Heinäveden reitin valtakunnallisesti arvokkaan maisema-alueen maisemanhoidon esisuunnitelma

Heinäveden reitti kuuluu valtioneuvoston hyväksymään luetteloon valtakunnallisesti arvokkaista maisema-alueista. Näille alueille laaditaan maisemanhoitosuunnitelmia, joiden ohjaamina tunnistettuja maisema-arvoja voidaan eri toimijoiden yhteistyöllä ylläpitää, hoitaa ja palauttaa. Heinäveden reitti kulkee Heinäveden, Savonlinnan, Varkauden ja Enonkosken kuntien alueilla Vuoksen vesistön keskivaiheilla. Se on maisemallisesti monipuolisimpia sisävesiliikenteen reittejä Suomessa ja siihen liittyy monia arvokkaita liikenne- ja teollisuushistoriallisia muistomerkkejä. Reitin merkitys kasvoi erityisesti 1800- ja 1900-luvun taitteessa, kun Vuoksen vesistön laaja kanavaverkosto toteutettiin. Esisuunnitelman tavoitteena on tunnistaa reitin tärkeät ja sille ominaiset piirteet, kohdentaa ne paikallisesti ja esittää sekä perustella ne alueet, joille yksityiskohtainen maisemanhoitosuunnitelma laaditaan. Reitiltä on selvitetty laajan lähdeaineiston perusteella maisemakokonaisuudet, luontoarvot ja suojelukohteet, asutuksen, teollisuuden ja liikenteen historian piirteet sekä alueen maankäyttö, kaavatilanne, matkailu ja palvelut. Alueen kaavoista tärkein on laaja-alainen Heinäveden reitin rantaosayleiskaava vuodelta 2002. Johtopäätöksinä selvityksistä on todettu reitillä olevan merkittäviä luontoarvoja, jotka jaksottuvat kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden kanavajaksojen ja teollisen historian ympäristöjen kanssa vuorotellen. Reitille ja sen imagolle merkityksellisintä ovat maisemalliset ja toiminnalliset solmukohdat, joita ovat erityisesti kanavat ja niiden ympäristöt. Esisuunnitelmassa on tunnistettu seitsemän kohdealuetta, joille esitetään laadittavaksi tarkemmat maisemanhoitosuunnitelmat. Maisemanhoitosuunnitelmat kohdistetaan alueille, joilla on maisemallisten arvojen rinnalla kulttuuri- ja teollisuushistoriallisia tai muita, yleensä ihmisen käden luomia arvoja. Näiden lisäksi kahdeksanneksi suunnittelukohteeksi on esitetty yleispiirteisempää luonnonmaiseman hoitosuunnitelmaa, jossa tarkastellaan arvokasta vesistömaisemaa kokonaisuutena, metsien merkitystä lähi- ja kaukomaisemassa sekä esitetään metsänhoidon toimenpide-ehdotuksia maisemallisten arvojen ylläpitämiseksi.

Patoturvallisuusopas

Uusi patoturvallisuuslaki (494/2009) tuli voimaan 1.10.2009 ja valtioneuvoston asetus patoturvallisuudesta (319/2010) 5.5.2010. Tämä patoturvallisuusopas korvaa patoturvallisuusohjeet (MMM:n julkaisuja 7/1997), jotka poistuivat käytöstä 1.10.2009. Patoturvallisuusoppaassa esitetty ei ole padon omistajaa sitovaa, vaan oppaan tarkoitus on täydentää ja selventää esimerkein ja selostuksin laissa ja asetuksessa esitettyä. Oppaassa käsitellään padon suunnittelua kuten hydrologista mitoitusta ja padon teknisiä turvallisuusvaatimuksia, padon rakentamista ja käyttöönottoa sekä vahingonvaaraselvitystä, padon omistajan turvallisuussuunnitelmaa sekä padon kunnossapitoa, käyttöä, tarkkailua, vuosi- ja määräaikaistarkastuksia. Padot luokitellaan vahingonvaaran perusteella luokkiin 1, 2 ja 3. Luokittelua ei tarvitse kuitenkaan tehdä, jos patoturvallisuusviranomainen katsoo, että padosta ei aiheudu vaaraa. Jokaiselle luokitellulle padolle on padon omistajan laadittava tarkkailuohjelma, jonka patoturvallisuusviranomainen hyväksyy päätöksellään. Padosta aiheutuvan vahingonvaaran selvittämiseksi 1-luokan padon omistajan on laadittava vahingonvaaraselvitys padosta ihmisille, omaisuudelle ja ympäristölle aihetuvasta vahingonvaarasta. Myös muusta kuin 1-luokan padosta voi patoturvallisuusviranomainen määrätä tehtäväksi vahingonvaaraselvityksen luokittelua varten. Padon omistajan on laadittava 1-luokan padolle turvallisuussuunnitelma onnettomuus- ja häiriötilanteiden varalle. Suunnitelmassa esitetään padon omistajan omatoiminen varautuminen em. tilanteiden varalle. Pelastusviranomainen arvioi tapauskohtaisesti pelastuslain mukaisen suunnitelman laatimistarpeen. Padon omistajan on toimitettava patoturvallisuusviranomaiselle tietojärjestelmään vietäväksi patoturvallisuusasetuksessa mainitut tiedot. Patoturvallisuusviranomaisen ja padon omistajan on säilytettävä kustakin luokitellusta padosta ajantasaiset tulosteet tietojärjestelmästä sekä muut padon turvallisuuden kannalta tärkeät asiakirjat patoturvallisuuskansiossa siten, että ne ovat mahdollisissa häiriötilanteissa nopeasti saatavilla.

Selvitys käytöstä poistettujen kaatopaikkojen pinta- ja pohjavesitarkkailusta Uudellamaalla

Tässä selvityksessä on tarkasteltu Uudenmaan vanhoja kaatopaikkoja, joilla on voimassa oleva velvoitetarkkailuohjelma. Kaatopaikkoja on yhteensä 30 ja ne on poistettu käytöstä vuosien 1975–2008 välillä. Kaatopaikoilla käytöstä poistamisen jälkeen tehdyt sulkemistoimenpiteet ovat vaihdelleet jonkin verran ja kaatopaikat ryhmittyvät parhaiten sen mukaan, koska ne on poistettu käytöstä. Sulkemistoimenpiteiden vaatimukset ovat riippuneet kulloinkin voimassa olleesta lainsäädännöstä. Tarkastellut kaatopaikat on jaettu käytöstä poistamisen hetkellä voimassa olleen lainsäädännön mukaan kolmeen ryhmään: ympäristönsuojelulain mukaan suljetut (2000-), jätelain mukaan suljetut (1997–1998) ja jätehuoltolain mukaan suljetut (1975–1996) kaatopaikat. Lisäksi jätehuoltolain aikana käytöstä poistetut kaatopaikat on jaettu neljään ryhmään: yhdyskuntajätteen kaatopaikat, teollisuusjätteen kaatopaikat, kaatopaikan käytöstä poistamisen jälkeen kompostointi- tai maankaatopaikkoina toimineet kaatopaikat sekä kaatopaikan käytöstä poistamisen jälkeen jäteasemina toimineet kaatopaikat. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta kaatopaikoilla toteutetut sulkemistoimenpiteet vastaavat käytöstä poistamishetkellä voimassa olleita säädöksiä. Oman lukunsa muodostavat ne kaatopaikat, joilla sulkemissuunnitelma on tehty vaatimusten mukaisesti, mutta sen toteutukseen ei vieläkään ole ryhdytty, vaikka kaatopaikka on poistettu käytöstä vuosia tai jopa vuosikymmeniä sitten. Lähes joka toisella tarkastelluista kaatopaikoista sulkemisrakentaminen on vielä kesken. Näistä kaatopaikoista kuudella sulkemista ei ole vielä edes aloitettu. Lisäksi osalla jo suljetuista kaatopaikoista sulkemistoimenpiteet ovat jääneet osittain puutteellisiksi. Ongelmallisinta on ollut kaatopaikkoja ohjaavan lainsäädännön hidas kehittyminen – vaatimukset nykytiedon pohjalta tarpeeksi huolellisiin sulkemistoimenpiteisiin kirjattiin valtioneuvoston kaatopaikkapäätökseen vasta vuonna 1997. Pitkien siirtymäsäännösten vuoksi näitä tarkkoja säädöksiä on vaadittu vasta ympäristönsuojelulain mukaan suljetuilta kaatopaikoilta. Suurin osa Uudenmaan kaatopaikoista on kuitenkin poistettu käytöstä 1990-luvun aikana. Riittämättömät sulkemistoimenpiteet ovat havaittavissa useiden tarkasteltujen kaatopaikkojen jälkitarkkailutuloksissa. Kaatopaikkavesi sisältää rehevöittäviä, happea kuluttavia sekä haitallisia aineita ja yhdisteitä, joiden leviämistä kaatopaikan alapuolisiin vesistöihin ja pohjavesiin ei ole estetty tarpeeksi tehokkaasti. Tämän vuoksi ympäristö- ja terveysriskejä aiheuttavat kaatopaikkojen pinta- ja pohjavesivaikutukset voivat jatkua vuosikymmeniä kaatopaikan sulkemisen jälkeen. Pinta- ja pohjavesivaikutusten merkittävyyden arvioinnissa velvoitetarkkailujen vuosiraportit ja niiden luotettavuus ovat avainasemassa. Tarkkailun lopettaminen on mahdollista, jos useiden tarkkailuvuosien aikana on havaittu laskevat trendit eri aineiden pitoisuuksissa sekä tieto siitä, että kaatopaikka on suljettu asianmukaisesti.

Uudenmaan vesienhoidon toimenpideohjelma

Vesienhoidon toimenpideohjelmalla pyritään EU:n asettamaan tavoitteeseen pinta- ja pohjavesien hyvästä tilasta vuoteen 2015 mennessä. Toimenpideohjelmassa on esitetty tavoitetilan saavuttamiseksi tarvittavat toimenpiteet, niiden kustannukset sekä ohjauskeinojen kehittämistarve. Toimenpideohjelmassa esitetyistä toimenpiteistä ja niiden kustannuksista on esitetty yhteenveto valtioneuvoston 10.12.2009 hyväksymässä Kymijoen-Suomenlahden vesienhoitoalueen vesienhoitosuunnitelmassa. Toimenpideohjelma on laadittu yhteistyössäalueen toimijoiden kanssa ja sen laatimisen yhteydessä on järjestetty useita yleisötilaisuuksia ja seminaareja. Toimenpideohjelmassa on otettu huomioon vuosina 2006–2009 järjestettyjen kolmen kuulemiskierroksen palaute. Vesiensuojelun tehostaminen on erityisen tärkeää Uudellamaalla, koska alueen järvet, joet ja rannikkovedet ovat huonommassa tilassa kuin Suomessa keskimäärin. Vesiin kohdistuva ravinnekuormitus on suurta ja vesiä on muutettu suuresti rakentamalla, perkaamalla ja patoamalla. Alueen pinta- ja pohjavesien käyttötarpeet ovat tiheästä asutuksesta johtuen suuria. Ihmistoiminnot aiheuttavat pilaantumisriskin viidesosalle Uudenmaan pohjavesistä. Toimenpideohjelmassa Uudellemaalle esitettävien nykykäytännön mukaisten toimenpiteiden rahoitustarve on vuosina 2010–2015 noin 290 miljoonaa euroa vuodessa. Valtaosa nykykäytännön mukaisten toimenpiteiden kustannuksista koostuu yhdyskuntien ja haja-asutuksen jätevedenpuhdistuksesta sekä maatalouden vesiensuojelua koskevista ympäristötuista. Esitettävien lisätoimenpiteiden rahoitustarve on noin 31 miljoonaa euroa vuodessa. Lisätoimenpiteiden kustannuksista suurimman osan muodostavat maatalouden kuormituksen vähentämistoimenpiteet. Lisätoimenpiteitä on esitetty myös mm. vesistöjen kunnostukseen, uusien siirtoviemäreiden rakentamiseen sekä metsätalouden vesiensuojelun tehostamiseen. Pohjavesiä koskevilla lisätoimenpiteillä pyritään pohjavesien pilaantumisriskin vähentämisen mm. liikenteen, yhdyskuntien ja teollisuuden osalta. Keskeisenä pohjavesiä koskevana toimenpiteenä on esitetty myös pilaantuneiden maa-alueiden ja maa-ainesottoalueiden kunnostamista. Pohjavesialueiden suojelusuunnitelmien ja pohjavesiselvitysten laatimista tulee lisätä merkittävästi nykyisestä. Uudenmaan vesistöjen tila paranee selvästi voimakkaasti kuormitetuilla alueilla, jos esitetyt toimenpiteet toteutetaan. Monien vesistöjen ja koko Suomenlahden osalta hyvän tilan saavuttamiseksi tarvitaan kuitenkin yli vuoden 2015 ulottuvia toimia, koska vesien liiallinen kuormitus ja vesiä muuttavat toiminnot ovat jatkuneet hyvin pitkään. Suurella osalla huonossa tilassa olevista pohjavesialueista on arvioitu, että hyvä tila saavutetaan esitetyillä toimenpiteillä vuoteen 2015 mennessä. Viidellä pohjavesialueella tavoiteaikataulua on siirretty vuoteen 2027.

Kansainvälisen kriisinhallintaympäristön muutos ja suomalainen kriisinhallintastrategia

Kylmän sodan jälkeisten vuosikymmenten aikana kriisinhallinnan toimintaympäristön globaali kehitys on tehnyt maailmastamme monimutkaisemman. Kriisinhallintaympäristössä vallitsevan turvallisuusjärjestelmän luonnetta ei ole ennalta määrätty, ja kansallinen kriisinhallintastrategia määrittyy jatkuvasti uudelleen kriisinhallinnan toimintaympäristön tapahtumien seurauksena. Laajentunut ja muuttunut kriisinhallintaympäristö kiihdyttää tarvetta näiden muutosten ymmärtämiseen ja analysoimiseen. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten kansainvälisen kriisinhallintaympäristön muutos ilmenee suomalaisessa kriisinhallintastrategiassa. Tutkimuksen teoriaperusta muodostuu useamman kansainvälisen politiikan paradigmojen perusolettamuksista. Tutkimuksessa tukeudutaan teoriatriangulaatioon klassisen realismin, uusrealismin, konstruktivismin ja neoliberalismin pääteesejä hyödyntäen. Tutkimusmenetelmänä on laadulliseen tutkimukseen soveltuva teoriaohjaava sisällönanalyysi. Tutkimuksen tavoitteeseen päästään kolmen alatutkimuskysymyksen avulla, miten kansainvälinen toimintaympäristön ja kriisinhallinnan piirteet ovat muuttuneet kylmän sodan jälkeen, minkälaista sotilaallinen kriisinhallinta tulee olemaan lähitulevaisuudessa, ja onko kansallisessa kriisinhallintastrategiassa havaittavissa ristiriitaa tai puutteita. Tutkimuksen tärkeimpänä empiirisenä lähteenä on valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko (2012). Voimassaoleva valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko linjaa Suomen tavoitteeksi osallistua vaativaan kriisinhallintaan laaja-alaisesti YK:n, EU:n, Naton ja Etyjn operaatioissa. Tutkimuksen tulosten perusteella voidaan todeta, ettei Suomen kriisinhallintatoiminta tänä päivänä täysin vastaa, mitä kansalliset strategiat kriisinhallinnasta linjaavat. Suomi osallistuu tällä hetkellä pääosin vain matalan profiilin kouluttamis-, konsultaatio- ja tukitoimenpiteisiin, joiden tarkoituksena on valmentaa muita toimijoita toimimaan kompleksisessa kriisinhallinnan toimintaympäristössä. Kriisinhallinnan muutokset mm. operaatioiden vaativuuden kasvaessa ovat vaikuttaneet Suomen kriisinhallintaosallistumiseen. Osallistuminen sotilaalliseen kriisinhallintaan on sekä kriisinhallintahenkilöstön määrän että operaatioiden sotilaallisen vaativuuden osalta hyvin maltillista. Myös tosiasiallinen yhteistyö eri toimijoiden kanssa ilmenee vain muutaman sotilaallisen kriisinhallintaoperaation kautta. Suomen kriisinhallintaprofiilin voidaan todeta olevan tällä hetkellä jopa heikko.

Sopimussotilaat puolustusvoimissa

Sopimussotilaita on palvellut puolustusvoimissa noin 2500 henkilöä vuodesta 1999 lähtien. Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittinen selonteko vuodelta 1997 määritteli sopimussotilasjärjestelmän tarkoitukseksi lisätä ammattitaitoista reserviä, jonka tarve kasvaa aseja johtamisjärjestelmien teknistyessä. Selonteon mukaisesti puolustusvoimiin tuli palkata varusmiespalveluksensa päättäneitä nuoria tärkeimpiin operatiivisiin yhtymiin noin vuoden mittaiseen määräaikaiseen virkasuhteeseen. Järjestelmän tuli keskittyä erikoiskoulutetun henkilöstön määrän lisäämiseen sodanajan joukkoihin, poiketen järjestelmän nykysuuntauksesta, jossa painotetaan sopimussotilaiden sijoittumista kouluttaja- ja miehistötehtäviin. Tutkimuksessa ilmeni, että järjestelmän käytön painopisteeksi on muodostunut henkilöstön rekrytointi upseerin akateemiseen koulutusohjelmaan. Sopimussotilasjärjestelmän päätavoitteeksi tulevaisuudessa on muodostumassa henkilöstön rekrytointi ja käyttö kansainvälisissä tehtävissä ja miehistön erikoistehtävissä, erikoisjääkäreinä. Toisena tavoitteena on nähtävissä rekrytointi mahdollisimman korkeatasoisen henkilöstön saamiseksi upseerin ja ammattialiupseerin koulutusohjelmiin, joskin tulevaisuudessa vain 10 – 15 % peruskoulutettuun päällystöön kuuluvista on sopimussotilastaustaisia. Kolmantena, merkitykseltään vähenevänä tavoitteena voidaan pitää ammattitaitoisen ja nuoren reserviin tuottamista, niin johtaja- kuin miehistötehtävien osalta. Tässä tutkimuksessa tutkimusstrategia muotoutuu metodiseksi triangulaatioksi, jossa on yhdistetty kvalitatiivisen ja kvantitatiivisen menetelmien käyttö. Tutkimuksessa sovelletaan aineistoperäistä triangulaatiota yhdisteltäessä dokumentaarista aineistoa, haastatteluin kerättyä empiiristä aineistoa sekä saatuja ja koottuja tilastollisia aineistoja. Tutkimusongelmana on: mikä on sopimussotilasjärjestelmän merkitys ja käytettävyys puo-lustusvoimissa nyt ja tulevaisuudessa? Pääongelmasta on johdettu viisi alaongelmaa selvittäen mm sitä miten järjestelmää tultaneen kehittämään, mihin järjestelmän käytön painopiste on muodostumassa, miten henkilöstöstrategioissa määritetyt tavoitteet on saavutettu ja toteutu-vatko valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittisten selontekojen linjaukset. Tutkimusaineisto koostuu valmiista aineistosta jota täydennetään teemahaastatteluilla. Valmis aineisto koostuu puolustushallinnon ja puolustusvoimien dokumenteista sekä valitusta kirjal-lisuudesta. Se on jaettu kahteen kategoriaan: virallisiin, toimintaa ohjaaviin, sekä henkilöstö-poliittisen luonteen omaaviin dokumentteihin, kuten esim. valtioneuvoston selonteot ja niiden pohjalta laaditut henkilöstöstrategiat. Sekundaariaineistoa kartoitetaan erityisesti valituista henkilöstöalaan ja organisaatio- ja johtamisen tutkimukseen kohdistetuista aikaisemmista tutkimuksista. Teemahaastatteluilla on kerätty empiiristä aineistoa valmiin aineiston täydentä-miseksi. Tutkimusta lähestytään henkilöstöjohtamisen viitekehyksessä painottaen henkilöstö-voimavarojen johtamisen näkökulmaa. Tätä tutkimusta on edeltänyt tutkijan laatima sotatieteiden kandidaatin tutkielma sopimus-sotilasjärjestelmästä vuodelta 2003. Sopimussotilasjärjestelmän tutkimusta tulisi jatkaa pro gradu -tasoisella tutkimuksella, jonka tavoitteena olisi selvittää sopimussotilaiden näkökantoja sopimussotilasjärjestelmästä ja palveluksesta sopimussotilaana. Kysely-tutkimukseen voitaisiin liittää esimerkiksi kysely sopimussotilaina palvelleiden ja Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevien kadettien sekä sopimussotilaina palvelleiden, muualle rekrytoituneiden näkökannoista. Sopimussotilasjärjestelmää tulisi myös verrata kansainvälisesti vertailtavissa oleviin järjestelmiin järjestelmien eroavaisuuksien ja kehitettävyyksien selvittämiseksi.

Suomen sotilaallinen huoltovarmuus

Suomessa on vahva varautumisen perinne kriisiaikaa varten. Kansallinen huoltovarmuus pyrkii turvaamaan yhteiskunnan toiminnan ja ihmisten elinmahdollisuudet kaikissa tilanteissa. Sotilaallinen huoltovarmuus tukeutuu kansalliseen huoltovarmuuteen. Se mahdollistaa puolustusjärjestelmän materiaalisen suorituskyvyn ylläpitämisen. Sotilaallisen huoltovarmuuteen vaikuttaa useita muutostekijöitä. Valtioneuvoston päätös huoltovarmuuden tavoitteista uusitaan vuoden 2013 kuluessa. Puolustusvoimauudistuksessa perustettavan logistiikkalaitoksen tehtävänä on sotilaallisen huoltovarmuuden turvaaminen. Kotimainen puolustustarviketeollisuus joutuu sopeutumaan muuttuvaan kilpailulainsäädäntöön, mikä saattaa heikentää sen toimintamahdollisuuksia. Tutkimus on kvalitatiivinen ja perustuu asiakirjojen analysointiin. Tavoitteena on ymmärtää Suomen sotilaallista huoltovarmuutta ilmiönä ja kokonaisuutena systeemiajattelun avulla. Päätutkimuskysymyksenä on: ”Mitä on Suomen sotilaallinen huoltovarmuus?” Kysymykseen vastataan luomalla Zachmanin arkkitehtuurikehikkoon perustuva kokonaismalli ja arvioimalla sen perusteella sotilaallista huoltovarmuutta. Mallin tavoitteena on lisätä ymmärrystä sotilaallisen huoltovarmuuden kokonaisuudesta sekä parantaa kommunikaatioita sotilaallisen huoltovarmuuden toimijoiden kesken. Malli ei anna yksityiskohtaisia vastauksia toiminnan kehittämiseksi, vaan se pyrkii tukemaan sotilaallisesta huoltovarmuudesta käytävää keskustelua.

Strategisen kumppanuuden muodostamat uhat maavoimien materiaalin tason 2 kunnossapidossa

Tutkimuksen aihe on puolustusvoimien viitekehyksessä ajankohtainen. Maavoimien materiaalin hintatason on ennustettu nousevan merkittävästi ja samaan aikaan omat rahalliset resurssit pienenevät. Kunnossapidon osalta vaaditaan teknistyvän materiaalin vuoksi enemmän erikoiskalustoa ja -henkilöstöä, joten hintojen nousu koskee myös kunnossapitoa. Puolustusvoimat solmi monien hankkeiden jälkeen sopimuksen maavoimien materiaalin tason 2 ulkoistamisesta strategiselle kumppanille. Sopimuksen myötä puolustusvoimat on konkreettisesti integroitunut yhteiskunnan teollisuuteen. Oman organisaation ei tarvitse enää keskittää resursseja vaativaan kunnossapidon osa-alueeseen. Muutokset kohdistuvat muun muassa organisaatioihin ja henkilöstöön. Asiantuntemus siirtyy strategiselle kumppanille, koska vaativat kunnossapidon resurssit löytyvät tulevaisuudessa puolustusvoimien ulkopuolelta. Tutkimusmenetelmäksi on muodostunut laadullinen teorialähtöinen sisällönanalyysi. Käytettyä lähdeaineistoa on tutkittu päätutkimuskysymyksen näkökulmasta, joten lähdemateriaalista on otettu vain tutkimusta tukevaa tietoa. Päätutkimuskysymys on ” Mitkä tekijät aiheuttavat uhan puolustusvoimille maavoimien materiaalin tason 2 kunnossapidon ulkoistamisesta strategiselle kumppanille?”. Lähdeaineisto koostuu pääasiassa valtioneuvoston ja puolustusministeriön strategioista ja selvityksistä, siviilitutkimuksista ja puolustusvoimien tuottamista julkisista tutkimuksista. Keskeiset johtopäätökset strategisen kumppanuuden muodostamista uhista liittyvät kunnossapidon tason 2 osalta hankittavaan kalustoon, koska materiaalin tekninen kehitys vaatii suorittavalta organisaatiolta erikoisvälineistöä ja materiaaliin perehtynyttä erikoishenkilöstöä. Vaativampien huoltotöiden lisääntyessä tason 1 merkitys käyttökunnon näkökulmasta laskee. Puolustusvoimien kunnossapitotoimien tarkoituksena on taistelevien joukkojen välitön tuki ja taistelijan omakohtainen kunnossapito. Uudistetun taistelutavan vuoksi johtaminen perustuu nykyistä enemmän elektronisten johtamisvälineiden käyttöön yhä alemmilla organisaatiotasoilla. Tason 2 kunnossapito pitää olla entistä lähempänä taistelevia joukkoja. Haasteena strategiselle kumppanille muodostuu riittävän nopea reagointi puolustusvoimien muuttuvassa toimintaympäristössä. Puolustusvoimien kunnossapidollisia toimenpiteitä suorittavalla henkilöstöllä on oltava riittävä ammattitaito ja asiantuntemus tason 1 kunnossapidosta, joten mahdolliset uhat ja haasteet koskevat muun muassa riittäviä valmiuksia ja oikeuksia suhteessa materiaalin käyttökunnon ylläpitämisessä.

Maaseudun kulttuurimaisemat ja maisemanähtävyydet : Ehdotukset Pohjanmaan, Etelä- ja Keski-Pohjanmaan valtakunnallisesti arvokkaiksi maisema-alueiksi 2013 :

Valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet ovat edustavimpia maaseudun kulttuurimaisemia, joiden arvo perustuu monimuotoiseen kulttuurivaikutteiseen luontoon, hoidettuun viljelymaisemaan ja perinteiseen rakennuskantaan. Maisema-alueilla turvataan edustavien ja elinvoimaisten maaseutumaisemien säilyminen. Ympäristöministeriössä on meneillään valtakunnallisesti arvokkaiden maisema-alueiden päivitys- ja täydennysinventointi. Päivitys- ja täydennysinventoinnit toteutetaan vuosina 2010–2014 maakunnittain. Etelä- ja Keski-Pohjanmaan sekä Pohjanmaan valtakunnallisesti ja maakunnallisesti arvokkaat maisema-alueet inventoitiin vuosina 2012 - 2013. Inventointikohteet ovat valtakunnallisesti arvokkaita maisemaalueita (valtioneuvoston periaatepäätös 1995), maakunnallisesti arvokkaita maisema-alueita ja valtakunnallisesti arvokkaiden rakennetun kulttuuriympäristön (RKY 2009) arvotuksessa pudonneita tai supistuneita kohteita, jotka inventoidaan maisema-arvojen näkökulmasta. Tällä hetkellä Etelä- ja Keski-Pohjanmaan sekä Pohjanmaan maakunnissa on yhteensä 15 valtakunnallisesti merkittävää maisema-aluetta tai maisemanähtävyyttä. Nyt tehdyssä päivitysinventoinnissa tarkasteltiin aluevalikoimaa, alueiden arvoluokkia ja rajauksia.

Piuha : Pilaantuneiden teollisuusalueiden uudelleenkäyttöönottohanke

Kaupunkien laajentuminen on lisännyt keskeisillä alueilla sijaitsevien pilaantuneiden teollisuusalueiden käyttöönottopaineita. Teollisuusalueiden uudelleenkäytön suunnittelu on usein toteutettu puutteellisin tiedoin, eikä pilaantuneen maan aiheuttamia ympäristöön kohdistuvia ja taloudellisia riskejä ole huomioitu riittävästi. Maanrakennusvaiheessa on todettu odottamattomia pilaantuneen maan kunnostustarpeita, jolloin on jouduttu tekemään nopeita ja kalliita kunnostusratkaisuja. Hämeen ELY-keskus käynnisti syksyllä 2008 PIUHA-hankkeen (PIUHA = pilaantuneiden teollisuusalueiden uudelleenkäyttöhanke). Hankkeen idea syntyi vuonna 2007, kun valtioneuvoston asetus maaperän pilaantuneisuuden ja puhdistustarpeen arvioinnista (214/2007) tuli voimaan. PIUHAssa selvitettiin saadaanko riskinarvion ja kaavoituksen ennakoivalla yhteistyöllä vähennettyä alueelta poiskaivettavien pilaantuneiden maiden määrää ja sitä kautta saavuttaa kustannussäästöjä pilaantuneiden maiden käsittelyssä. PIUHA tehtiin yhteistyössä Lahden, Hämeenlinnan ja Porvoon kaupunkien kanssa. Lisäksi hankkeeseen osallistuivat Tradeka ja Ramboll Finland Oy. Yhteistyökaupungit valitsivat alueet, joille tehtiin mm. maaperän pilaantuneisuustutkimuksia, riskinarviot ja PIMA-rakennettavuusselvitykset. Alueiden suunnittelua kehitettiin maankäytön, ympäristö- ja rakennustekniikan alojen asiantuntijoiden välisenä yhteistyönä. PIUHAn johtopäätöksenä suunniteltiin toimintamalli, jota kuvataan etenemiskaaviolla. Eri tahojen yhteistyö jokaisessa vaiheessa ja alueen kokonaisvaltainen suunnittelu ovat avainasemassa onnistuneeseen, kustannustehokkaaseen ja ympäristön kannalta parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pääsemisessä. Riskinarvioon perustuen maaperään voidaan sallia jätettävän haitta-ainepitoisia maita (PIMA-maita). Maiden tulee olla hallittavissa ja tietojen merkittynä rekisteröinti- ja tiedonhallintajärjestelmään. Rekisteröinti- ja tiedonhallintajärjestelmän on tavoitettava kaikki tahot, jotka tekevät päätöksiä ja suunnitelmia maaperän käytöstä ja kaivusta, kuten rakennustarkastaja, kiinteistörekisteri, energialaitos sekä vesi- ja viemärilaitos. PIMA-maiden valvonta ja seuranta on hallitumpaa ja suunnitelmallisempaa, mikäli haitta-ainepitoiset maat kootaan alueittain yhteen ja hyötykäytetään korvaamaan neitseellisiä maita rakenteena (esim. meluvalli, parkkialue tai maisemamäki). Kunnostustavoitteesta päätettäessä tulee kiinteistönomistajan pohtia pitkäaikaisvaikutukset ja vastuut, kuten maankäytön muutoksen tai kiinteistökaupan vaikutukset.

Järviruo´on polttokoe Väkiparran tilan lämpölaitoksessa

Rannoilla ja matalissa vesissä voimakkaasti levinnyt järviruoko muodostaa suuren biomassareservin, jonka suunnitelmallisella korjuulla voidaan saavuttaa monia ympäristöhyötyjä. Luonnon- ja vesienhoitotöiden kustannustehokkuutta ja kiinnostavuutta voidaan lisätä ruokomassan hyötykäytöllä. Talvella korjattavan järviruo’on yksi potentiaalinen käyttökohde on poltto energiaksi muiden korsimateriaalien tapaan. Polttokokeen tavoitteena oli testata puhtaan järviruokosilpun polttoa laitoksessa, joka soveltuu korsimateriaalien polttoon. Teknisten kokemusten lisäksi tavoitteena oli hankkia mittaustietoa järviruo’on polton päästömääristä ja savukaasujen laadusta, sekä vertailla saatuja tietoja samassa laitoksessa tehtyyn puuhakkeen polttokokeen tuloksiin. Koepoltto tehtiin Väkiparran tilan lämpölaitoksessa, jonka polttoteho on 990 kW. Polttoaineen syöttöjärjestelmä on suunniteltu huomioimaan polttoaineen laadun vaihtelut ja polttoaine siirretään varastosta pesäruuville kolakuljettimella. Savukaasujen mittauksessa sovellettiin standardin EN 13284-1 määräyksiä. Järviruoko korjattiin kaksoissilppuri –rinnekone –yhdistelmällä maaliskuun alussa 2013. Silppurin terämäärän tarve aliarvioitiin ja silpussa oli runsaasti pitkiä, jopa yli 30 cm mittaisia korsia. Leikkuupäivien kostean sään vuoksi ruoko oli kosteaa (kosteusnäytteet 24-34 %). Kokeen aikana poltettiin noin 40 kuutiota ruokosilppua ja 20 tunnin koepolton aikana tuotettiin energiaa n. 4 MW. Laitoksen vakiosäädöillä saavutettiin n. 300 kW/h teho. Syöttölaitteiden teho rajoitti suuremman polttotehon saavuttamista, koska kevyttä silppua ei pystytty toimittamaan nopeammin pesään. Pitkät korret vaikeuttivat aluksi silpun syöttöä kolakuljettimelta pesäruuville, mutta syöttö alkoi sujua sen jälkeen, kun varastossa lajiteltiin silpusta pisimmät korret pois. Ruo’on kosteus ei vaikuttanut palamistulokseen, ruokosilppu paloi pesässä hyvin eikä palamatonta ainetta jäänyt tuhkaan. Typen oksidien pitoisuudet ja hiukkaspäästöt olivat ruokoa poltettaessa samaa luokka kuin puuhakkeen poltossa ja arvot jäivät alle viitteellisten päästöraja-arvojen (Valtioneuvoston asetus 750/2013, liite 1). Ruo’on poltosta mitatut rikkidioksidin pitoisuudet ylittivät viitteelliset päästöraja-arvot ja ero puun polttoon oli selkeä. Rikkidioksidin pitoisuuksista arvioitiin olevan jonkin verran riskiä kattilan korroosiovaurioiden syntymiselle. Häkäpitoisuudet olivat ruo’on poltossa selvästi korkeammat, mutta pitoisuuksia voidaan kuitenkin pitää alhaisina. Ruokotuhkasta analysoidut metallipitoisuudet jäivät selvästi alle MMM:n asetuksen 24/11 mukaisten enimmäispitoisuuksien tuhkan käytölle metsätaloudessa. Kokeen perusteella voidaan arvioida, että ruoko sopii poltettavaksi laitoksessa, kunhan silppu on kooltaan riittävän lyhyttä. Tekninen käyttövarmuus, korroosioriskit ja rikkidioksidipäästöt huomioiden järkevä käyttötapa on kuitenkin seospoltto hakkeen kanssa. Luonnon- ja vesienhoidon sivutuotteena syntyvää ruokosilppua kannattaa kuljettaa poltettavaksi, kun kuljetusmatka on lyhyt ja kuljetus tehdään isoilla kuorma-autoilla.

Mineraalisen rakennusjätteen hyötykäyttö maarakentamisessa

Työn tavoitteena on osoittaa betonimurskeen ympäristökelpoisuus maarakennuskäytössä sekä vertailla betonimurskeen ja luonnonmateriaalien elinkaaren aikaisia ympäristövaikutuksia maarakentamisessa. Teoriaosassa käsitellään betonimurskeen maarakennuskäyttöön vaikuttavaa lainsäädäntöä ja sen mahdollisia ympäristövaikutuksia. Lisäksi käydään läpi neitseellisten maarakennusmate-riaalien otosta aiheutuvia ympäristövaikutuksia. Työn kokeellinen osa koostuu kahdesta osasta: materiaalien haitallisten aineiden liukoisuuden mää-rityksistä ja elinkaariarvioinnista. Liukoisuuden määritykset tehtiin kenttäkokeina luonnonolosuhteissa Lahden tiede- ja yrityspuisto Oy:n Jokimaan pilot-luokan maaperätutkimuskeskuksessa. Lisäksi liukoisuudet määritettiin laboratoriossa valtioneuvoston asetuksen eräiden jätteiden hyödyntämisestä maarakentamisessa vaatimusten mukaisesti. Elinkaariarvioinnissa vertailtiin betonimursketta neitseellisiin maarakennusmateriaaleihin skenaarioissa, jotka sisälsivät materiaalin valmistuksen ja kuljetuksen käyttökohteeseen. Neitseellisiä materiaaleja käytettäessä oletettiin, että betoni loppusijoitetaan kaatopaikalle. Elinkaariarvioinnissa käytettiin Gabi-elinkaarimallinnusohjelmaa ja skenaarioita vertailtiin hiilidioksidiekvivalenttipäästöihin. Lisäksi elinkaariarviointiin otettiin mukaan vielä kehitysvaiheessa oleva menetelmä maankäytön indikaattoreiden määrittämiseen. Menetelmällä tutkittiin soranoton vaikutusta soraharjun maaperän laadulle ennen ja jälkeen soranoton. Tulokseksi liukoisuuden määrityksistä saatiin, että betonimurskekerroksen läpi suotautuneen sade-veden pH nousee hyvin emäksiseksi. pH:n nousu vaikuttaisi korreloivan positiivisesti tiettyjen metallien liukoisuuteen. Huomattavaa on, että kenttäkokeiden liukoisuudet ja laboratoriossa määritetyt liukoisuudet poikkesivat joltain osin toisistaan. Elinkaaritarkastelussa hiilidioksidiekvivalentti päästöjen suhteen suurin päästö aiheutuu, jos betoni loppusijoitetaan kaatopaikalle hyötykäytön sijaan. Maaperän laadun muutoksien määrittämisen menetelmä ei vielä ole käyttökelpoinen lähtötietojen yksinkertaistuksien ja puutteiden takia. Betonimurskeen hyötykäyttö maarakentamisessa ei aiheuta merkittäviä ympäristövaikutuksia, kun altistus vedelle minimoidaan. Lisäksi hyötykäyttö on suositeltava vaihtoehto loppusijoitukselle kaatopaikan rakentamisen ja käytön aiheuttamien ympäristövaikutusten takia.

Suomen sotilaallinen uskottavuus : läntinen ja venäläinen sodan kuva

Vuoden 1995 valtioneuvoston selonteossa, ”Turvallisuus muuttuvassa maailmassa”, todetaan, että sotilaallinen tilanne on muuttunut kylmän sodan jälkeen. Suursodan uhka on purkautunut, varustelua vähennetään ja avoimuutta lisätään. Tämä kylmän sodan jälkeen tapahtunut muutos toistuu kantavana aiheena myös kaikissa myöhemmissä turvallisuus- ja puolustuspoliittisissa selonteoissa. Uudet uhkakuvat ja uudet käsitykset asevoimista ovat johtaneet mittaviin muutoksiin eri valtioiden kansallisen puolustuksen toteutuksessa. Suomen puolustusratkaisun keskeisinä periaatteina ovat kuitenkin säilyneet sotilaallinen liittoutumattomuus ja kansallinen puolustus. Tässä tutkielmassa tarkastellaan näitä muutoksia ja verrataan niitä Suomen tekemiin ratkaisuihin. Tutkielma on luonteeltaan teoreettinen. Tutkimusongelmana on: Onko Suomi sotilaallisesti uskottava läntisen ja/tai venäläisen sodan kuvan valossa? Tutkielmassa pyritään lisäksi määrittelemään uskottavuutta ja sotilaallista uskottavuutta. Tutkimusmenetelmänä on deduktiivinen asiakirjatutkimus. Tutkielman viitekehys pohjautuu konstruktivismiin kansainvälisen politiikan tutkimuksen välineenä. Konstruktivismi korostaa kansainvälisen järjestelmän sosiaalisesti rakentunutta luonnetta. Suomen sotilaallisen uskottavuuden arviointi toteutetaan venäläisen ja läntisen sodan kuvan ja niihin liittyvien muutostekijöiden avulla. Vertaamalla sodan kuvia Suomen puolustusvoimien ja puolustuksen kehittämiseen pyritään vastaamaan kysymykseen voidaanko Suomea pitää sotilaallisesti uskottavana kyseisten sodankuvien omaksuneiden tarkastelijoiden silmissä. Tutkielmasta ilmenee, että uskottavuus on tarkastelijan haluttu tulkinta kohteesta (olettaen, että haluamme olla uskottavia). Tulkintaan vaikuttaa ainakin lähde (tarkastelun kohde), viesti, viestintä ja tarkastelija. Jokainen tarkastelija asettaa omat odotuksensa uskottavuudelle. Uskottavuus ja sotilaallinen uskottavuus osoittautuivat tässä tutkielmassa luonteeltaan konst-ruktivistisiksi käsitteiksi. Ne saavat perustansa materiaalisesta todellisuudesta, mutta se mikä on uskottavaa, määrittyy vuorovaikutuksessa kansainvälisessä yhteisössä. Uskottavuus syntyy, muuttuu ja sitä ylläpidetään vuorovaikutuksessa. Yhteiset ymmärrykset luovat yleisen kehyksen uskottavuudelle, mutta pitää muistaa, että kansainvälisessä järjestelmässä on myös yksityisiä ymmärryksiä; kaikille uskottavuus (tai sotilaallinen uskottavuus) ei ole sama asia. Myös identiteetit ja intressit, niin vastaanottajan kuin lähteenkin, vaikuttavat tulkintaan: haluammeko tulkita jonkin joksikin. Tässä työssä on määritelty kaksi eri sodan kuvaa, venäläinen ja läntinen, kuvaamaan tarkas-telijoiden odotuksia. Työssä esitettyjen tarkastelijoiden odotusten (läntisen ja venäläisen so-dan kuvien) valossa Suomea ja Suomen puolustusta voidaan pitää sotilaallisesti uskottavina molemmissa tapauksissa. Sotilaallinen uskottavuus ei ole pysyvä olotila, vaan vaatimukset (tarkastelijoiden odotukset) uskottavuudelle muuttuvat. Molemmissa tapauksissa on löydettävissä tekijöitä, jotka vahvistuessaan joko tarkastelijassa tai lähteessä (tutkielmassa käsitellyissä sodan kuvissa tai Suo-men sotilaallisen maanpuolustuksen toteutuksessa) voivat kiistää Suomen sotilaallisen uskottavuuden.

Euroopan unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka : yhteisen puolustuksen haave vai visio? Tarkastelu Suomen näkökulmasta

Tutkimuksessa tarkastellaan Euroopan Unionin yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan tulevaisuutta Suomen näkökulmasta, kansallisen päätöksenteon ja poliittisten linjausten pohjalta. Tutkimuksen tiedonintressi rakentuu käsitykselle, että poliittisista selonteoista ja hallitusohjelmista voidaan vetää johtopäätöksiä Suomen sitoutumisesta Lissabonin sopimuksen tavoitteisiin ja vaatimuksiin sekä tulevaisuuden visiosta Euroopan Unionin yhteisen puolustuksen käsitteeseen. Tutkimusongelmana ja päätutkimuskysymyksenä on selvittää, miten halu sitoutua YTPP:aan näkyy Suomen poliittisissa linjauksissa (Valtioneuvoston turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot ja selonteot EU-politiikasta) ja hallitusohjelmissa tarkasteltavana ajanjaksona? Tämän tutkimuksen tutkimusmenetelmänä käytettiin laadullista sisällönanalyysiä ja siitä johdettua abduktiivista päättelyä. Valittujen lähteiden sisällöstä pyrittiin etsimään Suomen näkökulmaa ja visiota Euroopan Unionin yhteisestä turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta, niiden mahdollisia muutoksia sekä osaltaan sisällön erilaisia tulkintamahdollisuuksia. Ajallisesti tutkimus rajoittuu Lissabonin sopimuksen voimaantulosta 2009 vuoden 2013 loppuun, joulukuun Euroopan Neuvoston kokoukseen. Tutkimusongelmaa tarkasteltiin kolmen pääteeman kautta, jotka ovat Lissabonin sopimuksen avunantovelvoite ja yhteisvastuulauseke sekä Euroopan Turvallisuusvirasto (EDA). Tarkastelu rajoittuu myös nimenomaan kansalliseen päätöksentekoon ja poliittisiin linjauksiin sekä hallitusohjelmiin, joista myös ulkovaltojen edustajat saavat näkemyksensä Suomen suhtautumisesta Euroopan Unionin yhteiseen turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan. Kvantitatiivisilla menetelmillä olisi kyetty tutkimaan tutkittavan aihepiirin määrää ja sijoittumista tutkinnan kohteena olevissa teksteissä, josta olisi myös voitu tehdä johtopäätöksiä aihepiirin merkityksen muutoksista käsiteltävällä ajanjaksolla. Aiheen laaja-alaisuuden takia oli kuitenkin mielekkäämpää tarkastella sisältöä laadullisesti ja sitä kautta kyetä löytämään eroja tekstien sanavalinnoista ja painopisteen muutoksia aihepiirin sisällä. Tutkimuksen havaintoina suhtautuminen avunantovelvoitteen käsitteeseen on muuttunut radikaalimmin käsiteltävän ajanjakson aikana. Avunantovelvoite on Lissabonin sopimuksen kaikkein voimakkain tavoite, jonka perusteella Euroopan unionin yhteisen puolustuksen käsite on lähtenyt kehittymään. Erheellisesti jopa turvatakuut -termiä on Suomessa käytetty tarkastelujakson alkuaikana. Kehityskulku on vienyt käsitykseen avunantovelvoitteesta, jossa velvoite edellyttää jäsenmailta myös valmiutta antaa tarvittaessa apua, jos jokin jäsenvaltio joutuu alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. On tiedostet-tu, että kukin jäsenvaltio tekee omat päätöksensä avun antamisesta ja sen muodoista ja se, että jäsenmaiden kesken EU:ssa ei ole käynnistetty keskustelua siitä, miten avunantovelvoitetta pantaisiin toimeen ja ettei unionilla ole omaa puolustussuunnittelua eikä yhteisen puolustuksen järjestelyjä. Yhteisvastuulauseke voidaan nähdä poliittisesti helpommaksi käsitellä, kuin avunantovel-voite. Tästä syystä se onkin pysynyt stabiileimpana kokonaisuutena teksteissä. Sen toteut-tamisen edellyttämät lakimuutostarpeet on tiedostettu ja yhteisvastuulausekkeen toteuttamisedellytysten luomiseksi tehdään töitä. Kriisinhallinta, ja etenkin siviilikriisinhallinta on noussut YTPP:ssa päärooliin lähteitä tarkasteltaessa. EDA on alun vaikean roolin jälkeen, mikä johtui pääasiassa jäsenmaiden eri intresseistä puolustusmateriaalien suhteen, nostanut merkitystään YTPP:ssa. Suurimpana syynä tähän on ollut kansainvälinen talouskriisi sekä jäsenmaiden pienenevät puolustusmäärärahat, jotka pakottavat tekemään EU-kontekstissa tiiviimpää yhteistyötä. Tutkimuksen keskeisimpänä johtopäätöksenä on se, että NATO:n rooli Euroopan puolus-tuksen takaajana on tunnustettu, eikä EU:n yhteiselle puolustukselle nähdä kehitystä. EU:n YTPP:n roolin nähdään painottuvan kriisinhallinnan ja puolustusteollisen yhteistyön saralle, mutta yhteisvastuulausekkeen toimintoja halutaan mahdollistaa ja kehittää.