ja gallerioita koskevia luokituksia ja ryhmityksiä. Tutkielman ytimen muodostaa luku, jossa käydään kronologisesti läpi galleriakentän muutoksia ja keskeisiä toimijoita tutkielmassa tarkastellulla ajanjaksolla. Lopuksi syvennetään kentän kronologisen kuvauksen pohjalta galleriakentän muutosten analyysia Bourdieun teorian ja käsitteiden avulla. Tutkielman yhtenä tuloksena on tutkittavan kentän ajanjakson hahmottuminen seuraaviksi jaksoiksi: vuodet 1983–1990, vuodet 1990–1997, vuodet 1997–2002 ja vuodesta 2002 alkanut kentän nykytilanteeseen sidostuva jakso. Jaksot hahmottuvat tarkastellun kentän, galleriatoiminnan ja kentällä kulloinkin keskeisten toimijoiden joukon muutosten pohjalta. Jaksojen liitoskohdat ovat muutosten tihentymiä kentän keskeisten toimijoiden joukossa. Jaksot liittyvät osittain myös yleisen taloustilanteen muutoksiin siltä osin kuin ne ovat vaikuttaneet galleriatoimintaan ja siihen, millainen galleriatoiminta ja mitkä toimijat kulloinkin ovat nousseet keskeisiksi. Tutkielman ydinluvussa tarkasteltava ja analysoitava kentän muutosten ja gallerioiden asemien kronologinen kuvaus muodostaa kokonaisuudessaan tutkielman tärkeimmät perustutkimukselliset tulokset. Tulosten loppupäätelminä tutkielmassa päädytään seuraavaan analyysiin. Galleriakentän muutokset sidostuvat kuvataiteen muutoksiin ja talouden nousu- ja laskukausiin, ne eivät kuitenkaan ole tämänkaltaisista ulkoisista tekijöistä johdettavissa. Gallerioiden asemien rakentuminen ja muutokset ovat kytköksissä kentän sisäisiin muutoksiin siten, että kentän toimijajoukon muutokset joko sidostuvat toisiinsa tai asettuvat samanaikaisiksi. Kentän asemien tila vaikuttaa siihen, millaisen aseman uusi galleria pyrkii ottamaan sekä millaisen aseman se saa kentällä ja mediassa. Kenttä näyttäytyy tilana, jossa toisen toimijan poistuminen kentältä luo aukkoja ja tilauksia toisten toimijoiden synnylle. Kentän asemien rakentuminen ja muutokset syntyvät toisaalta gallerioiden toiminnan ja niiden esittämän taiteen ja taiteilijoiden perusteella sekä toisaalta myös suhteessa gallerioiden jaotteluihin ja luokitteluihin. Kentän rakenteen muodostuessa kentän voimasuhteiden tilan kautta muodostuvat keskeisiksi koettujen gallerioiden joukon muutokset erityisen oleellisiksi sille, miten asemat kentällä ovat kulloinkin rakentuneet

Sananlaskujen käyttäjät ja käyttöyhteys : Sananlaskut käyttökontekstissaan 'Perinne elämässäni' -kilpakirjoituksen aineistossa

Tutkielmassa lähestytään sananlaskuja niiden käyttökontekstin kautta. Tarkastelun kohteena on kirjoitettu kertova aineisto, jossa esiintyy sananlaskuja muun kerronnan yhteydessä. Sananlaskuja lähestytään kuulijan näkökulmasta, kuulijan tulkintaan tukeutuen. Aineistona on Kalevalan juhlavuoden 1985 kilpakirjoitus "Perinne elämässäni". Tarkasteltavina ovat kilpakirjoituksen aihepiirit 1. "Koti ja suku" sekä 5. "Sukupuoliroolit ja kasvatus avioliittoon". Tutkielman aineiston muodostavat vastaukset, joissa kerronta käyttää sananlaskuja. Tällaisia vastauksia on yhteensä 170 kerääjän aineistossa (188 vastaajalta) koko kilpakeruun ko. aihepiirien sisältäessä 439 keräystä. Vastaajien ikä vaihtelee 13-90 ikävuoden välillä. Muisteluaineisto käsittelee vuosia 1900-1985. Kilpakeruun vastaukset ovat muistelukerrontaa. Tämän tutkielman aineistossa kertojat muistelevat lapsuuttaan ja tuovat esille kuulijan näkökulman sananlaskujen käyttötilanteista. Sekä arkistotietoon että muistelukerrontaan liittyy olennaisesti aineiston lähdekriittinen tarkastelu. Tutkimuksessa sananlasku on yleisnimitys. Vastaajat ovat käsitelleet yhdenvertaisesti sananlaskuna niin sananlaskut, sananparret, sanonnat kuin raamatunlauseetkin, joten tutkielmassakin ne on käsitelty sananlaskuina. Tutkimustehtävänä on ollut selvittää yhtäältä kuka sananlaskuja käytti ja toisaalta missä tarkoituksessa sananlaskuja käytettiin. Näkökulma on kuulijan. Ensimmäiseen kysymykseen vastaus haettiin kertomuksissa olleista maininnoista, kuten esimerkiksi "äiti sanoi ...", "kuulin mummoltani ...", "lapsuudessani neuvottiin ...", "isälläni oli tapana sanoa ...". Toista kysymystä lähestyttiin käyttöyhteyden teonsanalla. Oletuksena oli, että kuulija käyttämällään verbillä kertoi, missä mielessä hän sananlaskuja koki käytetyn. Kertomusten mukaan sananlaskujen käytön koettiin liittyvän neuvoviin ja ohjaaviin tapahtumiin, kotona tapahtuneeseen kasvatukseen. Ne olivat osa kasvatuksessa käytettyä puhetta. Toinen aineistossa esiin tullut sananlaskujen käyttöyhteys oli sananlaskujen käyttö retorisena tehokeinona. Väitteitä voitiin todentaa, kumota, vahvistaa jne. sananlaskujen avulla. Sananlaskuja kerrotiin kuullun ennen kaikkea kotona, kotiympäristössä. Niiden alkuperä voi olla joko personoimaton ryhmä tai käyttäjä oli nimetty. Kun kyseessä oli ryhmän personoimaton puhe tai tieto, oli kyse ennen kaikkea vanhojen tiedosta, viisaista lauseista. Milloin sananlaskut on kuultu nimetyltä henkilöltä, oli kyseessä useimmiten äiti tai isoäiti. Tämä selittynee osin sillä, että lasten kasvatuksesta ovat kotiympäristössä huolehtineet suvun ja perheen naiset.

Ti-Ti Nallesta Hevisaurukseen : muutokset suomalaisessa lastenmusiikkikulttuurissa ja lastenmusiikin asemassa

Pro gradu -tutkielmani käsittelee levytettyä lastenmusiikkia Suomessa, lastenmusiikintekijöitä ja lastenmusiikin asemaa levy-yhtiöissä. Lastenmusiikin kentällä on viime vuosina ilmennyt uusi aalto, joka on lisännyt kiinnostusta lastenmusiikin laatuun. Työssäni tarkoitan lastenmusiikilla nimenomaan levytettyä kaupallista lastenmusiikkia, joka on tuotettu varta vasten lapsille. Lastenmusiikkikulttuuri ei asetu jäännöksettömästi mihinkään musiikinkategoriaan. Lastenmusiikki voi sisältää elementtejä yhtä hyvin populaari-, kansan-, maailman- ja taidemusiikista. Lastenmusiikkiäänitteitä on julkaistu lähes tulkoon läpi koko suomalaisen äänilevyteollisuuden historian. Pro graduni yhtenä tarkoituksena on selventää, miten eri toimijat lastenmusiikin kentällä ovat sijoittuneet ja mikä rooli lastenmusiikilla on osana isompaa kokonaisuutta, suomalaista levyteollisuutta. Suomessa lastenkulttuurin asemaa, sisältöjä ja tekijöitä on tutkittu erittäin vähän. Lastenmusiikin historiaa ei myöskään ole tutkittu laajasti, ja lastenmusiikin kentän nykytilan tutkimus on ollut vähäistä. Pro graduni esimerkkiyhtyeet ovat pitkänlinjan lastenmusiikkiyhtyeitä ja kasvatustieteen ammattilaisia. Musiikkikasvatuksella on iso rooli suuressa osassa kotimaista lastenmusiikkia. Lapsille suunnattujen musiikkituotteiden määrä on kasvanut viime vuosina, ja lastenmusiikin kentälle tulee jatkuvasti uusia tekijöitä. Lastenkulttuurin tuotteistaminen on tänä päivänä tehokasta. Työssäni pyrin löytämään syitä siihen, miksi lastenmusiikki ei kuitenkaan aina löydä kuulijoitaan. On oleellista tietää, minkä kanssa lastenmusiikkiprojektit kilpailevat esimerkiksi rahoituksesta ja mediahuomiosta. Pro graduni tarkoitus on vastata lastenmusiikin tutkimustarpeeseen ja esitellä lastenmusiikin nykykentän toimijoita ja lastenmusiikin monimuotoisuutta. Päähuomioni kiinnittyy lastenmusiikin asemaan sekä mahdollisuuksiin, joiden avulla lastenmusiikin asemaa voitaisiin kohentaa.

Sakari Kukko - elämä, ura ja tuotanto : Pala suomalaisen populaarimusiikin historiaa vuodesta 1953 nykypäiviin

Pro gradu -tutkielmassani paneudun yhden suomalaisen populaarimusiikin toimijan elämään, uraan, tuotantoon sekä hänen käsityksiinsä musiikista ja musiikintekemisestä. Tutkimukseni on suomalaisen populaarimusiikin historian perustutkimusta Sakari Kukon henkilöhistorian kautta. Tutkimuskysymyksiäni ovat: 1. Kuinka Sakari Kukosta tuli muusikko ja musiikintekijä? 2. Minkälainen on ja on ollut hänen tapansa toimia? Vastaan edellisiin kysymyksiin, mutta sijoitan vastaukset myös ajallisesti suomalaiseen musiikki- ja yhteiskuntakontekstiin. Ongelmanasettelu tähtää siihen, että selvitän sekä Kukon omat sisäiset motiivit ja päämäärät muusikkona ja musiikintekijänä että hänen ympäristönsä tarjoamat virikkeet ja vaikutteet. Ongelman ratkaisemiseksi kartoitan hänen elämänvaiheensa lapsuudesta tähän päivään, ympäristöt, joissa hän on kulloinkin toiminut sekä ne yhteiskunnalliset tilanteet, joihin hänen ja hänen ympäristönsä toiminta on sijoittunut. Tutkimus sijoittuu vuosien 1953 ja 2003 väliselle ajalle. Kuvailen Kukon tuotantoa levy levyltä edeten kronologisesti vuosikymmenittäin. Lisäksi kokoan tuotannon yhteen ja etsin hänen säveltämästään, sovittamastaan ja esittämästään musiikista muutamia erityisen vahvoja elementtejä. Tuloksena esittelen kahdeksan kategoriaa, joista jokainen on yhdistettävissä hänen elämänvaiheisiinsa ja asetettavissa vuorovaikutukseen lähiympäristön kanssa. Tutkielmassani käytän apuna mikrohistoriallista tutkimusotetta, joka sopii mainiosti työni toteuttamiseen. Tutkimusaineisto on hyvin laaja ja monipuolinen, ja olen poiminut tietoja muun muassa lehtiartikkeleista, arkistoista, levyjen kansista, festivaaliesitteistä ja kirjallisuudesta; kaikista ei löydy edes mainintaa päivästä, vuodesta tai kirjoittajasta. Tärkein aineistoni on kuitenkin muistinvarainen tieto eli Kukon haastattelumateriaali. Mikrohistorialliseen tutkimusotteeseen nojaten olen päässyt Kukon henkilöhistorian kautta käsiksi hieman yleisemmänkin tason asioihin ja ilmiöihin. Olen selvittänyt muun muassa Kajaani Big Bandin vaiheita 1950-luvulta 1970-luvulle sekä suomalaisen pop/jazz -koulutuksen kehitystä erilaisista musiikkileireistä Sibelius-Akatemian oppiaineeksi samalla, kun olen selvittänyt Kukon kehitystä muusikoksi. Lisäksi olen esitellyt esimerkiksi studiomuusikkoutta 1970-luvun Suomessa sekä senegalilaisen musiikkielämän piirteitä 1970- ja 1980-lukujen taitteessa. Mikrohistorioitsija Carlo Ginzburgin johtolanka-ajatusta mukaillen olen koonnut pienistä tiedon palasista, johtolangoista kokonaiskertomuksen. Avainsanat: Sakari Kukko, Piirpauke, suomalainen populaarimusiikki, jazz, mikrohistoria, henkilöhistoria

Eläinruumis - seuraeläin : Erittävä ruumis englantilaisessa lääketieteessä ja kohteliaisuuskulttuurissa 1700-1780

Tutkielmani tarkastelee käsityksiä ruumiista englantilaisessa kulttuurissa n. 1700-1780. Ruumiin historia on varsin uusi historiantutkimuksen ala ja sitä on leimannut feministinen tutkimusote, joka on keskittynyt diskurssiin naisen ruumiista ja seksuaalisuudesta. Itse kuitenkin lähestyn ruumista sen sivuutetun ulottuvuuden, ruumiineritteiden, kautta ja yhdistän käsitykset myös toiminnan tasolle. Tarkastelen erittävää ruumiista kulttuurihistoriallisesti sijoittamalla sen kahteen 1700-luvulla merkittävään kontekstiin: lääketieteeseen ja kohteliaisuuskulttuuriin. Tällä pyrin paitsi avaamaan ruumiiseen ja ruumiineritteisiin liittyvien käsitysten kirjoa myös osoittamaan näiden kahden kontekstin väliset vuorovaikutussuhteet. Lääketieteen ja kohteliaisuuskulttuurin puitteissa käsittelen erittävää ruumista mahdollisimman kokonaisvaltaisesti niin fysiologian, terveydenhoidon, hajujen, hy­gienian, aineellisen kulttuurin kuin sosiaalisten suhteiden kannalta, käyttäen lähteinäni mm. lääketieteellisiä tekstejä, kaunokirjallisuutta, matkakertomuksia, päiväkirjoja, kirjeitä, lehtiä ja muuta kohteliasta kirjallisuutta. Käsitykset erittävästä ruumiista osoittautuvat moninaisiksi, jopa ristiriitaisiksi. Toi­saalta lääketiede korostaa ruumiin avoimuutta ja eritteiden vapautta, toisaalta kohteliaisuus vaatii ruumiintoimintojen suhteen pidättyväisyyttä. Tämän moninai­suuden pohjalta kritisoin mm. Norbert Eliaksen sivilisaatioteoriaa ja osoitan näiden vastakkaisten käsitysten tilannesidonnaisuuden, joka mahdollistaa nii­den samanaikaisen olemassaolon. Kohteliaat herrasmiehet ja -naiset ovatkin kovin kiinnostuneita erittävistä ruumiistaan: ihmiset tarkkailevat eritteitään saadakseen tietoa ruumiin sisältä sekä toisten eritteitä karsiakseen kaiken eläimellisen ympäriltään ja kaunokirjallisuudessa ne ovat naurun ja huvituksen lähde. Vuorovai­kutus lääketieteellisen ja kohteliaan kulttuurin välillä osoittautuukin varsin tiiviiksi: kohteliaisuuden takana vaikuttavat periaatteet näkyvät myös lääketieteessä ja toisaalta lääketiede tunkeutuu mm. kohteliaaseen kieleen, hämärtäen näin kontekstien välistä rajaa.