Tiedustelu ja sen merkitys 2. divisioonan taistelussa Äyräpään-Vuosalmen alueella kesällä 1944

Äyräpään–Vuosalmen torjuntataistelu käytiin 20.6.–18.7.1944. Taistelu voidaan jakaa kah-teen vaiheeseen. Taisteluja käytiin Äyräpäässä Vuoksen etelärannalla sekä Vuosalmella Vuoksen pohjoisrannalla, jossa Neuvostoliiton joukkojen hyökkäys pysäytettiin. Suomalaisia taisteluihin osallistui kolmesta divisioonasta ja yhdestä prikaatista. Neuvostojoukoilla oli käytössään kolmen armeijakunnan voimat. Kokonaisuudessaan neuvostojoukkojen käytössä oli siis yhteensä yhdeksän divisioonaa sekä suuri joukko vahvennuksia. Suomalaisten III Armeijakunnan alainen 2. Divisioona osallistui Äyräpään–Vuosalmen torjuntataisteluun tais-teluiden alkamisesta 20. kesäkuuta aina taisteluiden laantumiseen saakka heinäkuun 18. päi-vänä. Tutkimuksessa selvitetään jatkosodan aikana käytössä olleet tiedustelumenetelmät, Äyrä-pään–Vuosalmen torjuntataistelussa toteutettu 2. Divisioonaa koskeva tiedustelutoiminta sekä näiden tietojen käyttö taisteluiden aikana. Tutkimustehtävän vastausten sekä niiden toi-siinsa vertailun ja analysoinnin avulla arvioidaan tiedustelun merkitystä 2. Divisioonan tais-telulle Äyräpään–Vuosalmen torjuntataistelussa. Tutkimuksen päämenetelmänä on kvalitatiivinen analyysi. Pääaineistona tutkimuksessa ovat Kansallisarkiston arkistolähteet, jatkosotaan liittyvä tutkimuskirjallisuus sekä jatkosodan aikana voimassa olleet ohjesäännöt ja oppaat. Arkistolähteistä hyödyllisimpiä ovat 2. Divisi-oonan ja III Armeijakunnan esikuntien tiedustelupäiväkirjat, muut tiedustelua koskevat asia-kirjat sekä 2. Divisioonan ja sen alaisten joukkojen sotapäiväkirjat. Tutkimuskirjallisuusläh-teistä hyödyllisimpiä ovat tiedusteluun, viholliseen sekä 2. Divisioonaan liittyvät teokset. Jatkosodan aikana tiedustelussa käytettyjä päälajeja olivat maatähystys, liikkuva maatiedus-telu eli partiotiedustelu, ilmatiedustelu, vankien, yliloikkareiden ja paikallisten asukkaiden kuulustelu, viholliselta, vangeilta, yliloikkareilta, kaatuneilta, esikunnista ja muualta talteen otettujen asiakirjojen tutkiminen, kuuntelu ja suuntiminen, valon- ja äänenmittaus sekä salai-nen tiedustelu. Tiedustelumenetelmistä 2. Divisioonan kannalta merkityksellisimmiksi mene-telmiksi muodostuivat maatähystys, sotavankien kuulustelu sekä ilmatiedustelu. Muut toteu-tetut tiedustelumenetelmät tukivat ja antoivat oman lisänsä kokonaistiedustelulle. Oman merkittävän osansa tiedustelutoiminnassa muodosti tietojen vaihto. Parhaimpaan lopputulok-seen päästiin keinojen ja tietojen yhdistelemisellä, ja sitä kautta kattavalla tiedustelulla ja analysoinnilla. Selkeät puutteet 2. Divisioonan kokonaistiedusteluverkossa ovat löydettävissä vastustajan etulinjan taakse ulottuvasta tiedustelusta ja tiedustelutietojen käytöstä. Kokonais-tiedustelulla kyettiin luomaan riittävän selkeä kuva taistelualueella olevasta vihollisesta. Ny-kypäivän näkökulmasta katsottuna tiedustelulla ei kuitenkaan kyetty luomaan riittävää ana-lyysia ja arviota tiedustelutiedoista, jotta päätöksenteon tukena olisi ollut joka tilanteessa riittäviä ennakoivia arvioita vihollisen tulevasta toiminnasta.

E‐kirjatarjonnan kehittäminen yleisissä kirjastoissa: haasteita ja mahdollisuuksia – Case Vaski-kirjastot

Kaisa Hypénin esitys FinELibin aineistopäivässä Helsingissä 16.4.2015.

L. B. Förteckning. N:o 1

Avattu nimeke saatu Kansalliskirjaston kansalliskokoelman kokoelmaluettelosta.

Ajatuksia alivoimaisen taktiikasta : suomalaisen taktisen ajattelun muutos upseereiden julkisen kirjoittelun perusteella vapaussodasta alueellisen maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen

Suomessa pidettiin itsenäisyyden ensimmäisistä vuosista alkaen suurimpana sotilaallisena uhkana itänaapuria. Puna-armeijan määrällinen ylivoima ohjasikin suomalaisen taktiikan kehitystä eräänlaiseksi alivoimaisen taktiikaksi. Sotavuosien jälkeen vihollinen muuttui julkisessa kirjoittelussa anonyymiksi uhkakuvaksi. Uhkan monipuolisuus asetti uusia haasteita suomalaiselle taktiikalle. Yleisiä taktisia periaatteita pyrittiin soveltamaan maastoon ja vallitseviin olosuhteisiin nähden mahdollisimman tehokkaasti. Tärkeintä oli olla taitavampi kuin vihollinen, sillä määrällistä alivoimaa pyrittiin tasoittamaan ennen kaikkea laadullisella ylivoimalla. Tämä tutkimus on tutkimusstrategialtaan hermeneuttinen tutkimus. Tutkimusote on luonteeltaan narratiivinen. Dokumentteihin perustuva aineisto on analysoitu käyttämällä kuvailevaa, aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Lähdeaineisto koostuu suomalaisten upseereiden julkisista, ennen talvisotaa, sotavuosina ja sodan jälkeen julkaistuista kirjoituksista. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty sotilasaikakauslehdistössä ja Tiede ja Ase -julkaisusarjassa julkaistuja artikkeleita. Toisen tärkeän lähdekokonaisuuden muodostavat aikakaudella julkaistut ohjesäännöt ja oppaat sekä niihin rinnastettavat upseereiden kirjoittamat kirjat. Kirjoituksia analysoimalla on luotu kuva aikakauden taktisesta keskustelusta ja erityisesti siitä, mitkä olivat suomalaisen taktiikan menestystekijät upseereiden kirjoitusten perusteella. Suomalaisten upseereiden kirjoituksista voidaan nostaa esille kolme keskeistä teemaa, joilla on yleisesti tunnettua vaikutusta sodankäyntiin ja erityisesti taktiikkaan. Ne ovat 1) vihollisen muodostama uhkakuva, 2) maaston ja olosuhteiden merkitys sekä 3) tuli, liike, liikkuvuus ja suojautuminen. Lisäksi kirjoittelussa voidaan erottaa erillisinä asiakokonaisuuksina nopeus sekä taito koulutuksen lopputuotteena. Nopeus on nähtävä liikkuvuuden osana. Taito puolestaan liittyy osaltaan kaikkeen kirjoitteluun. Alivoimaisen taktiikan menestystekijät ennen talvisotaa olivat talvi, metsä, pimeys, yllätys ja taito. Vastaavasti sotien jälkeen korostuivat suojautuminen, liikkuvuus, joustavuus ja syvyys. Upseereiden kirjoituksissa näkyy, että haasteellisen toimintaympäristön uskottiin tasoittavan voimasuhteita määrällisesti alivoimaisten suomalaisten joukkojen eduksi. Alivoimaisen taktiikan johtoajatuksena säilyi 1920-luvun alusta 1950-luvulle tultaessa pyrkimys esiintyä ajan ja paikan suhteen ratkaisevassa kohdassa koulutuksen tuoman taidon myötä laadullisesti, mutta myös yllätyksen tuoman aloitteen myötä määrällisesti ylivoimaisena. Käytännössä kuitenkin 1950-luvulla aiemmin niin aktiivinen hyökkäyshenkisyys jossain määrin kaivoi itsensä suojaan poteroihin. Samalla tuli alkoi saada yliotetta liikkeestä.

Saman "kolikon" kolme puolta : David Galulan, Sir Robert Thompsonin ja Sir Frank Kitsonin vastakumouksellisen sodankäynnin teorioiden vertailu ja niitä yhdistävät tekijät.

Toisen maailmansodan jälkeisenä ajanjaksona Iso-Britannia ja Ranska päätyivät useissa siirtomaissaan vastakumouksellisiin sodankäynnin konflikteihin. Nämä konfliktit kytkeytyivät siirtomaiden itsenäistymispyrkimyksiin ja kylmän sodan maailmanpoliittiseen tilanteeseen. Konflikteissa Ison-Britannian ja Ranskan siviili- ja sotilasviranomaiset kehittivät innovatiivisesti vastakumouksellisen sodankäynnin menetelmiään. Läntisissä valtioissa tehtiin 1960-luvulla myös merkittävä määrä vastakumouksellisen sodankäynnin tutkimusta. Tämän tutkimusjakson keskeisimpiä teoreetikkoja olivat ranskalainen David Galula (1919 - 1967) ja britit Robert Thompson (1916 - 1992) ja Frank Kitson (1926 -). Tämän tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitkä tekijät yhdistivät David Galulan, Robert Thompsonin ja Frank Kitsonin kumouksellisen ja vastakumouksellisen sodankäynnin teorioita. Tutkimuksessa on käytetty metodina tulkitsevaa diskurssianalyysiä teoreetikkojen kumouksellisen ja vastakumouksellisen sodankäynnin näkemysten tulkitsemiseksi. Tulkinta on suoritettu sitomalla teoriat historialliseen ja henkilöiden taustat käsittävään kontekstiin. Laadullisella sisällönanalyysillä on tunnistettu teoreetikkojen taustoista niitä tekijöitä, joilla voidaan katsoa olleen merkitystä teorioiden muodostumiselle. Diskurssianalyysin rinnalla on käytetty tapaustutkimusta Galulan, Thompsonin ja Kitsonin teorioiden ja heidän taustatekijöidensä vertaamiseksi. Keskeisen tutkimusaineiston muodostivat Galulan, Thompsonin ja Kitsonin vastakumouk-sellista sodankäyntiä käsittelevät kirjat sekä heidän kirjoittamansa muistelmat. Tätä tutkimusaineistoa täydennettiin teoreetikkoja ja vastakumouksellista sodankäyntiä käsittelevällä tutkimuskirjallisuudella. Tutkimuksen tärkeimpänä havaintona voidaan pitää sitä, että teoreetikkojen näkemykset kumouksellisesta ja vastakumouksellisesta sodankäynnistä ovat pitkälti yhteneväisiä. Tämän johtui siitä, että kumouksellinen sodankäynti havainnollistettiin pitkälti Mao Zedongin vallankumouksellisen sodankäynnin mallin kautta. Kumouksellisen sodankäynnin ytimeksi nähtiin syy tai aate, jota käytettiin kansan tuen voittamiseksi. Kaikki teoreetikot korostivat kumouksellisen sodankäynnin poliittista ulottuvuutta. Tämän takia vastakumouksellisen sodankäynnin tuli olla ensisijaisesti poliittisesti johdettua toimintaa, jota turvallisuusjoukot tukevat. Teoreetikot näkivät asevoimien roolin ja toimintaperiaatteet vastakumouksellisessa sodankäynnissä pitkälti yhteneväisesti. Teoreetikkojen taustoissa havaittiin useita näkemysten yhtenäisyyttä selittäviä tekijöitä.

Kansalliskirjaston palvelut digitoijalle

Esitys Tieteellisten seurain valtuuskunnan 26.1.2016 järjestämässä Tieteellisen kirjallisuuden digitointipäivässä.

Frithjof Schuonin uskonto- ja esoteriakäsitys

Tässä tutkielmassa olen pyrkinyt antamaan lukijalle käsityksen siitä, millaisista elementeistä muodostui sveitsiläis-elsassilaisen muslimimystikko, runoilija ja taidemaalari Frithjof Schuonin käsitys uskonnosta ja kuinka hän ymmärsi esoteerisuuden. Tavoitteenani tämän jälkeen on ollut paikantaa Schuonin näkemykset länsimaisen esoterian ja pluralistisen uskontoteologian kentälle. Tutkimuksen kohteena on ollut Frithjof Schuonin aiheesta tuottama laaja kirjallisuus. Tärkeimmät kirjalliset aineistot ovat olleet Seyyed Hossein Nasrin toimittama The Essential Writings of Frithjof Schuon, joka koostuu Schuonin kirjoittamista esseistä ja artikkeleista, sekä Schuonin kirjat The Transcendent Unity of Religions ja Form and Substance in the Religions. Metodologisesti tutkielmani sijoittuu uskontohistoriaan ja esoteriatutkimukseen. Tutkielmasta selviää, että Schuonin määritelmä uskonnolle oli normatiivinen. Hän erotti toisistaan aidot ja epäaidot uskonnot ja jakoi aidot uskonnot eksoteeriseen ja esoteeriseen puoleen sekä puhdas- ja harhaoppisiin muotoihin. Hän näki transsendenttisen ykseyden (sophia perennis) puhdasoppisten aitojen uskontojen kesken ja piti Absoluuttia (Jumala/nirvāna) tällaisten uskontojen alkuperänä. Hän ei siis pitänyt uskontoja yksinomaan inhimillisinä kulttuuri-ilmiöinä. Esoterian hän katsoi sisältyvän puhdasoppisiin uskontoihin, ei niinkään olevan vastakulttuuri tai vaihtoehto niille. Schuonin uskontokäsityksen voi nähdä esoteerisena näkökulmana pluralistiseen tapaan nähdä uskontojen keskinäiset suhteet. Hän on etsinyt uskonnollisista traditioista yhtäläisyyksiä ja perusteluja näkemyksilleen pyrkimättä luomaan uudenlaista uskonnollista perinnettä. Hyvä jatkotutkimuksen aihe olisi selvittää, kuinka nämä hänen löytämänsä yhtäläisyydet ja perustelut nähdään uskonnollisten traditioiden itsensä sisällä.

Publikationsstatistik Böcker 2000-

Vapaakappalekartuntaan perustuva tilasto Suomessa kustannetusta kirjallisuudesta vuodesta 2000 lähtien

Publication Statistics Books 2000-

Vapaakappalekartuntaan perustuva tilasto Suomessa kustannetusta kirjallisuudesta vuodesta 2000 lähtien

Protokoll i sammandrag.

At head of title: Lantdagen (Landtdagen), 1908-1918; Riksdagen, 1919- ; Riksmötet, 2001-

Muuttuva lapsen maailma. Minttu-kuvakirjat viidellä vuosikymmenellä 1978–2015.

Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, miten kuvaa lapsuudesta rakennetaan verbaalisilla ja visuaalisilla elementeillä kuvakirjan tarjoamien mahdollisuuksien ja rajoitusten puitteissa. Tutkimuskohteinani toimivat Maikki Harjanteen Minttu-kuvakirjoista löytämäni kirjaparit. Samasta aiheesta kirjoitettuja kirjapareja ovat joulusta kertovat kirjat mintun joulu (1979) ja Mintun joulukirja (1989), lemmikin liittymistä Mintun perheeseen käsittelevät kirjat minttu saa koiran (1982) ja Minttu saa oman koiran (2007), mummon nimikkoteokset minttu mummolassa (1978) ja Minttu ja mummo (2010) sekä syntymäpäivistä kertovat kirjat mintun kiva päivä (1979) ja Mintun syntymäpäivät (2014). Tutkin siis, miten kuvaa lemmikeistä, koirista, mummoista, jouluista ja syntymäpäivistä rakennetaan näissä kuvakirjapareissa. Tutkin tutkimuskohteitani ikonoteksteinä eli teoksina, jotka muodostuvat sanan ja kuvan vuorovaikutuksessa. Kuvan ja sanan suhteessa tapahtuneen muutoksen määrittelyn apuna käytän Ulla Rhedinin kolmea kuvakirjakategoriaa sekä Maria Nikolajevan ja Carole Scottin kertovuuden aspektin varaan perustuvaa kuvakirjajaottelua. Representaation ymmärrän Mikko Lehtosen ja Stuart Hallin tapaan kaksisuuntaiseksi ilmiöksi, toisinnoksi, jolla on kuitenkin maailmaa muokkaava voima. Mintut ovat muuttuneet 70-luvun ensimmäisistä kuvakirjoista 2010-luvulle paljon niin visuaalisesti kuin verbaalisesti, mikä on vaikuttanut kirjojen tuottamaan lemmikki-, mummo-, joulu- ja syntymäpäiväkuvaan. Alkutuotannossa painottui kerronnan visuaalinen puoli ja lopputuotannossa tekstin osuus kerronnassa on kasvanut suureksi. Alkutuotannon Mintut pyrkivät mimeettiseen ja realistiseen kuvaukseen kun taas lopputuotanto saa karnevalismin ja nonsensen piirteitä. Samalla Minttujen arvot ovat säilyneet jokseenkin samoina: Vaikka Minttu-kirjoissa representoidaankin melko idyllisesti boheemia lapsiperheen arkea, löytyy niistä säröjä, joilla Mintut kyseenalaistavat valtakulttuuria. Mintut puhuvat vihreiden arvojen puolesta kulutuskulttuuria vastaan ja tekevät selväksi, ettei lapsi tarvitse leluja ja kalliita harrastuksia, vaan oman tärkeän aikuisen aikaa. Minttu-kuvakirjat tuottavat tietynlaista kuvaa lapsuudesta eri vuosikymmenillä. Kuvakirjat luovat omaa todellisuuttaan representoidessaan asioita, eikä niitä voida pitää vallan käytön suhteen neutraalina mediana. Niillä on agenda muuttaa maailmaa.

Kielioppi ja funktionaalisuus peruskoulun yläluokkien suomi toisena kielenä -oppikirjoissa

Tutkimuksen aiheena on suomen kielen kielioppi ja funktionaalisuus peruskoulun yläluokkien suomi toisena kielenä -oppi- ja tehtäväkirjoissa. Tutkimusaineistoa ovat Tekstitaituri7–9 -oppikirjat ja S2-tehtäväkirjat sekä Suomi2-sarjan kirjat Minä ja arki, Minä ja media sekä Minä ja yhteiskunta. Tutkimus kuuluu S2-oppikirjatutkimuksen piiriin ja perustuu oppikirjojen sisällön yksityiskohtien keräämiseen, vertailuun ja analysointiin. Tutkimus on laadullista eli kvalitatiivista ja menetelmänä on päättelyyn ja tulkintaan tähtäävä aineistolähtöinen sisällönanalyysi. Tutkimuksessa on selvitetty, mitä kielioppiasioita on peruskoulun yläluokkien suomi toisena kielenä -oppi- ja tehtäväkirjoissa. Tämän lisäksi on tutkittu funktionaalisuutta tukevia kielioppiharjoituksia ja sitä, millaisia ne ovat. Tutkimuksessa vertaillaan lopuksi Perusopetuksen opetussuunnitelman perusteiden 2004 ja 2014 suomi toisena kielenä oppimäärän tavoitteita ja sisältöjä kieliopin osalta keskenään sekä pohditaan, miten tutkimusaineistossa näkyy OPS:ien kieliopin tavoitteet ja sisällöt. Molemmissa tutkittavissa kirjasarjoissa on funktionaalisuutta tukevia harjoituksia. Suomi2-sarjan kirjoista nousee esiin puhekielisyys kielioppitehtävissä ja se, että oppijat keräävät itse muistisääntöjä kielioppiasioista. Tekstitaitureissa on enemmän perinteisiä kielioppitehtäviä eikä kovinkaan paljon puhekielisyyttä, mutta kirjoissa käytetään paljon erilaisia tekstejä harjoituksissa, kuten Suomi2-sarjan kirjoissakin.

Saatana peilissä – 1990-luvun suomalainen saatananpalvontadiskurssi osana folklorea ja kollektiivista mielikuvamaailmaa

Tutkielman aihe on saatananpalvontadiskurssi 1990-luvun Suomessa, sen yhteydet folkloreen ja kollektiiviseen mielikuvamaailmaan (popular imagination), sekä sen rakentuminen ja leviäminen kansanomaisten asiantuntijoiden ja median avulla. Tutkielman ydinkysymykset ovat: mitä evankelikaaliseen aineistoon perustuva saatananpalvontadiskurssi sisältää, miten sitä on rakennettu ja levitetty ja miksi näin on tehty? Tutkimusaineistona ovat Pat Pullingin kirja Noidankehässä (1993), Marja-Liisa Huhdan Saatana kutsuu minua -videokasetti (1994), Riku Rinteen kirjat Syvyyden kuilusta (1994), Pimeys väistyy (1996), Varo Vihollinen! Jumalan pyörremyrsky on tulossa (1999), Keijo Ahorinnan kirja Saatananpalvonnan monet kasvot (1997), sekä lehtiartikkeleita 1990-luvulta. Tutkimuksessa käy ilmi, että evankelikaalisten toimijoiden luomia saatananpalvontatarinoita on levitetty, pidetty ajankohtaisena ja välitetty valtavirtamediaan itseoppineiden asiantuntijoiden toimesta. Kun valtavirtamedia on legitimoinut tarinat, ovat ne palautuneet evankelikaaliseen aineistoon todentuneina. Leviämistä ovat edesauttaneet evankelikaalisen aineiston ja median esittämien tarinoiden synnyttämät huhut, joiden johdosta saatananpalvontadiskurssi on alkanut elää kollektiivisessa mielikuvamaailmassa. Voidakseen levitä ja pysyä ajankohtaisina, tarinoiden tulee sisältää riittävän yksinkertaisia ja voimakkaita aineksia. Saatananpalvontadiskurssissa nämä vaatimukset toteutuvat erityisen selvästi. Saatananpalvoja on hahmona vahvasti kansanperinteen mukainen.