Turun Taidegraafikot ry – grafiikan yhdistys taiteilijoiden ammatillistumisen välineenä

Pro gradu -tutkielmani käsittelee Turun Taidegraafikot ry:tä taiteilijoiden ammatillistumisen välineenä yhdistyksen perustamisesta vuodesta 1933 aina 1970-luvun lopulle saakka. Kyseessä on empiirinen perustutkimus, jonka keskeiset teoreettiset työvälineet ovat uusweberiläinen professiotutkimus ja siihen liittyvä sosiaalisen sulkemisen käsite sekä Pierre Bourdieun käsitys taiteen kentästä. Tutkielmani kuuluu taiteen sosiologian piiriin. Tutkielman keskeinen toimija on Suomen vanhin grafiikan paikallisyhdistys Turun Graafillisen Taiteen Yhdistys, vuodesta 1967 lähtien Turun Taidegraafikot ry, jonka tarkoituksena on taidegrafiikan harjoittamisen edistäminen ja tukeminen sekä sen arvostuksen kohottaminen. Yhdistys on ylläpitänyt Turussa grafiikan työhuonetta vuodesta 1967 ja omaa galleriaa vuodesta 1986 lähtien. Tutkielmani painopiste on suomalaisen taiteilijakunnan ammatillistumisessa, jota tutkin grafiikan yhdistystoiminnan kautta. Tarkastelen ensin yhdistyksen perustamista ja 1930- lukua, jota leimaa grafiikan opetuksen aloittaminen Turussa ja graafikoiden järjestäytyminen sekä valtakunnallisella tasolla Helsingissä että paikallistasolla Turussa. Toinen tärkeä vaihe on 1960-luvulla alkanut kehitys, jota kutsun yhdistyksen professionalisaatioksi. Näiden ajanjaksojen lisäksi käsittelen ammatillistumiseen vaikuttaneita muita murroskohtia. Erityistä huomiota kiinnitän Turun kaupungin vuosina 1956, 1961 ja 1969 järjestämiin grafiikkakilpailuihin, jotka kohottivat grafiikan asemaa kaupungissa. 1960-luvun lopulla Suomessa alkanut kulttuuripoliittinen murros aiheutti yhdistyksen ammatillistumisen, jossa keskeinen käännekohta oli grafiikan työhuoneen perustaminen. 1970-luvun alussa yhdistyksen taidegraafikon professiota vahvistaviksi ydintoiminnoiksi muotoutuivat kulttuuripoliittiset kannanotot, grafiikan edistämistä tukeva valistustyö, työhuoneen ylläpitäminen, kannatusjäsentoiminta ja yhteisnäyttelyt. Turun Taidegraafikot toimi tehokkaana graafikon ammatin sulkemisvälineenä. Sillä oli keskeinen merkitys taidegraafikon ammatin syntymiseen ja kehitykseen Turussa. Taiteilijajärjestöt toimivat merkittävinä taiteilijan profession määrittelijöinä yhteiskunnassa, sillä valtio ei pysty määrittelemään ammatille välttämätöntä tutkintoa tai koulutusta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että profession keskeinen määrittäjä, taiteellinen lahjakkuus, on vaikeasti määriteltävissä ja riippumaton koulutuksesta. Graafikoilla ammatillistuminen kietoutuu kuitenkin muita taiteenlajeja tiiviimmin tekniikan hallintaan, joka rajoittaa osaltaan ammatissa toimivien tai siihen pyrkivien määrää.

Asbestin tunnistaminen keinonenällä

Asbesti on yleisnimike kuitumaisille silikaattimineraaleille. Sillä on monia hyviä ominaisuuksia. Siksi sitä on käytetty useisiin eri käyttötarkoituksiin jo yli 4 000 vuoden ajan. Sisäänhengitettynä asbesti aiheuttaa kuitenkin vakavia terveyshaittoja, mm. asbestoosia, keuhkosyöpää ja mesotelioomaa. Vuosina 1918-1988 Suomessa käytettiin asbestia 300 000 tonnia. Yleisintä käyttö oli 1960-70-lukujen vaihteessa. Sairauksien viive altistumisesta on 10-40 vuotta. Sairauksien esiintyminen onkin nyt suurimmillaan. Suurin osa sairauksista on hyvänlaatuisia keuhkopussin paksuuntumia eli plakkeja. Vuosittain asbestin aiheuttamiin sairauksiin, etupäässä syöpiin, kuolee Suomessa noin 100 ihmistä. Yhteensä altistuneita arvellaan olevan 250 000. Heistä elossa on noin 50 000. Vaarallisuutensa vuoksi asbestin käyttö on useissa maissa kielletty, mutta maailmalla sitä käytetään edelleen suuria määriä. Suomessa asbestin käyttöä rajoitettiin jo 1970-luvulla. Pieniä poikkeuksia lukuun ottamatta täyskielto tuli voimaan 1.1.1994. Suomessa asbestia esiintyy edelleen vanhoissa rakennuksissa. Asbestipurkutyö on luvanvaraista. Asbestitöissä on huolehdittava siitä, että kukaan ei altistu asbestille. Asbestipitoisen materiaalin tunnistaminen silmämääräisesti on vaikeaa. Materiaali luokitellaan asbestipitoiseksi, jos siinä on asbestia yli 1 painoprosenttia tai jos sitä voidaan pölyävyytensä takia pitää vaarallisena. Asbestipitoisen materiaalin kartoituksessa voidaan käyttää rakennussuunnitelmia, vanhoja asiakirjoja kuten urakoitsijan laskuja sekä tuntemusta rakennusajan yleisistä rakennustavoista. Varmuus saadaan kuitenkin vain tutkimalla materiaali esimerkiksi laboratoriokokeissa. Tässä diplomityössä on pyritty selvittämään, voidaanko asbesti tunnistaa ChemPro 100 -keinonenällä. Laite perustuu ioniliikkuvuusspektrometriaan eli eri yhdisteiden erilaiseen liikkuvuuteen kaasumaisessa väliaineessa. Menetelmä on nopea ja yksinkertainen. Tutkimusta varten hankittiin asbestipitoisia materiaaleja, joista saatuja tuloksia vertailtiin toisiinsa. Nykyiset asbestintunnistusmenetelmät ovat monimutkaisia ja hitaita. Jos keinonenä pystyttäisiin kouluttamaan tunnistamaan asbestimateriaali, helpottaisi se asbestikartoituksen tekemistä.

Ammattina kuolema. Kuolemankulttuuri hautaustoimistojen näkökulmasta 1893-2009

Tutkimus käsittelee hautaustoimistojen syntyä, muutosta ja kehitystä Porissa 1800-luvun lopusta nykypäivään saakka. Tarkoituksena on selvittää millaiseksi kuolemankulttuuri on muodostunut kaupunkiympäristössä. Tutkimuksen taustana on kyläyhteisön kuolemankulttuuri. Primaariaineisto koostuu Suomen hautaustoimistojen liiton jäsenlehti Tiimalasin julkaisuista ajalla 1950-2009 ja teemahaastatteluista porilaisissa hautaustoimistoissa. Tutkimuksen pääasiallisina metodeina käytin rituaaliteorioita, diskurssianalyysia ja sisällönanalyysia. Kysyin aineistolta mitkä tavat, käytännöt ja rituaalit ovat hävinneet tai missä muodossa ne nykyään elävät? Missä määrin kuolemaan liittyvä kulttuuriperintö ulottuu nykyisyyteen asti? Ovatko kuolemiseen liittyneet roolit, rituaalit ja tehtävät muuttuneet, miten ja ketkä niitä hallitsevat? Mikä on hautaustoimistojen rooli hautauksessa? Hautaustoimistojen rooli tutkimusajalla nojaa hautausperinteeseen. Tutkimus jakautuu kolmeen aikakauteen: ruumisarkkuliikkeistä hautaustoimistoiksi (1896-1970), hautaustoimistojen palveluammatillistuminen (1960-1990) ja kuoleman ammattilaiset (1990-2009). Olen nimennyt hautaustoimistojen roolit aikakausien järjestyksessä perinteen perijöiksi, perinteen haltijoiksi ja perinteen kantajiksi. Kaupungistumisen myötä hautaustoimistot perivät kuolemankulttuurin. Käsityöläismäisissä arkkupajoissa keskityttiin aluksi vain aineelliseen kulttuuriin. Kuolemankulttuuri muotoutui kaupungistuneista ja kyläyhteisön hautaustavoista. Kotoa lähtevä hautajaissaatto poistui kaupunkikuvasta kokonaan 1980-luvulle tultaessa. Hautajaisautot rakensivat imagoa modernista ja alati kasvavasta elämäntavasta. Ruumisarkkuliikkeiden häviämisen myötä viimeistään 1950-luvulla kuolemankulttuurin puhetapa muuttui. Traditionaalisen hautaustavan normia koetteli uudenlaisten muotoutuvien teollisen ja modernien diskurssien paine. Arkut poistuivat näyteikkunoilta ja mainokset yksinkertaistuivat. Hautajaisten tilallinen ja ajallinen toimintajärjestys pirstaloitui modernin mukaiseksi käytännöksi. Hautaustoimistojen yleisilme väreineen muuttui vähitellen yksinkertaiseksi ja stereotyyppiseksi. Kuolemaa symboloivat kuvat ja sanat köyhtyivät tai loppuivat kokonaan. Omaisten ja vainajan välille muodostui kuolemasta etäännyttävä symboliikka. Hautaustoimistot alkoivat korvata yhteisöllisyyttä surutyön kautta. Suuri osa rituaaleista hävisi tai kaventui tutkimusajalla. Palveluammatillistumisen myötä alettiin keskittyä esineistä asioihin ja kuoleman sijaan korostaa toistuvasti elämää. Hautaustoimistot eräänlaisina rituaalinjohtajina saivat erityisen kuoleman asiantuntijan roolin ja vaikuttivat siihen, mitä rituaaleja ja hautajaistapoja voidaan ja tulisi säilyttää. Nykyään kuolemankulttuuri on hautaustoimistojen kautta nähtynä yhtä aikaa niin teknologisoitunutta, psykologisoitunutta (surutyötä), uskonnollista ja hengellistä johtamista, maallistumista kuin myös ympäristöuhkia sekä paikallista että globaalia kulttuuriperintöä.