Pimeä hehku : Satanismi ja saatananpalvonta 1990-luvun suomalaisessa nuorisokulttuurissa

Satanism in the Finnish Youth Culture of the 1990s The aim of this study was to investigate Satanism among Finnish youth in the 1990s. Thematic interviews of young Finnish Satanists are the basic material of this study. The research employs a theoretical framework derived from narrative psychology and the role-theoretical thinking of Dan P. McAdams. The young Satanists in Finland have been divided into two different groups: the criminal and drug using "devil-worshipping gangs"; and the more educated and philosophically oriented "Satanists" (Heino 1993). What can we say about this division? In the 1990s around Finland, there were young people calling themselves as devil- worshippers (either singular or in groups). They were strongly committed to a mythical devilish and cosmic battle, which they believed was going on in this world. They had problems with their mental health, also in their family socialization and peer groups. In their personal attitudes they were either active fighters or passive tramps. There were also rationally oriented young Satanists, that were ritually active and mainly atheistic. They strongly expressed their personal experiences of being individual and of being different than others. In their personal attitudes they were critical fighters and active survivors. They saw their lives through the satanistic 'finding-oneself experience'. They understood themselves as a "postmodern tribe" (Michel Maffesoli's sosiocultural concept): their sense of themselves was that of a dynamic collectivity which is social, dynamic, nonlocal and mythically historical. Death and black metal culture in the 1990s formed a common space for youth culture, where young individuals could work out their feelings and express their attitudes to life using dark satanic themes and symbols. The sense of "otherness" (also other than satanic) and collective demands for authenticity were essential tools that were used for identity work here. Personal disengagement from satanic/satanistic groups were observed to be gradual or quite rapid. Religious conversions back-and-forth also accured. At the end of the 1990s all off satanism in Finland bore a negative devil-worshipping stigma. Ritual homicide in South-Finland (Kerava/Hyvinkää) was connected to Satanism, which then became unpopular both in the personal life stories and alternative youth cultural circles at the beginning of the 2000s.

Yksilöllisyys ja yhteisöllisyys K. E. Nipkowin uskonnonpedagogisen teorian kehityksessä 1960-1990

Individuality and the Community in the Development of K. E. Nipkow's Theory of Religious Education from 1960 to 1990 The purpose of this study was to describe and analyze the development occurred between 1960 and 1990 of the theory of religious education as proposed by K. E. Nipkow, the German Religious Education specialist, from the point of view of individuality and the community. Nipkow's methodological approach of dialectic convergence theory resulted in a dialogue between theological and educational factors, which supported the thirty-year development of Nipkow's models, theoretical foundations, and theory of religious education. Nipkow's doctoral dissertation, published in 1960, deals with individuality in the thinking of Pestalozzi, Humboldt and Schleiermacher. Nipkow regarded individuality as one of the basic concepts of education, which were to be interpreted anew as social and historical situations changed. In the late 1960s Nipkow developed the so-called experiential hermeneutically oriented context model for the needs of religious education. In this model, individuality is expressed in the attention paid to pupils' life situations and the educational reality. The multi-dimensional theoretical framework of religious education in 1975 emphasized supporting identity as a fundamental task of religious education. The concept of individuality was thus given a new form, in accordance with contemporary theories of developmental psychology. Other fundamental tasks, such as the socio-ethical task, the task of critical religious thinking, and that of ecumenical learning, meant a more specific emphasis on the community. It was an outline of a liberating education, which faced the individualistic-existential and social-ecclesiastical challenges of the time with a critical attitude. The further development of the theoretical outline in 1982 continued to uphold the perspectives of both individuality and the community, as Nipkow combined a historical-social dimension with theories of developmental psychology, especially that of life-span research. According to him, the development of the individual and communal life-reality belonged together. The fundamental task of religious education came to be learning to live and believe together. Nipkow transferred the idea of dialogue into inter-generational learning and developed elementarization as a methodology of Religious Education, which takes into account the point of departure of each age group. His theory of educational responsibility in the church (1990) contained the tasks of walking alongside the individual and the renewal of church communities as prerequisites of communicating the Christian faith in an era characterized by multifaceted Christianity. The "geisteswissenschaftliche" school and its concepts (Ger. Individualität; Bildung) were found to be the explanatory factor of the concepts of individuality and the community in the development of Nipkow's theory of religious education. The concept of education employed by Nipkow (Ger. Bildung) implies, on one hand, the individuality, autonomy, freedom and personal responsibility of people of different ages, and on the other hand, the dialogical nature of education in the community facilitated by this concept. Theologically, Nipkow associates himself in his views on individuality and the community with Schleiermacher's understanding of faith, of which openness towards the world was characteristic. The significance of individuality and the community in Nipkow's thinking was, furthermore, deepened by his participation, as a member of working parties, in the educational discussions of the World Council of Churches.

Kannustaminen ja moraali : Kannustamisen idea suomalaisessa yhteiskuntapolitiikassa 1990-luvulta alkaen

Even though the concept of incentive has become very popular in Finnish welfare politics since the economic crisis of the 1990s, the content of this concept is not clear. Fundamentally, it is a matter of controlling the behaviour of individuals to accord with the authorities' objectives and interests in gaining cooperative benefits. As early as in Plato's Republic, citizens were encouraged to use their abilities and skills in a way most beneficial to the society. Similarly, in today's welfare society citizens are urged to produce common goods and distribute welfare to enable a better life for all through cooperation. The fundamental question is to what extent society can shape individuals' preferences with incentives, and encourage them without external coercion to choose actions beneficial for both the society and the individuals themselves. The objective of the incentive institution is to gain cooperative benefits, but there are different views on how it should be implemented. For example, the incentive system in the Finnish welfare society includes several economic and social conceptions which adjust the distribution of welfare. From an economic perspective, the objective of the incentive system is economic efficiency, while from a social perspective it is the securing of social rights and citizens' equality. The market mechanism, for example, can at best lead to economically efficient activity, but it might sacrifice fairness and equality. In this research, the idea of activation policy expands to cover normative and social incentives, in addition to the economic factors affecting human choice and social actions. Desirable co-living and meaningful cooperation have some prerequisites. We need the expanded idea of activation to study them, and to maintain them in society. The themes discussed in all the ten chapters aim at evaluating the preconditions of a just society. This study provides tools to examine the changes in the welfare state, also from the viewpoint of normative ethics. This offers a morally and conceptually wider perspective than a normative viewpoint of economics alone. In terms of the values of our welfare society, it makes a difference how the relationship between the legalities of economics and citizens' well-being is understood. The research asks whether economic benefits to the society should be allowed to supersede the principles of human dignity Key words:incentives, activation policy, morality, social philosophy, social justice, policy paradigm

Singen; Jewish Community Collection 1990

Article about fate of Jews from Singen during Third Reich (by Reinhild Kappes); book review about Jews in Singen during Third Reich (in Suedkurier, August 1990).

Bronne Family Collection 1981-1990

Family trees reaching back to the 1700s and other materials pertaining to the extended Bronne family. Also included is a typescript about the Bronne Shirt Company in Glens Falls, New York.

Understanding the civic impact of journalism

The importance of journalism to civil society is constantly proclaimed, but empirical evidence on journalism's impact, and how this operates, is surprisingly thin. Indeed, there is confusion even about what is meant by the term “impact”. Meanwhile, the issue of the role of journalism is becoming increasingly urgent as a consequence of the rapid changes engulfing the news media, brought about by technological change and the flow-on effect to the traditional advertising-supported business model. Assessing the impact of journalism has recently been the topic of debate among practitioners and scholars particularly in the United States, where philanthropists have responded to the perceived crisis in investigative journalism by funding not-for-profit newsrooms, with resulting new pressures being placed on journalists and editors to quantify their impact on society. These recent attempts have so far failed to achieve clarity or a satisfactory conclusion, which is not surprising given the complex web of causation within which journalism operates. In this paper, the authors propose a stratified definition of journalistic impact and function. They propose a methodology for studying impact drawing on realistic evaluation—a theory-based approach developed primarily to assess large social programmes occurring in open systems. The authors argue this could allow a conceptual and methodological advance on the question of media impacts, leading to research capable of usefully informing responses at a time of worrying change.

Citizens breaking out of filter bubbles: Urban screens as civic media

Social media platforms risk polarising public opinions by employing proprietary algorithms that produce filter bubbles and echo chambers. As a result, the ability of citizens and communities to engage in robust debate in the public sphere is diminished. In response, this paper highlights the capacity of urban interfaces, such as pervasive displays, to counteract this trend by exposing citizens to the socio-cultural diversity of the city. Engagement with different ideas, networks and communities is crucial to both innovation and the functioning of democracy. We discuss examples of urban interfaces designed to play a key role in fostering this engagement. Based on an analysis of works empirically-grounded in field observations and design research, we call for a theoretical framework that positions pervasive displays and other urban interfaces as civic media. We argue that when designed for more than wayfinding, advertisement or television broadcasts, urban screens as civic media can rectify some of the pitfalls of social media by allowing the polarised user to break out of their filter bubble and embrace the cultural diversity and richness of the city.

Participation in Urban Interaction Design for Civic Engagement

The future of civic engagement is characterised by both technological innovation as well as new technological user practices that are fuelled by trends towards mobile, personal devices; broadband connectivity; open data; urban interfaces; and cloud computing. These technology trends are progressing at a rapid pace, and have led global technology vendors to package and sell the “Smart City” as a centralised service delivery platform predicted to optimise and enhance cities’ key performance indicators – and generate a profitable market. The top-down deployment of these large and proprietary technology platforms have helped sectors such as energy, transport, and healthcare to increase efficiencies. However, an increasing number of scholars and commentators warn of another “IT bubble” emerging. Along with some city leaders, they argue that the top-down approach does not fit the governance dynamics and values of a liberal democracy when applied across sectors. A thorough understanding is required, of the socio-cultural nuances of how people work, live, play across different environments, and how they employ social media and mobile devices to interact with, engage in, and constitute public realms. Although the term “slacktivism” is sometimes used to denote a watered down version of civic engagement and activism that is reduced to clicking a “Like” button and signing online petitions, we believe that we are far from witnessing another Biedermeier period that saw people focus on the domestic and the non-political. There is plenty of evidence to the contrary, such as post-election violence in Kenya in 2008, the Occupy movements in New York, Hong Kong and elsewhere, the Arab Spring, Stuttgart 21, Fukushima, the Taksim Gezi Park in Istanbul, and the Vinegar Movement in Brazil in 2013. These examples of civic action shape the dynamics of governments, and in turn, call for new processes to be incorporated into governance structures. Participatory research into these new processes across the triad of people, place and technology is a significant and timely investment to foster productive, sustainable, and liveable human habitats. With this article, we want to reframe the current debates in academia and priorities in industry and government to allow citizens and civic actors to take their rightful centrepiece place in civic movements. This calls for new participatory approaches for co-inquiry and co-design. It is an evolving process with an explicit agenda to facilitate change, and we propose participatory action research (PAR) as an indispensable component in the journey to develop new governance infrastructures and practices for civic engagement. We do not limit our definition of civic technologies to tools specifically designed to simply enhance government and governance, such as renewing your car registration online or casting your vote electronically on election day. Rather, we are interested in civic media and technologies that foster citizen engagement in the widest sense, and particularly the participatory design of such civic technologies that strive to involve citizens in political debate and action as well as question conventional approaches to political issues. The rationale for this approach is an alternative to smart cities in a “perpetual tomorrow,” based on many weak and strong signals of civic actions revolving around technology seen today. It seeks to emphasise and direct attention to active citizenry over passive consumerism, human actors over human factors, culture over infrastructure, and prosperity over efficiency. First, we will have a look at some fundamental issues arising from applying simplistic smart city visions to the kind of a problem a city poses. We focus on the touch points between “the city” and its civic body, the citizens. In order to provide for meaningful civic engagement, the city must provide appropriate interfaces.

Growing Flowers in the Frost: Civic Activity, Citizenship and Gender in Russia

This study analyzes civic activity, citizenship and their gendered manifestations in contemporary Russia. It is based on a case study conducted in the city of Tver , located in the vicinity of Moscow, during 2001-2005. The data consists of interviews with civic activists and municipal and regional authorities; observations of civic organizations; and a quantitative survey conducted among local civic groups. The theoretical and methodological framework of the study draws upon a micro perspective on organization, discourse analysis, gender and citizenship theories and Pierre Bourdieu s theory of fields and capital. This study develops theoretical understanding of the characteristics and logic of civic organization in Russia. It shows that social class centrally structures the field of civic activity. Organizations can be seen as a vehicle of the educated class to advocate their interests, help themselves and seek both social and individual-level change. The study also argues that civic organizations founded during the post-Soviet era are often an institutionalized form of informal social networks. Networks, which were a central element of everyday interaction in Soviet society, are a resource and often the only resource available that can be made use of in contemporary organizational activities. The study argues that gender operates as a key structuring principle in the Russian socio-political community. Civic activity is often discursively associated with femininity and institutional politics with masculinity. Women tend to participate more than men in civic organizations, while men dominate the formal political domain. The study shows that civic organizations are important loci of communality. This communality, however, differs from the communality envisioned in the communitarian and social capital debates in the West. It is selective communality , as it is restricted to the members of the organizations and does not create generalized reciprocity and trust. Civic organizations tend to build upon and reproduce the traditional Russian organizational form of circles , kruzhki. Along with the analysis of civic activities, the study also examines the redefinition of the role and functions of the state. The authorities interviewed in this study understand civic organizations as serving those goals and interests determined by the authorities, instead of viewing them as sites of citizens self-organization around interests and problems citizens themselves deem important, or as a counterforce to the state. By contrast, civic activists understand the core of organizational activity to be advocacy of their interests and rights, tackling social problems, the pursuit of wider social change and self-help. Co-operation between authorities and organizations tends to be personified and based upon unequal, hierarchical patron-client arrangements, which inhibits the development of democratic governance. The study will be published in Routledge Contemporary Russia and Eastern Europe Series later this year.

“En ole tyhjäpää turha julkku” – Julkkisehdokasdiskurssin hegemonisoituminen 1990-luvun eduskuntavaaleissa

Pro gradu-tutkimukseni käsittelee niin sanottuja julkkisehdokkaita ja heidän representaatiotaan mediassa 1990-luvun eduskuntavaalien aikaan. Nyky-yhteiskunnassa julkkisehdokkaat näyttäytyvät itsestään selvänä ilmiönä, jonka alkuperälle ei juuri uhrata ajatuksia. Ilmiön taustalla on poliittisen kulttuurin muuttuminen yhä viihteellisemmäksi ja henkilökeskeisemmäksi. Poliitikot käyttäytyvät kuin julkisuuden henkilöt ja samalla julkisuuden henkilöt ovat pyrkineet poliitikoiksi. Lisäksi suomalaisessa vaalijärjestelmässä ei käytetä niin sanottuja listavaaleja, vaan äänestetään yksittäisiä ehdokkaita. Niinpä vaaleissa päähuomio kiinnittyy ehdokkaiden henkilökohtaisiin ominaisuuksiin ja yksilöiden välisiin kamppailuihin. Näissä olosuhteissa julkkisehdokkaat ovat potentiaalinen keino saavuttaa lisää näkyvyyttä ja herättää myös politiikasta vähän kiinnostuneiden äänestäjien mielenkiinto. Tutkimukseni ajallinen viitekehys on 1990-luku, sillä halusin selvittää mitkä ovat julkkisehdokasilmiön juuret ja miten ilmiö on kehittynyt. Oman tutkimukseni valossa vuoden 1991 eduskuntavaalit olivat julkkisehdokkaiden läpimurto. Keskeinen hypoteesini on, että media ei anna julkkisehdokkailla tasavertaisia mahdollisuuksia muiden ehdokkaiden kanssa esiintyä vakavasti otettavina ja ”oikeina” poliittisina ehdokkaina. Media puhuu julkkisehdokkaista alentuvasti ja asenteellisesti sekä heidän poliittisia kykyjään epäillen. Tämän asenteellisuuden tutkimiseksi tarkastelin kuutta valtakunnallista sanomalehteä (Helsingin Sanomat, Iltalehti, Ilta-Sanomat, Demari, Nykypäivä ja Suomenmaa) kolmien eduskuntavaalien ajalta. Tarkoituksena oli saada selville onko olemassa jonkinlainen hegemoninen julkkisehdokasdiskurssi, jonka seurauksena kaikista julkkisehdokkaista puhutaan samalla tavalla alentuvasti. Ilmiön taustoitukseksi selvitin julkisuuden teoriaa, politiikan ja viihdeteollisuuden suhdetta, parasosiaalisia suhteita sekä julkkisehdokkaiden historiaa. Hegemonisen diskurssin piirteitä tutkin puolestaan kriittisen diskurssianalyysin keinoin. Aluksi tarkastelin millaisia representaatioita, identiteettejä ja suhteita diskurssissa luodaan. Tämän jälkeen tutkin diskurssin ideologisuutta ja hegemonisuutta. Julkkisehdokasdiskurssi näyttäytyi 1990-luvun sanomalehdissä vaihtoehdottomana ja sen sosiaalinen alkuperä pimittyi vuosikymmenen kuluessa. Näin ollen diskurssi hegemonisoitui ja 2000-luvulle tultaessa siitä on muodostunut hyvin itsestään selvä puhetapa, jota ei kyseenalaisteta. Julkkisehdokkaita paheksutaan yleisesti, vaikka puolueet saavat julkkisehdokkaiden kautta näkyvyyttä, media myy heidän avullaan tuotteitaan ja äänestäjät saavat eduskuntaan tuoreita ja ”ryvettymättömiä” kansanedustajia. Pro gradu -tutkimukseni tekee hegemonisen julkkisehdokasdiskurssin näkyväksi, mutta vain media kykenee haastamaan vallitsevan

Phytoplankton succession from 1968 to 1990 in the subarctic Lokka reservoir

Tiivistelmä: Kasviplanktonin kehitys vuosina 1968-1990 subarktisessa Lokan tekoaltaassa

Eräiden kansalaisjärjestöjen verkkosivut ja osallistamisen muutos 1990-luvulta 2010-luvulle

Tutkimus analysoi kansalaisten ja kansalaisjärjestöjen välistä vuorovaikutusta verkkomedian mahdollisuuksien kautta. Taustalla on ensinnäkin politiikan teorian kautta muodostettu käsitys kansalaisjärjestöjen positiivisista vaikutuksista niin demokratiaan kuin kansalaisten omiin taitoihin. Toiseksi aiemman aihetta käsittelevän empiirisen tutkimuksen, erityisesti Steinin (2009) ja Brudinin (2008) analyysien perusteella kansalaisjärjestöjen verkkosivut on luotu ennen kaikkea yksisuuntaiseen tiedotukseen, eivätkä ne sisällä kaksisuuntaisen vuorovaikutuksen elementtejä. Viimeisenä perusteena tutkimuksen mielekkyydelle toimii esimerkiksi Winnerin (1985) huomio, että teknologialla ja sen käyttöönotolla on aina poliittinen ulottuvuus, minkä voidaan ajatella pätevän myös kansalaisjärjestöjen tilanteessa. Tässä tutkimuksessa olennainen lisä aiempaan tutkimukseen verrattuna on historiallinen tarkastelutapa. Tutkimuksessa tarkastellaan kymmenen kansalaisjärjestön verkkosivujen ja muun verkkopresenssin kehittymistä vuodesta 1996 vuoteen 2011. Tätä kautta on mahdollista tutkia tarkemmin kahta tutkimuskysymystä: 1. Kansalaisjärjestöjen organisaatiollinen kehityksen, erityisesti institutionalisoitumisen ja professionalisoistumisen vaikutukset, vähentävät kansalaisjärjestöjen osallistuvuutta (Kriesi 1996, Tarrow 1998, Blumer 1951). Havaitaanko näitä muutoksia myös verkkopresenssin kautta? 2. Verkkomedia on kokenut voimakkaita muutoksia, erityisesti 2000-luvun alusta lähtien. Eräs näiden muutoksien keskeinen elementti on ollut kaksisuuntaisten viestintämahdollisuuksien kehittyminen ja parantuminen (Majava 2006, Erkkola 2008). Miten kansalaisjärjestöjen verkkoviestinnässä on otettu näitä uusia verkkomedian mahdollisuuksia käyttöön? Kysymyksiä lähestytään laadullisen analyysin kautta tutkimalla verkkosivujen osallistamista, eli sitä onko kaksisuuntainen vuorovaikutus mahdollista vai ei. Osallistumisen mahdollisuuksien kuvaukseen käytetään Chadwickin ja Mayn (2003) viitekehystä, jonka mukaan verkko-osallistuminen voi olla tiedottavaa, konsultoivaa tai keskustelevaa. Tiedottavalle verkko-osallistumiselle ominaispiirteistä on sen yksisuuntainen luonne, kun taas konsultoiva ja keskusteleva osallistuminen ovat kaksisuuntaista viestintää. Konsultoivaan osallistumiseen verrattuna keskustelevalle osallistumiselle ominaista on jaetumpi tietokäsitys ja kansalaisten mukaanotto agendan muotoilussa. Keskeisenä tuloksena voidaan esittää, ettei ensimmäiseen tutkimuskysymykseen tämän kymmenen tapauksen tapaustutkimuksella voida antaa luotettavaa vastausta. Ensinnäkin, eri ikäisten kansalaisjärjestöjen verkkosivujen osallistumisen mahdollisuuksien välillä ei ole selkeitä eroja. Toiseksi, nuorempien kansalaisjärjestöjen kohdalla osallistumisen mahdollisuuksissa ei havaittu merkittävää muutosta tarkastellulla aikavälillä. Toiseen tutkimuskysymykseen taas voidaan vastata, että osallistumisen mahdollisuudet ovat kasvaneet verkkomedian muutosten ansiosta. Käytännössä siirtymä osallistumista paremmin mahdollistaviin mekaniikkoihin, kuten kommentoinnin mahdollistamiseen, tapahtui 2000-luvun lopussa. Siirtymä on kuitenkin kohdistunut suurimmilta osin vain konsultoiviin mekaniikkoihin, eli näennäisestä vuorovaikutteisuudesta huolimatta aloitteen tekemisen monopoli on säilynyt kansalaisjärjestöillä itsellään. Lisäksi on syytä huomioida, etteivät osallistumisen mahdollisuudet sellaisenaan johda vielä aitoon osallistumiseen, eli kansalaisjärjestöjen ja kansalaisten väliseen vuorovaikutukseen.

Aktivistin eetos. Seurantatutkimus 1990-luvun radikaalitoimijoista

Tutkimus käsittelee yhteiskunnallisissa liikkeissä toimivia yksilöitä eli aktivisteja. Tutkimuksen juuret ovat makrotasolla, yhteiskunnallisista liikkeistä käydyssä keskustelussa. Toisaalta tutkimuksen keskeisin huomio kohdistuu mikrotasolle, yksilöön ja toimijoihin. Tutkimuksessa tarkastellaan aktivismin nivoutumista henkilökohtaiseen elämään sekä aktivismin jatkumisen ja päättymisen problematiikkaa. Aineiston tulkinta perustuu verkostonäkökulmaan, joka yhdistää subjektiiviset ja objektiiviset merkitykset sekä näkökulman pohjalta kehitettyyn elämänalahierarkian käsitteeseen (Passy & Giugni 2000). Elämänalahierarkia yhdistetään Weberin (2009) näkemykseen siitä, millaisia ominaisuuksia poliittinen toiminta vaatii. Näiden ominaisuuksien pohjalta argumentoidaan, että poliittista toimintaa, kuten aktivismia, voidaan tulkita eetoksen käsitteen avulla. Tästä teoriasynteesistä johdettujen tutkimuskysymysten avulla etsitään vastauksia siihen, kuinka aktivistin ura jatkuu tai päättyy. Yksilölähtöisyydestään huolimatta tutkimus sidotaan lopulta myös yleisemmän tason analyysiin. Tutkimus on tyypiltään laadullinen seurantatutkimus. Tutkimuksen aineisto muodostuu Ari Rasimuksen (2006) vuosina 2000 ja 2001 suorittamista yhdestätoista teemahaastattelusta sekä kuudesta uusintahaastattelusta vuodelta 2010. Haastateltavat ovat aktivisteja, jotka 1990-luvulla toimivat Oikeutta eläimille ja Maan Ystävät –järjestöissä. Vertailuasetelman vuoksi keskeinen teema tutkimuksessa on muutos ja sen selittäminen. Yksikään haastateltavista ei toiminut enää liikkeissä. Toiminnasta poisjääminen oli tapahtunut vähitellen, hiipumalla. Aktivismi, perinteisessä mielessä ymmärrettynä, oli siis taaksejäänyttä elämää. Aktivistien asenteet olivat kuitenkin lähes muuttumattomia. Osalla aktivismi oli nivoutunut työuraan, osalla taas ei. Tutkimuksessa havaittiin, että eetoksen käsite selittää sitä, miksi aktivismi ohjaa yhä elämää, vaikka ura kansalaisliikkeessä päättyisikin. Toisaalta eetoksen käsite auttaa ymmärtämään aktivismista luopumista. Haastateltavat jaettiinkin eetoksen käsitteen avulla kahteen ryhmään: luopujiin ja pysyjiin. Luopujien luopuminen selittyi eetoksesta irtisanoutumisella, kun taas pysymistä perusteli aktivismin muuntuminen työksi ja sitä kautta ylläpidetty eetos. Tutkimuksen keskeisin teoreettinen anti on luopumista selittävän elämänalahierarkiateorian syventäminen. Tutkimuksessa argumentoidaan sen puolesta, että aktivismin päättymistä on mahdollista tarkastella laajemmin kuin pelkkänä kuulumisena järjestöön tai yhteiskunnalliseen liikkeeseen. On pohdittava muun muassa sitä, kuinka aktivismi nivoutuu erilaisiin elämäntapavalintoihin. Eri elämänalojen vaikutuksia toisiinsa tulee myös tarkastella syvemmin kuin pelkän arvojärjestyksen valossa. Yhdistämällä Weberin (2009) ajatuksia poliitikoiden suotavista ominaisuuksista elämänalahierarkiateoriaan voidaan päästä tulkintaan, jossa kiinnittyminen asiakysymyksiin ja päämääriin (päämäärärationaalisuus) ennustaisi toiminnassa pysymistä, etenkin suhteessa verkostolliseen ja tunteelliseen kiinnittymiseen. Tutkimuksessa havaitaan, että aktivistit ovat integroituneet osaksi yhteiskuntaa ja etenkin pysyjät ovat myös puolueiden toiminnassa mukana. Tämän pohjalta kysytään, olisiko yhteiskunnan kannalta rationaalisempaa suhtautua liikkeisiin pelokkuuden sijaan kiinnostuksella.