Toimittajavalinnan kriteerit suomalaisessa laboratorio- ja sairaanhoitovälineiden maahantuontia ja tukkukauppaa harjoittavassa yrityksessä

Tämä kandidaatintutkielma keskittyy toimittajien valintakriteereihin sekä yleisesti että valitussa tapausyrityksessä. Toimittajanvalintakriteereitä pohjustetaan katsauksella toimittajanvalintaprosessiin ja toimittajien luokitteluun ja silt�� pohjalta käsitellään kriteereitä yleisellä tasolla ja eritasoisissa toimittajasuhteissa.

From statin efficacy to everyday effectiveness: Studying the gap in between.

Statins are indicated for preventing cardiovascular disease events. Patients with diabetes have a risk of major cardiovascular events double the risk of their peers without diabetes. Thus, clinical treatment guidelines recommend statins for the management of diabetic dyslipidemia. The evidence base for statin use in cardiovascular disease derives from the randomized controlled statin trials designed to prove statin efficacy under ideal conditions, among a homogenous study population meeting strict trial eligibility criteria. This thesis was implemented as four pharmacoepidemiological statin studies using register data on realworld statin users. The overall purpose was to evaluate the trends, patterns and effectiveness of statin use in everyday life. More specifically, nationwide secular trends in statin use in Finland were analysed, especially among patient groups which had been underrepresented in the statin trials. Furthermore, the benchmarking statin trials in diabetes, the Heart Protection Study and the Collaborative Atorvastatin Diabetes Study, were evaluated for their representativeness for real-world diabetes care with the emphasis placed on adherence to statin use. The association between good adherence and the incidence of major cardiovascular events in the real-world was further investigated in diabetes. These studies demonstrate that statin initiations increased from 1995 to 2005 in Finland. The increase was most pronounced among those aged at least 75 years and was observed already before the publication of rigorous trial data conducted in elderly subjects. Thus, statins seem to have been initiated in clinical practice also going beyond the strict trial eligibility criteria. Nonetheless, low adherence to statin use among the real-world patients with diabetes was found not only to limit the representativeness of the trials for clinical care but also to attenuate in all likelihood their benefits in the real-world. In fact, good adherence to statin use was found to associate with a decreased risk for major cardiovascular events in patients with diabetes. In conclusion, these studies highlight the importance of good adherence to statin use in clinical practice in order to obtain the full therapeutic value demonstrated in the statin trials. Simply increasing the number of statin users will not alone suffice in sharing our common resources appropriately.

Poliisin salaiset tiedonhankintakeinot ja yksityiselämän suoja

Tutkimuksessa selvitetään ensinnäkin, mitä vaatimuksia yksityiselämän suoja osana perusoikeusjärjestelmää asettaa poliisin salaisia tiedonhankintakeinoja koskevalle lainsäätämiselle. Tutkimuksessa selvitetään lisäksi, miten nykyinen lainsäädäntö vastaa yksityiselämän suojasta seuraaviin vaatimuksiin, ja miten lainsäädäntöä tulisi mahdollisesti kehittää, jotta se paremmin vastaisi näihin vaatimuksiin. Perus- ja ihmisoikeuksien merkitys on lisääntynyt myös lain soveltamisen osalta, ja tästä syystä tutkimuksessa selvitetään, mitä vaatimuksia perusoikeusjärjestelmä asettaa salaisia tiedonhankintakeinoja koskevalle lain soveltamiselle. Tutkimuksen kohteena on pakkokeinolain (806/2011) 10 luvussa säädetyt keinot, joita käytetään rikosten selvittämiseen sekä poliisilain (872/2011) 5 luvussa säädetyt keinot, joita käytetään rikosten estämiseen ja paljastamiseen. Tässä tutkimuksessa perusoikeusjärjestelmän kokonaisuuden perusteella määrittyy se, millä ehdoilla ja missä laajuudessa salaisten tiedonhankintakeinojen käyttö on mahdollista. Tutkimuksessa selviää, että salaisia tiedonhankintakeinoja koskevaa sääntelyä tarvitaan nimenomaisesti tietyistä asiakokonaisuuksista. Kun tiedonhankintakeinojen käyttöön liittyviä intressejä pyritään sovittamaan yhteen, pelkkä punninta ei ole riittävää, vaan tärkeää on havaita, mitkä konkreettisemmat tekijät vaikuttavat ratkaisun tekemiseen lainsäätämisessä ja lain soveltamisessa. Ihmisarvon loukkaamattomuutta kunnioittavassa oikeusvaltiossa sääntelylle asettuu myös tiettyjä ehdottomia rajoja. Tutkimuksessa selviää myös, että tutkimustietoa eri tiedonhankintakeinojen tehokkuudesta tulisi saada lisää, jotta voidaan paremmin arvioida eri keinojen oikeasuhtaisuutta. Joidenkin tiedonhankintakeinojen edellytykset on muotoiltu niin, että on kyseenalaista, toteutuvatko luottamuksellisen viestin salaisuutta koskevan lakivarauksen vaatimukset. Tulisi myös pohtia, tarvitaanko ainakin joidenkin keinojen osalta hankittujen tietojen käsittelemistä ja hävittämistä valvomaan jokin poliisin nähden ulkopuolinen taho, jotta yksilön oikeusturva voitaisiin turvata paremmin. Jatkossa tulisi edelleen kiinnittää huomiota myös siihen, että tiedonhankintakeinoja koskevien lupapäätösten ja -hakemusten perustelut ovat riittävät. Eduskunnan oikeusasiamiehen suorittama valvonta on ollut merkittävää yksilön oikeusturvan toteutumisen kannalta. Vaikuttaa kuitenkin silt��, että erillisen valvontaelimen perustaminen olisi tärkeää, jotta voitaisiin varmistaa tiedonhankintakeinojen riittävän perusteellinen valvonta.

Suomen mahdollisuudet vaikuttaa Euroopan unionin lainsäädäntömenettelyyn

Väitöstutkimuksen kohteena on säädösten valmistelu ja niitä koskevaa päätöksenteko Euroopan unionissa erityisesti siitä näkökulmasta, miten Suomen kaltainen pieni jäsenvaltio voi vaikuttaa EU-säädöksiin. Väitöskirjassa analysoidaan unionin toimielinten välillä vallitsevaa dynamiikkaa ja Suomen asemaa erityisesti EUT-sopimuksen 289 artiklan 1 kohdan ja 294 artiklan mukaisessa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Lissabonin sopimuksen voimaantulon jälkeen tavallinen lainsäätämisjärjestys, joka aiemmin tunnettiin yhteispäätösmenettelynä, on selvästi yleisin lainsäädäntömenettely unionissa. Väitöskirja koostuu kuudesta erillisjulkaistusta pääosin vertaisarvioidusta artikkelista ja niitä täydentävästä ja kokoavasta yhteenveto-osasta. Kirjan tämä painos sisältää vain yhteenvetoluvun, ei erikseen julkaistuja artikkeleita. Väitöskirjassa hyödynnetään eurooppaoikeuden ja politiikan tutkimuksen kirjallisuutta. Metodologisesti väitöstutkimus edustaa empiiristä oikeustutkimusta, jossa yhdistyy lainopillinen analyysi ja empiiristen, tässä tapauksessa lähinnä laadullisten aineistojen analyysi. Yhteenvedossa on seurattu lainsäädäntömuutoksia ja oikeuskäytäntöä 10. huhtikuuta 2015 asti. Väitöskirjatutkimuksen kantavana teemana on oikeuden ja politiikan suhde EUlainsäätämisessä. Artikkeleita ja yhteenvetoa sitovat yhteen kaksi yleisen tason argumenttia. Ensiksi, EU:n lainsäädäntömenettelyä koskevat oikeussäännöt ja institutionalisoituneet käytännöt luovat kehikon toimielinten sisäiselle päätöksenteolle sekä niiden välisille poliittisluonteisille neuvotteluille, vaikkakaan sääntöihin ja käytäntöihin ei yleensä ole tarvetta nimenomaisesti vedota menettelyn kuluessa. Toiseksi, koska Suomen kaltaisen pienen jäsenvaltion muodollinen valta – siis äänimäärä neuvostossa – on hyvin rajallinen, suomalaisten ministerien ja virkamiesten tulisi hyödyntää erilaisia epävirallisia vaikuttamiskanavia, jos halutaan vahvistaa Suomen tosiasiallista vaikutusvaltaa menettelyssä. Unionin lainsäädäntötoiminta ei tyypillisesti ole rationaalisen mallin mukaan etenevää päätöksentekoa, vaan tempoilevaa ja vaikeasti ennakoitavaa kamppailua eri preferenssejä edustavien toimijoiden välillä. Väitöskirjan ensimmäisessä artikkelissa analysoidaan säädösvalmistelua ja lainsäätämismenettelyä unionissa vaihe vaiheelta. Johtopäätöksenä todetaan, että unioniin on syntynyt yhteispäätösmenettelyn, sittemmin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen myötä uudenlainen lainsäätämiskulttuuri, jolle on leimallista tiiviit yhteydet komission, Euroopan parlamentin ja neuvoston välillä. Toimielimet ottavat nykyisin joustavasti huomioon toistensa kantoja menettelyn edetessä, mikä mahdollistaa sen, että valtaosa EU-säädöksistä voidaan hyväksyä jo ensimmäisessä käsittelyssä. Toisessa tutkimusartikkelissa analysoidaan komission asemaa unionin toimielinrakenteessa. Artikkelissa tarkastellaan komission aloiteoikeutta sekä komission puheenjohtajan ja sen jäsenten valintamenettelyjä siitä näkökulmasta, edistääkö komissio todella unionin yleistä etua itsenäisenä ja riippumattomana, kuten EU-sopimuksen 17 artiklassa edellytetään. Tiettyjen järjestelyjen myötä Euroopan parlamentin ja komission suhde on kehittynyt siihen suuntaan, että komissio toimii jossain määrin parlamentille vastuunalaisena hallituksena. Artikkelissa kritisoidaan, että kehitys ei välttämättä lähennä kansalaisia unionin toimielimiin ja että kehitys omiaan vaarantamaan komission aseman verrattain riippumattomana välittäjänä trilogeissa. Kolmas artikkeli sisältää tapaustutkimuksen kuluttajille myönnettäviä luottoja sääntelevän direktiivin (2008/48/EY) valmisteluvaiheista. Tapaustutkimus konkretisoi Suomen hallituksen edustajien tekemän EU-vaikuttamisen keinoja, vahvuuksia ja kehittämiskohteita. Artikkelissa todetaan, että Suomelle aivan keskeinen vaikuttamisresurssi ovat sellaiset virkamiehet, jotka hallitsevat niin käsiteltävän säädöshankkeen sisältökysymykset kuin unionin päätöksentekomenettelyt ja toimielinten institutionalisoituneet käytännöt. Artikkelissa tehdyt empiiriset havainnot jäsenvaltioiden välillä käydyistä neuvotteluista tukevat konstruktiivisen mallin perusoletuksia. Neljännessä artikkelissa, joka on laadittu yhteistyönä professori Tapio Raunion kanssa, analysoidaan unioniasioiden kansallista valmistelua ja tarkemmin ottaen sitä, miten Suomen neuvottelukannat muotoutuvat valtioneuvoston yhteensovittamisjärjestelmän ylimmällä tasolla EU-ministerivaliokunnassa. Artikkelissa todetaan laajan pöytäkirja-aineiston ja sitä täydentävän haastatteluaineiston pohjalta, että EUministerivaliokunnan asialistan laadinta on delegoitu kokonaisuudessaan asiantuntijavirkamiehille. Lisäksi asialistan muotoutumiseen vaikuttaa luonnollisesti unionin toimielinten, erityisesti Eurooppa-neuvoston agenda. Toisaalta, EU-ministerivaliokunnan kokouksissa ministerit yksin tekevät päätöksiä ja linjaavat Suomen EU-politiikkaa. Viidennessä artikkelissa selvitetään, miten olisi toimittava, jos pyritään siihen, että uusi tai muutettu EU-säädös vastaisi mahdollisimman pitkälti Suomen kansallisesti määriteltyä neuvottelukantaa. Tehokkainta on vaikuttaa aloiteoikeutta lainsäädäntömenettelyssä käyttävään komissioon, tarvittaessa myös virkahierarkian ylimmillä tasoilla, sekä tehdä yhteistyötä muiden jäsenvaltioiden kanssa, erityisesti puheenjohtajavaltion, tulevien puheenjohtajavaltioiden ja suurten jäsenvaltioiden kanssa. Mikäli käsittelyssä oleva EU-säädöshanke arvioidaan kansallisesti erityisen tärkeiksi tai ongelmalliseksi, tulisi vaikuttamistoimia laajentaa kattamaan myös Euroopan parlamentin avainhenkilöitä. Kuudennessa artikkelissa analysoidaan suomalaisen kansalaisyhteiskunnan ja etujärjestöjen vaikutusmahdollisuuksia EU-asioiden valmistelussa. Johtopäätöksenä todetaan, että muodollinen yhteensovittaminen EU-valmistelujaostojen laajan kokoonpanon kokouksissa ei ole sidosryhmille ensisijainen eikä tehokkain vaikuttamisen keino. Sen sijaan korostuvat epäviralliset yhteydet toimivaltaisen ministeriön vastuuvirkamieheen kotimaassa ja vaikuttaminen eurooppalaisen kattojärjestön välityksellä. Väitöskirjan yhteenveto-osassa on eritelty, missä EU:n säädösvalmistelun ja lainsäätämismenettelyn vaiheissa Suomen kaltaisella pienellä jäsenvaltiolla on parhaat edellytykset vaikuttaa valmisteltavana olevaan säädökseen. Parhaat vaikutusmahdollisuudet ovat aivan EU-säädöksen elinkaaren alkuvaiheessa, kun komissio on vasta käynnistämässä uutta säädösvalmistelua. Väitöstutkimuksessa todetaan, että varhaista kannanmuodostusta ja sen mahdollistamaa ennakkovaikuttamista on Suomessa kyetty kehittämään etenkin niissä poliittisesti, taloudellisesti tai oikeudellisesti tärkeissä hankkeissa, joissa hallituksen kannanmuodostus tapahtuu EU-ministerivaliokunnassa. Muissa unionin säädöshankkeissa ennakollisen vaikuttamisen intensiteetti näyttäisi vaihtelevan, riippuen muun muassa toimivaltaisen ministeriön keskijohdon ja ylimmän johdon sitoutumisesta. Toinen Suomelle otollinen vaikuttamisen ajankohta on silloin, kun komission antamaa ehdotusta käsitellään asiantuntijavirkamiesten kesken neuvoston työryhmässä. Tehokas vaikuttaminen edellyttää, että Suomea neuvotteluissa edustavat henkilöt kokoavat ”samanmielisistä” jäsenvaltioista kaksoisenemmistösäännön mukaisen voittavan koalition. Viimeinen vaikuttamisen ikkuna aukeaa silloin, kun Coreper-komiteassa laaditaan neuvoston puheenjohtajalle neuvottelumandaattia toimielinten välisiin trilogeihin tavallisen lainsäätämisjärjestyksen ensimmäisessä käsittelyssä. Tässä varsin myöhäisessä menettelyvaiheessa vaikuttaminen on pienen jäsenvaltion näkökulmasta jo selvästi vaikeampaa. Väitöskirja sijoittuu luontevasti osaksi valtiotieteellistä eurooppalaistumis-kirjallisuutta silt�� osin, kuin siinä on tutkittu EU-jäsenyyden vaikutuksia kotimaisiin hallinnon rakenteisiin ja politiikan asialistaan. Kuten tunnettua, Suomen EU-politiikka rakentuu eduskunnalle vastuullisen valtioneuvoston varaan. Väitöskirjassa ei kuitenkaan ole otettu erityiseen tarkasteluun perustuslakiin sidottua eduskunnan ja hallituksen yhteistoimintaa EU-asioissa. Sen sijaan on tutkittu unioniasioiden valmistelua ja yhteensovittamista valtioneuvoston sisällä. Kun EU-asioiden yhteensovittamisjärjestelmää luotiin, pidettiin tärkeänä, että jokaisessa säädöshankkeessa ja politiikkahankkeessa kyetään muodostamaan kansallisesti yksi ja yhtenäinen neuvottelupositio. Yhtenäisen kansallisen linjan ajamisen katsottiin parantavan Suomen asemaa unionin päätöksenteossa. Väitöskirjassa todetaan johtopäätöksenä, että EU-asioiden kansallinen valmistelujärjestelmä toteuttaa sille asetetut tavoitteet käytännössä varsin hyvin. Merkittävin kehittämiskohde liittyy kansallisen EU-valmistelun reaktiivisuuteen. Jos Suomi haluaa vaikuttaa yhä vahvemmin EU-lainsäätämiseen, Suomelle tärkeät hankkeet pitäisi tunnistaa jo varhaisessa vaiheessa ja priorisoida selkeästi niiden hoitamista ministeriöissä.

Konttikuljetusten kehitystrendit ja niiden vaikutukset kuljetusvälineisiin ja satamiin Suomen konttiliikenteessä

Tutkielman aiheena ovat kontainerisaatio ja sen keskeiset kehitystrendit ja niiden vaikutukset Suomen konttiliikenteeseen. Kontainerisaation taustalla ovat maailmankaupan voimakas kasvu ja globalisaatio eli kansallisten rajojen merkityksen pieneneminen ja lisääntynyt vuorovaikutus valtioiden ja alueiden välillä. Kuljetusteknologiassa tapahtuneet muutokset, kuten lastinkäsittelylaitteiston tehostuminen ja intermodalisaatio ovat mahdollistaneet kehityksen. Joistakin satamista on tullut suuria liikenteen solmukohtia, joissa mannertenvälisen liikenteen konttiliikenne yhdistetään mantereen sisäiseen. Satamien kasvu on seurausta varustamojen pyrkimyksestä keskittää palveluitaan tavoitellessaan suuruuden ekonomiaa. Pyrkimys suuruuden ekonomiaan on kasvattanut myös kuljetusvälineidein kokoa. Näistä lähtökohdista tämän tutkielman tutkimuskysymyksiksi muodostui 1.) Miten konttikuljetusten kasvu on vaikuttanut kuljetusvälineiden kokoon ja toimitusketjuun konttien merikuljetuksissa? ja 2.) Ilmenevätkö em. vaikutukset Suomessa samanlaisina verrattuna muuhun maailmaan? Tutkielman aineisto on empiiristä ja hankittu suurilta tilastotietoa tuottavilta julkisilta organisaatioilta, kuten WTO:lta, UNCTADilta ja Liikennevirastolta. Tarkoituksena on tilastollisen aineiston avulla kuvata konttiliikenteen kehittymistä ja vastata tutkimuskysymyksiin. Tutkimusote on näin ollen nomoteettinen. Konttiliikenne on kasvanut voimakkaasti 2000-luvun aikana ja suurimmat satamat ovat siirtyneet Euroopasta ja Pohjois-Amerikasta Aasiaan, jossa sijaitsee nyt 9 maailman 10 suurimmasta konttisatamasta. Samalla tarkastelujaksolla sekä konttilaivojen määrä, että niiden lastinkantokapasiteetti on noussut merkittävästi. Kokonaiskonttikapasiteetti on kuitenkin noussut nopeammin, joten laivojen keskimääräinen koko on kasvanut. Teknisiä esteitä yhä suurempien alusten rakentamiseksi ei ole ja näyttää silt��, että laivojen keskikoko tulee vielä kasvamaan. Satamien keskittymisestä ja aluskoon kasvusta on haettu mittakaavaetuja myös Suomessa, mutta kehitystä jarruttaa maantieteelliset rajoitteet ja tavaravirtojen ohuus. Vuonna 2013 Suomen konttikuljetukset olivat erittäin keskittyneet kolmen suurimman sataman yhteenlasketun liikenteen ollessa lähes 90 % kokonaisvolyymista. Suomen konttivolyymit ovat kansainvälisesti verrattuna kuitenkin niin pieniä, että todennäköisesti kaksikin satamaa riittäisi palvelemaan koko maan konttiliikenteen tarpeita. Tämä toisi mittakaavaetuja ja sitä kautta säästöjä kuljetuskustannuksiin. Mittakaavaedut laivojen koon suhteen on vaikeammin toteutettavissa, sillä se vaatisi huomattavia investointeja satamien infrastruktuuriin.

Managing Customer Co-creation: Empirical Evidence from Finnish High-tech SMEs

The purpose of this thesis is to find out how customer co-creation activities are managed in Finnish high-tech SMEs by understanding managers’ views on relevant issues. According to theory, issues such as firm size, customer knowledge implementation, lead customers, the fuzzy front-end of product/service development as well as the reluctance to engage in customer co-creation are some of the field’s focal issues. The views of 145 Finnish SME managers on these issues were gathered as empirical evidence through an online questionnaire and analyzed with SPSS statistics software. The results show, firstly, that Finnish SME managers are aware of the issues associated with customer co-creation and are able to actively manage them. Additionally, managers performed well in regards to collaborating with lead customers and implemented customer knowledge evenly in various stages of their new product and service development processes. Intellectual property rights emerged as an obstacle deterring managers from engaging in co-creation. The results suggest that in practice managers would do well by looking for more opportunities to implement customer knowledge in the early and late stages of new product and service development, as well as by actively searching for lead customers.

Varallisuushinnat rahapolitiikan haasteina

Työssä tarkastellaan rahapolitiikan kehitystä alkuun historiallisesti ja sen jälkeen ensisijaisesti rahapolitiikassa käytettävien mallien osalta. Lähtökohtana on rahapolitiikassa korostuva käsitys säännönmukaisuudesta. Kuten Michael Woodford (2003) kirjoittaa, rahapolitiikassa pyritään nykyään yhä voimakkaammin seuraamaan sääntöjä, ei sokeasti vaan ottamalla huomioon seuraukset ja kantamalla niistä vastuu. Keskeinen kysymys työssä onkin, millaisia sääntöjä ja malleja rahapolitiikan hoidossa nykyään olisi hyvä seurata ja kehittää. Rahapolitiikan säännöt olivat vielä 1980-luvulle rahamääräsääntöjä, mutta John B. Taylorin myötä korkosäännöistä tuli vallitseva suuntaus 1990-luvulla. On myös kehitelty teoreettisia optimaalisia malleja, joissa pyritään löytämään paras mahdollinen reaktio talouden tilaan, joka maksimoisi yhteisöllisen hyvinvoinnin. Näiden osalta työssä on tarkasteltu Michael Wickensin ja Woodfordin malleja suljetun talouden osalta ja Alfred Guenderin malleja avoimen talouden kohdalla. Näihin jälkimmäisiin malleihin koron lisäksi sijoitetaan myös valuuttakurssit, ja tällaista mittaria on tavattu kutsua MCI-indeksiksi, Monetary Condition Index. Viime vuosien kriisien myötä huomio on kiinnittynyt myös varallisuushintojen asemaan rahapolitiikassa. On alettu luoda entistä kattavampia mittareita, joihin sisällytetään myös osakkeiden ja asuntojen hintojen kehitys. Näitä kutsutaan FCI-indekseiksi, Financial Condition Indices, ja aivan viime aikoina niitä on kehitetty hyvinkin laaja-alaisiksi sisällyttäen niihin useita erilaisia muuttujia, kuten esimerkiksi Angelopouloun ym. tutkimus (2013) osoittaa. Tässä työssä on tarkasteltu reaalikoron, reaalisen valuuttakurssin, osakkeiden ja asuntojen hintojen kehitystä viiden euromaan – Suomen, Saksan, Ranskan, Espanjan ja Italian – osalta vuosina 1991–2012. Painot on estimoitu kaikille muuttujille mutta myös ilman varallisuushintoja. Estimointi antaa ymmärtää, että varallisuushinnat ovat merkittävä tekijä aineistossa, eikä suppea estimointi nostanut perinteellisten muuttujien – koron ja valuuttakurssin – merkitsevyyttä. Muuttujien aikasarjojen vertaileminen toi esiin huomattavan eron erityisesti asuntojen hintojen osalta Saksan ja muiden maiden välillä: Saksassa asuntojen hintakehitys oli melko tasainen eikä romahtanut vuoden 2008 kriisin myötä vaan lähti itse asiassa nousuun. Työssä on myös muodostettu niin FCI- kuin MCI-indeksi Saksalle, ja näiden vertaileminen osoittaa, että FCI-indeksi antaa luotettavamman kuvan muutoksista kuin MCI-indeksi, ja sen avulla pystytään myös paremmin ennakoimaan tulevaa. Täyttä yksimielisyyttä tutkijoiden kesken ei vielä ole, mutta tämän työn perusteella näyttää silt��, että indeksi, johon on lisätty varallisuushinnat, olisi edullista rahapolitiikan hoidossa, niin talouden muutosten kuvaamisessa kuin ennustamisessakin.

Ei tiäl kiännet eikä viännet. Ensi tavun ää-vokaalin difongiutuminen Hollolan murreryhmän vanhoissa pitäjänmurteissa

Olen tutkimuksessani Ei tiäl kiännet eikä viännet selvittänyt kaakkoishämäläiseen Hollolan murreryhmään kuuluvien vanhojen pitäjänmurteiden (Hollolan, Nastolan, Heinolan, Asikkalan, Lammin, entisen Koski Hl:n, Kärkölän ja Padasjoen) pääpainollisen ensi tavun pitkän ä-vokaalin (ää) diftongiutumiseen liittyvää problematiikkaa. Päällimmäiseksi on noussut ää:stä muodostuneen diftongin jälkikomponentin kvaliteetin määrittäminen: iä vai ie vai jotakin silt�� väliltä? Olen selvittänyt kvaliteetin fysikaalisesti akustisen fonetiikan keinoilla sekä auditiivisella kokeella. Tutkimus on siis poikkitieteellinen. Kvaliteetin määrittämiseen olen saanut tukea myös selvittämällä jälkitavuihin syntyneiden pitkien vokaalien (ää, ee, öö ja oo) diftongiutumista. Olen käsitellyt myös ää-vokaalin diftongiutumisen syntyä. On nimittäin esitetty, että ää:stä muodostunut diftongi olisi alkujaan ollut ie, joka olisi kehittynyt iä:ksi sen jälkeen, kun diftongit ie, yö ja uo olivat alkaneet avartua Hollolan murreryhmässä, esimerkiksi mies > miäs, työ > tyä, huone > huane. Kun etuvokaalinen diftongi ie oli avartumassa muotoon iä (mies > miäs), se olisi muka ”tartuttanut” avartumisen myös ää:stä syntyneeseen ie-diftongiin, joka siis vasta tässä vaiheessa olisi muuttunut iä:ksi. Tällöin ennen avartumista esimerkiksi sanojen pieni (adj.) ja pieni ´pääni´ (subst. pää) foneettiset toteumat olisivat olleet identtiset ja sanojen ääntämykset olisivat sekaantuneet toisiinsa. Avartumisen jälkeen ääntämykset olisivat taas sekaantuneet toisiinsa: piäni ´pieni´(adj.) – piäni ´pääni´ (subst.). Olen osoittanut tutkimuksessani, että ää:n muuttuminen iä:ksi on Hollolan murreryhmän omintakeisen äännekehityksen tulos – eikä siis johdu murreryhmän avartumiskehityksestä – eikä se myöskään ole savolaista lainaa, kuten toisaalta on arveltu. Tähän tulokseen olen päätynyt tutkimalla murreryhmän labiaalista ja illabiaalista vokaalijärjestelmää. Tutkimustulokset perustuvat itse äänittämiini murretallenteisiin, jotka olen nauhoittanut vanhoilta kansanihmisilt��, joiden puheessa ää-vokaali on esiintynyt diftongiutuneena, esimerkiksi kiäntää. Akustista mittaamista varten olen suunnitellut erityisen koejärjestelyn, koska on ollut välttämätöntä selvittää erikseen jokaisen haastateltavan omintakeinen vokaalijärjestelmä, ennen kuin olen voinut mitata eri äänteiden kvaliteetin. Äänitteistä olen valmistanut yli 500 spektrogrammia eli puheen akustista kuvaa. Niistä olen mitannut kunkin haastatellun informantin pitkät vokaalit, joiden perusteella olen piirtänyt heidän yksilölliset vokaalidiagramminsa. Lisäksi olen mitannut kultakin informantilta tarkasteltavana olevien diftongien molemmat komponentit. Akustisten kvaliteetinmääritysten tuloksia olen vielä tarkistanut auditiivisella kokeella, jossa ryhmä suomen kielen tutkijoita on määrittänyt kuulemansa perusteella eri diftongien kvaliteetin. Keskeisiä tuloksia on se, että ää-vokaalista muodostunut diftongi on iä – ei siis ie – ja se, ettei tämä kvaliteetti ole diftongien avartumistendenssin aiheuttama. Edelleen on käynyt selväksi, etteivät ää:stä ja ee:stä muodostuneiden diftongien foneettiset toteumat ole menneet päällekkäin, jolloin ei myöskään ole ollut vaaraa sanojen merkitysten sekaantumisesta. Tutkimus osoittaa myös pääpainollisen tavun ja jälkitavujen pitkien vokaalien diftongiutumisen paralleelisuuden. Kiintoisaa on myös ollut havaita, että lähisukukielissä parilla karjalais- ja vatjalaisalueella sekä muutamissa viron murteissa ää-vokaali on edustunut samalla tavalla kuin Hollolan ryhmässä. Jälkitavuissa iä on pitänyt puoliaan kauemmin kuin pääpainollisessa ensi tavussa. Haastateltavien puheessa esiintyy hyvinkin usein vielä iä jälkitavuissa, vaikka he jo osittain olisivatkin korvanneet sen pääpainollisessa tavussa ää:llä. Tämän tutkimuksen mukaan syynä tähän on ollut pääpainollisen tavun diftongien avartuminen: kun ie on avartunut iä:ksi, se on työntänyt edeltään iä:n, joka on muuttunut takaisin ää:ksi, etteivät sanojen ääntämykset olisi sekaantuneet toisiinsa. Tutkimuksen aikana on käynyt aiheelliseksi pohtia myös sitä problematiikkaa, joka liittyy Hollolan murreryhmän aa-vokaalin diftongiutumattomuuteen. Olen selvittänyt sitä murteiden labiaalisen ja illabiaalisen vokaalisysteemin avulla. Tutkimukseni kohteena on ollut myös Hollolan Herralan seudun ää-vokaalista kehittyneen diftongin eä:n syntyhistoria. Olen osoittanut diftongin vieraslähtöiseksi. Lähdemateriaalina tässä ovat olleet Hollolan kunnankirjastosta löytämäni vanhat käsikirjoitteet ja asutushistoriaan liittyvät selvitykset. Keskeisiksi henkilöiksi tässä ovat nousseet herralalaiset opettaja ja murteenkerääjä Emil Keskitalo sekä suutari Juho Mäkäräinen eli Heikan Jussi, jotka olivat kirjoituksissaan kiinnittäneet huomionsa muusta hollolaisesta puheenparresta poikkeavaan eä-ääntämykseen. Tutkimukseen liittyvää äänitemateriaalia säilytetään Turun yliopiston kieli- ja käänös-tieteiden laitoksen suomen kielen ja suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen arkistossa.

Pohjavesiensuojelun ja kiviaineshuollon yhteensovittaminen : Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan loppuraportti

Pohjavesien suojelun ja kiviaineshuollon yhteensovittamista (POSKI-projekti) selvitettiin Uudenmaan ja Itä-Uudenmaan maakunnissa vuosina 1998 - 2004. Tavoitteena oli turvata geologisen luonnon ympäristöarvot, hyvälaatuinen pohjavesi yhdykuntien vesihuoltoon sekä laadukkaiden kiviainesten saanti yhdyskuntarakentamiseen. Selvitysalueella on 520 pohjavesialuetta, joista vedenhankintakäytössä on 345 kappaletta. Niiden arvioitu antoisuus on noin 248 000 m3/d. Käyttämättömiä vedenhankintaan soveltuvia pohjavesivaroja selvitysalueella on 99 pohjavesialueella noin 33 000 m3/d. Normaaliolosuhteissa pohjavesivarat riittävät tyydyttämään alueen tarpeen. Selvitysalueen pohjavesialueet kuuluvat kuitenkin riskialtteimpiin Suomessa. Poikkeusolosuhteiden tai mahdollisten vedenottamoiden likaantumistapausten varalta korvaavat pohjavesivarat ovat pienet ja vaikeasti hyödynnettävät. Selvitysalueen pohjavesipinnan yläpuoliset hiekka-ja soravarat ovat yhteensä noin 1 770 milj.k-m3. Näistä suurin osa sijaitsee alueilla, jotka eivät selvitystyön perusteella sovellu maa-ainesten ottoon. Maa-ainesten ottoon soveltuvilla ja osittain soveltuvilla alueilla arvioidaan olevan hiekka-ja soravaroja noin 64 milj.k-m3:ksi. Nämä ovat laadultaan valtaosaltaan hiekkaa. Soraa ja karkeampaa ainesta tästä on alle 15 milj. k-m3, mikä nykyisillä harjukiviainesten käyttömäärillä vastaa vajaan neljän vuoden tarvetta. Käytännössä selvitysalueen hiekka- ja soravarat eivät ole enää pitkään aikaan riittäneet tyydyttämään tarvetta, vaan sorajalosteita on tuotu Etelä-Hämeestä. Selvitysalueen tutkitut kalliokiviainesvarat maanpinnan 0-tasoon laskettuna ovat noin 2 520 milj.k-m3. Tästä määrästä maa-ainesten ottoon soveltuvilla alueilla on reilut 420 milj.k-m3 ja 10 m maanpinnan 0-tason alapuolelle laskettuna reilut 700 milj.k-m3. Tulosten perusteella näyttää silt��, että merkittävä osa alueen kiviaineshuollosta voidaan vielä järjestää kalliokiviaineksiin perustuen, mikäli kiviaineshuolto huomioidaan aikaisempaa tarkemmin maankäytön suunnittelussa.

Informaali mentorointi asiantuntijan psykologisen pääoman tukena Case: Finanssialan yritys

Psykologinen pääoma olisi hyvä huomioida organisaation henkilöstöjohtamisessa, sillä sen avulla voidaan johtaa yksilöiden kyvykkyyksiä ja vahvuuksia. Näiden avulla yritys voi saavuttaa tehokkaita, eettisiä ja kestäviä kilpailuetuja. Infomaali mentorointi on vapaaehtoinen oppimissuhde, jossa pyritään ammatilliseen kehittymiseen. Se ei sisällä muodollista rakennetta ja ohjaussuhdetta, vaan informaali mentorointisuhde on luonnollinen, ihmisten välinen kehittämissuhde. Tutkimuksen tarkoituksena oli kuvata psykologisen pääoman osa-alueiden ja informaalin mentoroinnin ilmenemistä asiantuntijan työssä. Päätutkimuskysymyksenä oli: Miten informaalilla mentoroinnilla tuetaan asiantuntijan psykologista pääomaa case organisaatiossa? Tutkimus toteutettiin kvalitatiivisena tapaustutkimuksena. Tutkimusaineistona oli asiantuntijoiden yksilöhaastattelut, jotka toteutettiin yhdessä finanssialan konsernissa. Tutkimuksen teoreettisina rajauksina toimivat asiantuntijat, informaali mentorointi sekä psykologisen pääoman osa-alueista itseluottamus, tulevaisuudenusko, optimismi sekä sinnikkyys. Haastateltujen asiantuntijoiden työssä psykologisen pääoman osa-alueeksi ilmentyivät tavoitteena itseluottamuksen lisääminen, sosiaalinen tuki sekä stressitekijät osana itseluottamusta ja sinnikkyyttä, toiminnan itsereflektointi osana itseluottamusta ja optimistisuutta, positiiviset tunteet ja esteiden ennakointi tulevaisuudenuskon taustalla. Haastateltujen työssä informaali mentorointi ilmentyi monimuotoisena suhteena, uran eri vaiheissa sekä tasa-arvoisena suhteena. Haastatteluiden perusteella informaalilla mentoroinnilla voidaan tukea asiantuntijan psykologista pääomaa yhteiskäyntien avulla, negatiivisten tunteiden käsittelyllä sekä tavoitteiden reflektoinnilla ja suunnittelulla. Yhteiskäynnit mentorin kanssa toimivat itseluottamuksen ja sinnikkyyden vahvistajana, sillä haastatellut kuvasivat niiden tarjoavan näkemystä ratkaisumallien tuottamiseen. Negatiivisten tunteiden käsittelyllä oli merkitys haastateltujen itseluottamukselle, sinnikkyydelle ja optimistisuudelle. He kuvasivat mentorin tuella näkevänsä tilanteensa objektiivisemmin ja tunnistavansa omat vahvuutensa. Tavoitteiden reflektointi ja suunnittelu toimivat tulevaisuudenuskon sekä optimismin vahvistajana. Haastateltujen mukaan reflektointi mentorin kanssa selkeytti tavoitteita ja suunnitelmia sekä vahvisti uskoa onnistumisesta. Haastatteluiden perusteella näyttäisi silt��, että organisaatioiden tulisi kannustaa asiantuntijoita informaalin mentorointisuhteen muodostamiseen. Lisäksi johtamisen keinoin tulisi varmistaa, että informaaliin mentorointiin on organisaatiossa tarvittava tuki, kannustus ja aika.

Translaatioriskin muodostuminen ja hallinta kansainvälisessä yrityksessä

Translaatioriski syntyy konsernin tytäryhtiöiden valuuttamääräisten tilinpäätöstietojen konsolidoinnista. Tutkielman tavoitteena on selvittää, miten translaatioriski muodostuu ja miten sitä voidaan hallita. Tutkimuksessa selvitetään, millaisia vaikutuksia suojaamattomalla translaatioriskillä voi olla kansainvälisen yrityksen toimintaan ja kilpailukykyyn. Tämä saavutetaan selvittämällä tekijöitä, jotka vaikuttavat translaatioriskin syntyyn ja suuruuteen jo olemassa olevan kirjallisuuden ja aikaisempien tutkimustulosten avulla. Empiirinen osio koostuu asiantuntijahaastatteluista, 50 pohjoismaalaisen yhtiön translaatioriskin vertailututkimuksesta sekä case-yrityksen translaatioriskin muodostumisen ja hallinnan analysoimisesta. Empiirisessä analyysissä pyritään selvittämään, miten case-yrityksen translaatioriski muodostuu ja miten valuuttakurssimuutokset voivat vaikuttaa yrityksen gearing-kovenanttiin avoimen translaatioposition kautta. Translaatioriskin merkitys ja silt�� suojautumisen olennaisuus yrityksen arvon kannalta on jakanut mielipiteitä sekä tutkijoiden että yritysjohdon keskuudessa. Tutkimustulokset osoittavat, että yrityksillä on vaikeuksia tunnistaa täsmällistä translaatiopositiotaan sekä ymmärtää avoimen position seurauksia ja vaikutuksia. Translaatioposition suojaaminen ei ole yhtä yleistä kuin esimerkiksi transaktioposition hallinta, sillä translaatioriskiltä suojautuminen koetaan usein monimutkaisempana ja kalliimpana positiona suojata. Tulokset ilmentävät, että yritykset usein pyrkivät ensisijaisesti hyödyntämään riskiltä suojautumisessa sisäisiä menetelmiä, kuten rahoittamalla tytäryhtiö paikallisen valuutan lainalla. Tuloksista selviää myös, että case-yrityksen merkittävimmät translaatioriskit gearing-kovenantin osalta kohdistuvat Ruotsin ja Norjan tytäryhtiöihin, joissa yhtiöllä on suurimmat epätasapainosuhteet oman ja vieraan pääoman määrässä. Sisäisillä talletuksilla ja lainoilla case-yritys pystyy tehokkaasti pienentämään pääomarakenteen epätasapainosta muodostuvaa translaatioriskiä sekä vähentämään gearing-luvun alttiutta valuuttakurssiheilahduksille.

Strategisten suorituskykymittarien seurantatiedon hallinta päätöksenteon tukena – Case: Tyks-Sapa liikelaitos

Terveydenhuollon toimintaympäristö on muutoksessa 2010-luvulla lainsäädännön ja palvelujärjestelmän muuttuessa. Strategisen johtamisen kautta organisaatiot pyrkivät arvioimaan ja hallitsemaan toimintaympäristössään tapahtuvia muutoksia. Strateginen ohjaus tukee strategian toteuttamista organisaatiossa. Strateginen ohjaus sisältää strategian toteutumisen arvioinnin strategisten suorituskykymittarien avulla, jolloin huomiota kiinnitetään siihen, eteneekö organisaatio kohti asettamiaan tavoitteita. Organisaatioissa käytetään usein runsaasti resursseja suorituskyvyn arvioimiseen. Organisaation toiminnasta kertova arviointitieto tuottaa lisäarvoa organisaatiolle vain, mikäli tietoa kyetään hyödyntämään päätöksenteossa. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli lisätä teoreettista tietoa strategisen ohjauksen tueksi kuvaamalla, miten case-organisaatiossa johtotehtävissä toimivat hyödyntävät strategisten suorituskykymittarien tuottamaa seurantatietoa päätöksenteossaan. Tutkimuksessa selvitettiin, miten strategiset suorituskykymittarit asetetaan, miten niiden tuottamaa tietoa siirretään ja miten saatua tietoa hyödynnetään case-organisaatiossa. Tutkimuksen päätutkimuskysymyksenä oli: Miten strategisten suorituskykymittarien tuottaman seurantatiedon hallintaan panostamalla tuetaan päätöksentekoa case-organisaatiossa? Tutkimus toteutettiin laadullisena tapaustutkimuksena, jossa kohdeorganisaationa toimi Tyks-Sapa liikelaitos, joka on julkinen sairaanhoidollisia palveluita tuottava terveydenhuoltoalan liikelaitos. Teoriatiedon perusteella tiedon hallintaan kuuluu tietotarpeiden määrittäminen, tiedon hankinta ja siirtäminen sekä tiedon hyödyntäminen toiminnan muuttamiseen. Kirjallisuuden ja tutkimushaastattelujen perusteella tiedon hyödyntäminen päätöksenteossa edellyttää, että strategisten suorituskykymittarien tuottama tieto vastaa johtajan tietotarpeita. Haastattelujen perusteella eksplisiittisen tiedon siirtämistä tukevat johdon sähköiset tietojärjestelmät. Haastattelujen ja teoriatiedon pohjalta näyttäisi kuitenkin silt��, että strategisten suorituskykymittarien tuottamaa eksplisiittistä tietoa tulisi tulkita vuorovaikutuksessa muiden kanssa, jotta kerätty data muuntuu päätöksentekoa ohjaavaksi strategiseksi tiedoksi. Tutkimuksen tulosten mukaan strategisten suorituskykymittarien tehtävänä on tuottaa tietoa johtajien päätöksenteon tueksi, mutta he tarvitsevat myös muita tietolähteitä päätöksenteossaan. Johtopäätöksenä voidaan todeta, että tämän tutkimuksen tulosten ja aiemman teoriatiedon valossa näyttäisi silt��, että kiinnittämällä huomiota strategisten suorituskykymittarien tuottaman seurantatiedon hallintaan, voidaan tukea kerätyn tiedon hyödyntämistä päätöksenteossa.

Organisatorisen luovuuden rooli organisaation ostotoiminnassa

Organisatorinen luovuus keskittyy hyödyllisyyden ja käyttökelpoisuuden tavoitteluun sekä luovuuteen organisaation kontekstissa. Useat tutkijat ovat luoneet konseptuaalisia mallinnoksia, joiden kautta ilmiötä on pyritty kuvaamaan kokonaisvaltaisesti. Konseptuaaliset mallinnokset pitävät sisällään komponentteja, joista organisatorinen luovuus muodostuu. Organisaatioiden ostotoimintaa on tutkittu jo pitkään. Tänä päivänä ostotoimintaa tarkastellaan kustannustehokkuuden ohella myös asiakkaille tuotettavan arvon näkökulmasta. Organisatorista luovuutta ei ole aikaisemmin tutkittu kokonaisvaltaisesti organisatorisen luovuuden yhteydessä. Tässä tutkimuksessa pyrittiin selvittämään millainen rooli organisatorisella luovuudella on organisaation ostotoiminnassa. Tämä tutkimus toteutettiin laadullisen tapaustutkimuksen keinoin. Tutkimuksen tapaus oli TOOLS Finland Oy:n Turun toimipiste. Tutkimus on teorialähtöinen ja perustuu deduktiiviseen logiikkaan. Tutkimusaineiston perusteella voidaan todeta, että organisatorisen luovuuden rooli organisaation ostotoiminnassa pitää sisällään alan taitoja, sisäistä motivaatiota, tietoa, tietoisuuden, luovia taitoja sekä persoonaan liittyviä tekijöitä. Sisäinen yhteistyö, poikkiorganisatorinen yhteistyö, organisaatioiden välinen yhteistyö, sosiaalinen ympäristö ja hyväksyntä, organisaatio ja itse työ ovat myös osa organisatorisen luovuuden roolia organisaation ostotoiminnassa. Tutkimus osoittaa, että organisatorisella luovuudella voi olla merkittävä rooli organisaation ostotoiminnassa. Aiempi tutkimus on komponenttien kautta pyrkinyt löytämään keinoja organisatorisen luovuuden tukemiseen ja hyödyntämiseen. Tutkimuksen perusteella näyttää silt��, että organisatorista luovuutta voidaan eri komponenttien kautta tukea ja hyödyntää myös organisaation ostotoiminnassa. Intensiivinen tapaustutkimus soveltuu hyvin sellaisen ilmiön tarkasteluun, josta ei ole paljon aiempaa tutkimustietoa saatavilla. Tapaustutkimus kuvaa varmuudella vain tutkittavaa kohdetta. Seuraava tutkimusvaihe voisi olla joidenkin uusien tapaustutkimusten toteuttaminen, jotka rikastuttaisivat tietoamme asiasta ja auttaisivat paremmin ymmärtämään ilmiötä. Useampi tapaustutkimus mahdollistaisi myös vertailun ja parantaisi tutkimustulosten yleistettävyyttä.

Converter-Fed Induction Motor Losses: Determination With IEC Methods

Energy efficiency is an important topic when considering electric motor drives market. Although more efficient electric motor types are available, the induction motor remains as the most common industrial motor type. IEC methods for determining losses and efficiency of converter-fed induction motors were introduced recently with the release of technical specification IEC/TS 60034-2-3. Determining the induction motor losses with IEC/TS 60034-2-3 method 2-3-A and assessing the practical applicability of the method are the main interests of this study. The method 2-3-A introduces a specific test converter waveform to be used in the measurements. Differences between the induction motor losses with a test converter supply, and with a DTC converter supply are investigated. In the IEC methods, the tests are run at motor rated fundamental voltage, which, in practice, requires the frequency converter to be fed with a risen input voltage. In this study, the tests are run on both frequency converters with artificially risen converter input voltage, resulting in rated motor fundamental input voltage as required by IEC. For comparison, the tests are run with both converters on normal grid input voltage supply, which results in lower motor fundamental voltage and reduced flux level, but should be more relevant from practical point of view. According to IEC method 2-3-A, tests are run at rated motor load, and to ensure comparability of the results, the rated load is used in the grid-fed converter measurements, although motor is overloaded while producing the rated torque at reduced flux level. The IEC 2-3-A method requires also sinusoidal supply test results with IEC method 2-1-1B. Therefore, the induction motor losses with the recently updated IEC 60034-2-1 method 2-1-1B are determined at the motor rated voltage, but also at two lower motor voltages, which are according to the output fundamental voltages of the two network-supplied converters. The method 2-3-A was found to be complex to apply but the results were stable. According to the results, the method 2-3-A and the test converter supply are usable for comparing losses and efficiency of different induction motors at the operating point of rated voltage, rated frequency and rated load, but the measurements do not give any prediction of the motor losses at final application. One might therefore strongly criticize the method’s main principles. It seems, that the release of IEC 60034-2-3 as a technical specification instead of a final standard for now was justified, since the practical relevance of the main method is questionable.

The role of auditors in the Finnish limited liability companies as to solvency test in the context of asset distribution

Suomen osakeyhtiölain mukaan varoja ei saa jakaa, jos jaosta päätettäessä tiedetään tai pitäisi tietää yhtiön olevan maksukyvytön tai jaon aiheuttavan maksukyvyttömyyden. Ongelmallista on, että maksukykyä ei ole selvästi määritelty laissa tai hallituksen esityksessä. Tilintarkastuslain mukaan tilintarkastajan on siten huomautettava, jos maksukykytestiä on rikottu, mutta tilintarkastaja joutuu yleensä määrittelemään tällaiset huomauttamista vaativat tilanteet itse. Maksukykytestistä on kirjoitettu suomalaisessa yhtiöoikeuden ja laskentatoimen kirjallisuudessa melko kattavasti. Kuitenkin tilintarkastajaa koskeva näkökulma on saanut osakseen suhteellisen vähän huomiota. Tästä näkökulmasta on kirjoitettu vain joitakin korkeakoulujen tutkielmia sekä lyhyehköjä ammatillisia seminaariesityksiä. Tämän tutkielman tavoitteena on ollut koota laaja yleiskuva siitä, miten tilintarkastajat itse kokevat asemansa ja tehtävänsä yllä kuvatuissa tilanteessa. Tutkielmassa on käyty läpi aikaisempaa yhtiöoikeuden ja laskentatoimen kirjallisuudessa ja seminaariesityksissä esitettyä aineistoa. Lisäksi tutkielmaa varten tehtiin suomalaisille tilintarkastajille kohdennettu Internet-pohjainen kysely. Tutkielma selkeyttää kuvaa siitä, miten tilintarkastajat toimivat yllä kuvatussa tilanteessa ja miten he ovat sopeuttaneet toimiaan yhteiskunnan institutionaalisen asetelman muututtua. Kirjallisuuden pohjalta tapahtuva teoreettinen analyysi on yhdistetty kyselyyn siitä, miten tilintarkastajat käytännössä toimivat. Tutkimuksen perustana olevaa tietoa on analysoitu pääosin kyselytutkimuksen menetelmin, mutta myös tilastollisen tutkimuksen menetelmiä on käytetty. Tutkielman tuloksena tutkielmassa selvitetään tilintarkastajan tehtäviä maksukykytestin yhteydessä. Tuloksena voidaan myös todeta, että tilintarkastaja ei suorita varojenjaossa tarvittavan maksukyvyn arvioinnin kannalta keskeisiä tarkastustoimenpiteitä ainoastaan tilikauden päättymisen jälkeen. Päinvastoin, tällaisia tarkastustoimenpiteitä suoritetaan enemmän tai vähemmän koko tilintarkastuksen aikana. Lisäksi vaikuttaisi silt��, että tilintarkastajan oma suhtautuminen maksukykytestiin on ainakin jossain määrin merkityksellinen sen kannalta, kuinka paljon tarkastustoimenpiteitä tehdään ja kuinka paljon maksukyvystä ja siihen liittyvistä puutteista raportoidaan yhtiön johdolle.