Teaching about deliberative politics: Case studies of classroom–community learning projects in four nations

Theories of deliberative politics position grass-roots community members as more than spectators of politics, and instead recognize their capacity for political engagement by discussing and evaluating options in order to make decisions about issues affecting community life. The processes and products of journalism can assist deliberative politics by providing community members with information resources that are vital for understanding the root causes of problems, weighing up competing claims, forming networks around shared concerns, reaching decisions and undertaking action. This article presents the findings of case studies of four community–classroom projects--one each from Australia, New Zealand, the United States and South Africa--that develop the capacity of journalism students to be effective contributors to deliberative politics. The research points to the importance of learning activities that prepare students to work in diverse communities, map significant community places and structures, identify leaders and stakeholders, engage in respectful dialogue about problems and perspectives, and appreciate community frames and values.

Transposable elements in a marginal plant population

Background
How new forms arise in nature has engaged evolutionary biologists since Darwin's seminal treatise on the origin of species. Transposable elements (TEs) may be among the most important internal sources for intraspecific variability. Thus, we aimed to explore the temporal dynamics of several TEs in individual genotypes from a small, marginal population of Aegilops speltoides. A diploid cross-pollinated grass species, it is a wild relative of the various wheat species known for their large genome sizes contributed by an extraordinary number of TEs, particularly long terminal repeat (LTR) retrotransposons. The population is characterized by high heteromorphy and possesses a wide spectrum of chromosomal abnormalities including supernumerary chromosomes, heterozygosity for translocations, and variability in the chromosomal position or number of 45S and 5S ribosomal DNA (rDNA) sites. We propose that variability on the morphological and chromosomal levels may be linked to variability at the molecular level and particularly in TE proliferation.

Results
Significant temporal fluctuation in the copy number of TEs was detected when processes that take place in small, marginal populations were simulated. It is known that under critical external conditions, outcrossing plants very often transit to self-pollination. Thus, three morphologically different genotypes with chromosomal aberrations were taken from a wild population of Ae. speltoides, and the dynamics of the TE complex traced through three rounds of selfing. It was discovered that: (i) various families of TEs vary tremendously in copy number between individuals from the same population and the selfed progenies; (ii) the fluctuations in copy number are TE-family specific; (iii) there is a great difference in TE copy number expansion or contraction between gametophytes and sporophytes; and (iv) a small percentage of TEs that increase in copy number can actually insert at novel locations and could serve as a bona fide mutagen.

Conclusions
We hypothesize that TE dynamics could promote or intensify morphological and karyotypical changes, some of which may be potentially important for the process of microevolution, and allow species with plastic genomes to survive as new forms or even species in times of rapid climatic change.

Nile Basin Initiative diskursiivisena areenana

Pro gradu -tutkielma käsittelee Niilin alueen poliittista kehitystä käyttäen viitekehyksenä Barry Buzanin, Ole Wæverin sekä Jaap de Wilden muodostaman Kööpenhaminan koulukunnan teoriaa turvallistamisesta sekä turvallisuuskomplekseista. Niilin kymmenen valtiota kattavan jokialueen poliittista historiaa on vuosikymmenet hallinnut valtioiden välinen epäluottamus, ja erityisesti Egypti, joka on täysin riippuvainen Niilin vesivaroista, on julistanut Niilin vesivarojen olevan sille kansallinen turvallisuuskysymys, ja se on uhannut käyttää myös voimakeinoja puolustaakseen vedenkäyttöoikeuksiaan. Egyptiä on myös voitu Niilin alueen hegemonina, sillä vanhat, alun perin siirtomaa-ajalta peräisin olevat sopimukset ovat antaneet sille lähes yksinoikeuden Niilin vesivarojen käyttöön. Samanaikaisesti erityisesti Etiopia, jonka alueelta suurin osa joen vesivaroista on peräisin, on pitänyt vanhoja sopimuksia epäreiluina, ja vedonnut maassa kasvavaan nälänhätään ja ruokapulaan, mutta myös useat muut alueen valtiot ovat esittäneet tyytymättömyytensä vanhoihin sopimuksiin. Vuonna 1999 kehityksessä tapahtui kuitenkin käänne, sillä jokilaakson valtiot perustivat tuolloin Niilin jokialueen yhteistyöjärjestön Nile Basin Initiativen (NBI). Tutkielma keskittyy NBI:n perustamisen jälkeiseen ajanjaksoon. Keskeinen tutkimuskysymys on, millä tavalla Niilin alueen jäsenvaltiot pyrkivät 2000-luvun alkupuolella keskinäisellä toiminnallaan muuttamaan alueella vallitsevaa kilpailu- ja konfliktiasetelmaa rauhanomaiseen suuntaan. Aineistona käytetään NBI:n omia kausijulkaisuja vuosilta 2006–2010, ja tutkimuksen menetelmänä käytetään diskurssianalyysia. Tutkitun aineiston perusteella on esitettävissä, että Niilin alueen poliittisesta kehityksestä on selvästi erotettavissa diskursseja, jotka ovat NBI:n toiminnan taustalla. Nämä ovat luottamuksen rakentamisen, yhteisten haasteiden voittamisen, yhteistyön tärkeyden sekä saavutusten diskurssit. Aineiston perusteella on nähtävissä, että valtioiden välisen luottamuksen vähitellen lisääntyessä yhteistyötä aletaan yhä enemmän legitimoida aikaisemmin yhteistyöstä saavutetuilla hyödyillä. Toisaalta diskurssianalyysin perusteella on myös nähtävissä, että alueella on ratkaisematta yhä fundamentaalisia ongelmia; uutta vesisopimusta ei ole vielä vuoteen 2010 mennessä aikaansaatu ja NBI:n jäsenvaltioiden suhteissa on myös nähtävissä kiistaa periaatteista, joihin yhteistyön olisi pohjauduttava. Tutkielma pyrkii analyysin avulla kehittämään myös Kööpenhaminan koulukunnan teoriaa turvallistamisesta. Kööpenhaminan koulukunta jättää turvallistamisen purkamiskehityksen kirjoituksissaan taka-alalle keskustelun painottuessa siihen, kuinka jokin asia tuodaan esille julkiseen turvallisuuskeskusteluun. Tältä osin tutkimuksen tavoitteena on esittää mahdollinen kehityskulku turvallistamisen purkamisdiskurssista. Teoriaosuudessa käytetyt keskeiset lähteet: Allan 2001,2009; Buzan 1991; Buzan ja Wæver 2003; Buzan, Wæver ja de Wilde 1998; Jutila 2008; Schulz 1995; Stritzel 2007; Turton 2001; Wæver 1995; Wendt 1992, 1999.

Hills, dams and forests. Some field observations from the Western Ghats

Man’s attempts to intensify the use of natural resources can often result in the exhaustion of the resource or deterioration of other interacting resources. The single-minded pursuit of the development of the water resources of the rivers of the Western Ghats shows many examples of this view, particularly in the unnecessary destruction of the dwindling forest resources. This destruction may be caused by (i) problems o f rehabilitation, e.g. the Ramanagar settlement of the Kalinadi project (ii) the impact of labourers, e.g. the destruction of evergreen sholas on the Upper Nilgiri plateau (iii) the access to encroachers and poachers, e.g. Panshet and Kalinadi (iv) faulty planning, e.g. Linganamakki and Kalinadi. This destruction of forest cover has had a number of deleterious consequences in (i) worsening the shortages of forest resources, (ii) hastening the siltation of the reservoirs, (iii) ecological imbalances as in the rapid spread ofEupatorium in the Kalinadi project area and (iv) the decimation of biological diversity, as in the great reduction of evergreen forests in the Western Ghats, threatening the survival of lion-tailed macaque and the extinction of grass species,Hubbardia heptaneuron. It is stressed that the only sustainable and therefore true development is environmentally sound development. The interests of the weaker sections of the society often provide a good index of the soundness of the development from an environmental point of view. The planning of the development process with this perspective is a great scientific and technological challenge that must be taken up.

Ecology of the Asian Elephant in Southern India. I. Movement and Habitat Utilization Patterns

The movement and habitat utilization patterns were studied in an Asian elephant population during 1981-83 within a 1130 km2 area in southern India (110 30' N to 120 0' N and 760 50' E to 770 15' E). The study area encompasses a diversity of vegetation types from dry thorn forest (250-400 m) through deciduous forest (400-1400 m) to stunted evergreen shola forest and grassland (1400-1800 m). Home range sizes of some identified elephants were between 105 and 320 km2. Based on the dry season distribution, five different elephant clans, each consisting of between 50 and 200 individuals and having overlapping home ranges, could be defined within the study area. Seaso- nal habitat preferences were related to the availability of water and the palatability of food plants. During the dry months (January-April) elephants congregated at high densities of up to five individuals kM-2 in river valleys where browse plants had a much higher protein content than the coarse tall grasses on hill slopes. With the onset of rains of the first wet season (May- August) they dispersed over a wider area at lower densities, largely into the tall grass forests, to feed on the fresh grasses, which then had a high protein value. During the second wet season (September-December), when the tall grasses became fibrous, they moved into lower elevation short grass open forests. The normal movement pattern could be upset during years of adverse environmental con- ditions. However, the movement pattern of elephants in this region has not basically changed for over a century, as inferred from descriptions recorded during the nineteenth century.

Forest governance and climate change adaptation : Case studies of four African countries

Africa is threatened by climate change. The adaptive capacity of local communities continues to be weakened by ineffective and inefficient livelihood strategies and inappropriate development interventions. One of the greatest challenges for climate change adaptation in Africa is related to the governance of natural resources used by vulnerable poor groups as assets for adaptation. Practical and good governance activities for adaptation in Africa is urgently and much needed to support adaptation actions, interventions and planning. The adaptation role of forests has not been as prominent in the international discourse and actions as their mitigation role. This study therefore focused on the forest as one of the natural resources used for adaptation. The general objective of this research was to assess the extent to which cases of current forest governance practices in four African countries Burkina Faso, The Democratic Republic of Congo (DRC), Ghana and Sudan are supportive to the adaptation of vulnerable societies and ecosystems to impacts of climate change. Qualitative and quantitative analyses from surveys, expert consultations and group discussions were used in analysing the case studies. The entire research was guided by three conceptual sets of thinking forest governance, climate change vulnerability and ecosystem services. Data for the research were collected from selected ongoing forestry activities and programmes. The study mainly dealt with forest management policies and practices that can improve the adaptation of forest ecosystems (Study I) and the adaptive capacity through the management of forest resources by vulnerable farmers (Studies II, III, IV and V). It was found that adaptation is not part of current forest policies, but, instead, policies contain elements of risk management practices, which are also relevant to the adaptation of forest ecosystems. These practices include, among others, the management of forest fires, forest genetic resources, non-timber resources and silvicultural practices. Better livelihood opportunities emerged as the priority for the farmers. These vulnerable farmers had different forms of forest management. They have a wide range of experience and practical knowledge relevant to ensure and achieve livelihood improvement alongside sustainable management and good governance of natural resources. The contributions of traded non-timber forest products to climate change adaptation appear limited for local communities, based on their distribution among the stakeholders in the market chain. Plantation (agro)forestry, if well implemented and managed by communities, has a high potential in reducing socio-ecological vulnerability by increasing the food production and restocking degraded forest lands. Integration of legal arrangements with continuous monitoring, evaluation and improvement may drive this activity to support short, medium and long term expectations related to adaptation processes. The study concludes that effective forest governance initiatives led by vulnerable poor groups represent one practical way to improve the adaptive capacities of socio-ecological systems against the impacts of climate change in Africa.

Urban ecosystem services at the plant-soil interface

Continuing urbanization is a crucial driver of land transformation, having widespread impacts on virtually all ecosystems. Terrestrial ecosystems, including disturbed ones, are dependent on soils, which provide a multitude of ecosystem services. As soils are always directly and/or indirectly impacted through land transformation, land cover change causes soil change. Knowledge of ecosystem properties and functions in soils is increasing in importance as humans continue to concentrate into already densely-populated areas. Urban soils often have hampered functioning due to various disturbances resulting from human activity. Innovative solutions are needed to bring the lacking ecosystem services and quality of life to these urban environments. For instance, the ecosystem services of the urban green infrastructure may be substantially improved through knowledge of their functional properties. In the research forming this thesis, the impacts of four plant species (Picea abies, Calluna vulgaris, Lotus corniculatus and Holcus lanatus) on belowground biota and regulatory ecosystem services were investigated in two different urban soil types. The retention of inorganic nitrogen and phosphorus in the plant-soil system, decomposition of plant litter, primary production, and the degradation of polycyclic aromatic hydrocarbons (PAHs) were examined in the field and under laboratory conditions. The main objective of the research was to determine whether the different plant species (representing traits with varying litter decomposability) will give rise to dissimilar urban belowground communities with differing ecological functions. Microbial activity as well as the abundance of nematodes and enchytraeid worm biomass was highest below the legume L. corniculatus. L. corniculatus and the grass H. lanatus, producing labile or intermediate quality litter, enhanced the proportion of bacteria in the soil rhizosphere, while the recalcitrant litter-producing shrub C. vulgaris and the conifer P. abies stimulated the growth of fungi. The loss of nitrogen from the plant-soil system was small for H. lanatus and the combination of C. vulgaris + P. abies, irrespective of their energy channel composition. These presumably nitrogen-conservative plant species effectively diminished the leaching losses from the plant-soil systems with all the plant traits present. The laboratory experiment revealed a difference in N allocation between the plant traits: C. vulgaris and P. abies sequestered significantly more N in aboveground shoots in comparison to L. corniculatus and H. Lanatus. Plant rhizosphere effects were less clear for phosphorus retention, litter decomposition and the degradation of PAH compounds. This may be due to the relatively short experimental durations, as the maturation of the plant-soil system is likely to take a considerably longer time. The empirical studies of this thesis demonstrated that the soil communities rapidly reflect changes in plant coverage, and this has consequences for the functionality of soils. The energy channel composition of soils can be manipulated through plants, which was also supported by the results of the separate meta-analysis conducted in this thesis. However, further research is needed to understand the linkages between the biological community properties and ecosystem services in strongly human-modified systems.

Charred seeds in Mikkeli Orijärvi : A study of subsistence strategies of an Iron Age settlement in East Finland

In this study the over 350 macrofossil samples, containing over 2300 charred plant remains from an Iron Age settlement containing fossil fields in Mikkeli Orijärvi Kihlinpelto, were studied archaeobotanically. The aim was to get more information about subsistence strategies, especially agriculture and study differences in the plant combinations in the different structures and use the archaeobotanical theory to interpret these structures. The methodological question was to study the taphonomy of the charred plant material. The results gave a diverse impression of the agriculture and subsistence strategies of the settlement in Orijärvi, where barley was the most important cereal with rye, wheat and oat cultivated as minor crops. The arable weed assemblage indicates that the fields were situated in different kinds of soils and the crops were cultivated when different kind of weather conditions were prevailing. Ergot was found with the cereals, and it was growing on some of the arable crops and it also indicates wet climate. Hemp and flax were cultivated and wild plants were collected. The meadow and wetland plants found in the material derive most probably from animal fodder. Tubers of bulbous oat-grass were interesting, because they are usually found in graves. Comparison with other Iron Age settlements and graves indicates that the plant material found from the ancient field layers derives most probably from dwellings and graves, which were taken into cultivation.

Kosteikkosedimentin fosforivarat ja niiden käyttökelpoisuus kasveille

Maatalouden ympäristötukiohjelmalla pyritään vähentämään maatalouden ravinnekuormitusta, sillä valtaosa fosforin hajakuormituksesta on peräisin maataloudesta. Maataloudesta peräisin olevan fosforin rehevöittävää vaikutusta vesistöissä voidaan pyrkiä vähentämään kosteikoilla, joiden päätarkoituksena on saada valumaveden mukana erodoitunut maa-aines sedimentoitumaan kosteikon pohjalle. Kosteikkojen toimivuudesta ja vesiensuojelun merkityksestä on kuitenkin Suomessa tehdyissä tutkimuksissa saatu ristiriitaisia tuloksia. Tämän työn tavoitteena on selvittää maa-analyysien avulla, mitä valuma-alueelta erodoitunut fosforille tapahtuu kosteikon sedimentissä ja kuinka hyvin sedimentoitunut aines soveltuu kasvualustaksi kasvintuotannossa. Valuma-alueen maanäytteitä ja kosteikon sedimenttinäytteitä vertailemalla havaittiin kosteikossa tapahtuvan erodoituneen maa-aineksen lajittumista. Kosteikosta otetussa sedimenttinäytteessä oli 48 % enemmän savesta kuin valumapellon muokkauskerroksen maanäytteissä. Lisäksi havaittiin, että savespitoisuuden lisääntyminen lisäsi sedimentin reaktiivista pinta-alaa, koska sedimentissä oli 45 % enemmän alumiini- ja rautahydroksideja kuin valuma-alueelta otetuissa maanäytteissä. Hydroksidien runsauden takia fosforin sorptiokapasiteetti oli sedimentissä 52 % suurepi kuin valuma-alueelta otetuissa näytteissä. Sedimenttinäytteiden fosforin sorptiokyllästysaste oli kuitenkin samansuuruinen verrattuna valuma-alueelta otettuihin näytteisiin, sillä hapettuneessa sedimentissä oli 50 % enemmän alumiini- ja rautahydroksidien sitomaa fosforia. Näytteenottohetkellä sedimentti oli pelkistyneessä tilassa, jolloin sen vesiuuttoisen fosforin määrä oli huomattavasti suurempi kuin hapettuneessa sedimentissä. Vastaavasti sedimentin hapettuessa fosforin sorptiokyky kasvoi huomattavasti, sillä pelkistyneestä sedimentistä desorboitui fosforia kosteikon veteen. Tämä havaittiin myös astiakokeessa, sillä sedimentissä kasvanut raiheinä kärsi voimakkaasta fosforin puutoksesta niillä lannoitustasoilla, joilla valuma-alueen maanäytteessä kasvaneella raiheinällä ei silmämääräisesti havaittu esiintyvän puutosoireita. Sedimentin toiselle sadolle annetulla kolminkertaisella fosforin lisälannoituksella saavutettiin samansuuruiset sadon kuiva-ainemäärät, fosforipitoisuudet ja fosforin otot kuin valuma-alueen maanäytteissä kasvaneella ensimmäisellä sadolla oli. Astiakokeen tulosten perusteella pelkistyneessä tilassa ollut sedimentti soveltuu heikosti kasvintuotannon kasvualustaksi suuren fosforisorptiokykynsä ansiosta. Parhaiten sedimentti soveltuisi runsaasti helppoliukoista fosforia sisältäville alueille, kuten karjan jalottelutarhan pohjamateriaaliksi, vähentämään ympäristöön kohdistuvaa fosforikuormitusta.

Bioremediation of diesel oil contaminated soil and water

Diesel spills contaminate aquatic and terrestrial environments. To prevent the environmental and health risks, the remediation needs to be advanced. Bioremediation, i.e., degradation by microbes, is one of the suitable methods for cleaning diesel contamination. In monitored natural attenuation technique are natural processes in situ combined, including bioremediation, volatilization, sorption, dilution and dispersion. Soil bacteria are capable of adapting to degrade environmental pollutants, but in addition, some soil types may have indigenous bacteria that are naturally suitable for degradation. The objectives for this work were (1) to find a feasible and economical technique to remediate oil spilled into Baltic Sea water and (2) to bioremediate soil contaminated by diesel oil. Moreover, the aim was (3) to study the potential for natural attenuation and the indigenous bacteria in soil, and possible adaptation to degrade diesel hydrocarbons. In the aquatic environment, the study concentrated on diesel oil sorption to cotton grass fiber, a natural by-product of peat harvesting. The impact of diesel pollution was followed in bacteria, phytoplankton and mussels. In a terrestrial environment, the focus was to compare the methods of enhanced biodegradation (biostimulation and bioaugmentation), and to study natural attenuation of oil hydrocarbons in different soil types and the effect that a history of previous contamination may have on the bioremediation potential. (1) In the aquatic environment, rapid removal of diesel oil was significant for survival of tested species and thereby diversity maintained. Cotton grass not only absorbed the diesel but also benefited the bacterial growth by providing a large colonizable surface area and hence oil-microbe contact area. Therefore use of this method would enhance bioremediation of diesel spills. (2) Biostimulation enhances bioremediation, and (3) indigenous diesel-degrading bacteria are present in boreal environments, so microbial inocula are not always needed. In the terrestrial environment experiments, the combination of aeration and addition of slowly released nitrogen advanced the oil hydrocarbon degradation. Previous contamination of soil gives the bacterial community the potential for rapid adaptation and efficient degradation of the same type of contaminant. When the freshly contaminated site needs addition of diesel degraders, previously contaminated and remediated soil could be used as a bacterial inoculum. Another choice of inoculum could be conifer forest soil, which provides a plentiful population of degraders, and based on the present results, could be considered as a safe non-polluted inoculum. According to the findings in this thesis, bioremediation (microbial degradation) and monitored natural attenuation (microbial, physical and chemical degradation) are both suitable techniques for remediation of diesel-contaminated sites in Finland.

Viherrevonhäntä ja kananhirssi vieraslajeina Suomessa

Kasvit ovat kautta aikojen levinneet uusille elinpaikoille. Kasvin asettumista uuteen paikkaan voidaan tarkastella prosessina, jossa on erilaisia vaiheita ja eri vaiheissa eri tekijät ovat tärkeitä. Ilmasto ja erityisesti lämpötila vaikuttavat kasvien levinneisyyteen ja leviämiseen uusille paikoille ja siksi ilmaston lämpenemisen ennustetaan siirtävän kasvien levinneisyysalueita kohti pohjoista. On mahdollista, että Suomeenkin leviäisi etelämmästä muiden kasvien ohella haitallisia rikkakasvilajeja, kuten esimerkiksi viherrevonhäntä (Amaranthus retroflexus L.) ja kananhirssi (Echinochloa crus-galli L. Beauv.). Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, selviävätkö viherrevonhäntä ja kananhirssi Suomessa pelto-olosuhteissa ja pohtia niiden vakiintumisen ja leviämisen mahdollisuuksia. Toinen tarkoitus oli selvittää ilmaston lämpenemisen vaikutusta näiden rikkakasvien kasvuun. Tutkimus suoritettiin kenttä- sekä kasvihuonekokeena. Viherrevonhäntä kasvoi pellolla hyvin huolimatta myöhäisestä itämisestä, mutta kananhirssi iti ja kasvoi pellolla huonosti. Kasvihuoneessa molemmat kasvoivat hyvin. Kilpailu vähensi viherrevonhännän ja kananhirssin vegetatiivista kasvua vain kasvihuoneessa, mutta siementuottoon kilpailu vaikutti sekä kasvihuoneessa että pellolla. Kasvihuoneessa korkeampi lämpötila ei vaikuttanut viherrevonhännän tai kananhirssin vegetatiiviseen kasvuun, mutta viherrevonhännän siementuotto parani lämpimämmässä. Lämpötilalla ei ollut vaikutusta kananhirssin siementuotantoon. Tutkimuksen tuloksista voidaan päätellä, että viherrevonhäntä voi hyvinkin kasvaa Suomessa jo nykyisissä lämpötiloissa, mutta siementuotto ei välttämättä olisi varmaa. Viherrevonhäntä voisi näin ollen hyötyä tulevaisuuden pidemmästä kasvukaudesta. Kananhirssin osalta tulokset olivat ristiriitaiset ja ilmaston lämpenemisen vaikutuksia kananhirssiin on tämän tutkimuksen perusteella hankala arvioida.

Requirements for information management system in agricultural contracting

Menneinä vuosikymmeninä maatalouden työt ovat ensin koneellistuneet voimakkaasti ja sittemmin mukaan on tullut automaatio. Nykyään koneiden kokoa suurentamalla ei enää saada tuottavuutta nostettua merkittävästi, vaan työn tehostaminen täytyy tehdä olemassa olevien resurssien käyttöä tehostamalla. Tässä työssä tarkastelun kohteena on ajosilppuriketju nurmisäilörehun korjuussa. Säilörehun korjuun intensiivisyys ja koneyksiköiden runsas määrä ovat työnjohdon kannalta vaativa yhdistelmä. Työn tavoitteena oli selvittää vaatimuksia maatalouden urakoinnin tueksi kehitettävälle tiedonhallintajärjestelmälle. Tutkimusta varten haastateltiin yhteensä 12 urakoitsijaa tai yhteistyötä tekevää viljelijää. Tutkimuksen perusteella urakoitsijoilla on tarvetta tietojärjestelmille.Luonnollisesti urakoinnin laajuus ja järjestelyt vaikuttavat asiaan. Tutkimuksen perusteella keskeisimpiä vaatimuksia tiedonhallinnalle ovat: • mahdollisimman laaja, yksityiskohtainen ja automaattinen tiedon keruu tehtävästä työstä • karttapohjaisuus, kuljettajien opastus kohteisiin • asiakasrekisteri, työn tilaus sähköisesti • tarjouspyyntöpohjat, hintalaskurit • luotettavuus, tiedon säilyvyys • sovellettavuus monenlaisiin töihin • yhteensopivuus muiden järjestelmien kanssa Kehitettävän järjestelmän tulisi siis tutkimuksen perusteella sisältää seuraavia osia: helppokäyttöinen suunnittelu/asiakasrekisterityökalu, toimintoja koneiden seurantaan, opastukseen ja johtamiseen, työnaikainen tiedonkeruu sekä kerätyn tiedon käsittelytoimintoja. Kaikki käyttäjät eivät kuitenkaan tarvitse kaikkia toimintoja, joten urakoitsijan on voitava valita tarvitsemansa osat ja mahdollisesti lisätä toimintoja myöhemmin. Tiukoissa taloudellisissa ja ajallisissa raameissa toimivat urakoitsijat ovat vaativia asiakkaita, joiden käyttämän tekniikan tulee olla toimivaa ja luotettavaa. Toisaalta inhimillisiä virheitä sattuu kokeneillekin, joten hyvällä tietojärjestelmällä työstä tulee helpompaa ja tehokkaampaa.

Timotein (Phleum pratense ssp. pratense L.) alkuperän vaikutus kylmänkestävyyteen, vernalisaatiovaatimukseen sekä kasvuun ja kehitykseen

Nurmiheinien merkitys maailmanlaajuisesti on merkittävä, sillä noin 69 % maapallon peltopinta-alasta on pysyvää laidunmaata tai niittyä. Suomessa nurmien osuus on noin 29 %, ja tuotanto perustuu pääosin intensiiviseen säilörehuntuotantoon. Yleisin nurmiheinälaji Suomessa on timotei (Phleum pratense ssp. pratense L.). Timotei on talvenkestävä ja soveltuu siksi pohjoisiin kasvuoloihin. Timoteilajikkeita jalostettaessa pohjoista alkuperää olevia vanhempaislinjoja käytetään hyvän talvenkestävyyden varmistamiseksi, eteläisiä tavoiteltaessa nopeaa kasvurytmiä. Ilmaston muutoksen ennustetaan lisäävän erilaisia äärioloja kuten myrskyjä ja sateita. Vuorokauden keskilämpötila nousee ja kasvukausi pidentyy. Lisäksi talvet muuttuvat sateisemmiksi. Muutokset näkyvät erityisesti pohjoisissa kasvuympäristöissä. Tutkimuksessa haluttiinkin selvittää eri alkuperää edustavien timoteilajikkeiden ja linjojen kylmänkestävyyttä, kasvu-, ja kehitysnopeutta sekä vernalisaation vaikutusta. Lisäksi tutkittiin syysviljojen vernalisaatiovasteen mittaamiseen käytettyjen menetelmien soveltuvuutta nurmille. Tutkimukseen kuului kaksivuotinen peltokoe sekä kasvatuskaappikoe. Vernalisaatio nopeutti timotein kasvua ja kehitystä. Tutkimuksen perusteella eteläistä alkuperää olevilla lajikkeilla kasvu- ja kukintavalmius oli olemassa ilman vernalisaatiota. Pohjoisilla lajikkeilla oli suurempi vernalisaatiovaste ja niiden kukkiminen ja kasvu nopeutui vernalisaation myötä. Vernalisaatiolla oli vaikutusta myös kasvuston rakenteeseen. Generatiivisten versojen määrä lisääntyi vernalisaation myötä, kun taas vegetatiivisten versojen määrä väheni. Kylmänkestävyys oli tutkimuksen perusteella riippuvainen syksyn karaistumisjakson pituudesta sekä jakson lämpösummasta (FH-COLD). Korkea keskilämpötila ja lyhyt karaistumisjakso heikensivät kylmänkestävyyttä. Vastaavasti karaistumiskauden lämpötilan ollessa välillä 0 °C:ta ja + 5 °C:ta ja jakson pituuden kasvaessa kylmänkestävyys lisääntyi. Tutkimuksen perusteella vernalisaatiolla oli selvä vaikutus timotein kasvuun ja kehitykseen. Pohjoista alkuperää olevat timoteit reagoivat vernalisaatioon eteläisiä enemmän. Osa pohjoisista linjoista vaati vernalisaation generatiivisten versojen muodostumiseen. Syysviljojen vernalisaatiovasteen mittausmenetelmät soveltuvat osin myös puhtaiden timoteilajikkeiden vernalisaation seurantaan.

Ecology of the Asian Elephant in Southern India. II. Feeding Habits and Crop Raiding Patterns

The Asian elephant's foraging strategy in its natural habitat and in cultivation was studied in southern India during 1981-83. Though elephants consumed at least 112 plant species in the study area, about 85% of their diet consisted of only 25 species from the order Malvales and the families Leguminosae, Palmae, Cyperaceae and Gramineae. Alteration between a predominantly browse diet during the dry season with a grass diet during the early wet season was related to the seasonally changing protein content of grasses. Crop raiding, which was sporadic during the dry season, gradually increased with more area being cultivated with the onset of rains. Raiding frequency reached a peak during October-December, with some villages being raided almost every night, when finger millet (Eleusine coracana) was cultivated by most farmers. The monthly frequency of raiding was related to the seasonal movement of elephant herds and to the size of the enclave. Of their total annual food requirement, adult bull elephants derived an estimated 9.3% and family herds 1.7% in quantity from cultivated land. Cultivated cereal and millet crops provided significantly more protein, calcium and sodium than the wild grasses. Ultimately, crop raiding can be thought of as an extension of the elephant's optimal foraging strategy.