1945-1973. Il museo monumento dei BBPR a carpi. Il campo politico e culturale di una architettura in memoria della deportazione politica e razziale

Il Museo Monumento al Deportato politico e razziale nel Castello dei Pio a Carpi (MO), a pochi passi dal Campo nazionale della deportazione razziale e politica di Fossoli, è il risultato di un concorso pubblico nazionale bandito nel 1963, frutto dell’impegno civile tra istituzioni, associazioni e intellettuali. Tra questi il gruppo BBPR il quale, in collaborazione con l’artista Renato Guttuso, si aggiudicheranno la vittoria del concorso. Il progetto vincitore, pur apportando alcune modifiche in fase di realizzazione, manterrà la sua impostazione antiretorica, utilizzando un linguaggio rigoroso e astratto. Partendo dalle caratteristiche che rendono quest’opera una struttura unica nel suo genere, obiettivo principale di questa ricerca di Dottorato è quello di restituire una genealogia del Museo Monumento al Deportato politico e razziale dei BBPR, ricostruendo il quadro culturale e politico italiano nel lasso di tempo che intercorre dalla fine della Seconda Guerra Mondiale (1945) e l’anno della sua inaugurazione (1973). Tale approccio metodologico scelto costituisce l’aspetto di novità della ricerca: un punto di vista ancora inedito con cui guardare il Museo-Monumento, differenziandosi, così, dalle più recenti pubblicazioni sullo stesso, le quali si concentrano soprattutto sulle logiche progettuali del Museo. In conclusione, lo scopo di questa tesi è quella di dare una nuova chiave interpretativa al Museo, che sia non solo un arricchimento alla sua conoscenza ma che, altresì, attesti l’esistenza di un’identità, altrettanto unica e irripetibile, della memoria della deportazione nella cultura architettonica italiana presa in esame, frutto di una “cultura condivisa” tra architetti, artisti, scrittori, politici e intellettuali, accumunati dalle tragiche vicende che in quest’opera si vogliono narrare.

Universal exhibitions and the cinema: history and culture

The objective of this article is to examine the presence of cinema in World Fairs between the 1893 World`s Columbian Exposition in Chicago and 1939 (the New York World`s Fair). As an integral part of a visual culture constructed by these spaces to celebrate capitalism, the trajectory of cinema is identified with these world fairs due to its ability to entertain and, at the same time, to educate. Cinema was established as a means of mass communication during the First World War and afterwards would participate more actively in the symbolic disputes of a world about to enter the second global conflict. It would reach a broader public, becoming the main `showcase` in which nations projected virtues to be celebrated. The new striking visual spectacle assumed, within this context, greater emphasis through films idealized as true cinematographic monuments.

The Australian mortality decline: all-cause mortality 1788-1990

This review describes the Australian decline in all-cause mortality, 1788-1990, and compares this with declines in Europe and North America. The period until the 1870s shows characteristic 'crisis mortality', attributable to epidemics of infectious disease. A decline in overall mortality is evident from 1880. A precipitous fall occurs in infant mortality from 1900, similar to that in European countries. Infant mortality continues downward during this century (except during the 1930s), with periods of accelerated decline during the 1940s (antibiotics) and early 1970s. Maternal mortality remains high until a precipitous fall in 1937 coinciding with the arrival of sulphonamide. Excess mortality due to the 1919 influenza epidemic is evident. Artefactual falls in mortality occur in 1930, and for men during the war of 1939-1945. Stagnation in overall mortality decline during the 1930s and 1945-1970 is evident for adult males, and during 1960-1970 for adult females. A decline in mortality is registered in both sexes from 1970, particularly in middle and older age groups, with narrowing of the sex differential. The mortality decline in Australia is broadly similar to those of the United Kingdom and several European countries, although an Australian advantage during last century and the first part of this century may have been due to less industrialisation, lower population density and better nutrition. Australia shows no war-related interruptions in the mortality decline. Australian mortality patterns from 1970 are also similar to those observed in North America and European countries (including the United Kingdom, but excluding Eastern Europe).

India, Latin America, and the Caribbean during the Cold War

In this period, the key to the relationship between India and Latin America and the Caribbean (LAC) was based in the political nature of this liaison: it was a "uni-multilateral" relationship, centered in India, where LAC countries operated as a group of autonomous entities (an "island chain" structure), and not as a unit of a supranational character with unified international conduct (an island structure). As we will see, faced with uniform and consistent Indian policies, LAC had national policies which make it impossible to discuss a regional policy towards India. The goal of this work is to form a general characterization of the bilateral policies during the period of the Cold War with the intent of identifying the key explanatory factors of the process. While this may be a limited objective, it addresses the non-existence of an academic debate surrounding the topic. We intend to contribute an analysis which in this phase is primarily descriptive.

Mundos dentro de um mundo: representações interculturais na Polónia sob a influência nazi

Europa, 1939 A Alemanha, sob a influência do partido Alemão Nazi, deu início a um confronto que mudou a face do mundo. Inicialmente os seus países vizinhos Europeus, depois alguns mais distantes e até o continente Africano sentiram o seu poder e tremeram de medo. Medo, um sentimento tão poderoso que em pequenas quantidades, pode aguçar os sentidos mas que, em quantidades grandes, pode gerar pânico, suprimir o intelecto e até levar a negar aquilo que temos presente como verdades absolutas. A Europa era uma mistura de culturas; até os próprios países eram uma mistura de culturas. A Polónia era um desses países. Neste país, Polacos, Judeus, Ucranianos e Romanis viviam numa paz frágil mas duradora. Quando a II Guerra Mundial começou, as cidades polacas foram conquistadas uma após a outra e, uns após os outros, os seus cidadãos foram confinados à sua cidade para manter a ordem pública. Nesta época de incerteza e insegurança poderíamos pensar que todas estas culturas, diferentes nas suas fundações mas todas elas constituídas por seres humanos que respondem da mesma forma em situações desta natureza, sentir-se- iam na necessidade de se juntar, deixar de parte as suas diferenças e tentariam fazer tudo o que estivesse ao seu alcance para assegurar aquilo que é a necessidade básica de qualquer ser humano: sobreviver. A sobrevivência é o instinto mais básico atribuído ao ser humano. O medo de não ser capaz de sobreviver gerou algo que vai contra este tipo de certezas. Gerou ódio. Não ódio contra o inimigo comum mas sim uma cultura contra a outra. O exército Alemão Nazi foi implacável na sua marcha em busca do domínio total mas, em alguns casos, não foi ele apenas a face do terror. O exército Alemão Nazi conquistava e seguia em frente, a caminho da próxima conquista, deixando governos de fachada para manter a ordem. O medo e o terror eram gerados por outrém. Um verdadeiro choque de culturas cujo resultado foi um dos maiores derramamentos de sangue na história do mundo civilizado.

War and propaganda in the XXth Century

Propaganda represented the sacrifice of soldiers in war and praised the power of the country. It has been around these images that all over the world entire populations were mobilized on the expectation of victory. Through the static image of printed posters or the newspaper news projected in cinemas all over the globe, governments sought to promote a patriotic spirit, encouraging the effort of individual sacrifice by sending a clear set of messages that directly appealed to the voluntary enlistment in the armies, messages that explained the important of rationing essential goods, of the intensification of food production or the purchase of war bonds, exacerbating feelings, arousing emotions and projecting an image divided between the notion of superiority and the idea of fear of the opponent. From press, in the First World War, to radio in World War II, to television and cinema from the 1950s onwards, propaganda proved to be a weapon as deadly as those managed by soldiers in the battlefield. That’s why it is essential to analyse and discuss the topic of War and Propaganda in the Twentieth Century. This conference is organized by the IHC and the CEIS20 and is part of the Centennial Program of the Great War, organized by the IHC, and the International Centennial Program coordinated by the Imperial War Museum in London.

Da 'portugalidade' à lusofonia

Tese de Doutoramento em Ciências da Comunicação (Especialidade em Teoria da Cultura)

Effects of victimization on the belief in a just world in four ex-Yugoslavian countries

Levels of support for just world beliefs among young adults (N = 598) from four ex-Yugoslavian countries-Bosnia and Herzegovina, Croatia, the former Yugoslav Republic of Macedonia, and Slovenia-were compared, taking into account victimization experiences and the general belief in a just world. Being a victim affected an individual's belief in a just world in the two less economically favored contexts: Victims of exclusion in Macedonia and victims of war in Bosnia and Herzegovina were less likely to believe in a just world than non-victims. These victimization variables partly explained why the mean scores of these two countries were less than those of the two others. A deleterious effect of cumulative negative events on belief in a just world was identified, in parallel with a lower endorsement of the belief when the first victimization occurred more recently.

The Lausanne cohort Lc65+: a population-based prospective study of the manifestations, determinants and outcomes of frailty

BACKGROUND: Frailty is a relatively new geriatric concept referring to an increased vulnerability to stressors. Various definitions have been proposed, as well as a range of multidimensional instruments for its measurement. More recently, a frailty phenotype that predicts a range of adverse outcomes has been described. Understanding frailty is a particular challenge both from a clinical and a public health perspective because it may be a reversible precursor of functional dependence. The Lausanne cohort Lc65+ is a longitudinal study specifically designed to investigate the manifestations of frailty from its first signs in the youngest old, identify medical and psychosocial determinants, and describe its evolution and related outcomes. METHODS/DESIGN: The Lc65+ cohort was launched in 2004 with the random selection of 3054 eligible individuals aged 65 to 70 (birth year 1934-1938) in the non-institutionalized population of Lausanne (Switzerland). The baseline data collection was completed among 1422 participants in 2004-2005 through questionnaires, examination and performance tests. It comprised a wide range of medical and psychosocial dimensions, including a life course history of adverse events. Outcomes measures comprise subjective health, limitations in activities of daily living, mobility impairments, development of medical conditions or chronic health problems, falls, institutionalization, health services utilization, and death. Two additional random samples of 65-70 years old subjects will be surveyed in 2009 (birth year 1939-1943) and in 2014 (birth year 1944-1948). DISCUSSION: The Lc65+ study focuses on the sequence "Determinants --> Components --> Consequences" of frailty. It currently provides information on health in the youngest old and will allow comparisons to be made between the profiles of aging individuals born before, during and at the end of the Second World War.

World Democratic Governance

The unsustainable politically speaking institutional bipolarisation and recent events in the world arena (11 September 2001, unilateralism and the illegal war brought against Iraq by the USA, failures and blockage of WTO negotiating rounds at Seattle and Cancun, merely rhetorical results from the latest UN summits in Monterrey and Johannesburg) only serves to show just how completely outdated the system of international institutions, born after the Second World War, has become.It is vital, then, for us to establish a new system of global democratic governance, and this entails, amongst other things, In-depth reform of the system of international institutions.

Intraregional trade in South America, 1913-50. Economic linkages before institutional agreements

Dejando de lado NAFTA, la integración comercial en América Latina sigue siendo muy moderada hoy en día, representando alrededor del 20% del comercio total. Lo sorprendente es que estos valores eran más altos en 1945. Esto constituye un hecho paradoxal: la integración comercial alcanzó su récord antes de la firma de acuerdos de integración comercial. En el presente trabajo se estudia el comercio intrarregional a lo largo del período de entreguerras (1913-1950) a través del análisis de cinco casos: Argentina, Bolivia, Brasil, Chile y Peru. El análisis de la integración comercial en este período representa una novedad en la literatura, ya que los trabajos sobre América Latina, específicos de comercio intraregional, se centran en el período a partir de la década de 1960. El documento destaca dos conclusiones principales: a) con la excepción de los períodos de las guerras mundiales, el comercio intraregional ha sido muy modesto desde 1913 hasta la actualidad, b) en general, el comercio intrarregional repitió la especialización del comercio mundial: una alta concentración en productos de bajo valor añadido.

Intraregional trade in South America, 1913-50. Economic linkages before institutional agreements

Dejando de lado NAFTA, la integración comercial en América Latina sigue siendo muy moderada hoy en día, representando alrededor del 20% del comercio total. Lo sorprendente es que estos valores eran más altos en 1945. Esto constituye un hecho paradoxal: la integración comercial alcanzó su récord antes de la firma de acuerdos de integración comercial. En el presente trabajo se estudia el comercio intrarregional a lo largo del período de entreguerras (1913-1950) a través del análisis de cinco casos: Argentina, Bolivia, Brasil, Chile y Peru. El análisis de la integración comercial en este período representa una novedad en la literatura, ya que los trabajos sobre América Latina, específicos de comercio intraregional, se centran en el período a partir de la década de 1960. El documento destaca dos conclusiones principales: a) con la excepción de los períodos de las guerras mundiales, el comercio intraregional ha sido muy modesto desde 1913 hasta la actualidad, b) en general, el comercio intrarregional repitió la especialización del comercio mundial: una alta concentración en productos de bajo valor añadido.

Partisaanisodasta alueelliseen puolustusjärjestelmään : jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen

Väitöskirjan tavoitteena on ollut rakentaa kokonaiskuva aiheesta Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittyminen toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa ei ole rajoituttu ainoastaan kuvailemaan sotataidollisen ajattelun kehittyminen, vaan on pyritty selvittämään kehittymiseen vaikuttaneet tekijät ja vastaamaan kysymykseen, miksi näin on tapahtunut? Aiemmat länsimaiset tutkimukset ovat tarkastelleet jugoslavialaista sotataitoa tai maanpuolustusta vain jostain tietystä rajallisesta näkökulmasta, kuten esimerkiksi Jugoslavian kansanarmeijaa, asevoimien vaikutusta maan poliittiseen elämään tai sotilaallista doktriinia koskien. Sotataidon kehittymiseen vaikuttavat tekijät huomioivaa kokonaisesitystä ole tehty. Myös jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu on jäänyt pääosin pimentoon. Jugoslavialainen maan sotataitoon kohdistunut tutkimus on ollut laajaa ja monipuolista, mutta sen käytettävyyteen osittain vaikuttaa marxilais-leniniläinen materialistis-dialektinen, historialliseen materialismiin perustuva tutkimusmenetelmä. Väitöskirjan päätutkimusaineiston ovat muodostaneet alkuperäislähteet, ensisijaisesti jugoslavialaiset ohjesäännöt, käsikirjat, oppaat ja oppikirjat. Muu lähteistö on koostunut lähinnä arkistoasiakirjoista ja muusta kirjallisuudesta. Tutkimusmenetelmä on ollut historiatieteellinen käsittäen muun muassa ulkoisen ja sisäisen lähdekritiikin harjoittamisen, tietojen varmistamisen mahdollisimman useasta toisistaan riippumattomasta lähteestä sekä pyrkimyksen rekonstruoida ristiriidaton kokonaiskuva tutkimuskohteesta. Eri lähteistä ja lähderyhmistä saatuja tietoja on vertailtu, analysoitu sekä yhdistetty kriittisesti. Lähteiden käytettävyyden, lähdearvon ja luotettavuuden arviointi ovat olleet merkittävässä roolissa, näistä kaikista tärkeimpänä luotettavuuden arviointi. Sisäisen ja ulkoisen lähdekritiikin keinoin on pyritty luomaan oma ristiriidaton tulkinta kokonaisuudesta, jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisestä toisen maailmansodan jälkeen. Tutkimuksessa on pitäydytty niin pitkälle kuin mahdollista jugoslavialaisen sotataidon alkuperäisessä terminologiassa. Jugoslavialaisia termejä ei ole muokattu vastaamaan paremmin esimerkiksi tällä hetkellä länsimaisessa sotataidossa käytettyjä käsitteitä. Väitöskirjan rakenne on temaattinen. Läpi koko tutkittavan ajanjakson jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisessä on tunnistettavissa samat määräävät tekijät: historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, sotilaallinen doktriini, lakiperusteet, kommunistiliiton ohjaus ja asevoimien sekä yhteiskunnan valmiuden kehittyminen. Jugoslaviassa puhuttiin aseelliseen kamppailuun vaikuttavista sodankäynnin faktoreista, joita olivat yhteiskunnalliset tekijät, materiaalis-tekniset tekijät ja sotilaalliset tekijät. Kaikista tärkeimpänä tekijänä pidettiin kuitenkin ihmistä itseään, vaikka ihmisen merkitys välillä tuntuikin hukkuvan ”moraalis-poliittiset tekijät”-sanahirviön alle. Tutkimuskysymyksiin on vastattu sotataitoon vaikuttaneiden edellä mainittujen tekijöiden kautta. Kuhunkin muutostekijään liittyvä kehitys on kuvattu kronologisena esityksenä. Kansan vapautussodassa vuosina 1941–1945 perustettujen partisaaniyksiköiden muodostamisessa sekä niiden toimintamenetelmissä on havaittavissa runsaasti yhtymäkohtia 1700- ja 1800-luvun hajdukkijoukkojen sekä 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun četnikkijoukkojen vastaaviin periaatteisiin. Samankaltaisuuksia ilmenee 1950-luvulta alkaen alueellisen puolustuksen joukkojen ja partisaaniyksiköiden toimintamenetelmien yhteydessä väliaikaisesti menetetyllä alueella toimittaessa. Kansan tukeen, karismaattisiin johtajiin ja yllätyselementtiin perustuva sissitoiminta on perinteistä eteläslaavilaista sotataitoa. Sodanjälkeinen jugoslavialainen sotataito oli jatkumoa eteläslaavien vuosisatoja vanhalle sotataidolliselle perinteelle, vaikka sitä ei julkisesti Jugoslaviassa muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta myönnettykään. Jugoslavian sotilaallinen doktriini oli luotu kaikista suunnista kohdistuvia hyökkäyksiä vastaan, mutta sotilaallisen uhkan painotukset vaihtelivat usein, jopa vain muutaman vuoden välein. Tämä ei johtunut päättämättömyydestä eikä pelkästään koetun uhkan suunnan vaihtumisesta. Painottamalla sisäisen ja ulkoisen uhkan jatkuvuutta sekä uhkan suunnan vaihtelua pyrittiin pitämään maanpuolustuspiirit valppaina ja kansalaiset aktiivisina. Tällä tavalla myös perusteltiin maanpuolustuksen korkeita kustannuksia ja ennen kaikkea pyrittiin lisäämään maan sisäistä veljeyttä ja yhtenäisyyttä. On ilmeistä, että sekä lännestä että idästä kohdistui Jugoslavian suuntaan suurta poliittista ja sotilaallista intressiä kylmän sodan vuosina 1945–1990, mutta suoran sotilaallisen uhkan aukoton todistaminen olisi kuitenkin hankalaa. Oleellista onkin jugoslavialaisten oma käsitys maataan vastaan kohdistuneesta sotilaallisesta uhkasta. Sisäisen uhkan vaikutus alkoi kasvaa 1970-luvun alkupuolelta lähtien ja se johti lopulta 1980-luvulla alueellisen puolustuksen joukkojen esikuntien lakkauttamiseen ja taisteluvälineiden hajavarastointijärjestelmän purkamiseen. Yhteiskunnallisista tekijöistä merkittävimpinä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun vaikuttaneina osina olivat lait ja Jugoslavian kommunistiliitto. Perustuslakiin ja lakiin kansallisesta puolustuksesta sekä kommunistiliiton päätöslauselmiin sisällytetyt vaatimukset sotataidon kehittymiselle kuitenkin vain toistivat sotilaallisessa doktriinissa määritettyjä suuntaviivoja sekä määräyksiä. Maanpuolustukseen liittyneiden määräysten ja ohjeiden hyväksymiselle laillisen järjestyksen mukaisesti annettiin kuitenkin erittäin suuri arvo. Niiden toimeenpanon leviäminen maanlaajuisesti varmistettiin puolueen päätöksillä velvoittamalla muun muassa kommunistiliiton paikallisorganisaatiot, puoluesolut asevoimien sisällä sekä kaikki liittovaltion hallintotasot tekemään kaikkensa yleisen kansanpuolustuksen ja sitä ilmentävän sotataidon toteutumisen eteen. Materiaalis-teknisen tekijän kokonaisuus sisälsi aseet ja varusteet sekä niihin liittyviä muita seikkoja, kuten yhteiskunnan teollisuuden kehittymisen asteen sekä kyvyn suojautua vihollisen taisteluvälineitä vastaan ja luoda vihollisen aseita vastaan tehokkaampi vasta-ase. Siihen luettiin myös yksilöiden, taktisten ja yhdistettyjen taktisten yksiköiden sekä koko kansan koulutus aseiden ja varusteiden tarkoituksenmukaiseen käyttöön. Vaikka jugoslavialainen aseteollisuus kehittyi tutkimusperiodin aikana voimakkaasti, joutui maa taloudellisten resurssiensa rajallisuuden ja mahdollisen vihollishyökkäyksen ylivoimaisuuden havaittuaan toteamaan, että maanpuolustuksen ongelmia ei voida ratkaista materiaalin ja tekniikan määrällä tai laadulla. Ratkaisun oli löydyttävä sotilaallisista tekijöistä ja varsinkin sotataidosta. Sotilaalliset tekijät ja prosessit olivat jugoslavialaisen sotataidon ja sotataidollisen ajattelun kehittymisen kannalta tärkein muutostekijä. Sotilaallisten tekijöiden ytimen muodosti sotataito, joka Jugoslaviassa koostui teoriasta ja käytännöstä. Tämä jako koski sotataidon kolmea tasoa: strategiaa, operatiikkaa ja taktiikkaa. Sotataitoon kuuluvina osina pidettiin muun muassa taisteluvalmiutta, liikekannallepanovalmiutta, yhteiskunnallis-poliittisten yhteisöjen aseetonta vastarintaa, aseellisen kamppailun operatiivista ja taktista tasoa, materiaalista ja teknistä varustamista, sotatalouden valmistelujen organisointia sekä yhteiskunnallisia palveluja poikkeusoloissa. Osa näistä kuului edellä mainittuihin yhteiskunnallisiin tai materiaalis-teknisiin tekijöihin. Jugoslavialainen sotataito onkin nähtävä matriisinomaisena kokonaisuutena, jossa sotataidon kolmeen toiminnalliseen tasoon, strategiaan, operatiikkaan ja taktiikkaan vaikuttivat historialliset taustatekijät, sotilaallinen uhka, yhteiskunnalliset tekijät ja materiaalis-tekniset tekijät. Jugoslavialaisen sotataidon kokonaisuuteen kuului myös se, että mainitut muutostekijät vaikuttivat vielä toisiinsa. Lopputuloksena näin kokonaisvaltaisesta näkemyksestä sotataitoon ja sotataidolliseen ajatteluun Jugoslavia kykeni luomaan poikkeuksellisen tehokkaana pidetyn puolustusratkaisun, jossa koko yhteiskunnan kaikki resurssit pystyttiin suuntaamaan hyökkäyksen torjumiseen ja maahan tunkeutuneiden pois ajamiseen. Aiempi tutkimus on nähnyt jugoslavialaisen sotataidon kehittymisen keskeisimpänä vaikuttimena ja murroskohtana Varsovan liiton joukkojen toimeenpaneman Tšekkoslovakian miehityksen ja siitä seuranneen koetun uhkan merkittävän voimistumisen. Yleisen kansanpuolustuksen doktriiniin liittyvä taustatutkimus, teorianmuodostus ja doktriinin käyttöönotto tapahtuivat kuitenkin jo 1950-luvulla. Tšekkoslovakian miehitys toimi vain muutoksen toimeenpanoa vauhdittavana tekijänä. Jugoslavialaiset korostivat, että jugoslavialaisessa yhteiskunnassa keskeisessä asemassa ollut yhteisjohtoisuuden periaate ulottui myös maanpuolustukseen ja sotataitoon. Tutkimusaineistoon perehtyminen kuitenkin osoitti, että yleisen kansanpuolustuksen kokonaisuutta kuvaavat oppikirjat, laeissa asetetut määräykset ja Jugoslavian kommunistiliiton julkaisemat vaatimukset eivät olleet jalkautuneet sotataidon teoriaan tai käytäntöön operatiivisella tai taktisella tasolla. Strategisella tasolla yhteisjohtoisuus esiintyi näkyvämmin vain sotilaallisen konseptin ja strategian yhteydessä. Sotilaallisen doktriinin osalta yhteisjohtoisuus ilmeni lähinnä kahdessa asiassa. Alueellisen puolustuksen yksiköiden varustamisvelvoite oli asetettu siviilihallinnon eri tasojen vastuulle. Alueellisen puolustuksen esikunnat ja komentajat olivat vastuussa yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoille. Siviilihallinnon organisaatioiden kyky varustaa alueellisen puolustuksen yksiköt osoittautui kuitenkin heikoksi. Alueellisen puolustuksen esikunnatkin toimivat upseereiden johtamina sotilaallisina johtoportaina, ja yleisen kansanpuolustuksen ja yhteiskunnallisen itsesuojelun komiteoiden toiminta komentajien ja esikuntien suuntaan rajoittui vain nimelliseen ohjaukseen. Yhteisjohtoisuus osoittautuikin tutkimuksen kuluessa piirteeksi, joka julkisesta retoriikasta huolimatta ei toteutunut jugoslavialaisessa sotataidon praktiikassa. Jugoslavialaisen sotataidollisen ajattelun kehittymisen kaari käynnistyi partisaanisodasta ja päätyi alueelliseen puolustusjärjestelmään. Kansakunta ja sen useat eri kansallisuudet onnistuivat luomaan tieteelliseen ja tutkittuun tietoon perustuvan välineen, sotataidon teorian ja käytännön, joka suojeli maata yli puolen vuosisadan ajan. Yleinen kansanpuolustus sekä jugoslavialainen sotataito ovat toisiensa synonyymejä, seurauksia ja synnyttäjiä. Puolustusratkaisu lähti omista kansallisista lähtökohdista, siihen sulautettiin valikoiden ja jalostettuna hyviksi sekä menestyksekkäiksi koettuja ulkomaisia elementtejä sekä vaikutteita. Sitä perusteltiin monipuolisilla poliittisilla, ideologisilla, teoreettisilla, historiallisilla sekä nykyaikaisilla sotataidollisilla argumenteilla, mutta kaikesta tästä huolimatta sen ydin oli omintakeinen jugoslavialainen sotataidollinen ajattelu.

Becoming Locals in a Borderland of Exiles. Sense of Place in the Stories of Lithuania Minor Dwellers

This thesis deals with sense of place, the relation that we construct with our dwelling and the surrounding environment. The topic belongs to the field of human geography. Sense of place is deeply intertwined with the ideas of feeling at home and having a place where to return. I argue that narratives of life experience help us relate to the places we inhabit, go through, leave. My analysis concerns Lithuania Minor, the Lithuanian region lying by the border with Kaliningrad, and focuses in particular on Vilkyškiai, a village in the municipality of Pagėgiai. Most of the area’s original population disappeared in the war. After 1945, people from all over the country and the USSR settled here. This raised the prickly question of who belongs to the borderland. Refugees, migrants and settlers allow us to observe closely the development of sense of place and its main constituents. Through this analysis, I challenge the idea of people’s natural rights to places and shows how time, engagement in local-based cultural activities and recollection help foreigners become locals. To grasp the locals’ sense of place, I collected open, light-structured interviews and applied some elements of semantic analysis to interpret the materials. From my research, it emerges that the cultivation of the region’s cultural heritage and the practice of storytelling were crucial in making the respondents feel at home. Leaving aside all legalistic claims concerning the issue, I suggest that people belong to the land they dwell. I believe that their sense of place deserves consideration from the State and the other actors seeing them as migrants.

A critical examination of the involvement of Canadian high-performance athletes in the development of anti-doping policy

The use of certain perfonnance enhancing substances and methods has been defined as a major ethical breach by parties involved in the governance of highperfonnance sport. As a result, elite athletes worldwide are subject to rules and regulations set out in international and national anti-doping policies. Existing literature on the development of policies such as the World Anti-Doping Code and The Canadian antiDoping Program suggests a sport system in which athletes are rarely meaningfully involved in policy development (Houlihan, 2004a). Additionally, it is suggested that this lack of involvement is reflective of a similar lack of involvement in other areas of governance concerning athletes' lives. The purpose ofthis thesis is to examine the history and current state of athletes' involvement in the anti-doping policy process in Canada's high-perfonnance sport system. It includes discussion and analysis of recently conducted interviews with those involved in the policy process as well as an analysis of relevant documents, including anti-doping policies. The findings demonstrate that Canadian athletes have not been significantly involved in the creation of recently developed antidoping policies and that a re-evaluation of current policies is necessary to more fully recognize the reality of athletes' lives in Canada's high-perfonnance sport system and their rights within that system.