Kehottomat sielut ja reinkarnaatio Filonin ajattelussa

Egyptin Aleksandriassa ajanlaskun taitteen molemmin puolin elänyt hellenistijuutalainen raamattufilosofi Filon korostaa laajassa tuotannossaan, että ihmisen on suuntauduttava pois kehon, aistinautintojen ja paheiden orjuudesta kohti hyveitä, oikeaa filosofiaa ja pelastusta: sielun transsendenttia päämäärää, Jumalaa. Filon selittää heprealaista Raamattua - lähinnä Tooraa - vertauskuvallisen menetelmän ja kreikkalaisen, etenkin Platonin, filosofian avulla. Filon samaistaa toisiinsa ihmisyksilön henkisen olemuspuolen eli sielun (????) tai mielen (????) ja alkuperäisen, Jumalan kuvan mukaan luodun ihmisen. Ihmisen sielu on Filoninin raamatunselityksessä olemassa ennen kuin se laskeutuu ihmiskehoon, ja sen on aktiivisesti pyrittävä vapautumaan tuosta "vankilastaan" tai "haudastaan" noustakseen jälleen taivaalliseen alkutilaansa. Tämä vastaa läheisesti Platonin etenkin dialogeissaan Faidros ja Timaios esittämää skeemaa, ja myös sanastolliset yhteydet Platoniin ovat merkittäviä. Filon on kuitenkin myös muokannut tämän suuresti arvostamansa filosofin ajatuksia esimerkiksi korostamalla Jumalan armon merkitystä ihmisen pelastumiselle. Ihmisen keho-vankeuden juuret juontavat Filon ajattelussa ensimmäisen maallisen ihmisen lankeemuksesta, jota - kuten paheellista elämää yleisemminkin - hän luonnehtii sielun kuolemaksi. Nautinto vietteli mielen aistien välityksellä, ja ihminen vaihtoi kuolemattomuutensa kuolevaiselämään kehossa. Vaihtokauppa on kuitenkin mahdollista purkaa ja kehosta vähittäin vapautua. Platonilla sielut reinkarnoituvat maan päälle, kunnes ne kykenevät lopullisesti jättämään kehon taakseen. Reinkarnoituminen johtuu yhtäältä sielujen maallista kohtaan tuntemasta vetovoimasta. Toisaalta on kyse paheellisen elämän pitkittämästä rangaistuksesta, jonka alkuperäinen syy Faidroksessa esitetyssä vertauksessa on taitamattomuus taivaallisessa, Zeuksen johtamassa valjakkoajelussa. Lopulta sielut kykenevät kasvattamaan siivet ja nousemaan takaisin taivaaseen. Ne voivat nopeuttaa prosessia suuntautumalla pois ruumiillisista asioista oikeanlaiseen filosofiaan. Filon mainitsee reinkarnaation suoraan vain muutaman kerran koko tuotannossaan. Unien selittämistä koskevan teoksensa De somniis kohdassa 1.138-1.139 hän tuo sen esiin kaikkein selvimmin: kehoista fyysisessä kuolemassa vapautuneista sieluista "yhdet kuolevaiselämän tavanomaisuuksia kaivaten palaavat takaisin". Exodusta selittävän Quaestiones in Exodum -teoksensa kohdassa 2.40 hän puolestaan kuvaa sieluja, joiden ei onnistu nousta taivaan tuolle puolen, Jumalaan: "siipien vähän matkaa niitä kannettua [ne] palaavat heti"; toisille se Jumalan armosta onnistuu: "Onnellisia ovat ne, jotka eivät palaa." Lisäksi teoksen De cherubim kohtaan 114 sisältyy mahdollinen viittaus reinkarnaatioon, maininta kuoleman jälkeen aineettomaan tilaan päätyneiden sielujen rientämisestä "uuteen syntymään". Tutkimuskirjallisuudessa ei reinkarnaatioteema ole saanut osakseen kovin suurta huomiota. Useat tutkijat sivuuttavat aiheen. Jotkut suhtautuvat Filonin reinkarnaatiouskoon epäillen ja jotkut jopa kiistävät sen, mutta näiden tutkijoiden perustelut joko puuttuvat kokonaan tai eivät kestä lähempää tarkastelua. Löytämistäni kannanotoista suuri enemmistö on sillä kannalla, että usko ihmissielun paluuseen maan päälle uuteen kehoon todellakin kuului Filonin ajatteluun. Sen lisäksi, että Filon mainitsee asian suoraan joitain kertoja, reinkarnaatio on myös loogisesti ottaen välttämätön osa hänen ajatteluaan: ihmisen tulee vapautua kehostaan, mutta Filon tekee selväksi, ettei kyse ole fyysisen kuoleman tavoittelusta.

Min-preposition kääntäminen Septuagintan Pentateukissa

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan preposition min kääntämistä Septuagintan Pentateukissa. Työssä selvitetään, millaisia käännösvastineita Pentateukin kirjojen kääntäjät käyttävät ja millaista kreikkaa lopputulos on. Lisäksi tutkitaan, poikkeavatko Pentateukin kirjojen käännökset toisistaan. Työ on Septuagintan käännöstekniikan tutkimusta. Tämä tarkoittaa pyrkimystä ymmärtää, millaisia kriteerejä kääntäjillä on ollut ja miksi tietynlaiseen käännökseen on päädytty. Metodisesti työ liittyy Helsingin yliopistossa aiemmin tehtyyn Septuagintan käännöstekniikan tutkimukseen. Tässä työssä tutkimuskohteeksi on valittu yksi heprean syntaksin osaalue, min-prepositio. Valittu osa-alue voidaan nähdä yhtenä näkökulmana tai "mittarina" Septua-gintan käännöstekniikan tutkimukseen. Tutkimus on siten osa kokonaiskuvaa, joka saadaan, kun otetaan huomioon Septuagintan käännöstekniikkaa mahdollisimman monesta eri osa-alueesta. Tutkimuksessa on analysoitu min-preposition esiintymät Pentateukissa. Työn ulkopuolelle on rajattu min-prepositiot, jotka esiintyvät yhdistetyn preposition tai puolipreposition osana sekä min-prepositiot, jotka esiintyvät infinitiivin tai komparatiivisen ilmauksen kanssa. Analysointia varten aineisto on luokiteltu erityyppisten tapausten mukaan: 1) lokaaliset tapaukset; 2) kuvainnollisesti lokaaliset tapaukset; 3) partitiiviset tapaukset; 4) temporaaliset tapaukset; 5) kausaaliset ja instrumentaaliset tapaukset sekä agentti; 6) rektiotapaukset ja 7) erikoistapaukset. Tutkimuksessa on käynyt ilmi, että yleisimmät käännösvastineet ovat ??? (48 %) ja ?? (33 %), joita käytetään lähes aina kun se on mahdollista. Näiden kahden yleisimmän käännöksen lisäksi kääntäjät ovat monissa yksittäistapauksissa käyttäneet monia erilaisia käännöksiä. Kokonaisuutena Pentateukin kirjat näyttävät melko yhtenäiseltä. Selvimmin Pentateukista erottuu Exodus muita vapaampana käännöksenä. Kreikan kielen kannalta käännökset ovat hyvin suureksi osaksi sujuvia. Muutamat piirteet käännöksissä ovat hepraistisia. Kyse on yleensä siitä, että jokin ilmiö esiintyy Septuagintassa useammin kuin kreikkalaisessa aineistossa yleensä. Min-preposition käännöksissä Septuagintan kielessä on havaittavissa kaksi kreikan kielelle ominaista ajan ilmiötä: sijamuotojen korvautuminen prepositioilla sekä preposition ?? sulautuminen prepositioon ???.

Henkisyys, hyvinvointi, yksilöllisyys ja sosiaalisuus Helsingin Astanga Joogakoulussa

Astangajooga perustuu intialaisen Sri K. Pattabhi Joisin (1915-2009) opetukseen, ja siitä on viime vuosina tullut eräs suosituimmista ja kansainvälisesti laajimmalle levinneistä modernin joogan muodoista. Joogaa voidaan pitää yleisnimityksenä Intian uskontojen piirissä muotoutuneille askeettisille soteriologisille opeille. Käsitteellä moderni jooga kuitenkin viitataan sellaisiin intialaisesta joogatraditiosta tehtyihin tulkintoihin, jotka ovat syntyneet länsimaalaisten ja länsimaisen kulttuurin vaikutuspiirissä olleiden intialaisten toimesta viimeisen n. 150 vuoden aikana. Vaikka varhainen jooga olikin kiinteä osa intialaista uskonnollisuutta, modernin joogan suhde uskonnollis-filosofisiin juuriinsa on vähemmän yksiselitteinen. Tämä on havaittavissa myös Astangajoogan tapauksessa. Tutkielmani käsittelee suomalaisten Astangajoogan harjoittajien käsityksiä joogan merkityksistä. Ensisijaisena aineistonani toimivat kymmenen Helsingin Astanga Joogakoulussa harjoittelevan Sri K. Pattabhi Joisin opetusperinteeseen pohjautuvan Astangajoogan harjoittajan haastattelut. Astangajoogan harjoittajilta ei Helsingin Astanga Joogakoulussa vaadita sitoutumista mihinkään oppeihin tai elämäntapavalintoihin. Painopiste on voimakkaasti liikunnallisen ?sana-harjoittelun säännöllisessä ylläpitämisessä. Kuitenkin myös Astangajoogan menetelmissä ja Helsingin Astanga Joogakoulun opetuksessa on piirteitä, joiden perusteella Astangajoogan ei voida sanoa olevan täysin riippumaton sen taustalla vaikuttavasta uskonnollis-filosofisesta perinteestä. Tutkimuskysymykseni ovat 1) liittävätkö Astangajoogan harjoittajat joogaan uskonnollisiksi tai henkisiksi tulkittavia merkityksiä, ja 2) millaisia nämä merkitykset ovat ja miten ne liittyvät harjoituksen muihin ulottuvuuksiin (esim. terveydellinen, sosiaalinen, psykologinen). Tältä pohjalta toivon 3) pystyväni tarkastelemaan, miten Astanga asettuu nykypäivän uskonnolliseen kenttään, ja mitä sen harjoittajien näkemykset mahdollisesti kertovat uskonnon asemasta ja luonteesta nykyaikana. Analyysimetodinani käytän aineistolähtöistä sisällönanalyysia. Vertaan analyysissa esiin nousseita teemoja Paul Heelasin holistisen henkisyyden teoriaan. Holistisella henkisyydellä Heelas tarkoittaa subjektia ja subjektiivista kokemusta painottavaa, ulkoisista instituutioista riippumatonta uskonnollisuutta, jossa ruumiillisuudella, terveydellä ja sosiaalisilla suhteilla on tärkeä asema. Haastatteluaineiston analyysin pohjalta totean, että Astangajoogalla on usein harjoittajilleen henkisenä pidetty ulottuvuus. Haastattelemieni Astangajoogan harjoittajien henkisyyttä määrittelevät sisäisyys, omaehtoisuus ja holistisuus. Astangajoogasta etsittiin mm. vaihtoehtoa dogmaattiseksi koetulle kristinuskolle. Astangajoogan harjoittamista ei kuitenkaan voida pitää uushindulaisuuden muotona, vaan sitä pidettiin ”uskontovapaana henkisyytenä”. Analyysin perusteella voidaankin todeta, että haastateltujen esittämät näkemykset vastasivat yleisesti varsin hyvin Paul Heelasin holistisen henkisyyden teorian keskeisiä teemoja. Kuitenkin myös merkittäviä poikkeuksia tästä esiintyi. Ne antavat aihetta mahdolliselle jatkotutkimukselle.

Teot ja pelastus varhaisessa juutalaisuudessa

Työn tarkoituksena on selvittää, miten varhaisessa juutalaisuudessa on ymmärretty tekojen ja pelastuksen välinen yhteys, ja osana sitä, mikä on ei-juutalaisten rooli pelastuksen kannalta. Pelastus määritellään Jumalan aikaansaamaksi myönteiseksi muutokseksi, joka tapahtuu jostakin huonommasta johonkin parempaan, ja voi liittyä sekä tämän- että tuonpuoleiseen elämään. Aineistona käytetään seuraavia tekstejä: Tobitin kirja, 1.-4. makkabilaiskirjat, Henokin kirja, Kahdentoista patriarkan testamentit, Abrahamin testamentti, Sibyllan oraakkelit, Salomon psalmit, Toinen Barukin kirja ja Qumranin Yhdyskuntasääntö (1QS). Tarkasteltavana on juutalainen ajattelu ajanjaksolla n. 300 eKr. - 70 jKr. Aineiston valinta perustellaan, ja siinä käytetään kirjallisuuden lisäksi apuna pelastussanojen esiintymisfrekvenssejä. Työn pääosa muodostuu siten, että kustakin kirjasta etsitään ja järjestetään pelastusta koskevat kohdat. Tätä tarkastelua täydennetään kirjallisuuden tiedoilla siten, että kustakin tekstistä on yksi luku, jossa kirjan pelastusta koskevat ajatukset käydään läpi. Lisäksi tarkastellaan myös kirjoitusten taustalla vaikuttaneita ryhmittymiä, apokalyptiikkaa ja messiashahmoa. Löydetty materiaali järjestetään edelleen johtopäätöksiksi. Työ sisältää joitakin suomeksi julkaisemattomien kirjoitusten kohtia, jotka tekijä on kääntänyt alkukielestä. Teoista ja pelastuksesta nousevat esille seuraavat asiat. Tooran noudattaminen on keskeisellä sijalla varhaisessa juutalaisuudessa, mutta ei vastaa tyhjentävästi tekojen vaatimukseen. Pelastus voi seurata lain määräysten noudattamisesta, mutta asiasta on erilaisia painotuksia ja tulkintoja. Lakia voidaan ymmärtää eri tavoin, eikä kaikkia määräyksiä pidetä välttämättä sitovina. Elinympäristökin sanelee lain noudattamiselle omat reunaehtonsa. Varhaisen juutalaisuuden keskuspaikkana on Jerusalemin temppeli, jossa harjoitettuun temppelikulttiin osallistuminen tekee osalliseksi myös pelastuksesta. Temppelikultti saattaa kuitenkin olla mahdotonta harjoittaa, tai jotkut ryhmät katsovat sen saastuneen. Tällöin tilalle nousee muita tekoja, joilla on pelastava vaikutus. Teot, jotka ovat jo aiemmin kuuluneet hurskauselämään, saavat nyt paljon suuremman painoarvon. Almujen antaminen pelastaa ja varjelee, samoin paasto ja nöyrtyminen. Juhlien ja sapatin vietto korvaa temppelin puuttumista, mutta sapattimääräysten sitovuus sota-aikana joudutaan arvioimaan. Keskeisiä säädöksiä pelastuksen kannalta ovat myös ruokamääräykset, siveys ja avioliitto omaan kansaan tai sukuun kuuluvan kanssa. Oikean asian puolesta sodittaessa Jumala voi pelastaa viholliselta ja antaa voittoja omissa sotatoimissa, mutta tappioiden jälkeen pelastusajatukset suuntautuvat täydeltä tuholta välttymiseen tai eskatologiseen pelastukseen. Kärsimys tuottaa sovinnon Jumalan kanssa. Joissakin teksteissä marttyyrien veri tuottaa sovituksen koko kansalle, ja vastarintaan kehotetaankin nousemaan empimättä. Myös ennenaikaisen kuoleman katsotaan pelastavan niin, ettei kuolemanjälkeistä rangaistusta enää tule. Rukous on monissa kohdissa keskeinen teko, joka vaikuttaa pelastumiseen sekä maanpäällisessä että kuolemanjälkeisessä elämässä, ja sekä toisten että rukoilijan omalta osalta. Tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttavat teot punnitaan kuoleman jälkeen. Myös itse kuolintapahtuman lempeys tai julmuus riippuu maanpäällisistä teoista. Pelastusodotukset kohdistuvat joissakin teksteissä Messiaaseen, joka kuvataan osittain eri tavoin ja eri henkilöinäkin. Yleinen käsitys on daavidilainen sotaisa hahmo. Joissakin kirjoituksissa kuvataan universaali henkimaailma, joka vaikuttaa niin juutalaisten kuin muihinkin kansoihin kuuluvien ihmisten tekojen taustalla. Ohjeita annetaan siitä, mikä tekee oikeat teot ylipäätään mahdollisiksi tehdä. Paitsi että järki on avuksi, niin hyvän tekeminen ja sydämen täyttyminen rakkaudella pelastavat vihasta ja saavat toimimaan oikein. Ei-juutalaiset voidaan nähdä pahoina valloittajina, mutta syynä heidän raakuuksilleen ovat sittenkin oman kansan synnit. Juutalaisten kohtalo toimii muille kansoille varoituksena ja esimerkkinä. Joissakin teksteissä uskalletaan rinnastaa juutalaisten ja ei-juutalaisten pelastus melko pitkällekin, joissakin taas on jyrkempi rajanveto. Sibyllan oraakkeleissa on suoranaisia määräyksiä muille kansoille. Ajattelutavassa on eroja eri juutalaisten ryhmien välillä. Jotkut käsitykset pelastuksesta ovat yhdistettävissä sadokilaiseen temppelipapistoon, makkabilaisiin, essealaisiin, Qumranin yhteisöön, fariseuksiin tai vähemmän tunnettuihin ryhmiin, sen mukaan kuin tekstejä voidaan yhdistää näihin.

Ei ole miestä eikä naista : Queer-luenta keskiajan Euroopassa tunnettuja ristiinpukeutuvia pyhimyksiä kuvaavista teksteistä

Tarkastelen työssäni sitä, mitä ja miten myöhäisantiikin ja keskiajan Euroopassa liikkuneista ristiinpukeutuvista ja muuten sukupuolirajoja rikkoneista pyhimyksistä on kirjoitettu. Nostan näistä pyhimyksistä esille erityisesti Teklan, Marinan/Margareetan, Eufrosynen ja Wilgefortisin. Sovellan heidän legendoihinsa ja legendoista tehtyihin tulkintoihin queer-luentaa. Kysyn, miten pyhimysten sukupuoli on nähty ja millaisia kysymyksiä siihen liittyen on kysytty - ja mitä jätetty kysymättä - modernissa tutkimuskirjallisuudessa. Tarkastelen erityisesti, millaisia sukupuolen ylittämisen ja sukupuolettomuuden mahdollisuuksia tutkijat ovat legendoista löytäneet, ja kokeilen, mitä uusia tai toisenlaisia mahdollisuuksia oma luentani tuo esille. Käsittelen aihepiiriä koskevaa aiempaa tutkimusta paitsi osana pyhimyslegendojen tulkintahistoriaa myös tuoreina toisintoina legendoista. Queer toimii työssäni sekä näkökulmana että lukutapana. Queer-näkökulman ytimessä on ajatus sukupuolen performatiivisuudesta: sukupuoli on ilmiönä yhtäältä merkityksellisten tekojen ja eleiden toistoa ja toisaalta selviytymisstrategia. Ajatus sukupuolesta selviytymisstrategiana viittaa siihen, miten ihminen elää sekä kulttuuristen normien vaikutuksen alla että niihin vaikuttaen ja uusia merkityksiä antaen. Performatiivinen käsitys sukupuolesta kyseenalaistaa modernin sukupuolikäsityksen, jonka Judith Butler kiteyttää heteroseksuaalisen matriisin käsitteeseen. Queer-luennalla etsin ja täytän uudelleen sellaisia teksteistä löytyviä aukkoja ja analysoin sellaisia riitasointuja, jotka kertovat heteroseksuaalisesta matriisista. Lukutapani on sukua fenomenologisen sulkeistamisen harjoitukselle. Luentaani voi kuvata kokeilevaksi, erityisen sukupuoli- ja seksuaalisensitiiviseksi sosiaalisen konstruktionismin ajatuksiin perustuvaksi lähiluvuksi. Yhtenä lähtökohtana luennalleni on ajatus, että menneisyyden tuominen postmodernin läheisyyteen voi tuoda uutta valoa sekä menneisyyteen että postmoderniin. Työni sijoittuu uskontotieteen ja queer-tutkimuksen kenttien välillä paikkaan, jota ei ole Suomessa aikaisemmin kokeiltu. Teklan, Marinan/Margareetan, Eufrosynen ja Wilgefortisin legendoista nousee työssäni esille erityisesti neljä teologista Kristukseen liittyvää teemaa: kaste Kristukseen pukeutumisena, Kristuksen sukupuolittaminen, mieheksi tuleminen edellytyksenä Kristuksen seuraamiselle ja askeesi Kristuksen ruumiillisena imitoimisena. Queer-luennassani nämä teemat tarkentuvat ja osoittautuvat tärkeiksi tulkinta-avaimiksi ristiinpukeutuvien pyhimysten legendoihin. Nämä tulkinta-avaimet, queer sekä taustatiedot keskiajan sukupuolikäsityksistä valottavat sekä toinen toisiaan että työni kohdetta. Yhdessä ne tuovat esille kysymyksiä, jotka ovat aiemmassa tutkimuksessa jääneet yleensä kysymättä. Erityisesti queer-luentani nostaa esille kysymyksen sukupuolettomuuden mahdollisuudesta. Aiemmissa tutkimuksissa sukupuolen ylittäminen ohitetaan "tosiasiassa mahdottomana" asiana. Queer-luennassani kuitenkin näkyy, että sukupuolettomuus ei ole vain mahdollista, vaan myös uskonnollisesti erityisen merkityksellinen olemisen tapa. Työni perusteella sukupuolen ambivalenssi ja sukupuolettomuus voidaan lukea marginaalin sijasta aivan kristinuskon ytimeen. Myös Kristuksen hahmoa voidaan - ja ristiinpukeutuvien pyhimysten kohdalla kannattaa - katsoa nimenomaan kulttuuristen sukupuolirajojen ylittämisen kautta. Pyhimysten vaatteiden vaihtamisen voi lukea mieheksi naamioitumisen sijaan (sukupuoleltaan ambivalenttiin tai kokonaan sukupuolettomaan) Kristukseen pukeutumisena ja sitä kautta sukupuolesta riisuutumisena tai lapsen sukupuolettomaan tilaan jäämisenä. Queer-näkökulmasta voi puhua performatiivisesta sukupuolettomuudesta.

Hyvän hoidon reuna-alueilla : Potilasvahinko lääketieteellisen toiminnan valossa.

Vuonna 2006 Suomessa korvattiin 2331 potilasvahinkoa. Niistä maksettiin korvauksia yhteensä noin 27 miljoonaa euroa. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan potilasvahinkoja lääketieteellisen toiminnan valossa. Tutkimuksessa pyritään vastaamaan kysymykseen: Millä eri tavoilla lääkärin toiminta voi epäonnistua potilasvahinkotapauksissa? Tutkimuksessa määriteltiin neljä kategoriaa, joiden avulla analysoitiin esimerkkitapauksia. Kategoriat käsittelivät hoitojärjestelmää, lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja, toiminnan intentionaalisuutta sekä toiminnan suhdetta sen lopputuloksiin ja seurauksiin. Ensimmäisessä tutkimusluvussa määriteltiin kategoriat, joiden avulla lääketieteellistä toimintaa voi arvioida. Ensimmäiseksi analysoitiin hoitojärjestelmää, lääkärin toiminnan kontekstia. Hoitojärjestelmästä nostettiin esille potilas-lääkärisuhde, lääkärien välinen yhteistyö, potilaasta saatavat tiedot, toiminnan mahdollistavat resurssit sekä niin kutsuttu systeemivirhe. Hoitojärjestelmän toimiminen on hyvän hoidon ensimmäinen edellytys. Se vaatii eri terveydenhuollon ammattihenkilöiden saumatonta yhteistyötä.Toinen kategoria käsitteli lääkärin toimintaan vaikuttavia normeja. Georg Henrik von Wrightin teoksen Norm and Action normien jaottelua sovellettiin lääkärin toimintaan. Normien pääryhmään kuuluvat säännöt, määräykset ja ohjeet. Lisäksi voidaan määritellä pienempiä normiryhmiä, jotka sijaitsevat pääryhmien välimaastossa. Näihin pienempiin ryhmiin sijoittuvat tottumukset, moraaliset periaatteet sekä ideaalit säännöt. Kolmannessa kategoriassa käsiteltiin intentionaalisuutta osana toimintaa. Teorian päälähde oli G. E. M. Anscomben teos Intention. Toiminnan intentionaalisuutta analysoitiin Anscomben tunnetun, vesikaivon myrkytystä koskevan, esimerkin avulla. Siinä tekoon liittyvä sisäinen tieto on keskeinen intentiota määrittävä tekijä. Viimeisessä kategoriassa arvioitiin toimintaa von Wrightin mukaan. Esille nousi erityisesti kyky toiminnan perusedellytyksenä sekä toiminnan lopputulos ja seuraukset. Potilasvahingoissa on tärkeää arvioida myös potilasvahingon seurauksia, ei vain epäonnistuneen toimenpiteen lopputulosta. Toimintaa analysoitaessa oli myös otettava huomioon kenen näkökulmasta seurauksia arvioitiin, Potilas, lääkäri ja esimerkiksi osastonylilääkäri saattavat nähdä potilasvahingon seuraukset hyvin eri tavoilla.Toisessa tutkimusluvussa arvioitiin neljää Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen ja lääninhallitusten sosiaali- ja terveysosastojen kantelu- ja valvontaratkaisuista valittua esimerkkitapausta. Ensimmäinen käsitteli lääkärin toiminnan epäonnistumista synnytyksessä, toinen psyykkisistä ongelmista ja alkoholiriippuvuudesta kärsivän lääkärin ammatinharjoittamisoikeuksien rajoittamista, kolmas lääketutkimuksen johtajan vakavia virheitä ja neljäs Terveydenhuollon oikeusturvakeskuksen pysyvän asiantuntijan ristiriitaisia asiantuntijalausuntoja. Lääkärin toiminnan epäonnistuminen vaikuttaa helposti hoitojärjestelmään, jonka toimiminen perustuu työntekijöiden yhteistyöhön. Hoitovirheissä rikotaan yleensä lääketieteen sääntöjä. Potilasvahingon sattuessa lääkärin asema muuttuu normiauktoriteetista normisubjektiksi. Lääkäri saattaa toiminnallaan rikkoa myös moraalisia sääntöjä tai lääkärin ihannetta. Puhtaissa vahinkotapauksissa toiminnan lopputulos ei vastaa lääkärin intentiota, potilaan parantamista. Kaikissa potilasvahinkotapauksissa ei voida puhua vahingoista, vaan kyseessä voi olla myös tarkoituksellinen teko. Toiminnan lopputuloksella voi olla laajat seuraukset, jotka tulisi myös ottaa huomioon toimintaa arvioitaessa.

Lahjoittamiseen rohkaisevat motivaatiotekijät Yhteisvastuukeräyksen keräysesitteissä

Tutkimuksen tehtävänä on tarkastella niitä keinoja, joita Yhteisvastuukeräys on käyttänyt keräysesitteissään houkutellakseen ihmisiä osallistumaan keräykseen. Lisäksi tutkimuksessa pohditaan käytettyjen keinojen yhteensopivuutta luterilaisen sosiaalietiikan kanssa. Tutkielman näkökulma on eettinen. Tutkittava aineisto on koottu Kirkkopalveluiden arkistosta ja se sisältää Yhteisvastuukeräyksestä vuosittain julkaistut keräysesitteet vuosilta 1959, 1960, 1974 sekä vuodesta 1979 vuoteen 2003. Luterilaisen sosiaalietiikan osalta tutkimuksessa tukeudutaan erityisesti suomalaiseen tutkimustraditioon, jota edustavat Antti Raunio, Tuomo Mannermaa sekä Jaana Hallamaa. Tutkimus on toteutettu referoimalla ja analysoimalla aineistoa sekä erilaisia tekstikokonaisuuksia ja pyrkimällä muodostamaan niiden pohjalta tutkimustehtävän kannalta mielekkäitä temaattisia kokonaisuuksia. Tutkielma sisältää neljä päälukua, joista ensimmäisessä käsitellään Yhteisvastuukeräyksen historiaa. Katsauksen tarkoituksena on esitellä keräyksen taitekohtia, jotka ovat vaikuttaneet sen toimintaan sekä keräysorganisaation diakonisen itseymmärryksen muodostumiseen. Seuraavat kolme päälukua käsittelevät aineiston pohjalta muodostettuja temaattisia kokonaisuuksia. Ensimmäinen kokonaisuus esittelee palkitsemisen yhtenä lahjoittamiseen rohkaisevana motivaatiotekijänä. Tutkimuksessa esitetään, että palkitseminen on osoitus pyrkimyksestä hyödyntää ihmisen luontaista itsekkyyttä. Käyttämällä hyväksi tätä ominaisuutta Yhteivastuu-keräys jättää huomioimatta sen, että luterilaisesta näkökulmasta katsottuna sisäinen motivaatio on teon arvioinnin kannalta olennainen tekijä ja moraalin tehtävänä on pyrkiä paljastamaan väärät ja itsekkäät motiivit. Toisaalta palkitseminen näyttää olevan myös vastoin Antti Raunion esittämää tulkintaa kristillisen avustutyön perusteista. Kristillisen avustustyön tulisi pohjautua lahjan-ajatukseen eikä sillä tulisi pyrkiä tavoittelemaan ulkopuolisia päämääriä tai palkintoja. Toinen temaattinen kokonaisuus käsittelee lähimmäisyyttä ja lähimmäisen tarpeisiin vastaamista motivaatioon vaikuttavana tekijänä. Yhteisvastsuukeräyksen esitteissä lähimmäinen on kuvattu kahdella tavalla: avun tarvitsijana ja avun vastaanottajana. Esitystavoilla on pyritty vakuuttamaan lahjoittaja siitä, että apu on tarpeen ja että avun vastaanottaja kykenee hyödyntämään saamansa tuen. Lähimmäinen avun tarvitsijana ja lähimmäisen tarve näyttävät olevan laupiaaseen samarialaiseen liitetyn vertauksen ja Kultaisen säännön mukaan myös luterilaisen tarkestelutavan keskiössä. Toisaalta nykyinen hyvinvointiyhteikunnan malli, jota myös luterilainen sosiaalietiikka korostaa, edellyttää ihmisiltä taloudellista itsenäisyyttä sekä halua toimia tuottavalla tavalla yhteisön hyväksi. Nämä näkökulmat yhdessä näyttävät tukevan Yhteisvastuukeräyksen käyttämää esitystapaa. Kolmas temaattinen kokonaisuus esittelee auttamisen päämääriin ja tavoitteisiin viittavat tavat motivoida lahjoittajaa. Löydetyt keinot jakaantuvat kahteen ryhmään sen mukaan onko niissä pyritty viittaamaan auttamisella konkreettisesti saavutettuihin tuloksiin vai arvoihin. Molemmat lähestymistavat kutsuvat lahjoittajaa vastustamaan epäoikeudenmukaisuutta ja köyhyyttä. Lutherin käsitys omaisuudesta, sen käytöstä sekä oppi pelatuksesta, joka on ihmisen omista teoista riippumaton, vaikuttivat yhdessä siihen, että luterilaiseen sosiaalieettiseen ajatteluun voitiin luontevasti yhdistää ajatus köyhyydestä yhteiskunnallisena epäkohtana. Toisaalta valtiolle siirtynyt päävastuu huolehtia köyhistä ja huonompiosaisista, on vaikuttanut kirkon mahdollisuuksiin toimia aktiivisena auttajana. Konkreettisen auttamistyön sijaan kirkon köyhyyden vastainen työ painottuu yhteiskunnalliseen ja poliittiseen vaikuttamiseen. Yhteisvatuukeräyksen esitteissä kantaaottavuuden ja yhteiskunnallisen kritiikin sijaan on panostettu avustustyön konkreettisuuteen ja yksilön vastuuseen ja vaikutusmahdollisuuksiin. Avainsanat: Yhteisvastuukeräys, lahjoittaminen, motivaatio, sosiaalietiikka - luterilaisuus

Tuomas Akvinolaisen käsitys logiikasta : Logiikka taitona ja tieteenä, logiikan subjekti ja suhde tieteelliseen argumentaatioon

Tämän pro gradu -tutkielman tehtävänä on eksplikoida systemaattisen analyysin avulla se, mitä Tuomas Akvinolainen tarkoittaa ilmaisulla ”logiikka”. Tähän tehtävään liittyy kaksi osatehtävää: sen selvittäminen, millaisissa käsitteellisissä yhteyksissä Tuomas käyttää ilmaisua ”logiikka”, ja sen selvittäminen, miten ”logiikan” merkitys rakentuu näissä käsitteellisissä yhteyksissä. Tutkielman lähdeaineisto on laaja, koska Tuomas ei kirjoittanut yhtä teosta, jossa hän olisi esittänyt kattavasti huomautuksia siitä, mitä logiikka on. Ensimmäisessä luvussa kysyn, mitä Tuomas tarkoittaa logiikalla taitona ja tieteenä. Taidolla Tuomas tarkoittaa praktisen sielunosan intellektuaalista hyvettä, joka koskee kontingenttia tuotettavissa olevaa. Tuottaminen merkitsee operaatiota tai toimintaa, joka siirtää muodon toimijasta ulkoiseen materiaan, ja siten syntyy tuotos. Logiikka on taitona mahdollinen, koska järki voi järkeillä omasta aktistaan ja ohjata itseään. Järjen aktista syntyy tuotos, kuten laji tai syllogismi, joita käytetään tieteellisen tiedon saamiseen. Siten logiikka on vapaa taito, jonka kautta opitaan tapa, jolla tieteellistä tietoa voidaan saada. Tieteenä logiikka tarkastelee edellä mainittuja järjen aikaansaamia tuotoksia. Koska se tieteenä tarkastelee sitä, minkä ihminen voi saada aikaan, voidaan tällainen tieteellinen tieto suunnata kohti operaatiota tai tuotosta. Siksi logiikka on praktinen tiede, joka palvelee sellaisia spekulatiivisia tieteitä, jotka eivät tarkastele sitä, minkä ihminen voi saada aikaan. Toisessa ja kolmannessa luvussa kysyn, mitä Tuomas tarkoittaa tieteenä olevan logiikan subjektilla? Tieteen subjekti on se, mitä tieteessä tarkastellaan. Koska Tuomas mainitsee logiikan subjektiksi järjen olevan, tarkastelen toisessa luvussa olevan käsitettä. Olevan käsite perustuu olemassaolon käsitteelle, joka voidaan sanoa analogisesti muun muassa luonnosta, tiedosta ja Jumalasta. Oleva merkitsee sitä, mikä on. Se on analoginen sana, joka perustuu eri olemassaolon tapoihin. Koska olemassaolo voi olla esimerkiksi luonnossa ja tiedossa, on oltava mielen ulkopuolinen oleva ja mielessä oleva. Kolmannessa luvussa käsittelen järjen olevan käsitettä. Järjen oleva on yhdenlainen mielessä oleva. Mielessä olevan olemassaolon tapa on olla tosi. Jotkin mielessä olevat voivat olla olevia myös mielen ulkopuolella. Sen sijaan järjen oleva voi olla olemassa vain mielessä, minkä vuoksi se on olemassa oleva vain totena. Logiikan subjektina on järjen oleva. Logiikan tarkastelema järjen oleva on intellektuaalinen tai toinen intentio, joka perustuu ymmärrettyyn tai ensimmäiseen intentioon. Ymmärretty intentio syntyy kognitiivisen prosessin päätepisteenä intellektissä. Se on sisäinen sana, jota ulkoinen sana merkitsee. Kun intellekti refleksiivisesti tarkastelee ymmärrettyä intentiota, syntyy intellektuaalinen intentio kuten esimerkiksi suku. Logiikan tarkastelema intellektuaalinen intentio on vain järjessä oleva relaatio, joka on relaation relaatio, jonka termejä ovat käsitteet. Esimerkiksi looginen relaatio suku merkitsee intellektuaalista intentiota, joka on relaatio esimerkiksi eläimen käsitteestä ihmisen käsitteeseen. Tällaisella intellektuaalisella intentiolla on välitön suhde ymmärrettyyn intentioon, mutta välillinen suhde mielen ulkopuoliseen olevaan. Siten logiikka ei tarkastele välittömästi todellisuutta. Neljännessä luvussa kysyn, miten logiikkaan liittyvät huomautukset välittyvät tieteelliseen argumentaatioon todistavan syllogismin käsitteen kautta. Todistava syllogismi on tieteellistä tietoa aikaansaava syllogismi, jonka päämääräsyy on tieteellinen tieto, mistä seuraa, että sen premissien eli materiaalisten syiden on oltava tietynlaiset. Tieteellinen tieto koskee todistuksen johtopäätöstä, josta tiedetään sen totuuden syy, ja tämä totuuden syy on johtopäätöksen tietämisen syy. Johtopäätöksessä subjektisuvusta on predikoitu sille ominainen aksidenssi tai attribuutti. Analysoimalla suvun, erilaisuuden ja lajin käsitteitä esitän, että suvun sopiva aksidenssi on muun muassa ominaisuus tai suvun jakava erilaisuus. Siten erityisesti todistuksen johtopäätös, joka on tiedetty tieteellisesti, perustuu Porfyrioksen puun mukaisille loogisille relaatioille, ja muun muassa tässä mielessä loogiset relaatiot määrittävät tieteellistä tietoa todistavan syllogismin käsitteen kautta.

Naiset kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa ensimmäisellä ja toisella vuosisadalla

Kahden ensimmäisen vuosisadan kristityt kokoontuivat tavallisesti seurakuntalaisten kodeissa. Varhaiskristillisistä teksteistä selviää, että jotkut näistä kodeista olivat naisten omistuksessa. Lisäksi varhaiskristillisissä kirjoituksissa mainitaan naisia, joiden kodeissa mahdollisesti kokoontui seurakunta. Lähdetekstien informaatio näistä naisista on yleisesti ottaen hyvin niukkaa. Lähdetekstien lisäksi tietoja heistä voidaan kuitenkin pyrkiä saamaan tarkastelemalla esimerkiksi heidän sosiaalista kontekstiaan. Erityisen tärkeitä teemoja sosiaalisen kontekstin tarkastelussa ovat kreikkalais-roomalaiset naiset omaisuutensa itsenäisinä omistajina sekä ensimmäisten vuosisatojen kodeissa kokoontuvat seurakunnat näiden naisten toimintaympäristöinä. Tämän tutkielman aiheeseen liittyviä teemoja ovat muun muassa kreikkalais-roomalaisten naisten omistus- ja vaikutusmahdollisuudet, kreikkalais-roomalaisen kodin ”yksityisyys”, seurakuntien luonne kreikkalais-roomalaisiin yhdistyksiin verrattuna sekä suhtautuminen antiikin kirjoituksiin primäärilähteinä. Edellä mainittujen teemojen tutkimuksessa on viime vuosikymmenien ja vuosien aikana löydetty uusia näkökulmia, jotka valaisevat myös kuvaa naisista, joiden kodeissa kokoontui seurakunta. Kreikkalais-roomalaisilla naisilla oli suhteellisen usein mahdollisuus omistaa oma omaisuutensa. Tämän edellytyksenä oli yleensä naisen isän kuolema sekä se, että mahdollinen avioliitto oli solmittu siten, ettei nainen ollut tullut miehensä vallan alaiseksi. Omaisuutta ei ollut pelkästään yläluokkaisilla naisilla, vaan myös esimerkiksi vapautetut orjat saattoivat työllään ansaita huomattaviakin omaisuuksia. Itsenäisesti omaisuutensa omistavat naiset olivat useimmiten todennäköisesti leskiä. Nämä naiset olivat tottuneet yhteiskunnassaan siihen, että varakkailla henkilöillä oli erilaisia velvollisuuksia, joihin kuuluivat muun muassa erilaiset julkiset tehtävät sekä erilaisten ryhmien ja yksittäisten henkilöiden suojelijoina toimiminen. Naisia toimi muun muassa kreikkalais-roomalaisten yhdistysten suojelijoina, jolloin he esimerkiksi tarjosivat kodeissaan yhdistyksille kokoontumistilat. Yhdistykset olivat yksi tärkeimmistä kodeissa kokoontuvien seurakuntien taustamalleista; seurakuntia voidaan sanoa yhdeksi yhdistyskulttuurin ilmentymäksi. Muita tärkeitä taustamalleja olivat juutalaisuus sekä kreikkalais-roomalaiset perhekunnat. Kaikki nämä taustamallit antoivat ainakin osittain positiivisen kuvan toimintamahdollisuuksista naiselle, jonka kodissa kokoontui seurakunta. Tutkimuksessa ajatellaan nykyään yleisesti, että naisten asema kristinuskossa muuttui huonommaksi kristinuskon alkuaikojen jälkeen. Siitä, miksi tämä tapahtui, ei olla yksimielisiä. Tähän kysymykseen vastaavia teorioita ei voida pitää tyydyttävinä, koska ne erehtyvät jo alkuoletuksissaan yksinkertaistamaan kuvaa maailmasta, jossa varhaiset kristityt elivät. Täydellistä vastausta kysymykseen ei voidakaan saavuttaa, mutta ottamalla monipuolisesti huomioon erilaisia ilmiöön vaikuttaneita tekijöitä päästään luultavasti lähemmäs oikeaa lopputulosta. Kahden ensimmäisen vuosisadan naiset olivat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa johtajanasemissa. He todennäköisesti johtivat Herran aterian viettoa ja ”kaitsivat” seurakuntaansa. Kreikkalais-roomalaisessa yhteiskunnassa vallitsi yleisemminkin toimintatapoja, joiden mukaan nainen voitti tarpeeksi suurella varakkuudella sukupuolensa asettamat esteet. Kristityt seurasivat tätä toimintatapaa. Naisten johtavat asemat kodeissaan kokoontuvissa seurakunnissa eivät siis mitä todennäköisimmin johtuneet kristittyjen pyrkimyksistä sukupuolten väliseen tasa-arvoon tai kristittyjen naisten emansipaatiosta. Sen sijaan nämä asemat olivat seurausta naisten suhteellisesta varakkuudesta.

Geenipankkitutkimuksen eettiset kysymykset ja Ulrich Beckin riskiyhteiskuntateoria

Geenipankki on yleistä lääketieteellistä tutkimusta varten kerätty kokoelma geenitietoa sisältäviä näytteitä sekä muita potilasta koskevia tietoja. Geenipankkeja voidaan käyttää esimerkiksi populaatiogeneettiseen tutkimukseen, tietylle taudille altistavien geenien löytämiseen, kliiniseen tutkimukseen ja farmako­geneettiseen tutkimukseen, jossa tutkitaan geneettisten tekijöiden merkitystä lääkkeen vaikutuksissa. Monet sairaudet johtuvat perimän (geenien), elämäntapojen ja ympäristötekijöiden yhteisvaikutuksesta. Kun samassa tietokannassa olisi tiedot sekä henkilön perimästä (DNA-näyte), potilastiedoista sekä elämäntavoista, voitaisiin tietoja yhdistelemällä eri tekijöiden osuutta sairauksien ilmentymisessä. Geenipankeissa on kyse ihmisillä tehtävästä lääketieteellisestä tutkimuksesta, jota koskevat eettiset lähtökohdat ovat 1) ihmisarvon kunnioittaminen, 2) yhdenvertaisuus, 3) henkilökohtainen koskemattomuus, 4) yksilön edun ensisijaisuus tieteeseen tai yhteiskuntaan nähden, 5) itsemääräämisoikeus, 6) suojeluperiaate, 7) vapaaehtoisuus, 8) yksityiselämän suoja, 9) tieteellisen tutkimuksen vapaus ja 10) elämän suojelun periaate. Tärkeitä käsitteellisiä erotteluja ovat tutkimus- ja hoitosuhteen ero sekä hoidollisen ja ei-hoidollisen tutkimuksen ero. Lähtökohdista seuraavia tärkeitä periaatteita ovat tutkittavan ensisijaisuus ja vapaaehtoinen tietoon perustuva suostumus. Geenipankkitutkimuksessa nämä periaatteet ovat ongelmallisia. Kun geenipankkeihin näytteitä kerätään yleiseen lääketieteelliseen tutkimukseen, luovuttajille ei voida antaa tarkkoja tietoja näytteiden käytöstä, kuten tutkimuksen tavoitteista, odotettavista hyödyistä, tulosten käyttötavoista, rahoituksesta, eturistiriidoista tai muista sellaisista asioista, jotka saattaisivat vaikuttaa päätökseen näytteen antamisesta. Valta päättää siitä, millaisiin tutkimuksiin ja tarkoituksiin näytteitä saadaan käyttää, saatetaan näytteen ottamisen jälkeen antaa eettiselle komitealle tai muulle asiantuntijaelimelle. Yksiselitteistä ratkaisua siihen, mitä tietoja, kenelle ja miten geenipankista voidaan luovuttaa, ei ole löydetty. Nämä vaikeudet geenipankkitutkimuksessa johtuvat osittain geenitiedon erityisluonteesta muuhun lääketieteelliseen tietoon verrattuna. Geenitieto asettaa lääketieteellisen etiikan periaatteet keskenään ristiriitaan tavalla, johon ei ole yksiselitteistä ratkaisua. Esitetyissä ratkaisumalleissa keskeistä tuntuu olevan pikemminkin periaatteiden kiertäminen kuin tasapainon löytäminen niiden välillä. Tästä huolimatta geenipankkitutkimusta ei ole kyseenalaistettu. Havainto sopii yhteen sosiologi Ulrich Beckin riskiyhteiskuntateorian kanssa. Beckin mukaan länsimaiset yhteiskunnat ovat muuttumassa riskiyhteiskunniksi. Tämä prosessi johtuu siirtymisestä yksinkertaisesta modernisaatiosta refleksiiviseen modernisaatioon. Tässä siirtymässä tieteen ja teknologian kehitys ovat keskeisiä. Geenipankit ovat Beckin käsitteiden mukaan yksinkertaisen modernisaation ilmiö. Geenipankkitutkimuksessa asiantuntijat käyttävät merkittävää valtaa ja tutkimuksen poliittinen säätely on epätäydellistä. Ongelmista huolimatta tutkimusta on silti yritettävä tehdä ja skeptikot nähdään irrationaalisina edistyksen vastustajina tai atavististen pelkojen vaalijoina. Geenipankkien puolesta käytetyt perustelut sopivat yhteen Beckin teorian edistysuskon kanssa.

Hänellä on näky siitä, mitä me olemme huomenna! : Keskijohdon kokemukset seurakuntien yhdistymisen johtamisesta

Pro gradu -tutkielmani on laadullinen aineistolähtöinen tutkimus seurakuntien keskijohdon kokemuksista seurakuntien yhdistymisprosessin johtamisesta. Toteutin keväällä 2010 laadullisen Internet-kyselyn, jossa pyysin keskijohtoa arvioimaan ylemmän esimiehensä johtamistoimenpiteitä organisaatioiden yhdistymisprosessin suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheen aikana. Tutkimusjoukoksi valitsin seurakuntayhdistymisen vuoden 2009 alussa toteuttaneiden seurakuntien keskijohdon, joka toimii hengellisessä työssä. Vastausprosentiksi muodostui 61 %. Luokittelin aineistoni sisällönanalyysin keinoin. Saamieni vastausten perusteella luokittelin johtamistoimenpiteiden perusteella ideaalityypin johtajasta, joka voisi toteuttaa seurakuntien yhdistymisprosessin keskijohdon kannalta onnistuneesti. Luokittelussani löysin viisi johtajuustyyppiä: läsnäoleva, asiantuntijuuteen luottava, oikeudenmukainen, suunnitteleva ja hallinnon hallitseva johtajuus. Kukin johtajuustyyppi muodostui useammasta johtamistavasta. Johtamistavat muodostin vastaajien mainitsemista johtamistoimenpiteiden kuvauksista. Tarkastelin näitä johtajuustyyppejä ja niihin liittyviä johtamistapoja myös ajallisessa perspektiivissä. Muodostin ajallista tarkastelua varten aiemmasta tutkimuksesta suunnittelu-, käynnistämis- ja vakiinnuttamisvaiheet. Järjestelin Internet-kyselyn avoimet kysymykset näiden muutosvaiheiden mukaan. Tutkimustuloksinani totean, että keskijohdon mielestä organisaatioiden yhdistäminen tulisi nähdä ensisijaisesti strategian päivittämisen prosessina. Tutkimukseni tulokset vahvistavat Strandmanin esittämän strategian päivittämisen prosessin mallin sisältöjä muutamia muutoksia huomioiden. Olen muokannut tutkimustuloksieni perusteella Strandmanin esittämän mallin organisaation yhdistämistilanteeseen sopivaksi. Mielenkiintoisena tutkimustuloksena pidän myös havaintoani, ettei keskijohto näe kirkkoherraa hengellisenä johtajana muutostilanteessa. Kirkkoherra näyttäytyy keskijohdolle työyhteisönsä hallinnollisena johtajana. Tutkimukseni nostaa esiin kokonaiskirkollisesti mielenkiintoisen muutoksen, jossa kirkkoherran rooli muuttuu seurakunnan hengellisestä johtajasta seurakunnan hallinnolliseksi johtajaksi, ja hengellinen johtajuus siirtyy työalaa tai -aluetta johtavalle kappalaiselle eli keskijohdolle.

Oppilaan oma uskonto perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelman perusteissa

Vuonna 2003 voimaan tulleen uuden uskonnonvapauslain muutosprosessin yhteydessä tehtiin muutoksia myös uskonnonopetusta määrittäviin lakeihin. Aikaisemmin uskonnonopetusta kuvannut termi ” oppilaan tunnustuksen mukainen” korvattiin käsitteellä ”oppilaan oman uskonnon opetus” (Lukiolaki 455/2003, Perusopetuslaki 454/2003). Tässä tutkimuksessa tarkasteltiin oppilaan omaa uskontoa perusopetuksen uskonnon opetussuunnitelmissa. Analyysi kohdistui kaikille uskontokuntasidonnaisille ryhmille yhteiseen opetussuunnitelman osaan sekä evanekelisluterilaisen, ortodoksisen, islamin ja Myöhempien Aikojen Jeesuksen Kristuksen kirkon uskonnon opetussuunnitelman perusteisiin. Tutkimus toteutettiin sisällön analyysin keinoin. -- Ensimmäisessä tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, miten oma uskonto näyttäytyy opetussuunnitelman kaikille uskontosidonnaisille ryhmille yhteisessä osassa. Oppilaan oma uskonto ei siinä ole opetuksen päämäärää tai lähtökohtia määrittävässä asemassa. Omaan uskontoon tutustuminen määritetään yhdeksi opetuksen tavoitteista, jota ei kuitenkaan korosteta muihin tavoitteisiin nähden. Muita tavoitteita on esimerkiksi tutustuminen muihin uskontoihin ja uskonnon ymmärtäminen kulttuurisen ilmiön tasolla. Toisessa tutkimuskysymyksessä tarkasteltiin oppilaan oman uskonnon ilmenemistä uskontokohtaisissa opetussuunnitelmissa. Opetussuunnitelmia vertailtaessa huomattiin merkittäviä eroja siinä, millaisessa asemassa oma uskonto on opetussuunnitelman kokonaisuudessa. Vähemmistöuskontojen opetussuunnitelmissa oppilaan omaan uskontoon tutustuminen ilmenee opetuksen päämääränä. Evankelisluterilaisen uskonnon opetussuunnitelmassa sillä on välineellinen arvo pyrittäessä ymmärtämään uskontoa kulttuurisena ilmiönä. Oman uskonnon ilmenemistä opetussuunnitelmissa voi tutkimuksen perusteella hahmottaa juridisesta, kulttuurisesta ja identiteetin näkökulmasta. Merkittävimmät erot löytyivät identiteetin näkökulmasta hahmotetusta oppilaan omasta uskonnosta. Toisissa opetussuunnitelmissa oppilaan uskonnollinen identiteetti määritetään oppilaan juridisen oman uskonnon pohjalta. Toisissa suunnitelmissa oppilaan uskonnollista identiteettiä lähestytään individualisoituneen uskonnollisuuden näkökulmasta ja oppilaan henkilökohtainen uskonnollinen identiteetti jätetään oppilaan oman määrittämisen varaan. Kolmannessa tutkimuskysymyksessä keskityttiin siihen, minkä eri ulottuvuuksien kautta omaa uskontoa opetuksessa käsitellään. Aineistosta hahmotettiin viisi ulottuvuutta: instituution, rituaalinen, opillinen, narratiivinen ja eettinen ulottuvuus. Ulottuvuuksien painotuksiin eri uskontojen opetussuunnitelmissa voi nähdä vaikuttavan esimerkiksi uskonnon asema Suomessa ja uskonnon itseymmärrys uskonnon keskeisistä piirteistä sekä se, kuinka tiiviisti koulun uskonnonopetus on yhteydessä uskonnolliseen yhdyskuntaan. -- Tutkimus lisää tietoa uskonnon opetussuunnitelmien perusteista ja eri uskontojen suunnitelmien välisistä eroista. Tutkimuksen perusteella voidaan huomata, että eri opetussuunnitelmissa omalla uskonnolla on hyvin erilainen asema opetuksen lähtökohtia ja sisältöä määritettäessä. Toisissa opetussuunnitelmissa omaan uskontoon tutustuminen näyttäytyy opetuksen päämääränä ja lähtökohtana, mutta toisissa opetussuunnitelmissa opetuksen lähtökohdat kumpuavat uskontotieteellisestä ja individualisoituneen uskonnollisuuden viitekehyksestä. Näin ollen kouluissa annettavaa uskonnonopetusta ei voi pitää luonteeltaan yhdenmukaisena. Myös opetuksen kuvaaminen luonteeltaa ”oppilaan oman uskonnon opetuksena” näyttäytyy ristiriitaisena eri uskontojen opetussuunnitelmien valossa.

Eru Ilúvatar : Jumala J.R.R. Tolkienin legendariumissa

The purpose of my research is to inquire into the essence and activity of God in the legendarium of the English philologist and writer J.R.R. Tolkien (1892-1973). The legendarium, composed of Tolkien’s writings related to Middle-earth, was begun when he created two Elvish languages, Quenya based on Finnish, Sindarin based on Welsh. Tolkien developed his mythology inspired by Germanic myths and The Kalevala. It is a fictional ancient history set in our world. The legendarium is monotheistic: God is called Eru ‘The One’ and Ilúvatar ‘Father of All’. Eru is the same as the Christian God, for Tolkien wanted to keep his tales consistent with his faith. He said his works were Christian by nature, with the religious element absorbed into the story and the symbolism. In The Silmarillion, set in the primeval ages of Middle-earth, the theological aspects are more conspicuous, while in The Lord of the Rings, which brings the stories to an end, they are mostly limited to symbolic references. The legendarium is unified by its realistic outlook on creaturely abilities and hope expressing itself as humbly defiant resistance. ”The possibility of complexity or of distinctions in the nature of Eru” is a part of the legendarium. Eru Ilúvatar is Trinitarian, as per Tolkien’s faith. Without contextual qualifiers, Eru seems to refer to God the Father, like God in the Bible. Being the creator who dwells outside the world is attributed to Him. The Holy Spirit is the only Person of the Trinity bestown with names: the Flame Imperishable and the Secret Fire. When Eru creates the material world with His word, He sends the Flame Imperishable to burn at the heart of the world. The Secret Fire signifies the Creative Power that belongs to God alone, and is a part of Him. The Son, the Word, is not directly mentioned, but according to one writing Eru must step inside the world in order to save it from corruption, yet remain outside it at the same time. The inner structure of the legendarium refers to the need for a future salvation. The creative word of Eru, “Eä! Let these things Be!”, probably has a connection with the Logos in Christianity. Thus we can find three “distinctions” in Eru: a Creator who dwells outside the world, a Sustainer who dwells inside it and a Redeemer who shall step inside it. Some studies of Tolkien have claimed that Eru is distant and remote. This seems to hold water only partially. Ilúvatar, the Father of All, has a special relation with the Eruhíni, His Children, the immortal Elves and the mortal Men. He communicates with them directly only through the Valar, who resemble archangels. Nevertheless, only the Children of Eru can fight against evil, because their tragic fortunes turn evil into good. Even though religious activities are scarce among them, the fundamental faith and ultimate hope of the “Free Peoples” is directed towards Eru. He is present in the drama of history as the “Author of the Story”, who at times also interferes with its course through catastrophes and eucatastrophes, ‘good catastrophes’. Eru brings about a catastrophe when evil would otherwise bring good to an end, and He brings about a eucatasrophe when creaturely strength is not sufficent for victory. Victory over corruption is especially connected with mortal Men, of whom the most (or least) insignificant people are the Hobbits. However, because of the “primeval disaster” (that is, fall) of Mankind, ultimate salvation can only remain open, a hope for the far future.

Rauhallisen yhteiselämän ohjeet : Avioliitto ja puolisoiden roolit Plutarkhoksella ja Uuden testamentin ajan kristillisessä kirjallisuudessa

Plutarkhoksen ja Uuden testamentin ajan kristillisten kirjoittajien naiskuvaa ja näkemystä avioliitosta ei ole juurikaan vertailtu aiemmin. Molempien teokset on kirjoitettu suunnilleen samoihin aikoihin ja ne esittävät samanlaisen eettisen ideaalin avioliitosta ja puolisoiden rooleista siinä. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta näkyy selvimmin hänen teoksessaan Neuvoja vastanaineille. Myös muista Plutarkhoksen teoksista löytyy mainintoja avioliitosta ja puolisoiden rooleista. Uuden testamentin maininnat avioliitosta jakautuvat useisiin eri teksteihin. Evankeliumit käsittelevät avioeroa. Paavali käsittelee avioliittoa yleensä ja seksuaalisuutta avioliitossa. Uuden testamentin myöhemmät kirjeet, varsinkin niiden huoneentaulut, ja apostolisten isien tekstit keskittyvät eniten puolisoiden rooleihin avioliitossa. Plutarkhoksen näkemys avioliitosta oli positiivinen. Tämä näkyy useissa hänen teoksistaan. Kristittyjen kirjoittajien näkemys avioliitosta ei ole niin yksiselitteisen positiivinen. Paavali ei perustele avioliittoa muuten kuin haureuden välttämisellä. Kuitenkin Efesolaiskirjeessä avioliitto käy metaforaksi Kristuksen ja kirkon suhteelle. Plutarkhos ja kristityt kirjoittajat eivät anna paljon ohjeita puolison valinnasta. Plutarkhoksen mukaan puolison valinnassa tulee katsoa hänen luonnettaan, ei varallisuutta tai ulkonäköä. Paavalin ja Ignatioksen mukaan on parempi, jos puoliso on myös kristitty. Kristityt antavat myös ohjeita seka-avioliittoon, jossa puoliso on ei-uskova. 1. Pietarin kirjeen mukaan vaimon tulee pysyä uskossaan, eikä pelätä miestään. Plutarkhoksen mukaan vaimon tulisi palvoa samoja jumalia kuin miehensäkin. Plutarkhos näyttää suhtautuvan naisten aloitteentekoon avioerossa kielteisemmin kuin miesten. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat avioeroon kielteisesti, vaikka lieventävätkin Jeesuksen avioerokieltoa. Plutarkhos ei hyväksy miehen aviollista uskottomuutta, mutta antaa miehelle kuitenkin myönnytyksen, jos tämä on liian heikko kontrolloimaan itseään. Kristityt kirjoittajat suhtautuvat uskottomuuteen yksiselitteisen kielteisesti. Ohjeissa avioparille Plutarkhos korostaa avioliiton harmoniaa ja avioparin riitelemättömyyttä enemmän kuin kristityt kirjoittajat. Plutarkhoksen ja kristittyjen kirjoittajien ohjeet vaimolle ovat samanlaisia. Vaimon ihanteelliset ominaisuudet olivat samoja; naisen tuli olla siveellinen ja häveliäs sekä hiljainen. Sekä Plutarkhos että huoneentaulujen kirjoittajat olivat sitä mieltä, että naisen tulisi alistua miehelleen. Plutarkhos ei perustele alistumista mitenkään, kun taas kristityt kirjoittajat antavat aina jonkun perustelun. Yleisin perustelu on apologeettiset syyt. Myös miehelle annettavat ohjeet ovat samanlaiset. Miehen tulee hallita vaimoaan, mutta sekä Plutarkhos että kristityt kirjoittajat rajoittavat miehen hallintavaltaa. Mies toimii myös vaimonsa opettajana. Plutarkhos antaa enemmän ja yksityiskohtaisempia ohjeita seksistä kuin kristityt kirjoittajat. Kristityistä kirjoittajista ainoastaan Paavali paneutuu näihin kysymyksiin tarkemmin. Sekä Plutarkhoksen että Paavalin mukaan ihmisten piti suhtautua seksiin kunnioituksella ja välttää liiallista himoa.

Kategoriat oppaina Jumalan olemuksen ilmaisuun Lutherin teologiassa

Tutkielmassa selvitetään, miten Luther käyttää kategoriaoppia oppaana Jumalan olemuksen ilmaisuun. Päälähteenä on Genesis-kommentaari (1535-1545) mutta muitakin Lutherin tekstejä käytetään soveltuvin osin käsitteiden ja ajatusrakenteiden selventäjinä. Tutkielma jakautuu johdannon jälkeen taustalukuun ja kolmeen analyysilukuun ja loppukatsaukseen, jossa esitetään tutkimuksen tulokset. Taustaluvussa luodaan katsaus filosofisen kategoriaopin sisältöön ja historiaan uskonpuhdistukseen saakka. Aristoteleen luoma olemista määrittävä kategoriaoppi substansseista ja niiden satunnaisista ominaispiirteistä, aksidensseista, tulkitaan aina uudelleen jokaisessa filosofianhistoriallisessa kontekstissa. Länsimaisen teologian ja Lutherin ajattelun kannalta merkittävimmät kategoriaopin tulkisijat ovat Augustinus ja Tuomas Akvinolainen. Luvussa kolme selvitetään Lutherin suhdetta filosofiaan yleensä ja hänen kategoriaopin käyttöään. Luther yhtyy Augustinukseen siinä, että Jumalaa olemuksessaan ei voida tavoittaa kategorioiden avulla, mutta niitä voidaan käyttää oppaana sen ilmaisussa. Lutherin kritisoi skolastista kategoriaoppia, jossa kaikki muut kategoriat predikoidaan ensimmäisistä substansseista, ja käyttää itse Quintilianuksen tapaa, jossa mikä tahansa asia voidaan ottaa tarkasteluun kaikissa siihen soveltuvissa kategorioissa sen ymmärtämiseksi paremmin kokonaisuutena. Neljännessä luvussa analysoidaan substanssi-käsitettä ja substanssin kategoriaa ja viidennessä relaatiota ja relaation kategoriaa Lutherin jumalakäsityksessä ottaen huomioon myös skolastinen tausta. Substanssin Luther ymmärtää sekä raamatullisesti, että filosofisesti. Kategoriaopissa on kysymys filosofisesta substanssi-käsitteestä kokonaisyhteyden ollessa kuitenkin teologinen. Jumala substanssin kategoriassa on tavoittamaton ja absoluuttinen filosofian Jumala, johon ei liity Jumalan ristinteologista ja vastakohtiinsa kätkeytyvää ilmoitusta itsestään.Tällä tavalla ymmärretty Jumala ei ole tekemisissä ihmisten kanssa ja hänen tuntemisensa tavoitteleminen tällaisena on ihmisen omista lähtökohdista tapahtuvaa kunnian teologiaa. Relaation käsitteessä Luther liittyy Aristoteleen määritelmään: Relatiivit ovat subjektissaan ja suhteessa toisiinsa. Relationaalisuus kuuluu Lutherin teologiaan, sekä luotuisuuden että uskon relaationa. Jumalan ja ihmisen suhteessa on kaksi reaalista relaatiota, Jumalan relaatio ihmiseen ja ihmisen relaatio Jumalaan. Edellistä Luther kutsuu ilmoitukseksi ja jälkimmäistä uskoksi tai jumalanpalvelukseksi. Luther hyödyntää myös relatiivien käänteisyyttä ja yhtä aikaa olemassa olemista teologiassaan: Ihmisen käänteisjäsenenä voi olla vain hänelle ilmoitettu Jumala, joka antaa osallisuuden omasta ikuisesta elämästään ja itsestään tässä relaatiossa. Näin relaatiolla on myös ontologinen sisältö. Se tulee näkyviin myös jumalanpalveluksen nimityksessä ”Herran nimen avuksi huutamisena”, sillä Jumalan on nimessään olemuksellisesti läsnä. Tutkielman johdannossa esitetty hypoteesi filosofisen terminologian käytöstä teologisesti osoittautuu oikeaksi: Luther pysyy alkuperäisissä Aristoteleen kategorioiden määritelmissä ja merkityksissä ja käyttää niitä teologiansa ilmaisuvälineenä viittaussuhteenaan teologinen totuus. Kategoriaoppiaan esittäessään Lutherin varsinainen vastustaja ei ole Aristoteles vaan skolastinen teologia, jossa aristoteelinen filosofia on saanut ylivallan ja sivuuttanut Jumalan oman ilmoituksen itsestään. Summa summarum: Luther asettaa Jumalan relaation kategoriaan ilmaistakseen Jumalan olemuksen ristinteologisen itseilmoituksen ihmisille. Avainsanat: aristotelismi - Jumala - kategoriat – Luther-tutkimus - relaatio – skolastiikka –ontologia