Varusmiesten johtajakoulutusohjelman kirjallinen oppimateriaali normatiivisen etiikan näkökulmasta

Varusmiesten johtajakoulutukseen valituille jaettavat Johtajakansio ja Johtajan käsikirja ovat johtajakoulutusohjelman ainoat viralliset kirjalliset lähteet. Ne muodostavat kirjallisen oppimateriaaliaineiston, mikä jaetaan oppimisen tueksi jokaiselle johtajaksi koulutettavalle varusmiehelle. Johtajakoulutusohjelma opetussisältöineen ja palautejärjestelmineen sekä Johtajakansio ja Johtajan käsikirja nojaavat tukevasti syväjohtamisen malliin. Tutkimuksen on tarkoitus selvittää, minkälaisia johtajia varusmiehistä pyritään kasvattamaan normatiivisen etiikan näkökulmasta. Varusmiehille jaettavassa kirjallisessa oppimateriaalissa jaetaan ohjeita johtajiksi koulutettavien eettisen päätöksenteon tueksi. Tutkimuksessa pyritäänkin vastaamaan siihen, minkä normatiivisen etiikan suuntauksen alle oppimateriaali parhaiten asettuu. Tutkimuskysymys on: Minkä normatiivisen etiikan suuntauksen mukaiseen johtamiskäyttäytymiseen varusmiesten johtajakoulutusohjelma kannustaa? Aineistolähtöisellä sisällönanalyysillä toteutetun tutkimuksen tulosten pohjalta tehdään johtopäätöksiä varusmiehiä varten rakennetun johtajakoulutusohjelman taustalla vaikuttaneista johtamisen etiikan käsityksistä. Tutkimustulosten perusteella johtajakoulutusohjelman kirjallisessa oppimateriaalissa velvollisuus- ja seurauseettiset suuntaukset ovat toissijaisia hyveeettiseen suuntaukseen verrattuna. Syväjohtamisen hyveet luottamus, arvostus, innostus ja oppiminen ovat keskeisiä käsitteitä johtajuudessa ja johtajaksi kasvamisessa. Oppimateriaalissa esitetään syvällisempiä ajatuksia siitä, millainen johtajakoulutettavan tulisi pyrkiä olemaan, kuin siitä miten hänen pitäisi tietyissä tilanteissa toimia tai millaisia arvoja hänen tulisi vaalia. Johtopäätöksissä todetaan, että johtajakoulutusohjelmaa suunniteltaessa ja kehitettäessä on ajateltu, että seuraus- ja velvollisuusetiikka eivät yksinään ole riittäviä sotilasjohtajan oikeanlaiselle eettiselle päätöksenteolle. Ne pyrkivät määrittämään, kuinka ihmisen pitäisi toimia erilaisissa tilanteissa. Sotilaat kuitenkin kohtaavat yllättäviä ja ainutkertaisia tilanteita, joiden ratkaisemiseksi tärkeintä ei ole pyrkimys tiettyjen periaatteiden orjalliseen noudattamiseen. Tärkeintä on elämänkokemuksesta kumpuava ja käytännöllisyyteen nojaava järjenkäyttö. Vähäpätöistenkin, mutta eettisesti kestävien päätösten tekemisestä on informaatioteknologian kehittymisen myötä tullut menestyksekkään sodankäynnin kannalta entistä merkittävämpää. Tästä näkökulmasta varusmiesten johtajakoulutuksen eettisellä ulottuvuudella on järkevä päämäärä. Lisäksi todetaan, että sotilaskulttuurissa muiden sotilaiden ominaisuuksien arvioiminen, arvostelu ja ihailu on jokapäiväinen ja keskeinen ilmiö. Sotilaat ovat aina ihailleet omiaan, ja ihailun perinne pitää jatkossakin sotilaat sotilaiden arvostuksen kohteena. Syväjohtaja hyveellisenä ja klassisen sankarillisena hahmona on luonteva ihailun kohde.

Maihinnousualusten ryhmitysmuutokset Neuvostoliitossa vuosina 1960–1991

Neuvostolaivasto oli tärkeimpiä maihinnoususodankäynnin harjoittajia kylmän sodan vuosina. Neuvostolaivastolla oli maihinnoususodankäyntiin liittyviä tehtäviä sekä omilla lähialueillaan että kaukaisilla valtamerillä. Ilmatyynyalusten kehittämisessä ja käytössä se oli vastustajiaan edellä etenkin paikallisilla merialueilla, kuten Itämerellä. Ei kuitenkaan tiedetä tarkasti, mihin maihinnousualukset oli sijoitettu, miten paljon niitä oli ja minkälaisia ne olivat. Tässä tutkimuksessa selvitetään Neuvostolaivaston maihinnousualusten ryhmitykset, jotta Neuvostolaivaston maihinnousukykyä ja toimintamahdollisuuksia eri merialueilla voidaan arvioida nykyistä paremmin. Ryhmitysten selvittämiseksi on tutkittu maihinnousualusten sijoituksia, sijoitusten syitä ja alusten tärkeimpien teknisten ominaisuuksien kehitystä. Tutkimus perustuu analyysille monentyyppisistä lähteistä. Tärkeimpiä lähteitä ovat Yhdysvaltojen tiedustelupalveluiden Neuvostolaivastoa ja Varsovan liittoa koskevat historialliset asiakirjakokoelmat, Neuvostolaivastoa koskevat opinnäytteet ja tutkimukset sekä useiden länsimaisten ja neuvostoliittolaisten sotilasaikakausilehtien artikkelit. Alushankinnat perustuivat Neuvostolaivaston tehtäville, jotka riippuivat Neuvostoliiton sotilaallisista tai ideologisista tavoitteista. Maihinnousualukset ryhmitettiin siten, että Neuvostolaivastolle määrätyt tehtävät pystyttiin suorittamaan kullakin merialueella tehokkaasti. Joka laivastoon ryhmitettiin eri määrä erilaisia maihinnousualuksia, koska alusten tarve riippui siitä, miten vaikeaa merialueelta oli päästä valtamerille, miten tärkeänä Neuvostoliitto piti merialueen kontrollointia ja mitä ominaisuuksia merialue vaati maihinnousualuksilta.

Komentajan vastuu sotarikoksista : Srebrenica-tapauksen syylliset tuomiolla

Srebrenicassa tapahtui kesällä 1995 laajin humanitaarisen oikeuden rikkomus Euroopassa sitten toisen maailmansodan, jolloin Bosnian serbiarmeijan sotilaat surmasivat tuhansia siviilejä. Asian paljastuttua muille maille ja kansainväliselle yhteisölle pyrkivät ne saamaan näistä teoista epäillyt henkilöt vastuuseen. Syyllisten tuomitsemiseksi perustettiin Haagiin Yhdistyneiden Kansakuntien toimesta kansainvälinen Jugoslavia-tuomioistuin eli ICTY, jonka tehtävänä on tutkia ja tuomita vakavia kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksia entisen Jugoslavian alueella. Vuoteen 2015 mennessä, yli 20 vuotta sodan alkamisesta, kaikki tuomioistuimessa syytteeseen joutuneet ovat jääneet kiinni ja heidät on toimitettu Haagiin vastaamaan syytteisiin. Vakavat humanitaarisen oikeuden rikkomukset ovat lähes poikkeuksetta laaja tapahtumaket-ju, jossa rikoksen varsinaiset tekijät ovat usein rivisotilaita. Esimies on kuitenkin aina vastuussa joukkonsa toiminnasta eikä tätä erityistä vastuuta voi sivuuttaa tai jakaa. Näin ollen ICTY on joutunut käsitellyissä tapauksissaan tulkitsemaan esimiehen vastuuta hänen alaistensa tekemistä vakavista kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksista. Tässä tutkielmassa on selvitetty miten ICTY on tulkinnut kolmen eri komentaja-asemassa olleen sotilaan vastuita esimiehinä Srebrenica-tapauksessa ja millä tavalla komentajan vastuu sekä yksilön rikosoikeudellinen vastuu näkyvät tuomioistuimen langettamien tuomioiden perusteluissa.

Ajatuksia alivoimaisen taktiikasta : suomalaisen taktisen ajattelun muutos upseereiden julkisen kirjoittelun perusteella vapaussodasta alueellisen maanpuolustusjärjestelmän kehittämiseen

Suomessa pidettiin itsenäisyyden ensimmäisistä vuosista alkaen suurimpana sotilaallisena uhkana itänaapuria. Puna-armeijan määrällinen ylivoima ohjasikin suomalaisen taktiikan kehitystä eräänlaiseksi alivoimaisen taktiikaksi. Sotavuosien jälkeen vihollinen muuttui julkisessa kirjoittelussa anonyymiksi uhkakuvaksi. Uhkan monipuolisuus asetti uusia haasteita suomalaiselle taktiikalle. Yleisiä taktisia periaatteita pyrittiin soveltamaan maastoon ja vallitseviin olosuhteisiin nähden mahdollisimman tehokkaasti. Tärkeintä oli olla taitavampi kuin vihollinen, sillä määrällistä alivoimaa pyrittiin tasoittamaan ennen kaikkea laadullisella ylivoimalla. Tämä tutkimus on tutkimusstrategialtaan hermeneuttinen tutkimus. Tutkimusote on luonteeltaan narratiivinen. Dokumentteihin perustuva aineisto on analysoitu käyttämällä kuvailevaa, aineistolähtöistä sisällönanalyysiä. Lähdeaineisto koostuu suomalaisten upseereiden julkisista, ennen talvisotaa, sotavuosina ja sodan jälkeen julkaistuista kirjoituksista. Tärkeimpinä lähteinä on käytetty sotilasaikakauslehdistössä ja Tiede ja Ase -julkaisusarjassa julkaistuja artikkeleita. Toisen tärkeän lähdekokonaisuuden muodostavat aikakaudella julkaistut ohjesäännöt ja oppaat sekä niihin rinnastettavat upseereiden kirjoittamat kirjat. Kirjoituksia analysoimalla on luotu kuva aikakauden taktisesta keskustelusta ja erityisesti siitä, mitkä olivat suomalaisen taktiikan menestystekijät upseereiden kirjoitusten perusteella. Suomalaisten upseereiden kirjoituksista voidaan nostaa esille kolme keskeistä teemaa, joilla on yleisesti tunnettua vaikutusta sodankäyntiin ja erityisesti taktiikkaan. Ne ovat 1) vihollisen muodostama uhkakuva, 2) maaston ja olosuhteiden merkitys sekä 3) tuli, liike, liikkuvuus ja suojautuminen. Lisäksi kirjoittelussa voidaan erottaa erillisinä asiakokonaisuuksina nopeus sekä taito koulutuksen lopputuotteena. Nopeus on nähtävä liikkuvuuden osana. Taito puolestaan liittyy osaltaan kaikkeen kirjoitteluun. Alivoimaisen taktiikan menestystekijät ennen talvisotaa olivat talvi, metsä, pimeys, yllätys ja taito. Vastaavasti sotien jälkeen korostuivat suojautuminen, liikkuvuus, joustavuus ja syvyys. Upseereiden kirjoituksissa näkyy, että haasteellisen toimintaympäristön uskottiin tasoittavan voimasuhteita määrällisesti alivoimaisten suomalaisten joukkojen eduksi. Alivoimaisen taktiikan johtoajatuksena säilyi 1920-luvun alusta 1950-luvulle tultaessa pyrkimys esiintyä ajan ja paikan suhteen ratkaisevassa kohdassa koulutuksen tuoman taidon myötä laadullisesti, mutta myös yllätyksen tuoman aloitteen myötä määrällisesti ylivoimaisena. Käytännössä kuitenkin 1950-luvulla aiemmin niin aktiivinen hyökkäyshenkisyys jossain määrin kaivoi itsensä suojaan poteroihin. Samalla tuli alkoi saada yliotetta liikkeestä.

Komentajan vastuu : kenraali Krstic´

Tutkimuksen tavoitteena on muodostaa kuva komentajan vastuusta kenraali Krstic´n tuomion perusteella. Tuomio perustuu Bosnian sodan aikana erityisesti Srebrenicassa tapahtuneisiin laajamittaisiin väkivallantekoihin, jotka kohdistettiin tiettyyn kansanosaan. Tekoja ja niihin liittyviä vastuita puntaroi kansainvälinen rikostuomioistuin ICTY kansainvälisen humanitäärisen oikeuden pohjalta. Yhtenä tarkastelun kohteena on alueella toimineen komentajan, Krsticin, vastuu teoista. Tutkimuksen pääkysymys on: Mikä on komentajan vastuu sodankäynnissä omista sekä alaisten teoista ja päätöksistä? Tutkimus on edellyttänyt kansainvälisiin säädöksiin perehtymistä. Kansainvälisiä säädöksiä sisältävässä osassa käytetään tutkimusmenetelmänä lainoppia eli oikeusdogmatiikkaa. Lainopin tutkimuskohteena on voimassa oleva oikeus. Komentajan vastuuta määrittelevät oikeussäännöt tarkastellaan lainopin metodilla, sillä siinä selvitetään voimassaolevien oikeusnormien sisältöä. Keskeisinä tämän diplomityön aineistoina käytettiin ICTY:n Krsticille antamia tuomioita. Tutkimuksesta voidaan todeta, että komentajan vastuu on kokonaisvaltaista kansainvälisen humanitaarisen oikeuden tuntemista. Komentajan vastuuta ei voida jakaa tai unohtaa missään kriisin vaiheessa. Vastuun ulottuminen ei ole yksiselitteistä, toisaalta sen laaja määritelmä antaa tuomioistuimelle mahdollisuuden käyttää harkintavaltaa vastuun ulottumisesta. Komentaja on yksin vastuunsa kanssa. Hänen on kyettävä toimimaan itse humanitaarisen oikeuden lakien mukaan, ilman sitä ei voi vaatia alaisiltaan niiden noudattamista. Hänen on ehkäistävä laittomuudet kaikin tavoin, muun muassa kansainvälisten sopimusten olemassaolosta tiedottamalla ja komentajan vastuun määritelmän läpikäymisellä. Komentajan on puututtava alaisensa rikolliseen toimintaan välittömästi saadessaan sellaisesta viitteitä. Hänen on viimeistään tiedon saatuaan saatettava rikoksen tekijä oikeuden eteen.

Yhdysvaltojen maavoimien kehittäminen 2015 - 2030

Yhdysvaltojen asevoimat julkaisi vuonna 2012 uuden strategisen ohjauksen asiakirjan. Asiakirjan keskeisenä sisältönä on Yhdysvaltojen säilyttäminen maailman johtavana suurvaltana. Asiakirja vahvistaa Yhdysvaltojen painopisteen siirron Tyynen valtameren alueelle. Painopisteen siirron myötä Yhdysvalloissa kirjoitettiin uusi doktriini. AirSea Battle -doktriinissa kuvataan sitä miten Yhdysvallat vastaa Kiinan nousevaan taloudelliseen ja sotilaalliseen suorituskykyyn. Painopisteen siirron sekä uusimman doktriinin myötä Yhdysvaltojen maavoimien rooli vähenee ilmavoimien ja merivoimien roolin kasvaessa. Samaan aikaan vähentyvät taloudelliset resurssit kohdennetaan uudelleen ja maavoimat menettää osan resursseistaan. Maavoimat siirtyvät tukevaan asemaan asevoimien kokonaisuudessa. Yhdysvaltojen maavoimat oli toisen maailmansodan jälkeen luotu kohtaamaan Neuvostoliiton ja Varsovan liiton määrällisesti ylivoimaiset asevoimat. Ensimmäinen Irakin sota oli osoitus maavoimien merkittävästä kyvystä taistella perinteistä asevoimaa vastaan. Toisaalta jo ensimmäinen Irakin sota antoi viitteitä maavoimien kehittämistarpeista. Huomattiin, etteivät organisaatiot vastanneet käyttötarkoitusta. Organisaatiot muutettiin modulaarisiksi ja joukkovalikoimaan lisättiin Stryker-kalustolla toimiva prikaatin taisteluryhmä. Maavoimat aloitti 2000-luvun alussa kunniahimoisen kehittämisohjelman Future Combat System, joka sisälsi maavoimille kokonaan uuden kaluston. Ohjelma kuitenkin lakkautettiin osittain kustannussyistä. Osiltaan ohjelma jäi kuitenkin voimaan selkeästi typistettynä. Painopisteen siirto kuitenkin vähentää maavoimien resursseja siten, että teknologiaa tullaan hankkimaan aikaisempaa vähemmän seuraavien 15 vuoden aikana. Maavoimien pääkalustona tulee jatkossakin olemaan nykyisin käytössä oleva kalusto modernisoituna. Yhdysvaltojen maavoimien keskeisimpänä kehittämiskohteena on ajatusmaailmallinen muutos asevoimien keskiöstä osittain tukevaan rooliin. Maavoimien perimmäiset tehtävät tulevat kuitenkin säilymään ennallaan ja niitä tullaan kehittämään toimimaan paremmin yhteisoperaatiokehyksessä. Maavoimien sisällä aselajien ja toimialojen yhteistoimintaa parannetaan kehittämällä joukkojen combined arms -suorituskykyä. Joukkojen määrän supistuessa tilannekuvan ja tilanneymmärryksen merkitys korostuu. Määrällisesti pienempien joukkojen on kyettävä entistä hajautetummasta ryhmityksestä keskitettyyn vaikutukseen. Tulevaisuudessa maavoimat ei halua sitoutua pitkiin Afganistanin tai toisen Irakin sodan kaltaisiin operaatioihin, vaan pyrkivät nopeaan ratkaisuun mahdollisimman pienellä logistisen tuen tarpeella. Tutkimus on hyödynnettävissä tutustuttaessa Yhdysvaltojen strategiseen ohjaukseen, doktriineihin, Yhdysvaltojen asevoimiin ja niiden tulevaisuuteen sekä painopisteisesti Yhdysvaltojen maavoimien nykytilaan sekä kehittämiseen tulevaisuudessa.

Rautatiekuljetukset puolustussuunnittelun osana 1918 - 1940 : kuljetusten kehittäminen, suunnittelu ja kouluttaminen

Rautatiekuljetuksilla oli keskeinen asema sekä Suomen siviiliyhteiskunnan että puolustusvoimien kuljetuksissa ennen toista maailmansotaa. Muiden kuljetusmuotojen kehittymättömyyden vuoksi rautateillä oli käytännössä monopoli pitkän matkan kuljetuksissa. Tulevaan sotaan varautuvat upseerit ymmärsivät hyvin rautatiekuljetusten merkityksen. Suurimpana uhkana pidettiin Neuvostoliiton yllätyshyökkäystä itärajan yli Suomeen. Vain rautatiekuljetusten avulla oli mahdollista keskittää joukot nopeasti itärajalle Neuvostoliiton hyökkäystä torjumaan. Joukkojen keskittämiseen liittyvien rautatiekuljetusten suunnittelu olikin yleisesikunnan kulkulaitostoimiston ja myöhemmin operatiivisen osaston huolto- ja kulkulaitostoimiston keskeinen tehtävä ennen talvisotaa. Rautatiehallituksessa oli lisäksi sotilastoimisto, joka osallistui kuljetusten suunnitteluun ja toteuttamiseen rautatiehallituksen ja liikennejaksojen kanssa. Keskityskuljetusten lisäksi suunniteltiin rautateitse tapahtuvia huoltokuljetuksia, kehitettiin rautatiekuljetuksia ja niiden johtamista ja koulutettiin joukkoja rautatiekuljetuksia varten. Tämän tutkimustyön keskeisenä kysymyksenä on selvittää, miten edellä mainittu ennen talvisotaa tehty suunnittelu ja valmistelu onnistui sodan kokemusten perusteella arvioituna. Kyettiinkö tulevan sodan tarpeet ennakoimaan ja valmistelut toteuttamaan siten, että rautatiekuljetukset kyettäisiin toteuttamaan sodan oloissa? Tässä tutkimuksessa tarkastellaan kuljetusten kehittämistä, suunnittelua ja kouluttamista, jota yleisesikunnassa ja rautatiehallituksessa toteutettiin ennen talvisotaa. Lisäksi selvitetään miten rautatiekuljetukset toteutettiin talvisodan aikana. Tärkeimpinä johtopäätöksinä voidaan todeta, että juuri ennen talvisotaa toteutettu rautatiekuljetusten johtamisjärjestelmän muuttaminen ei osoittautunut hyväksi ratkaisuksi. Kuljetusten keskitetyn johdon puutteen takia ne ajautuivat likipitäen kaaokseen sodan lopulla. Toisaalta keskityskuljetukset, joiden suunnittelussa ja kouluttamisessa oli ollut painopiste ennen sotaa, toteutettiin nopeasti ja tehokkaasti. Tosin sodan kululle tällä ei ollut merkitystä, sillä keskittäminen voitiin suorittaa hyvissä ajoin ennen sodan alkamista. Rautatieupseereiden kouluttaminen osoittautui hyväksi ratkaisuksi ja sitä jatkettiin välirauhan aikana. Kokonaisuutena voidaan todeta, että tulevan sodan ennakointi on aina vaikeaa. Sotilaat pyrkivät suunnittelemaan, valmistelemaan ja kouluttamaan joukkonsa mahdollisimman hyvin tulevan sodan tarpeisiin. Tässäkin tutkimuksessa voidaan todeta, että tulevan sodan tarkka ennakointi on likipitäen mahdotonta. Vanhat sotilaiden viisaudet siitä, että johtosuhteita ei saa muuttaa juuri ennen sodan syttymistä ja ”koulutus säästää verta” voidaan todeta edelleen paikkansapitäväksi.

Sotaa vai taistelua terrorismia vastaan? Yhdysvaltojen, Euroopan unionin ja Pohjois-Atlantin liiton terrorismin vastaisen toiminnan diskurssien analyysi

1990-luvun alussa Neuvostoliitto hajosi ja kylmä sota päättyi. Länsimaissa alkoi prosessi, jossa käsitykset uhkamalleista ja -kuvista uudistuivat. Uhkamallit, joissa painopiste oli suurten massa-armeijoiden hyökkäykset ja niiden torjunta, alkoivat vaikuttaa vanhentuneilta. Perinteisen sodan uhan rinnalle nousi uusia, globaaleja uhkia, kuten ympäristökatastrofit, joukkotuhoaseiden leviäminen sekä terrorismi. Syyskuun 11. päivä 2001 terroristi-iskut lisäsivät länsimaiden panostusta terrorismin vastaiseen toimintaan merkittävästi. Yhdysvallat julistivat sodan terrorismia vastaan muiden länsimaiden ja yhteisöjen kuten EU:n ja Naton tuella. Merkittävää on, että Yhdysvaltojen sodanjulistus terrorismia vastaan on aiheuttanut historiallisessa kontekstissa ristiriitoja transatlanttisessa turvallisuusympäristössä. Erityisesti EU on suurimpien jäsenvaltioiden, kuten Ranskan ja Saksan, johdolla vastustanut Yhdysvaltojen toimenpiteitä, kuten Irakin sotaa. EU on nähnyt Yhdysvaltojen toimet kansainvälisten lakien ja erityisesti Yhdistyneiden kansakuntien periaatteiden vastaisina. Tätä näkemystä on osiltaan tukenut Nato, joka ei ole osallistunut hyökkäyksellisiin operaatioihin, vaan on muodostanut toimintamallin, jossa kriisinhallinnan ja terrorismin vastaisen toiminnan periaatteet sekoittuvat. Tutkimuksessa tuodaan esille Yhdysvalloissa, EU:ssa ja Natossa vallitsevat diskurssit, jotka ovat määrittämässä osapuolien toimintaa terrorismin vastaisessa toiminnassa. Diskurssien määrittämisen kautta on mahdollista arvioida, millä tavoin Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton terrorismin vastainen politiikka on vaikuttanut transatlanttiseen turvallisuusajatteluun ja -käytäntöihin ja samalla Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton välisiin suhteisiin. Samalla syntyy käsitys siitä, miten toimijat ovat rakentaneet käsityksensä terrorismista uhkana, vaarana tai riskinä ja miten toimijoiden terrorismin vastaisen toiminnan päädiskurssit ovat rakentaneet toimijoiden identiteettejä turvallisuustoimijoina. Näin syntyy käsitys osapuolien tavasta määritellä yksityisiä ja yhteisiä tulkintoja alueelliseen ja kansainväliseen turvallisuusympäristöön vaikuttavista uhista ja pyrkimyksistä vaikuttaa kansainvälisen ja erityisesti transatlanttisen turvallisuusympäristön sääntöihin. Työn tulokset lisäävät ymmärrystä Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton turvallisuuspoliittisen tavoiteasettelun lähtökohdista sekä toimijoiden päätöksentekoa ohjaavista tekijöistä. Aineistona tutkimuksessa käytetään Yhdysvaltojen, EU:n ja Naton turvallisuuspoliittisia virallisdokumentteja. Yhdysvaltojen turvallisuusajattelussa painottuu näkemys Yhdysvaltojen erinomaisuudesta ja hegemonisesta asemasta globaalissa turvallisuusympäristössä. Tähän liittyy oleellisesti rakennettu identiteetti maailman johtavana valtiona sekä sotilaallisesti että taloudellisesti. Yhdysvaltojen ”sota terrorismia vastaan”- diskurssi pohjautuu näkemykselle, jonka mukaan Yhdysvallat kykenee ja voi käyttää sotilaallista voimaa omien intressiensä ja kansalaistensa suojaamiseksi maailmanlaajuisesti. Yhdysvallat on luokitellut terrorismin sodankäynniksi Yhdysvaltoja vastaan jolloin Yhdysvallat on legitimoinut ennaltaehkäisevän voimankäytön keinoksi torjua terrorismia minkä tahansa itsenäisen valtion alueella. Terrorismiin on läheisesti sidottu käsitteet joukkotuhoaseiden leviäminen ja käyttö sekä roistovaltioiden muodostama uhka. Näiden kautta Yhdysvallat ovat rakentaneet itselleen identiteetin yleismaailmallisten arvojen, kuten demokratian, vapauden ja oikeuden puolustajana. EU:n ajattelussa painottuu näkemys, jonka mukaan EU on ylikansallinen toimija, joka koordinoi ja mahdollistaa jäsenvaltioiden tehokkaan kokonaistoiminnan. EU ei ole hyväksynyt Yhdysvaltojen näkemystä terrorismista vaan on rakentanut käsitteen, jonka mukaan terrorismi on rikollisuutta. Tämä heijastaa EU:n rakentamaa identiteettiä sekä institutionaalista rakennetta, jonka mukaan sen päätehtävä eurooppalaisessa turvallisuusympäristössä on vapauden, oikeuden ja turvallisuuden mahdollistaminen. Oman ”taistelu terrorismia vastaan”- diskurssinsa kautta EU on pyrkinyt vahvistamaan omaa identiteettiään sekä alueellisena että kansainvälisenä toimijana. Terrorismin turvallisuudelle muodostaman uhan kautta EU on siis hakenut oikeutuksen omalle kasvaneelle roolilleen turvallisuustoimijana. Naton turvallisuusajattelussa painottuvat jäsenvaltioiden näkemyksistä nousevat elementit. Jäsenvaltioiden keskinäiset suhteet sekä poliittiset ja taloudelliset intressit ovat olleet ratkaisevassa roolissa Naton rakentaessa ”taistelu terrorismia vastaan”- diskurssiaan. Naton uhkakuvatulkintoihin terrorismista ovat vaikuttaneet sen suhde Euroopan unioniin. Nato on ollut ratkaisevassa roolissa transatlanttisten suhteiden säilyvyyden kannalta terrorismin vastaisen toiminnan aikakautena. Merkittävää on, että terrorismin muodostaman uhan kautta Nato on kyennyt rakentamaan itselleen identiteetin kriisinhallintajärjestelmänä, joka on voinut ottaa vastuuta YK:lta. Terrorismi ja sen vastainen toiminta on mahdollistanut Naton olemassaolon ja jatkuvuuden kylmän sodan jälkeisessä globaalissa turvallisuusympäristössä.

Regionalismin narratiivi Suomen puolustusyhteistyössä

Tämän tutkimuksen tiedonintressi syntyy ajatuksesta, että kylmän sodan jälkeisen Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolustusyhteistyö on sirpaloitunut fyysisesti ja funktionaalisesti laajalle. Tällöin hyötyjen ja haittojen sekä haasteiden ja mahdollisuuksien hahmottaminen on hankalaa. Tutkimuksen referenssinä toimii tutkimusprosessin aikana helmikuussa 2015 julkaistu kokonaisselvitys Suomen turvallisuuspoliittisesta yhteistyöstä. Tämän selvityksen laatiminen kuvastaa Suomen valtiojohdon ymmärrystä tilanteen jonkinlaisesta hajanaisuudesta. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan puolustusyhteistyötä Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan ilmiönä. Tällöin hahmotellaan sen ajatuksellista kehittymistä kylmän sodan päättymisestä tähän päivään. Tämän historiallisen kehityksen kautta luodaan näkymä tulevaisuuden haasteisiin ja mahdollisuuksiin. Ilmiötä tarkastellaan teoreettisesti konstruktivistisen regionalismin näkökulmasta, jolloin tutkimusaineisto jäsennellään ”uuden regionalismin” keskeisistä tekijöistä muodostettujen teemojen avulla. Metodologisesti aineistoa tarkastellaan narratologian eli kertomuksellisuuden näkökulmasta. Tällöin ymmärretään, että poliittinen puhunta muodostaa historiallisia tarinoita, joiden kautta voidaan muodostaa Suomen puolustusyhteistyön regionalismin narratiivi. Tutkimuksen tutkimusongelmana on selvittää, miten ja miksi Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan puolustusyhteistyön regionalismin narratiivissa alueet muodostuvat? Tutkimusongelmaan vastattaessa on nähty alueiden muodostuvan tutkimuksen kysymyksenasettelun kautta. Tällöin alueet ovat näkökulma, joka palvelee sekä teoreettisia että poliittisia tarpeita. Regionalismi on ideoiden, arvojen ja konkreettisten tavoitteiden kokonaisuus, joka ohjaa alueiden muodostumista, ylläpitoa ja muuttamista. Narratologian puolesta taas tutkimuksen keskiössä ei siis ole narratiivi itsessään, vaan sen seuraukset sekä tutkijoille että toimijoille. Tutkimusaineistona ovat Suomen turvallisuus- ja puolustuspoliittiset selonteot vuodesta 1995 vuoteen 2012 sekä tasavallan presidenttien Ahtisaari, Halonen ja Niinistö turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa käsitelleet puheet. Presidenttien puheet täydentävät selontekojen välisiä aikoja lisäten kerronnallisuutta ja historiallisuutta tarinoihin ja narratiiviin. Tutkimuksessa havaittiin, että alueet muodostuvat kansallisen puolustuksen valintojen määrittämänä puolustusyhteistyön tämän hetken toimijoiden sekä tehtyjen merkittävien materiaalihankkeiden lähtömaiden ympärille poliittisesti riittävän ympäripyöreästi. Ympäripyöreys mahdollistaa politiikan tarkentamisen ja suuntaamisen tilanteen muuttuessa, mutta se myös vaatii jatkuvaa alueellistamista eli aktiivista poliittista puhuntaa. Tutkimusaineistosta oli myös löydettävissä epäjohdonmukaisuuksia suhteessa politiikkaan. Näistä merkittävimmät ovat Suomen jatkuvasti muuttuva suhde Euroopan unioniin puolustuksen ulottuvuudessa, muun alueellisuuden epäselvä suhde turvallisuuden saralla puolustusyhteistyöhön sekä Suomen suhde Baltian maihin yhdistettynä puolustusyhteistyön toimijoihin kuten Natoon ja EU:in. Tarkasteltaessa historiallista poliittisen puhunnan kehitystä suhteessa uusimpaan poliittiseen asiakirjaan on puolustusyhteistyössä havaittavissa kasvava epäsuhta politiikan ja käytännön välillä. Tällöin syvenevä yhteistyö vaatii uudenlaisia käytäntöön meneviä poliittisia ratkaisuja. Tästä näkökulmasta historiallinen puhe esimerkiksi mahdollisen avun vastaanottamisen näkökulmasta näyttäytyy ristiriitaisena, kun Suomi ei itse ole poistanut lainsäädännöllisiä esteitä vastavuoroiseen avun antamiseen.

Muistitieto menneisyyden kertojana ‒ sotalapsuuden muistot vuosikymmenten takaa

Tämä pro gradu -tutkielma on kaksiosainen ja koostuu soveltavasta osiosta sekä sitä arvioivasta teoriaosasta. Soveltava osuus sisältää kaksi sotalapsuutta käsittelevää julkaistua artikkelia. Sotalasten kohtaloista vaiettiin vuosikaudet, niitä on alettu tutkia vasta viime vuosikymmeninä. Väestön ikääntyessä huomattiin myös muistitietohaastattelujen merkitys. Muistitieto mahdollistaa tutkittavien oman historian tavoittamisen ja tuottamisen, joka tuottaa vaietulle menneisyydelle myös moniäänisyyden. Artikkeleissa muistitietoa käytetään sekä lähteenä että metodina. ”Karjalaista lapsuutta ‒ kotopaikasta sotalapsiksi” -artikkelissa muistellaan lapsuutta Karjalassa, vaarallisia ja pelottavia evakkomatkoja sekä sopeutumista Kanta-Suomeen. Jo kohta lapset revittiin uudelleen asuinsijoiltaan lappu kaulassa kohti Ruotsia. Ajan kuluessa lapset etääntyivät vanhemmistaan ja olot Ruotsissa olivat monesti Suomen kotia mukavammat. Paluu Suomeen oli vaikeaa, sillä lapset palasivat sodan jälkeiseen aineelliseen puutteeseen. Tunteina olivat jälleen niin henkinen kodittomuus kuin myös paikattomuus. Juuristaan kiinni saaneet karjalaiset vaalivat tapoja ja perinteitä yhdessä Porin Karjala-Seurassa. Nuorisotoiminta elää edelleen kerhomuotoisena.

”The Best is Yet to Be” – Ensimmäisen maailmansodan perustelu ja tarkoitus pastori William Edward Sellersin teoksissa (1915, 1917)

Tutkielma tarkastelee millä tavoin pastori William Edward Sellers perustelee ensimmäistä maailmansotaa kahdessa sodan aikana julkaisemassa teoksessaan. Sellersin tekstit selventävät Britannian nonkomformististen kirkkojen kantaa sotaan. Lisäksi ne toimivat esimerkkinä siitä minkälaisten teemojen ympärillä keskustelua käytiin sodan ajan Britannian kotirintamalla. Tutkielma perustuu Sellersin teoksiin With our Fighting Men (1915) ja With our Heroes in Khaki (1917). Sellersin teokset ovat monin tavoin konventionaalisia käsitellessään sotaa ja sen tapahtumia, hänen teoksistaan on kuitenkin löydettävissä selkeä tarkoitus. Sellersin teosten sanoma on, että sota oli traaginen tapahtuma, jolla oli tärkeä tarkoitus. Sota oli Jumalan tahto ja kristillisen maailman puolustamista. Sodan perustelu ja tarkoituksellisuus nivoutuvat Sellersillä muutoksen ajatukseen. Hänen mukaansa sodassa keskeistä oli sotilaiden laajamittainen kristillinen herääminen ja sen seuraukset. Sota loi uudenlaisia ”oikeita” ja parempia kristittyjä ja uudisti myös kristinuskoa ekumenian kautta. Sodassa tapahtuvat muutokset olivat Sellersin mukaan edellytys sodan voittamiselle, mutta myös tie uuteen maailmaan. Miehen ja uskon uudistuminen oli tärkeää ja tulisi Sellersin mukaan muokkaamaan sodan kautta koko Britannian yhteiskuntaa. Sota oli osa Jumalan suunnitelmaa ja keino Britannian uskonnolliseen uudistumiseen. Sodassa kaatuneet sotilaat olivat välttämätön uhraus tämän uuden maailman puolesta. Tutkielmassa tulee esille, kuinka Sellersin tekstit perustelevat sotaa luoden sille uskonnollisia, fatalistisia ja apokalyptisiä merkityksiä. Tutkielma vahvistaa väitettä konservatiivisten kristillisten tahojen patrioottisesta tematiikasta ja nonkomformistien toiveista laajan uskonnollisen heräämisen suhteen. Se toimii esimerkkinä siitä, millä tavoin konservatiiviset kristilliset tahot toivoivat sodan tuovan muutoksen modernisoituvaan ja maallistuvaan Britanniaan.

Le relazioni Italo - Finlandesi nella documentazione del Ministero degli Affari Esteri italiano e nel "Memoriale" di Attilio Tamaro (1929-1935)

My doctoral thesis may be placed within the branch of studies on the history of international relations and it examines the development of Italian-Finnish bilateral relations during the mandate of Attilio Tamaro, the plenipotentiary Minister (1929-1935). The research is based exclusively on Italian sources, on the private documentation of the diplomat and on his “Memoriale”, which have been critically analysed, using theories, such as those on the policies of power, on the soft power and on foreign trade. This research aims to draw attention to the bilateral dynamics, and to bridge the gaps of the specific historiography, paying attention to the relations between the Lapua movement and Italian fascism, and to the role that the Minister Tamaro played. The 1929-1935 period is the most intense one in the bilateral relations, and it expands those already begun in the Twenties, thereby replacing the idea of a poor and backward Italy with that of a modern, strong and orderly country that fascism had been capable of building. The need for Finland to solve its internal problems led to the development of the lappist movement in the first few months of 1930 which, with its anticommunism and anti-parliamentarism, led conservative Finland to look towards the Italian political model with particular fondness. The Italian diplomacy, at least during the Grandi ministry, distinguished itself for its moderate involvement in its connections with lappism. After 1932, with the spread of universal fascism, opposing national-socialism, the relationships between fascism and the lappist movement intensified and led the IKL (Patriotic People’s Movement) into the Italian sphere. Actually, especially after 1933, what was the most effective instrument of Tamaro’s political action was culture: the Italian Readership, the cultural associations, and the use of the cinematic arts and art were the channels for the expansion of a cultural imperialism which abounded in political propaganda. With the War of Ethiopia in 1935, the good Italian-Finnish relationships partly cooled down because Italy appeared to be a dangerous nation for the stability of the security system of Finland. The research results are stimulating: they bring to light the ambitions of great power of monarchist-fascist Italy; they show the importance of the Italian example in inspiring the conservative Finnish right-wing; they allow one to hypothesize that there was at least an indirect influence of the Italian model on the development of Finnish events. The aspiration of our research is to stimulate further studies on diplomatic, military and trade relations between Italy and the Scandinavian countries from 1919 to today.

Rynnäkkötykkien merkitys Suomen panssariaselajille

Tutkimuksessa käsitellään rynnäkkötykkien merkitystä Suomen panssariaselajille Jatkosodan jälkeen. Rynnäkkötykkien merkitys Suomen panssariaselajille oli Jatkosodan jälkeisinä vuosina huomattava. Tuolloin rynnäkkötykkipanssarivaunu Stu 40:ntä edusti Suomen panssarikaluston parhaimmistoa ja se oli panssariaselajin virallinen sotavaruste. Jatkosodan jälkeisinä vuosina panssariaselaji ei kokenut mullistavia muutoksia vaan kehitys oli pikemminkin sodan aikana saatujen kokemusten saattamista virallisiksi ohjesäännöiksi. Tällöin rynnäkkötykeiltä saadut kokemukset vaikuttivat aselajin kehityksen suuntaan. Panssariaselajin kehitys oli hyvin pitkälle toimintaa jalkaväen tukena. Tähän vaikutti osaltaan sotavarusteena olevan Sturm-40+ vaunun tekniset ominaisuudet. Rynnäkkötykkipanssarivaunu oli kiinteän torninsa takia muita panssarivaunuja haavoittuvaisempi taistelukentällä, joten se tarvitsi huomattavasti enemmän jalkaväen tukea. Tämä aiheutti sen, että Suomen panssariaselaji ei kehittynyt samaan tahtiin kuin kansainvälinen kehitys, joka alkoi painottaa panssareiden koottua käyttöä. Panssareiden kootun käytön esteenä olivat myös rynnäkkötykeistä saadut kokemukset sodan ajalta. Sodan aikana ei rynnäkkötykeiltä saatu lainkaan kokemuksia kootusta käytöstä ja tämä hidasti kehitystä myös jatkossa. Kehitykseen vaikuttivat myös Suomen vähäiset kalustoresurssit ja Puolustusvoimien sisällä tapahtuneet joukkojen uudelleen järjestelyt.

Ukrainan tuntematon nälänhätä – Neuvostojohdon vaikutus vuosien 1946–1947 nälänhätään paikallisjohtajien muistelmissa

Ukrainan neuvostotasavalta kohtasi suuria haasteista toisen maailmansodan jälkeen. Ukrainan maatalous oli katastrofaalisessa tilassa sodan jäljiltä ja tilanne paheni nälänhädäksi vuonna 1946. Neuvostoliiton viisivuotissuunnitelman mukaisesti jälleenrakennuksen tavoitteet olivat pääosin teollisuudessa, jolloin maatalous ja maanviljelys jäivät kehityksestä jälkeen. Maatalouden tilanne kärjistyi massiiviseksi nälänhädäksi, joka vei arviolta 1,5 miljoonan kansalaisen hengen. Nälänhätä pysyi pitkään salassa ja tuli suuren yleisön tietoisuuteen vasta 1970-luvulla neuvostojohtaja Nikita Hruštševin muistelmien myötä. Tutkimuksen alkuperäislähteinä käytän kahden Ukrainassa toimineen johtomiehen muistelmia nälänhädän ajalta. Toinen lähteistä on juuri Nikita Hruštševin muistelmat ja toinen on Ukrainassa toimineen kolhoosijohtajan Fedor Belovin muistelmateos. Tutkin, millaisen kuvan aikalaismuistelmat antavat Ukrainan maaseutua kohdanneesta nälänhädästä ja valtion vaikutuksesta siihen. Työssäni tarkastelen sitä, miten Hruštšev ja Belov kokivat Neuvostoliiton vaikuttaneen Ukrainan tilanteeseen ja toisaalta sitä, miten heidän näkemyksensä mukaan Neuvostoliitossa toimittiin Ukrainan auttamiseksi. Muistelmateokset ovat henkilökohtaisia ja perustuvat muistelijoiden omiin kokemuksiin. Kokemushistoriallisen näkökulman tavoite ei ole saada selville aukotonta kuvaa neuvostoliittolaisesta maaseudusta ja Ukrainan nälänhädästä. Tutkimukseni tuo esille sen, millaisena Hruštšev ja Belov kokivat nämä asiat ja mihin he kiinnittivät huomiota. Hruštšev ja Belov määrittelevät teoksissaan Ukrainan tilannetta ja siihen johtaneita syitä. Neuvostoliitto valtiona ja sosialistisena järjestelmänä johti siihen, että sodan jälkeen maaseudulla ei ollut työntekijöitä eikä maatalouden kolhoosijärjestelmä ottanut toimiakseen. Kukaan ei halunnut töihin kolhoositiloille, sillä kolhoosijärjestelmä vei kaiken viljan maalta kaupunkeihin. Viljapulan kärjistymiseen vaikuttivat kolhoosijärjestelmän lisäksi myös sodan aiheuttamat tuhot, mutta myös vuoden 1946 poikkeuksellisen kuuma ja kuiva kesä. Paikallisen tason johtomiehen anoivat apua Ukrainan maaseudulle, mutta Neuvostoliiton valtiojohto hylkäsi avunpyynnöt ja pyrki peittelemään tietoa nälänhädästä.

Punaisen Afganistanin puolesta : Neuvostoliiton interventio - sota - sotataito

Uusimpiin tutkimuksiin ja julkaistuihin alkuperäisasiakirjoihin perustuva kokonaisesitys, joka tarkastelee neuvostojoukkojen sodankäyntiä Afganis­tanissa ja asettaa sodan myös laajempaan historialliseen ja poliittiseen kontekstiin. Mitkä olivat ne syyt, jotka veivät Neuvostoliiton intervention tielle? Minkälaisia joukkoja käytettiin? Miten suursotaa ja ennen kaikkea Euroopan sotanäyttämöitä varten laaditut sotaopit soveltuivat yhteen­ottoon, jonka toisena osapuolena oli sissitaktiikkaa käyttävä islamilainen vastarintaliike? Miten operaatiotaitoa, taktiikkaa ja joukkojen organisaatioita kehitettiin? Miten Afganistanin oman armeijan kehittämisessä onnistuttiin? Miten intervention kokonaisuutta on arvioitava suhteessa asetettuihin tavoitteisiin? Miksi vastarintaliikettä ei onnistuttu kukistamaan? Kirjan aihe on edelleen ajankohtainen, sillä sota Afganistanissa on - vaihtelevin muodoin - jatkunut nykypäiviin saakka. Jukka Kulomaa on Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistorian dosentti. Hän on tutkimus- ja opetustyössään keskittynyt erityisesti Neuvostoliiton sotataitoon.