"Toisen" kanssa naimisiin : Ryhmärajojen merkitys Suomen Lähetysseuran naislähettien avioituessa ulkomaalaisten kanssa

Tutkimuksen tehtävänä oli selvittää, miten eri yhteisöt ovat suhtautuneet avioliittoihin, jotka Suomen Lähetysseuran naislähetit ovat solmineet ulkomaalaisen kanssa sekä mitä merkitystä suhtautumisella on ollut näille naisille. Keskeisinä tarkasteltavina yhteisöinä olivat Suomen Lähetysseuran johto, lähettiyhteisöt, työalueiden paikalliset yhteisöt sekä molempien aviopuolisoiden perheet ja suvut. Tutkimuksen ajanjaksoksi rajattiin vuodet 1946-1998, jotta olisi mahdollista tarkastella myös sitä, miten suhtautuminen on muuttunut. Aineiston keruussa ja analysoinnissa käytettiin laadullisia menetelmiä. Lähteet muodostuivat Lähetysseuran johtokunnan ja lähettien kokousten pöytäkirjoista, lähettien ohjeista ja säännöistä, Suomen Lähetyssanomien vuosikerroista sekä avioituneiden naislähettien haastatteluista ja heidän kirjoittamistaan esseistä. Tutkimuksen kohderyhmään kuului 49 avioliiton solminutta naislähettiä, joista tutkimukseen osallistui 26. Aineiston analyysia kehystivät ryhmärajojen, toiseuden ja sosiaalisen etäisyyden käsitteet. Suomen Lähetysseuran johdon suhtautuminen avioitumiseen näyttää muuttuneen eniten tutkimusjakson aikana. Muutos näkyy selkeimmin avioliiton solmineiden lähettien työsuhdejärjestelyissä. Lähetyssanomissa on korostettu uskon merkitystä kulttuuristen erojen ylittäjänä, ja artikkelit ovat olleet myönteisiä. Myös paikallisen yhteisön suhtautuminen on ollut koko tutkimusjakson ajan pääosin positiivista. Erityisesti afrikkalaisten yhteisöjen suhtautuminen on koettu 1990-luvulla hyvin myönteiseksi. Sen sijaan lähettiyhteisöt ja perheet ovat vastustaneet osaa avioliitoista 1960-luvulta 1990-luvulle asti. Näissä yhteisöissä suhtautuminen yksittäisiin avioliittoihin on kuitenkin saattanut muuttua ajan myötä. Eron yhteisöjen välillä voidaan tulkita johtuvan muun muassa siitä, miten läheinen suhde yhteisöillä on ollut avioituviin naislähetteihin. Ryhmärajoilla on myös ollut suuri merkitys naislähettien avioituessa ulkomaalaisen kanssa. Tutkimuksen perusteella naisten aviopuolisot voidaan jakaa kahteen ryhmään: paikallisiin sekälähetystyöntekijöihin ja muihin länsimaalaisiin. Suomalaisissa yhteisöissä paikalliset on usein nähty ulkoryhmän jäseninä, kun taas länsimaalaisten on katsottu kuuluvan sisäryhmään. Kuitenkin kirkkokunta on synnyttänyt ryhmärajoja myös länsimaalaisten keskuudessa. Erityisesti avioliitot, jotka naislähetit ovat solmineet paikallisen kanssa, näyttävät hämärtäneen ryhmärajoja. Yhteisöt ovat suhtautuneet avioliiton solmimiseen eri tavoin riippuen siitä, mikä on ollut niiden asema ryhmähierarkiassa. Jos ryhmän jäsenen on katsottu avioituneen hierarkkisesti alempaan ryhmään kuuluvan kanssa, suhtautuminen on usein ollut negatiivista. Sen sijaan "ylöspäin" avioituminen on nähty merkkinä ryhmäsuhteiden tasavertaistumisesta, mihin on suhtauduttu positiivisesti. Avainsanat: Suomen Lähetysseura, lähetystyöntekijät, seka-avioliitto

Suomalais-iranilaisten perheiden juhlakulttuuri pääkaupunkiseudulla

Tutkimuksessa tarkastellaan suomalais-iranilaisten perheiden juhlakulttuuria. Tarkoituksena on selvittää mitä suomalaisia, islamilaisia ja iranilaisia kalenterijuhlia perheissä vietetään. Tätä aihetta ei ole tutkittu aiemmin Suomessa. Tutkimus tehtiin haastattelemalla viiden perheen vanhempia, joissa toinen puolisoista on suomalainen ja toinen šiiauskoinen iranilainen. Kahdessa perheessä molemmat haastateltavat olivat muslimeja ja kolmessa sekauskoisia. Lisäksi tutkimusta varten haastateltiin kahden pääkaupunkiseudulla toimivan iranilaisten etnisen yhteisön puheenjohtajaa. Tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä toimii Catherine Bellin rituaaliteoria sekä John Berryn akkulturaatioteoria. Rituaaliteorian avulla selvitettiin juhlapäivien merkitystä haastateltavien elämässä. Juhlapäivien vieton perusteella arvioitiin haastateltavien akkulturaatioprosessia ja sen tulosta. Tutkimusmenetelmänä oli teemahaastattelu, jolla kartoitettiin haastateltavien uskonnollisuutta, heidän viettämiänsä juhlapäiviä sekä näkemyksiä suomalaisesta ja iranilaisesta kulttuurista. Juhlapäiviä vietettiin oman kulttuurin ylläpitämiseksi ja perinteen välittämiseksi lapsille. Suomalaisia juhlia vietettiin kaikissa perheissä, mutta muslimiperheiden kohdalla juhlinta siirtyi suomalaisen puolison suvun luokse. Islamilaisia juhlia vietettiin ainoastaan muslimiperheissä, jotka osallistuivat moskeijassa tapahtuvaan toimintaan. Kaikki perheet juhlivat iranilaisia juhlapäiviä etnisen yhteisön kanssa tai omassa kodissaan. Iranilaisten juhlien vietto muuttui Suomen olosuhteisiin sopivaksi ja norouzin eli iranilaisen uuden vuoden juhlinta korostui. Haastateltavien akkulturaatioprosessi kosketti molempia puolisoita, jotka pyrkivät aktiivisesti ymmärtämään toistensa kulttuuria. Iranilaiset haastateltavat olivat integroituneet suomalaiseen yhteiskuntaan omaa kulttuuriaan ylläpitäen. Suomalaiset haastateltavat käyttivät uudelleensosialisaatiota yhdistäessään omaa kulttuurista identiteettiään puolisonsa perinteen kanssa. Haastateltavien luoma uusi perinne oli rikas yhdistelmä suomalaisesta ja iranilaisesta juhlakulttuurista.

Naisten seurakunnallisen vaikutusvallan rajoittamisen strategiat pastoraalikirjeissä

Pastoraalikirjeissä eli 1. ja 2. Timoteuskirjeessä ja Tituksen kirjeessä naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitetaan kolmella tavalla: 1. keskittämällä naisten tehtävät kotiin, 2. kieltämällä naisilta opettaminen ja hallitseminen sekä 3. rajoittamalla naiset virkojen ulkopuolelle. Kirjoittaja perustelee kotiin sijoittuvia tehtäviä sillä, että ne ovat 1. oikean opin mukaisia ja 2. ulkopuolisten silmissä oikein. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa itäisten uskontojen - joihin kristinusko myös kuului - pelättiin vaikuttavan erityisesti naisiin negatiivisesti. Siksi huoli kristinuskon maineesta ei ollut turha. Hyvä maine oli kristityille tärkeää, jotta he saisivat elää rauhassa ja levittää uskontoaan. Kirjoittajan käsitykset ovat samassa linjassa yhteiskunnan lainsäätäjien ja filosofien käsitysten kanssa. Hän painottaa naisten paikaksi ja tehtäväksi samaa paikkaa ja samoja tehtäviä kuin mitä kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassakin: kotia ja kotiin liittyviä tehtäviä. Kirjoittaja kieltää naiselta miehen opettamisen ja hallitsemisen. Hän perustelee kieltoaan naisen alempiarvoisuudella mieheen nähden. Argumentointi on teologista (kirjoittaja ottaa esimerkiksi luomis- ja syntiinlankeemuskertomuksen). Hänen tulkinnallaan on juuret juutalaisessa tulkinnassa synnin alkuperästä. Kirjoittajan ohjeistukset vastaavat kuitenkin myös kreikkalais-roomalaisia ihanteita ja käytäntöjä. Naisten julkinen puhuminen nähtiin yhteiskunnassa täysin sopimattomana. Käsitykseen voidaan löytää kaksi syytä: 1. Naisia koulutettiin merkittävästi vähemmän kuin miehiä ja siksi naiset eivät opettaneet miehiä 2. Naisten ajateltiin olevan luonnostaan alempiarvoisia miehiin nähden. Näin ollen jos nainen ja mies kuuluivat samaan sosiaaliluokkaan, mies oli aina naisen yläpuolella, eikä nainen saanut opettaa tai hallita miestä vaan päinvastoin. Itsenäiset, varakkaat naiset saattoivat opettaa alempiarvoisia miehiä myös seurakunnassa, kuten yhteiskunnassakin. Näyttää siltä, että kirjoittajan kieltojen ja kehotusten takana on jokin oikea seurakunnallinen tilanne. Pastoraalikirjeiden seurakuntien naiset eivät olleet käyttäytyneet yhteiskunnallisesti hyväksyttyjen standardien mukaisesti. Kolmanneksi kirjoittaja rajoittaa naisten mahdollisuutta toimia seurakunnallisissa viroissa. Kirjoittajan mukaan seurakunta on Jumalan huonekunta, jossa jokaisen jäsenen tulee käyttäytyä oman yhteiskunnallisen statuksensa mukaisesti. Näin ollen kirjoittaja asettaa niille, jotka pyrkivät seurakunnallisiin virkoihin, vaatimukset, jotka vain ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvat kristityt voivat täyttää. Viranhaltijoiden tulee olla talonomistajia, koulutettuja ja nauttia kunnioitusta yhteiskunnassa. Merkittävä osa naisista rajautuu näiden kriteerien johdosta virkojen ulkopuolelle. Vain harvat naiset olivat itsenäisiä ja niin varakkaita, että heillä oli oma huonekunta johdettavanaan. Kirjoittaja kuitenkin hyväksyy tällaiset naiset seurakunnallisiinkin tehtäviin: hän mainitsee naisdiakonit ja naisvanhimmat. Kirjoittaja uskoo vakaasti, että kreikkalais-roomalaisen yhteiskunnan hierarkia on sopusoinnussa kristillisen sanoman kanssa. Johtopäätökseni onkin, että seurakunnan jäsenille osoitetut käytösvaatimukset olivat ympäröivän yhteiskunnan sosiaalisen järjestyksen mukaisia. Naisten seurakunnallista vaikutusvaltaa rajoitettiin, koska vapaampi käytös ei olisi ollut yhteiskunnallisesti hyväksyttävää.

Ennaltamäärätty kääntymys: Predestinaatio ja vapaan tahdon ongelma Jonathan Edwardsin teologiassa

Tämän tutkielman tehtävänä on ollut selvittää onko ihmisellä vapaata tahtoa Jonathan Edwardsin mukaan. Lähteenäni minulla on ollut Edwardsin Freedom of the Will -teos sekä Miscellaneous- sarjasta Concerning the Divine Degrees -kirjoitus. Metodina minulla on ollut systemaattinen analyysi. Edwardsin taustana oli puritanismi. Esimerkiksi sakramenteilla ei ollut puritanismin piirissä samaa ratkaisevaa merkitystä uskon synnyttäjänä ja ylläpitäjänä kuin perinteisissä kristillisissä kirkoissa oli ollut. Puritanistien keskeinen armonväline oli saarna. Saarnalla pyrittiin vaikuttamaan ihmisen tahtoon antamalla rationaalisia perusteita Raamatun pelastustapahtumasta. Tämä on nähtävissä myös Jonathan Edwardsin teologiassa. Deismi ja valistus vaikuttivat myös Edwardsin aikaiseen ajatteluun voimakkaasti. Edwardsin Berkeleytä muistuttava idealismi kuitenkin takasi sen, että Jumala ei irronnut maailmasta vaan oli kaikessa koko ajan läsnä. Erityisesti Locke Newtonin luonnontieteiden filosofina vaikutti Edwardsin filosofiseen ajatteluun tahdon vapaus -kysymyksen osalta. Edwards pyrki Locken ja Newtonin avulla puolustamaan perinteistä kalvinistista kristillisyyttä. Tämän kilpailijaksi puritanismin piirissä oli tullut ajan henkeen sopiva järkiperäinen arminiolaisuus, joka edusti myös anti-revivalismia. Tähän arminiolaisuuteen liittyi perinteisistä kristillisistä opeista luopuminen. Tämä arminiolaisuus oli kehittynyt antropologisempaan suuntaan Remonstranssin ajoista korostaen ihmisen vapaita tahdon akteja. Näin ihminen pystyi päättämään uskoiko hän vai ei. Edwardsille usko ja pelastuminen perustuivat Jumalan valintaan, jossa kolmiyhteinen Jumala otti ihmisen yhteyteensä. Tämä kääntymys ilmeni kommuuniona ja uniona Kristuksen kanssa. Edwardsin ajattelua tahdon vapauden osalta avaa kompatibilismi. Kompatibilismin mukaan ennaltamäärääminen ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa, vaan päinvastoin sen lähtökohta ja perusta. Kääntymissä olemme eri näkökulmista täysin passivisia ja täysin aktiivisia. Kompatibilismin myötä Edwardsin kirjoitusten pohjalta pystytään johtamaan ennalta määrätty uskonratkaisu. Myöhemmin Edwardsin seuraajat New Lights harppasivat ironisesti arminiolaiseen suuntaan korostaen juuri uskonratkaisua. Vaikka Jumalalla on sanan varsinaisessa merkityksessä vapaa tahto, niin silti Hän toimii välttämättä pyhästi. Samoin Jeesus Kristus on linkkinä ihmisten välttämättömälle, mutta vastuulliselle toiminnalle. Jeesuksen valinta on kaikkien pyhien valinnan perusta. Ne, jotka Jumala hylkää helvettiin saavat oikeudenmukaisen rangaistuksen, koska Jumala rankaisee heissä itsessään olevaa pahaa. Se, miksi Jumala valitsee toiset ja hylkää toiset, kuuluu Jumalan salattuun tahtoon. Jumalan ilmoitetun tahdon mukaan Hän tahtoo kaikkien pelastuvan. Arminiolaiset hylkäävät ennaltamääräämisen, mutta hyväksyvät ennalta tietämisen. Edwardsille nämä ovat sama asia. Edwardsin mukaan välttämättömyys ei ole ristiriidassa vapauden kanssa. Luonnollisella ja moraalisella välttämättömyydellä on yhteys. Arkikielessä moraalista välttämättömyyttä ei oleteta. Koko tahdon vapaus -kysymys on pitkälti kielellinen. Arkikielessä ja filosofisessa kielessä on ero. Tahto ei ole agentti, joka voi valita itsenäisesti. Vapaus on ihmisen, ei tahdon ominaisuus. Siksi kysymys tahdon vapaudesta tulisi esittää onko ihminen vapaa. Edwards ja arminiolaiset ymmärtävät vapauden eri tavoin. Edwardsin mukaan tahdolla on oltava alku, eikä tahto voi koskaan arminiolaisten tavoin neutraali. Arminiolaiset hylkäävät perisyntiopin klassisessa merkityksessä, mistä seuraa erilainen lähtökohta. Sellaisena kuin arminiolaiset esittävät vapaan tahdon, meillä ei sitä Edwardsin mukaan ole. Vaikka kaikki tapahtuu Edwardsin mukaan välttämättä, niin silti olemme vastuullisia moraalisia agentteja.

Kiirastorstai-ilta yläsalissa : Kirkon viestintä pääsiäiseen valmistavissa jumalanpalveluksissa Leif Åbergin viestintäajattelun mukaan

Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää Leif Åbergin viestintäajattelun valossa, miten Suomen evankelis-luterilainen kirkko viestii pääsiäiseen valmistavien jumalanpalvelusten otsikoissa, pyhäpäivän kuvauksissa ja evankeliumiteksteissä. Åbergin tulosviestinnän mallissa perustoimintojen tuki on viestinnän tärkein tehtävä. Se on viestintää, jonka avulla asiat saadaan sujumaan. Jumalanpalveluksen otsikko ja päivän kuvaus antavat mahdollisuuden tarvittaessa kertoa jumalanpalveluksen kulusta, vaikkakin otsikko ja päivän kuvaus ovat lähinnä materiaalia liturgille. Useimmiten päivän kuvaus kertoo ja kehottaa seurakuntaa ajattelemaan tai uskomaan tietyllä tavalla. Toinen Åbergin tulosviestinnän mallin ulottuvuus on informointi. Yhteisö tarvitsee tiedon siitä, mitä sille tapahtuu juuri nyt ja tulee tapahtumaan. Erityisesti syvän paastonajan jumalanpalveluksiin valitut tekstit valmistavat tulevaan ja antavat välineitä kohdata haasteita. Otsikot ja päivän kuvaukset ovat viestinnän kannalta selvästi niukempia, hiljaisella viikolla vain ydintapahtuman toteavia otsikoita. Joinakin pyhinä kirkko menee informoinnissaan pitkälle ja kertoo tapahtumien lopputuloksen. Silloin se vie kuulijalta mahdollisuuden omaan tulkintaan ja oivallukseen. Kolmas tulosviestinnän mallin elementti on kiinnittäminen. Kiinnittäminen on kirkon tapauksessa vuosituhansien perspektiivissä onnistunut. Kirkko on onnistunut luomaan maailmanlaajat symbolit ja niille merkityksen, joka joka kantaa kirkon keskeistä sanomaa ja joita vahvistetaan jokaisessa jumalanpalveluksessa. Kristittyjen yhteisö kautta maailman hyväksyy ehtoollisenvieton koodin ja siihen liittyvät merkit, leivän ja viinin. Neljäs Åbergin tulosviestinnän mallin elementti on profilointi. Se on yhteisökuvan pitkäjänteistä rakentamista ja sisältää yhteisön perusviestit. Jumalanpalvelukset viestivät kirkon ydinsanomaa, mutta tutkimusaineistoon kuuluvien pyhien otsikoiden ja kuvausten ja evankeliumitekstien välillä on ristiriitoja. Ymmärrettävyys on viestinnän onnistumisen kannalta oleellinen tekijä. Kirkko käyttää monissa pyhän otsikoissa ja kuvauksissa Raamatun kieltä ja evankeliumien tapahtumien aikaan sijoittuvia mielikuvia. Ymmärrettävämpää viestintää olisi käyttää kuulijoiden elämänpiiriin kuuluvia kuvia. Vuorovaikutteisuus on viestinnän tehokkuuden näkökulmasta merkittävä tekijä. Kysymysten ja vastausten – kommunikaation – myötä sanoma tavoittaa vastaanottajan tehokkaammin. Monet kirkon valitsemat evankeliumitekstit kuvaavat vuorovaikutteisia tilanteita, mutta otsikot ja päivän kuvaukset eivät rohkaise jumalanpalveluksen toimittajia ja seurakuntaa pohdintaan ja vuorovaikutukseen.

Kohtaamisia Santiagon tiellä pyhiinvaellus matkana ja spirituaalisena kokemuksena

Pyhiinvaellustutkimuksen tavoitteena on kuvata, analysoida ja ymmärtää pyhiinvaeltajien kokemuksia ja erityisesti spirituaalisia tai sellaisiksi tulkittuja kokemuksia. Tutkimuskysymys voidaan muotoilla myös kysymällä, missä on vaeltajien mahdollisesti kokema pyhiinvaelluksen pyhä . Pyhiinvaellus suuntautuu Santiago de Compostelan kaupunkiin. Kuvattu pyhiinvaellusreitti alkaa Ranskan ja Espanjan rajalta ja kulkee Espanjan luoteiskulmassa noin 800 kilometrin päässä olevaan määränpäähän. Tutkimuksen aineistona on sähköpostikyselyn vastaukset, jotka on saatu kahdeltakymmeneltäkahdelta keväällä 2006 Santiagoon jalkaisin vaeltaneilta pyhiinvaeltajilta. Tutkimusaineistona ovat myös tutkijan omat havainnot ko. pyhiinvaellukselta. Tutkijan havainnoista on kirjoitettu kuvaus Santiagon tien pyhiinvaelluksesta ja matkan arkisista käytännöistä. Sähköpostikyselyn vastaukset, vaeltajien spirituaaliset kokemukset, on analysoitu laadullista sisällön analysointia käyttäen. Kuudesta vastauksesta on kirjoitettu myös pyhiinvaeltajan henkilökohtainen tarina. Narratiivisuus, kerronnallisuus, on tässä tutkimuksessa yksi tapa esittää, kuvata ja ymmärtää tutkimustuloksia. Tutkimus on liitetty fenomenologiseen viitekehykseen. Spirituaalisia kokemuksia on lähestytty mm. pyhiinvaellustradition, pyhän käsitteen ja uskonnollisten kokemusten näkökulmasta. Spiritualiteetin käsitettä ja spirituaalisen kokemuksen kuvaamisen mahdollisuuksia on myös pohdittu tutkimuksessa. Pyhiinvaelluksen spirituaaliset kokemukset on tutkimusraportissa jaoteltu seitsemään ryhmään: kävely, ihmiset, vapaus, luonto, rukous, kirkot ja Santiago. Lisäksi on esitetty matkaan lähdön motiiveja sekä pyhiinvaelluksen vaikutuksia elämässä. Käveleminen oli pyhiinvaelluksen ydinkokemus. Käveleminen mahdollisti meditaation tai rukoilemisen. Se aiheutti myös kärsimystä ja oli keskeinen ihmisiä yhdistävä teema. Pyhiinvaellus irrotti ihmiset erittäin hyvin arjen rutiineista ja jokapäiväisestä normaalista elämästä. Pyhiinvaelluksella vapauden tunne olikin merkittävä spirituaalinen kokemus ja ajan käsitys saattoi saa uuden ulottuvuuden. Luonto näyttäytyi merkittävänä spirituaalisen innoituksen lähteenä ja usein myös yksinolon paikkana. Kaikki pyhiinvaeltajat vierailivat kirkoissa ja katedraaleissa ja useimmat myös messuissa ja pyhiinvaeltajille järjestetyissä rukoushetkissä. Pyhiinvaelluksen uskonnollinen ulottuvuus oli kaikille läsnä myös Santiagon messussa. Kristillinen tulkintakehys kokemuksille oli koko ajan pyhiinvaeltajalle tarjolla. Kuitenkaan Santiagon vaellukseen ei välttämättä liittynyt mitään omaa spirituaalista kokemusta. Pyhiinvaelluksen merkittävät spirituaaliset kokemukset liittyivät yhteisöllisyyteen ja jaettuihin kokemuksiin. Tyypillinen moderni pyhiinvaeltaja etsi itseään pyhiinvaelluksella. Yllätyksekseen hän saattoi löytää jotain silloin kun hän antautui avoimeen vuorovaikutukseen toisten ihmisten kanssa. Lähes kaikki tutkimuksen osallistuneet pyhiinvaeltajat pitivät hyvin tärkeänä toisia pyhiinvaeltajia ja sitä, mitä he saivat toisilta ihmisiltä. Pyhiinvaellusta leimaa poikkeuksellisen avoin vuorovaikutus ja elämän jakaminen. Pyhiinvaellukseen liittyy monia individualistisia piirteitä. Spirituaalisten kokemusten näkökulmasta individualismi ei kuitenkaan saa tukea tutkimuksesta, koska yhteisöllisyys näyttää niin merkittävältä spirituaalisten kokemusten kannalta. Pyhiinvaelluksen yhteisöllisyys on avointa, vapaaehtoista ja usein myös hetkellistä. Moderni pyhiinvaeltaja näyttää uskovan enemmän omiin kokemuksiinsa ja myös toisten kokemuksiin kuin minkään kirkon opilliseen auktoriteettiin.

"Mikä ihana kuva: isä, äiti ja lapset Herran työssä" : Lähetystyöntekijöiden perhe-elämä Kiinassa 1910- ja 1920-luvuilla

Tutkimukseni käsittelee Suomen Lähetysseuran Kiinan-työssä olleita perheitä vuosina 1915–1928. Enemmistö tuolloin SLS:n lähetystössä olleista läheteistä oli perheellisiä, ja perheiden elämäntilanteet lähetyskentällä vaikuttivat koko SLS:n yhteisön työmahdollisuuksiin. Tutkimukseni kohdehenkilöt ovat Signe ja Väinö Kantele sekä Inkeri ja Toivo Koskikallio perheineen, ja he edustavat sitä kokonaisuutta, jonka perheelliset lähetit Kiinassa muodostivat. Tutkin pro gradu -työssäni, millaista lähetystyöntekijöiden perhe-elämä oli lähetyskentällä. Kysyn myös, miten lähetystyö vaikutti perheeseen, ja miten perhe vaikutti lähetystyön tekemiseen. Lisäksi selvitän, miten kiinalainen kulttuuri vaikutti lähettiperheiden elämään. Tutkimukseni tärkeimmät lähteet ovat Signe Kanteleen kirjeet omaisilleen sekä Inkeri Koskikallion kirjeet ja päiväkirjat. Lähetyshistoriaa ei ole aiemmin tutkittu perheen näkökulmasta, joten tutkimus on hyvin aineistolähtöinen. Tärkeimpään käyttämääni kirjallisuuteen kuuluvat SLS:n Kiinan-työn historiaan sekä naislähetystyöntekijöihin liittyvät tutkimukset. Lähetystyöntekijät solmivat Kiinassa keskenään useita avioliittoja. Jotkut läheteistä olivat avioituneet jo Suomessa. SLS:n johtokunta kontrolloi lähettien avioliittoja ja myös perheiden lapsia, joten perhe ei ollut pelkästään lähettien yksityisasia. 1910- ja 1920-luvut olivat erityisen lapsirikasta aikaa, mikä vaikutti merkittävästi SLS:n Kiinan-yhteisön toimintaan. Joihinkin perheisiin oli syntynyt lapsia jo Suomessa ja lähetyskentällä perheisiin syntyi tutkimusajankohtana 26 lasta. Monet lähettiperheiden haasteista liittyivät lähetystyön ja perhe-elämän yhdistämiseen. Perheenäideillä oli vahva lähetyskutsumus, mutta raskaudet, synnytykset ja elämä pienten lasten kanssa rajoittivat naisten työskentelymahdollisuuksia ja aiheuttivat rooliristiriitoja. Perheen arjessa haasteena oli myös perheenisän poissaolo lähetystyöhön liittyneiden matkojen takia. Erityisesti tuolloin korostui lähetysasemalla asuneiden muiden suomalaisten läsnäolon tärkeys, vaikka SLS:n yhteisön tiiviys myös rajoitti perheiden yksityisyyttä. Perhe-elämällä oli SLS:n tuki, sillä monien muiden protestanttisten lähetysseurojen tavoin SLS kannusti perheellisiä lähettejään hyödyntämään perhettään evankelioimistyössä ja toimimaan kristityn perheen esimerkkinä paikallisille. Perheen esimerkillisyyteen kannustamisesta huolimatta Suomen Lähetysseura oli virallisissa julkaisuissaan vaitonainen perhetapahtumien vaikutuksesta työhön lähetyskentällä. Työn tukijat haluttiin vakuuttaa työn häiriöttömyydestä, vaikka todellisuus Kiinassa oli ajoittain toinen. Perheenäitien ja lasten sairastelut pakottivat perheenisiä välillä vähentämään tai lopettamaan työskentelyä. Lähetit myös menettivät Kiinassa lapsia ja puolisoita, mikä luonnollisesti vaikutti lähettiyhteisön toimintaan. Suomalaisvanhemmat kokivat perhe-elämän kiinalaisen kulttuurin keskellä ajoittain haasteelliseksi. Ristiriitatilanteita aiheuttivat kiinalaisten erilaiset elintavat ja esimerkiksi suomalaisten mielestä kyseenalainen lastenhoito- ja kasvatuskulttuuri. Suomalaisperheiden elämä Kiinassa oli joiltain osin samanlaista kuin heidän aikakautenaan Suomessa, mutta lähetystyö ja kiinalainen kulttuuri toivat siihen oman erikoisleimansa. Elämä perheenä lähetystyössä sisälsi paljon ulkoapäin tulleita ja sisäisiä haasteita. Lähetit kertoivat näistä haasteista, mutta korostivat myös vahvaa hengellistä kutsumustaan, tyytyväisyyttään elämäänsä sekä perheensä onnellisuutta.

Ihmisen kokoinen tehtävä : Tutkimus lähetysharrastuksesta ja lähetyskasvatuksesta Opiskelijain Lähetysliitossa (OL)

Tutkimus koskee lähetystyöhön liittyvää vapaaehtoistyötä lähetysharrastuksen ja lähetyskasvatuksen ilmentäjänä. Tutkimuskontekstina on kristillinen opiskelijajärjestö Opiskelijain Lähetysliitto (OL). Tutkimuskysymykset ovat: Millainen lähetysharrastuksen konteksti OL on ollut vuosina 1972–2000? Millaista on OL:n antama lähetyskasvatus? Miksi nuorena aikuisena on toteutettu lähetysharrastusta OL:ssä? Miten tavoitteisuus ja intentionaalisuus ilmenevät OL:n vapaaehtoisilla? Tutkimusaineistona ovat OL:n arkisto- materiaalista toimintakertomukset ja jäsenanomukset, sekä haastattelut, joihin osallistuivat vuosien 1972–2000 kaikki 25 OL:n entistä puheenjohtajaa. Haastatteluista 20 oli teemahaastattelua ja viisi suoritettiin sähköpostitse. Arkisto- ja haastatteluaineisto analysoitiin laadullisella ja määrällisellä sisällönanalyysillä aineisto- ja teorialähtöisesti. Analysoinnin apuna käytettiin Atlas-ti ja Excel-tietokoneohjelmia. Tutkimuksen uskonnon- pedagogisina lähtökohtina ovat tilannesidonnainen oppimiskäsitys, erityisesti Laven ja Wengerin (1999) teoria sekä tavoitteisuuden ja intentionaalisuuden käsitteet Kansasen (1981, 2004) määritteleminä. Analysointirunkona koetellaan kasvatusmenetelmien yhteydessä Jonassenin (1995) mielekkään oppimisen kriteereitä ja osallistumissyiden kohdalla Yeungin (2004) vapaaehtoismotivaation mallia. Arkistoaineiston analyysi osoitti, että OL järjestönä muistuttaa seurakuntien lähetystoimintaa toimintaan osallistuvien määrien ja toimintamuotojen osalta, mutta poikkeaa siitä jäsenistön ikärakenteen puolesta. Haastatteluaineiston pohjalta tutkimuksessa luotiin OL:n lähetyskasvatuksen malli, jossa OL esiintyy oppimis- ympäristönä arvomaailman, kasvatustavoitteiden ja kasvatusmenetelmien näkökulmista. OL:n arvomaailmaa kuvaa post-moderni sekä-että -eetos, mikä näkyy ekumeenisena kristillisyytenä sekä kokonaisvaltaisena lähetyskäsityksenä. OL:n lähetyskasvatuksen mallin ytimen muodostavat tavoitteet. Päätavoitteena on lähetys- harrastuksen synty ja syveneminen, jonka alatavoitteita ovat: lähetyskipinän syttyminen, lähetysidentiteetin kehittyminen ja lähetystyöstä vastuunkantaminen jo nyt. Päätavoite sisältää siten emotionaalisen, kognitiivisen ja pragmaattisen ulottuvuuden. Sivutavoitteista horisontaalisia ovat omaan yhteisöön ja globaaliin maailmaan sosiaalistuminen, vertikaalisia taas ovat kristillisen spiritualiteetin kehittyminen ja uskonnollisen toiseuden kohtaamisen oppiminen. Pää- ja sivutavoitteet kuuluvat yhteen, sillä sivutavoitteiden tarkoitus on tukea päätavoitteen toteutumista. Tutkimus esittää, että tavoitteet kuvaavat yleisemminkin lähetyskasvatuksen tavoitteita, ja että niiden kautta voidaan hahmottaa lähetyskasvatuksen suhdetta missiologiaan ja piirteitä uskontokasvatuksen alueena. Mielekkään oppimisen kriteereistä tärkeimmiksi nousivat kontekstuaalisuus ja transfer. Kontekstuaalisuus merkitsi esimerkiksi lähetystyön konkreettista tukemista. Sen sijaan eri kulttuurien ja uskontojen konteksteissa lähetystyön tekemiseen tutustuminen tapahtui lähinnä asiantuntijaluennoilla. Kriteerien parempaan toteutumiseen havaittiin tarvittavan tiedostavampaa ohjausta ja tavoitteiden hahmottamista OL:n vastuunkantajien, asiantuntijoiden ja osallistujien parissa. OL:ään osallistumissyyt olivat haastatteluaineistossa yhtä moninaisia kuin muissakin vapaaehtoistyön tutkimuksissa, ja toisaalta niissä korostuivat nuorille ja nuorille aikuisille tyypilliset piirteet. Vertailemalla painotuksia Yeungin ja OL:n lähetyskasvatuksen mallien kautta muodostettiin OL:ään liittyvät lähetysharrastuksen orientaatiot, joita ovat: oman spiritualiteetin kehittäminen, yhdessä tekeminen, yhteisön kehittäminen ja lähetysprofessio. Orientaatiot ilmentävät lähetysharrastuksen vertikaalisesti ja horisontaalisesti sekä ulos- ja sisäänpäin suuntautuneita elementtejä. Tutkimuksen mukaan vahvasti sitoutuneilla vapaaehtoisilla näyttää olevan selkeä käsitys kasvatustoiminnan tavoitteisuudesta. Intentionaalisuudessa havaittiin eroja sekä sisällössä että määrässä. Osalle kasvatukselliset päämäärät ovat olleet vahvemmin osana vapaaehtoistyötä, kun taas osalla painopiste on ollut enemmän omassa osallistumisessa. Paljon intentionaalisuutta ilmeni yhteisön kehittämisen orientaatiossa. Lähetysprofession orientaatiossa tuotiin esille evankeliointia ja/tai lähetyskasvatusta sekä OL:ssä että OL:n ulkopuolella. Avainsanat: lähetysharrastus, lähetyskasvatus, lähetystyö, vapaaehtoistyö, opiskelijajärjestö

Naiset, luonto ja uskonto : Ekofeministinen lähestymistapa uskontotieteessä

Tutkielmassa tarkastellaan ekofeminismiä ja sen tarjoamia mahdollisuuksia uskonnollisten luontodiskurssien tutkimiselle. Ekofeminismi on saavuttanut Suomessa yllättävän vähäistä kiinnostusta siitäkin huolimatta, että sekä feministisellä tutkimuksella että toisaalta uskontoekologialla on jalansijansa suomalaisessakin uskontotieteessä. Tutkielman tehtävänä onkin osaltaan paikata tätä tyhjiötä ja paitsi esitellä keskeisiä ekofeministisiä teorioita, niin myös näiden pohjalta kehitellä uudenlaista näkökulmaa uskontotieteelliseen, ihmisen ja luonnon suhdetta koskevaan tutkimukseen. Metodologisena viitekehyksenä tutkielmassa on käytetty sekä van Dijkin kriittisen diskurssianalyysin että Chris Weedonin kuvaileman jälkistrukturalistisen teorian perusperiaatteita, vaikkei diskurssianalyysi olekaan tutkielman pääasiallinen tavoite. Vaikka tutkielmassa sitoudutaan avoimesti ekofeministiseen projektiin, on näkökulma myös käytettyyn tutkimuskirjallisuuteen kriittinen: yhtäältä ekofeminististä näkökulmaa esitetään vaihtoehdoksi ns. perinteisille uskonnontutkimuksen teorioille, toisaalta tarkastellaan itseään ekofeminismiä ja sen lähtökohtia itsekriittisesti. Tutkielmassa käytetty uskonnon määritelmä nojaa Clifford Geerzin määritelmään uskonnosta symbolijärjestelmänä, joka osaltaan muokkaa yhteiskunnallista järjestystä sekä yhteiskunnan jäsenten syvimpiä arvoja ja asenteita. Näin nähtynä uskonnolla on tärkeä asema myös luontodiskurssien muodostamisessa ja ylläpitämisessä, eikä sitä näin ollen ole syytä jättää ekofeministisen tarkastelun ulkopuolelle. Ekofeminismi on 1970-luvulla syntynyt feminismin haara, jonka perustana on ajatus, että kaikki alistamisen muodot ovat verkkomaisessa suhteessa toisiinsa ja niiden taustalla toimivat samat mekanismit, oli kyseessä sitten rotuun, luokkaan, sukupuoleen tai lajiin perustuva sortaminen. Sorron taustalla toimivan ideologian ydin on käsitys järjen vallasta luonnon yli, jolloin alistetut ryhmät sekä naisellistetaan että naturalisoidaan. Tämän käsityksen perustan muodostavat länsimaista ajattelua jäsentävät dualismit kuten järki/tunne, mies/nainen, mieli/ruumis, yhteiskunta/luonto. Myös ympäristökriisin katsotaan nousevan näistä dualismeista, joten niiden tarkastelu, esiinkaivaminen ja purkaminen ovat yksi tärkeä osa ekofeminististä projektia. Näin ollen myös tässä tutkielmassa on kiinnitetty erityishuomio dualismeihin käyttäen apuna Val Plumwoodin teoriaa dualistisista mekanismeista ja toisaalta Karen Warrenin teoriaa dualismeihin nojaavasta herruuden logiikasta. Tutkielmassa luodaan myös katsaus länsimaisen, dualismeille pohjaavan luontosuhteen syntyyn niin filosofiassa, tieteessä kuin kristinuskossakin siten, kuin se ekofeminismin parissa yleisesti käsitetään. Tutkielmassa keskitytään kahteen ekofeministiseen pääsuuntaukseen, materiaaliseen ja kulttuuriseen ekofeminismiin. Näistä ensimmäisen taustalla ovat erilaiset sosialistiset ja marxilaiset teoriat: painotus on biologisesti ja sosiaalisesti sukupuolittuneessa työn jakautumisessa sekä naisen asemassa uusintavan työn tekijänä ja välittäjänä kulttuurin ja luonnon välissä. Kulttuurinen ekofeminismi puolestaan näkee ongelmien juuret enempi kulttuurisina, jolloin pääpaino on patriarkaalisen kulttuurin tavassa väheksyä kaikkea feminiiniseksi luokiteltua ja siten sekä naisia että luontoa. Tutkielmassa nämä kaksi näkökulmaa yhdistetään, sillä symbolis-materiaalisen sortokäsityksen mukaisesti huomio tulee kiinnittää yhtä lailla sorron materiaaliseen kuin kulttuuriseenkin puoleen. Tämän yhdistämisen tuloksena muodostuu uudenlainen näkökulma: ekofeministinen holismi. Ekofeministisen holismin teorian juuret ovat paitsi yllä mainituissa ekofeminismin muodoissa, niin myös pyrkimyksessä ylittää ekofeministisen ajattelun sisäiset dualismit. Teoria nojaa yhtäältä ns. ekologiseen hoivaetiikkaan ja toisaalta ajatukseen ekologisesta holismista: kokonaisuus hahmotetaan osiensa kautta, ja pääpaino on erilaisten suhteiden verkkomaisessa ymmärtämisessä. Huomio kiinnitetään yhtä lailla materiaaliseen kuin diskursiiviseenkin todellisuuteen, sillä valtarakenteet muotoutuvat näiden kahden vuorovaikutuksesta. Ekofeministinen holismi tarjoaakin uskonnollisten luontodiskurssien kriittiseen tarkasteluun monipuolisen näkökulman, jonka avulla on mahdollista paljastaa näiden diskurssien taustalla vaikuttavia dualistisia rakenteita samalla, kun huomioidaan myös näiden rakenteiden materiaaliset ja sosiaaliset vaikutukset. Kasaantuvien ekologisten ja sosiaalisten ongelmien edessä tällainen näkökulma puoltaa paikkaansa myös uskontotieteessä. Avainsanat: ekofeministiset teoriat - länsimainen luontosuhde - dualismit - ekologinen holismi - ekologinen hoivaetiikka - uskonnollinen luontodiskurssi

Elämää syövän kanssa : Narratiivinen tutkimus henkisen ja hengellisen tuen merkityksestä syöpää sairastavalle

Cancer diseases are considered to be relatively common among the Finnish population, every fourth Finn has been affected by cancer in their lifetime. Around 24,000 new cases of cancer are diagnosed each year in Finland. According to the estimations, about half of all diseased will recover. This research examines cancer patients experiences and needs for mental and spiritual support. This paper answers questions what kind of support cancer patients were given after the diagnosis and how did they felt about it. My research was conducted by thematic interviews (N=7) with cancer patients and letters (N=13). To analyze I used narrative holistic-content analysis and holistic analysis of form. Narrative holistic-content analysis consists of reading the material and writing down common points, themes and deflections. By using holistic analysis of form, I observed changes and turning points in one s story of life. Then I could graphically show the emotional changes in the cancer patients life. By rereading the material, examining and comparing it, I was able to build different categories. After defining these categories (Longing, Supported, Individualists, Believers) I reread the interviews in terms of which category it belonged to. I chose one story from each category to represent the whole group. This so-called central story was complemented by other stories from the same group. Analysis enables to define a type story from each group, they were examples of the various ways of reacting about support that they were giving or not having the support that were needed. The stories reflect the participants feelings about support they were given but some cases feeling rejected.

Päästä meidät pelosta : hengellinen väkivalta uskonnollisissa yhteisöissä

Tässä tutkielmassa tarkasteltiin pitkäkestoisen hengellisen väkivallan esiintymistä uskonnollisissa yhteisöissä sekä yhteisöjen jäsenten että ryhmien hengellisten auktoriteettien kautta. Tutkielmassa tutkittiin sitä, millaisissa muodoissa ja miksi pitkäkestoista jopa vuosikymmeniä kestävää mielenhallintaa, manipulointia ja kontrollointia ilmeni uskonnollisten yhteisöjen vallankäytössä. Lisäksi analysoitiin kyseisten yhteisöjen vallankäyttäjien profiileja ja selvitettiin heidän auktoriteettiasemaansa suhteessa yhteisön jäseniin. Tutkimus toteutettiin sähköpostihaastatteluina. Aineistoa kerättiin lehti- ja Internet-ilmoitusten avulla. Ensisijaisena tutkimusaineistona oli 49 kirjettä. Kirjeitä saapui yhteensä 17 eri yhteisöstä. Informantteina oli sekä lahkoistaan irtautuneita että yhä mukana olevia jäseniä. Yhtä yhteisöä lukuun ottamatta vastaukset saapuivat kristillisistä tai kristillisperäisistä yhteisöistä. Primääriaineiston lisäksi tutkimuksessa käytettiin jonkin verran erilaisiin uskonnollisiin yhteisöihin kuuluneiden henkilöiden elämäkerrallisia teoksia sekä muutamia lainauksia tutkimuksen teemoihin liittyviltä Internet-sivustoilta. Työn viitekehyksenä käytettiin Hannu Lauerman kokoamaa yhteenvetoa uskonnollisten lahkojen vaarallisiksi katsotuista piirteistä. Lauerma muotoili kyseisen aineiston Uskontojen uhrien tuki ry:n luettelon pohjalta täydentämällä sitä omilla havainnoillaan sekä muista lähteistä saaduilla esimerkeillä. Lisäksi työssä käytettiin Suomen Mielenterveysseuran työryhmän laatimaa luetteloa uskonnollisten yhteisöjen eettisistä periaatteista. Väljästi käytettynä teoreettisena viitekehyksenä sovellettiin Leon Festingerin kognitiivisen dissonanssin teoriaa. Festingerin teorian pääsisältönä oli toteamus, että ihminen pyrkii tasapainoon ja välttämään ristiriitaa karttamalla tai vähättelemällä sitä aiheuttavia ihmisiä, tapahtumia, asenteita ja informaatiota. Analyysiluvut jakautuivat kolmeen aihepiiriin. Ensimmäisessä tulosluvussa käsiteltiin kontrollointia ja jäsenten manipulointia käytöksen, ajatusten, tunteiden sekä informaation kautta. Toisessa tulosluvussa kuvattiin auktoriteetin alaisuudessa elämistä ja nostettiin esille teemoja, joiden kautta manipuloinnin esiintyminen informanttien yhteisöissä selkeimmin näkyi. Kolmas tulosluku keskittyi yhteisöjen vallankäyttöön sekä anonyymin auktoriteetin että yhteisöjen näkyvien vallanpitäjien kautta. Aineistosta oli selvästi havaittavissa, että pitkäkestoista uskonnollisten yhteisöjen säännöistä ja oppirakenteista lähtöisin olevaa kontrollointia ja manipulointia esiintyi jokaisen informantin kirjeessä. Osassa yhteisöjä kontrollointia oli vain pienessä sektorissa kun se toisissa kattoi lähes kaikki elämän alueet. Kontrolloinnin välineitä olivat syyllistäminen, pelottelu sekä opit, joiden kyseenalaistaminen tuotti jäsenille ahdistavia ristiriitaisia kokemuksia. Leon Festingerin teoriaa soveltamalla voitiin havaita, että tarkoituksella tai tarkoituksettomasti luodut oppirakenteet olivat tehokas väline yksilön sitomiseksi kontrolloivaan yhteisöön. Informanttien joukossa oli useita henkilöitä, jotka kokivat syvää ahdistusta yhteisöissään. Osa informanteista havaitsi ryhmän harjoittaman mielenhallinnan vasta yhteisöstä irtauduttuaan. Jotkut eivät kyenneet pelkojensa takia irtautumaan lahkosta, vaikka oireilivat psyykkisesti ja pahimmassa tapauksessa heillä oli jopa itsetuhoisia ajatuksia. Yleisesti informantit olivat sitä mieltä, että hengellistä väkivaltaa harjoittavien yhteisöjen aktiivijäsenet eivät kyenneet näkemään ongelmia. Sen sijaan irtautuneita syyllistettiin, painostettiin ja tuomittiin.

Martta vai Maria? : Aktiivisen ja kontemplatiivisen välinen suhde Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa.

Tämän tutkimuksen tarkoitus on selvittää millainen suhde käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” välillä vallitsee 1200- ja 1300-lukujen taitteessa eläneen saksalaisen teologin Mestari Eckhartin mystiikanteologiassa. Lisäksi on tarkoitus selvittää mitä tuon suhteen kautta on mahdollista paljastaa Eckhartin mystiikanteologiasta laajemmin. Tutkimuksen metodi on systemaattinen analyysi ja päälähteinä käytetään Eckhartin saksankielisiä saarnoja. Erityisesti analysoidaan Eckhartin Martta-Maria -perikooppia (Lk.10:38–42) käsitteleviä saarnoja Pr.86 ja Pr.2. Lisäksi lähteinä käytetään muita Eckhartin saksankielisiä saarnoja ja muuta tuotantoa siinä määrin kuin niiden mukaan ottaminen auttaa paremmin ymmärtämään saarnojen intentioita. Jo ensimmäisistä kristillisistä vuosisadoista lähtien Luukkaan evankeliumin kertomus Martasta ja Mariasta on ollut aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän locus classicus. Siksi tutkimuskysymykseen vastaamiseksi on valittu juuri Eckhartin sitä käsittelevät saarnat. Itse tutkimuskysymyksen valintaan on vaikuttanut puolestaan se, että Eckhart tulkitsee perikooppia häntä edeltävästä tulkintatraditiosta selvästi poikkeavalla tavalla ja nostaa Martan sisaruksista edistyneemmäksi. Tutkimus etenee seuraavalla tavalla. Luvussa 2 avataan käsitteiden ”aktiivinen” ja ”kontemplatiivinen” sisältöä sekä käsitellään kysymystä siitä miten niiden välistä suhdetta on kirkon historiassa tulkittu. Se tapahtuu esittelemällä kolme keskeistä tulkintalinjaa: normaalikirkollinen, monastinen ja mendikanttisääntökuntien tulkinta. Luvussa 3 käydään läpi Eckhartin elämää, tuotantoa ja harhaoppisuustuomiota sekä hänen teologiansa keskeisiä jäsentäviä periaatteita. Koska Eckhart on suomalaiselle yleisölle verrattain tuntematon teologi, aihetta käsitellään hieman laajemmin kuin pro gradu -tukielmassa on yleensä tapana. Luvussa 4 perehdytään Martta-Maria -perikooppiin ja sen pitkään tulkintahistoriaan. Luvussa 5 analysoidaan Eckhartin saarna Pr.86, luvussa 6 Pr.2. Luvussa 7 tutkimuksen tulokset kootaan yhteen. Eckhartin saarnoja analysoimalla paljastuu, että hän tulkitsee aktiivisen ja kontemplatiivisen elämän suhteen häntä edeltävästä traditiosta poikkeavalla tavalla. Eckhartia edeltävänä aikana kontemplatiivisia pyrkimyksiä ja Mariaa oli pidetty kristillisessä kirkossa aktiivista elämää ihailtavampana ja ansiollisempana jo tuhat vuotta. Siihen oli vaikuttanut erityisesti se, että 400-luvulta lähtien aina 1200-luvulle asti luostarit olivat Länsi-Euroopan sivistyksen ja teologian keskuksia. Sen vuoksi juuri monastisia ihanteita – erityisesti kontemplatiivisia pyrkimyksiä Jumalan välittömään katselemiseen – pidettiin pitkään kristillisen elämän ihanteina. Eckhart on kuitenkin osa uutta tulkintatraditiota jossa perinteisen klausuurin rajat pyrittiin laajentamaan luostarin muureista koskemaan koko maailmaa. Tämä uusi tulkintatraditio oli ominaista erityisesti mendikanttisääntökunnille (fransiskaanit ja dominikaanit) sekä begiiniyhteisöille, joissa kontemplatiivinen ja aktiivinen elämä pyrittiin yhdistämään yhdeksi kristilliseksi elämäksi. Tutkimuksessa käy ilmi, että suhteessa laajempiin tulkintatradition linjoihin, Eckhart voidaan liittää luontevasti osaksi näiden sääntökuntien uusia orastavia tulkintoja. Niiden mukaan kristillistä täydellisyyttä ei tavoiteta kääntymällä pois päin maailmasta vaan sitä kohti. Sen on kuitenkin tarkoitus tapahtua niin, että aktiivisuus maailmassa nousee kontemplatiivisesta elämänmuodosta käsin. Toisaalta tutkimuksessa paljastuu myös, että Eckhart menee vielä edellä mainittuja uusia tulkintojakin pidemmälle. Mendikanttisääntökunnissa kontemplatiivisuus säilytti yleensä vielä jonkinlaisen ensisijaisuuden aktiivisuuteen nähden, siihen valmistavana ja sen mahdollistavana vaiheena. Eckhart saarnaa kuitenkin niiden täydellisen ykseyden ja samanaikaisuuden puolesta. Hänelle täydellisyyttä edustaa Betanian sisaruksista Martta joka on ”neitsyt-vaimo”, koskematon ja puhdas, mutta joka kuitenkin samalla synnyttää. Neitsyyden ja vaimouden täydellisen samanaikaisuuden korostaminen nousee puolestaan Eckhartin voimakkaasta sitoutumisesta uusplatoniseen metafysiikkaan. Eckhartin ontologia on ”dynaamista ontologiaa”, jossa kaikki ymmärretään Jumalan yliajalliseksi emanaatioksi. Tulkitsemalla mm. Proklosta, Eckhart esittää, että kaikki luotu on olemassa ensisijaisesti ja täydellisenä ikuisuudessa syntyvässä Pojassa ja vain formaalisesti ja vajavaisella tavalla havaittavassa todellisuudessa. Kristillinen täydellisyys on Eckhartille paluuta tuohon varsinaiseen olemiseen ikuisuudessa syntyvässä Pojassa. Paluu tapahtuu irrottautumalla (abegescheiden) kuvista (bilde) eli hyväksymällä, että Jumala ei ole missään käsitteissä, eikä häntä tavoiteta samoin kuin olemassa olevat asiat tavoitetaan. Sikäli kun ihminen riisutaan riippuvuudestaan kuvista, sikäli hän murtautuu (durchbrechen) takaisin siihen perustaan (grunt) jossa Poika ikuisesti syntyy. Perustasta käsin ihmisen on puolestaan mahdollista synnyttää sellaista aktiivisuutta ja toimintaa, joka ei ole itsekkyyden ja egon tahraamaa suorittamista ja kaupankäyntiä. Tutkimuksessa käy ilmi myös se, kuinka keskeinen rooli ymmärryksen (intellectus) kategorialla on kuvista luopumisen prosessissa ja Jumalan kaltaisuuden realisoitumisessa ihmisessä. Juuri ymmärtämisaktin (intelligere) puolesta ihminen on Eckhartin mukaan eniten Jumalan kaltainen ja osa Jumalan ikuisuudessa tapahtuvaa emanaatiota.

Kaukana Vatikaanista – Katolinen kirkko Suomessa 1989–1998

Tutkimuksessa tarkastellaan katolista kirkkoa Suomessa vuosina 1989-1998. Tutkimus alkaa paavi Johannes Paavali II:n Pohjoismaiden-vierailusta kesällä 1989 ja päättyy Suomen katolisen kirkon pitkäaikaisen piispan Paul Verschurenin eroon tehtävästään vuonna 1998. Tutkimuksen kolme pääkysymystä ovat kirkon hallinnon ja rakenteen muutokset, katolisen kirkon identiteetti Suomessa ja ekumeeniset suhteet erityisesti Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Lähteinä olen käyttänyt Helsingin katolisen hiippakunnan lehteä Fidesiä, muuta lehdistömateriaalia ja haastatteluja. Paavin-vierailulla oli merkittävät seuraukset niin Suomen katoliselle paikalliskirkolle kuin luterilaiselle kirkollekin. Vierailun myötä pieni katolinen vähemmistö tuli tunnetummaksi Suomessa. Vierailu muutti Vatikaanin käsityksiä Suomesta, millä oli kauaskantoiset vaikutukset kirkkojen ekumeenisiin suhteisiin. Pyhän Birgitan 600-vuotismuistojuhlien yhteydessä Suomen ja Ruotsin luterilaisten ja katolisten piispojen yhdessä paavin kanssa toimittama jumalanpalvelus, paavin ekumeniaa käsitellyt kiertokirje Ut unum sint ja Pohjoismaiden luterilaisten ja katolisten kirkkojen aloittamat neuvottelut kirkko- ja virkakäsityksistä olivat 1990-luvun merkittäviä ekumeenisia hetkiä, joihin paavin vierailulla oli vaikutusta. Kirkon hallinto ja rakenne olivat monelta osin jo vakiintuneet 1990-luvulle tultaessa, mutta muutamia merkittäviä muutoksia tapahtui. Kirkon jäsenmäärä kasvoi lähinnä maahanmuuton johdosta koko tutkitun ajanjakson ajan. Jäsenmäärän kasvu synnytti uusia seurakuntia ja kappeleita hiippakuntaan. Halu kappelin rakentamiseen ei aina kuitenkaan lähtenyt hiippakunnan tarpeesta vaan yksittäisten ihmisten tai liikkeiden. Esimerkiksi neokatekumenaalinen maallikkoliike rakennutti 1990-luvun alussa Ouluun kappelin, mutta hiippakunta ei ollut täysin hankkeen takana. Ongelmat kappeleiden rakentamisessa ja monet muutkin haasteet, johtuivat pitkälti kirkon taloudellisesta tilanteesta. Kirkolla ei ollut verotusoikeutta eikä jäsenten maksamat avustukset riittäneet kattamaan kuluja. Katolinen kirkko yritti 1990-luvun alkupuolella miettiä keinoja taloudellisen tilanteen parantamiseksi. Piispa Verschuren piti monessa yhteydessä myös esillä vähemmistöjen juridista asemaa koskevia ongelmia ja uskontolainsäädännön epäkohtia. Kolmas merkittävä rakenteellinen muutos kirkossa oli papiston puolalaistuminen. Katolisen kirkon identiteettiä Suomessa on vaikea erottaa omaksi kokonaisuudekseen koskien vain 1990-lukua. Olenkin pyrkinyt tarkastelemaan identiteettiä niistä haasteista käsin, joita kirkko 1990-luvulla kohtasi. Suomessa käytiin keskustelua muun muassa eronneiden tilanteesta ja naisen asemasta. Kirkko kannusti jäseniään keskusteluun ja myös piispa ja papisto olivat usein toivottujen uudistusten kannalla. Suomessa katolinen kirkko eli pienenä vähemmistönä, joten monet kirkon oppiin liittyvät kysymykset olivat haasteellisia. Esimerkiksi perhe- ja seksuaalieettiset kysymykset ja naisen asema olivat vaikeita tilanteessa, jossa suurin osa katolilaisista oli naimisissa ei-katolilaisen kanssa. Vaikka Suomessakin toivottiin muutoksia, joihinkin kirkon oppiin liittyviin kysymyksiin, Keski-Euroopasta alkanut protestiliikehdintä kirkon uudistumiseksi ei näkynyt täällä voimakkaasti. Suomessa kirkon tilanne oli hyvin erilainen kuin niissä Euroopan maissa, joissa liikehdintä sai kannatusta. Suomessa arvostettiin kirkon perinteistä liturgiaa ja pyrittiin rakentamaan yhtenäistä, identiteetiltään suomalaista katolista kirkkoa.

Helluntailiikkeen spiritualiteetti : Tilastollinen tutkimus Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvien spiritualiteetista

Yleisellä tasolla tutkimuksen kohteena oli Suomen helluntailiikkeen spiritualiteetti. Tutkimuksen kehysperusjoukkona oli Helsingin Saalem-seurakunnan tilaisuuksiin osallistuvat ihmiset. Aineisto kerättiin kyselylomakkeilla syksyllä 2004 Saalem-seurakunnan tilaisuuksissa. Täytettyjä lomakkeita kertyi 230. Vastaajien ikä vaihteli 13-87 vuoteen ja heistä 36% olimiehiä. 70% kuului Saalem-seurakuntaan ja 17% johonkin toiseen helluntaiseurakuntaan. Ei-helluntailaisia oli 13% vastaajista. Rajoittuneelta osin käytössä oli myös 500 vastaajan vertailuaineisto Kallion kaupunginosan alueelta. Tämän niinsanotun Case Kallio -aineiston vastaajat olivat pääsääntöisesti heikosti sitoutuneita kristinuskon oppeihin sekä hartaudenharjoittamiseen. Vastaajista 50% oli miehiä. Ikä vaihteli 18-39-uoden välillä. Teoreettisena lähtökohtana tutkimukselle toimi yhdysvaltalaisen Daniel Albrechtin empiirinen tutkimus helluntailais-karismaattisesta spiritualiteetista. Hän määrittelee helluntailais-karismaattisen spiritualiteetin muodostuvan kolmesta tekijästä: uskomuksista, käytännöistä sekä niin sanotuista sensibiliteeteistä. Sensibiliteeteillä tarkoitettaan asennoitumista toimintaa kohti. Albrechtin luomien kategorioiden pohjalta laadittiin kyselylomakkeeseen kaksi mittaria. Toinen mittasi koko helluntailaisen spiritualiteetin kenttää kuvaavia perustekijöitä, joihin sisältyivät uskomukset, käytännöt sekä sensibiliteetit. Toinen mittari keskittyi mittaamaan vain yhtä spiritualiteettimääritelmän osaa, sensibiliteettejä. Helluntailaisuuteen painottuvan näkökulman lisäksi tutkimuksessa käytettiin hyväksi David Hayn spiritualiteettinäkemystä. Hän määrittelee spiritualiteetin arkitodellisuuden ylittäväksi tietoisuudeksi. Hayn laatimien kategorioiden avulla kartoitettiin yleisinhimillistä spiritualiteettia. Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää Saalem-seurakunnan spiritualiteetin ilmenemismuotoja ja eroavaisuuksia suhteessa taustoihin. Lisäksi verrattiin Saalemista kerättyä aineistoa vertailuaineistoon (Case Kallio) sekä selvitettiin kahden erilaisesta lähtökohdasta nousevan spiritualitteettinäkemyksen yhteyttä toisiinsa. Tutkimus oli luonteeltaan kvantitatiivinen. Tutkimusmenetelminä käytettiin tilastollisia testejä sekä faktorianalyysiä. Faktorianalyysin rinnalla käytettiin niin kutsutta Bayes-mallinnusta, jolla ei ole parametrisille menetelmille asetettuja tiukkoja käyttöehtoja. Saalem-seurakunnasta tutkimustulokseksi saatiin 11 eritasoista spiritualiteettiulottuvuutta. Albrechtin esittämät seitsemän sensibiliteettikategoriaa löytyivät lähes sellaisenaan aineistosta, kun taas helluntailaisen spiritualiteetin perustekijöiden sekä yleisinhimillisen spiritualiteetin kohdalla käytössä olleet mittarit eivät toimineet täysin odotetulla tavalla. Kahta erilaista aineistoa voitiin vertailla yleisinhimillisen spiritualiteetin osalta. Yleisinhimillinen spiritualiteetti ei ollut vieras ilmiö kristillisestä opista ja hartaudenharjoittamisesta vieraantuneille vastaajille. Kuitenkin se sai korkeampia vastauspistemääriä helluntailaisten parissa. Kyseistä spiritualiteettia eriytyi kuvaamaan kaksi ulottuvuutta: yhteisöllinen altruismi sekä arjen kauneus. Pelkästään Saalem-seurakunnasta kerätystä aineistosta eriytyi lisäksi kolme helluntailaisen spiritualiteetin perustekijää: sana ja missio, johtajakeskeisyys sekä ylistys -ulottuvuudet. Samasta aineistosta nousi kuusi sensibiliteettiulottuvuutta: ylistys,yleinen puhdistuminen, seremoniallisuus, armolahjat, tavoitteellisuus sekä hengellinen puhdistuminen ja muutos. Toinen ylistysulottuvuus kuvasi ylistyksen merkitystä, toinen ylistystapaa. Saalem-seurakunnasta kerätyn aineiston keskiöön asettui sanaa ja missiota kuvaava ulottuvuus. Korkeimman vastauskeskiarvon sai tavoitteellisuusulottuvuus, samoin kuin molemmat yleisinhimillistä spiritualiteettia kuvastaneet ulottuvuudet saivat korkeita vastauskeskiarvoja. Helluntailaisen spiritualiteetin ulottuvuudet korreloivat positiivisesti yleisinhimillisen spiritualiteetin ulottuvuuksien kanssa. Tulokset voitiin yleistää koskemaan Helsingin Saalem-seurakunnan jäsenistöä sekä pääkaupunkiseudun helluntailaisuutta. Koko Suomen helluntailiikkeen kohdalla tuloksia voitiin pitää suuntaa-antavina. Avainsanat: helluntailiike, spiritualiteetti, Saalem, kvantitatiivinen tutkimus, monimuuttujamenetelmät, Bayes-mallinnus, Daniel Albrecht, David Hay

Asunnoton yhteiskunnan jäsenenä : Sosiaalisesti syrjäytyneen osallistumismahdollisuudet ja deliberatiivinen demokratia

Tutkielmassani selvitän, millä tavalla sosiaalisesti syrjäytyneen, kuten asunnottoman, on mahdollista osallistua yhteiskunnan toimintaan ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Tutkimuskysymykseni ovat: Toteutuvatko perustuslain 14 § ja 19 §:ssä säädetyt oikeudet, ja ovatko viranomaisten toimet riittäviä edistämään syrjäytyneiden asunnottomien itsenäistä asumista sekä lisäämään vaikutusmahdollisuuksia itseään koskevassa päätöksenteossa. Voisiko deliberatiivisen demokratiamallin avulla vahvistaa syrjäytyneiden yhteiskunnallista osallistumista, ja siten helpottaa asunnottomuusongelmaa. Asunnottomia oli vuonna 2006 noin 7 400 henkilöä. Syitä joutua asunnottomaksi on useita. Valtaosalla ongelmat ovat kasautuneet, minkä jälkeen itsenäinen selviäminen on hankaloitunut. Asunnottomilla on usein monia eri ongelmia kuten pitkäaikaissairauksia, työttömyyttä ja päihteiden väärinkäyttöä. Avioero on yksi keskeisistä yksittäisistä syistä etenkin miehille päätyä asunnottomaksi. Maahanmuuttajien asunnottomuus voi olla seurausta pyrkimyksestä integroitua yhteiskuntaan: Muuttaessa sijoituspaikkakunnalta esimerkiksi ystävien, työn tai opiskelun vuoksi kasvukeskukseen, maahanmuuttajan voi olla vaikeaa saada asuntoa. Näin työn tai koulutuspaikan vastaanottaminen voi pakottaa maahanmuuttajan ottamaan riskin menettää asunto. Sosiaalisesti syrjäytyneeksi voidaan määritellä ihminen, joka ei kykene tai halua sopeutua normaalina pidettyyn elämään yhteiskunnassa. Tämä tutkimuksissa käytetty normaalin elämän määritelmä muotoutuu yhteiskunnan arvojen ja käytäntöjen pohjalta. Syrjäytyminen voi tarkoittaa myös sitä, että ihminen kokee itsensä ulkopuoliseksi yhteiskunnasta. Syrjäytymistä aiheuttavatkin siten toistuvat syrjinnän ja voimattomuuden kokemukset sekä hankaluus vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon. Asunnottomien yö –tapahtumassa syksyllä 2007 vapaaehtoiset haastattelivat asunnottomuutta kokeneita. Haastattelut on julkaistu internetissä ja ne ovat vapaasti tutkijoiden, toimittajien ja poliitikkojen käytettävissä. Useissa haastatteluissa asunnottomat kertovat, että he eivät koe olevansa täysivaltaisia yhteiskunnan jäseniä. Haastatteluissa kritisoidaan sitä, että poliitikot ja sosiaalityöntekijät päättävät asunnottomuuden hoidosta sekä asunnottomia koskevista asioista ilman, että asunnottomilla on mahdollisuutta vaikuttaa päätöksentekoon. Turhautumisen tunne paistoi läpi useissa haastatteluissa. Useissa vastauksissa asunnottomat vaativat poliitikkoja ja sosiaalityöntekijöitä perehtymään asunnottomien arjen elämään. Deliberatiivisessa demokratiassa yksi keskeisistä ajatuksista on, että vain sellaiset päätökset, jotka on tehty kaikille avoimen keskustelun ja vapaan tahdonmuodostuksen pohjalta voivat saada hyväksynnän ja luottamuksen kansalta sekä muodostua sitoviksi. Deliberatiivisessa demokratiakäsityksessä on kyse siitä, että asioista päätetään yhdessä, julkisen ja tasa-arvoisen keskustelun sekä harkinnan pohjalta. Keskeistä on myös, että kaikkien, joita päätökset koskettavat, täytyy voida osallistua päätöksiä edeltävään keskusteluun. Erityisesti Young ja Bohman korostavat, että myös sosiaalisesti syrjäytyneellä tulee olla mahdollisuus osallistua poliittiseen keskusteluun ja itseään koskevaan päätöksentekoon. Muun muassa koulutuksen kautta opitaan rauhallinen, asiallinen ja kielellisesti oikea argumentaatiotapa. Ihmisten erilaisuus ja kouluttamattomuus eivät Youngin mukaan saa estää mahdollisuutta osallistua yhteiskunnassa käytävään poliittiseen keskusteluun. Tutkimuskysymykseeni, lisäävätkö viranomaiset toiminnallaan yksilön mahdollisuutta vaikuttaa itseään koskevaan päätöksentekoon ja edistävätkö he yksilön mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnalliseen toimintaan, vastaan eivät. Kuitenkin viranomaisten mahdollisuudet edistää perustuslaissa säädettyjä velvollisuuksia ovat poliittisten päättäjien budjetoinnin vuoksi rajoitettuja. Helsingin sosiaaliasiamiehet pitivät huolestuttavana sitä, että sosiaalityöntekijät pakotetaan toimimaan sekä lainsäädännön että ammattietiikkansa vastaisesti. Sosiaaliasiamiesten raportin perusteella voisi päätellä, että ainakin Helsingissä viranomaisilla olisi tahtoa toimia lain velvoittamalla tavalla. Asunnottomista suurin osa asuu Helsingissä ja Pääkaupunkiseudulla, joten tämän perusteella tutkimuskysymykseeni voi vastata yleistäen Helsingin esimerkin pohjalta. Syrjäytymistutkijoiden tulkinnan mukaan syrjäytyminen ja siitä pahimmillaan seuraava asunnottomuus johtuvat osittain ihmisten kokemien vaikutusmahdollisuuksien puutteesta. Deliberatiivisen demokratian tavoitteena on luoda sellainen demokraattinen malli, jossa poliittinen keskustelu ja vaikutusmahdollisuudet olisivat kaikkien yhteiskunnan jäsenten saavutettavissa. Syrjäytymistutkimuksen valossa deliberatiivinen demokratia voisi olla malli, jonka avulla vahvistettaisiin sosiaalisesti syrjäytyneiden kuten asunnottomien vaikutusmahdollisuuksia. Myös asunnottomien haastatteluissa nousi esille toive tulla kuulluksi. Moni kommentoi, että asunnottomuuden hoidosta ja heidän asioistaan päättävät sellaiset ihmiset, joilla ei ole todellista tietoa asunnottomien arjesta ja toiveista. Deliberatiivisen demokratian malli voisi näiden tutkimusten valossa olla keino lisätä osallistumismahdollisuuksia ja vähentää sitä kautta myös syrjäytymistä ja asunnottomuutta.