Reducing Browning of Fresh-cut ‘Maha’ Carambola with Chemical Additives and Low-oxygen Atmospheres

The greatest attraction to using carambola (Averrhoa carambola L.) in the fresh-cut market is the star shape that the fruit presents after a transverse cut. Carambola is well-suited for minimal processing, but cut surface browning is a main cause of deterioration. This problem is exacerbated as a result of mechanical injuries occurring during processing and is mainly induced by the leakage of phenolic compounds from the vacuole and subsequent oxidation by polyphenol oxidase (PPO) (Augustin et al., 1985). The use of browning inhibitors in processed fruits is restricted to compounds that are non-toxic, ‘wholesome’, and that do not adversely affect taste and flavour (Gil et al., 1998). In the past, browning was mainly controlled by the action of sulphites, but the use of this compound has declined due to allergic reactions in asthmatics (Weller et al., 1995). The shelf life of fresh-cut products may be extended by a combination of oxygen exclusion and the use of enzymatic browning inhibitors. The objectives of this work were to determine the effects of: (1) post-cutting chemical treatments of ascorbic, citric, oxalic acids, and EDTA-Ca; (2) atmospheric modification; and (3) combinations of the above, on the shelf life of carambola slices based on appearance, colour and polyphenol oxidase activity

Recovery and succession in a multi-species tropical seagrass meadow following experimental disturbance: the role of sexual and asexual reproduction

Recolonisation and succession in a multi-species tropical seagrass meadow was examined by creating gaps (50×50 cm) in the meadow and manipulating the supply of sexual and asexual propagules. Measurements of leaf shoot density and estimates of above-ground biomass were conducted monthly to measure recovery of gaps between September 1995 and November 1997. Measurements of the seeds stored in the sediment (seed bank) and horizontal rhizome growth of colonising species were also conducted to determine their role in the recovery process. Asexual colonisation through horizontal rhizome growth from the surrounding meadow was the main mechanism for colonisation of gaps created in the meadow. The seed bank played no role in recolonisation of cleared plots. Total shoot density and above-ground biomass (all species pooled) of cleared plots recovered asexually to the level of the undisturbed controls in 10 and 7 months, respectively. There was some sexual recruitment into cleared plots where asexual colonisation was prevented but seagrass abundance (shoot density and biomass) did not reach the level of unmanipulated controls. Seagrass species did not appear to form seed banks despite some species being capable of producing long-lived seeds. The species composition of cleared plots remained different to the undisturbed controls throughout the 26-month experiment. Syringodium isoetifolium was a rapid asexual coloniser of disturbed plots and remained at higher abundances than in the control treatments for the duration of the study. S. isoetifolium had the fastest horizontal rhizome growth of species asexually colonising cleared plots (6.9 mm day−1). Halophila ovalis was the most successful sexual coloniser but was displaced by asexually colonising species. H. ovalis was the only species observed to produce fruits during the study. Small disturbances in the meadow led to long-term (>2 years) changes in community composition. This study demonstrated that succession in tropical seagrass communities was not a deterministic process. Variations in recovery observed for different tropical seagrass communities highlighted the importance of understanding life history characteristics of species within individual communities to effectively predict their response to disturbance. A reproductive strategy involving clonal growth and production of long-lived, locally dispersed seeds is suggested which may provide an evolutionary advantage to plants growing in tropical environments subject to temporally unpredictable major disturbances such as cyclones

Pheromone-mediated mass trapping and population diversion as strategies for suppressing Carpophilus spp. (Coleoptera: Nitidulidae) in Australian stone fruit orchards

1 Five experiments were conducted during 1995-99 in stone fruit orchards on the Central Coast and in inland New South Wales, Australia, on the use of synthetic aggregation pheromones and a coattractant to suppress populations of the ripening fruit pests Carpophilus spp. (Coleoptera: Nitidulidae). 2 Perimeter-based suppression traps baited with pheromone and coattractant placed at 3m intervals around small fruit blocks, caught large numbers of Carpophilus spp. Very small populations of Carpophilus spp. occurred within blocks, and fruit damage was minimal. 3 Carpophilus spp. populations in stone fruit blocks 15-370m from suppression traps were also small and non-damaging, indicating a large zone of pheromone attractivity. 4 Pheromone/coattractant-baited suppression traps appeared to divert Carpophilus spp. from nearby (130 m) ripening stone fruit. Ten metal drums containing decomposing fruit, baited with pheromone and treated with insecticide, attracted Carpophilus spp. and appeared to reduce populations and damage to ripening fruit at distances of 200-500 m. Populations and damage were significantly greater within 200m of the drums and may have been caused by ineffective poisoning or poor quality/overcrowding of fruit resources in the drums. 5 Suppression of Carpophilus spp. populations using synthetic aggregation pheromones and a coattractant appears to be a realistic management option in stone fruit orchards. Pheromone-mediated diversion of beetle populations from ripening fruit may be more practical than perimeter trapping, but more research is needed on the effective range of Carpophilus pheromones and the relative merits of trapping compared to attraction to insecticide-treated areas.

Sustaining productivity of a Vertosol at Warra, Queensland, with fertilisers, no-tillage or legumes. 8. Effect of duration of lucerne ley on soil nitrogen and water, wheat yield and protein.

Soil nitrogen (N) supply in the Vertosols of southern Queensland, Australia has steadily declined as a result of long-term cereal cropping without N fertiliser application or rotations with legumes. Nitrogen-fixing legumes such as lucerne may enhance soil N supply and therefore could be used in lucerne-wheat rotations. However, lucerne leys in this subtropical environment can create a soil moisture deficit, which may persist for a number of seasons. Therefore, we evaluated the effect of varying the duration of a lucerne ley (for up to 4 years) on soil N increase, N supply to wheat, soil water changes, wheat yields and wheat protein on a fertility-depleted Vertosol in a field experiment between 1989 and 1996 at Warra (26degrees 47'S, 150degrees53'E), southern Queensland. The experiment consisted of a wheat-wheat rotation, and 8 treatments of lucerne leys starting in 1989 (phase 1) or 1990 (phase 2) for 1,2,3 or 4 years duration, followed by wheat cropping. Lucerne DM yield and N yield increased with increasing duration of lucerne leys. Soil N increased over time following 2 years of lucerne but there was no further significant increase after 3 or 4 years of lucerne ley. Soil nitrate concentrations increased significantly with all lucerne leys and moved progressively downward in the soil profile from 1992 to 1995. Soil water, especially at 0.9-1.2 m depth, remained significantly lower for the next 3 years after the termination of the 4 year lucerne ley than under continuous wheat. No significant increase in wheat yields was observed from 1992 to 1995, irrespective of the lucerne ley. However, wheat grain protein concentrations were significantly higher under lucerne-wheat than under wheat wheat rotations for 3-5 years. The lucerne yield and soil water and nitrate-N concentrations were satisfactorily simulated with the APSIM model. Although significant N accretion occurred in the soil following lucerne leys, in drier seasons, recharge of the drier soil profile following long duration lucerne occurred after 3 years. Consequently, 3- and 4-year lucerne-wheat rotations resulted in more variable wheat yields than wheat-wheat rotations in this region. The remaining challenge in using lucerne-wheat rotations is balancing the N accretion benefits with plant-available water deficits, which are most likely to occur in the highly variable rainfall conditions of this region.

Phenology of Carpophilus spp. (Coleoptera: Nitidulidae)in stone fruit orchards as determined by pheromone trapping: Implications for prediction of crop damage

Traps baited with synthetic aggregation pheromone and fermenting bread dough were used to monitor seasonal incidence and abundance of the ripening fruit pests, Carpophilus hemipterus (L.), C. mutilatus Erichson and C. davidsoni Dobson in stone fruit orchards in the Leeton district of southern New South Wales during five seasons (1991-96). Adult beetles were trapped from September-May, but abundance varied considerably between years with the amount of rainfall in December-January having a major influence on population size and damage potential during the canning peach harvest (late February-March). Below average rainfall in December-January was associated with mean trap catches of < 10 beetles/trap/week in low dose pheromone traps during the harvest period in 1991/92 and 1993/94 and no reported damage to ripening fruit. Rainfall in December-January 1992/93 was more than double the average and mean trap catches ranged from 8-27 beetles/week during the harvest period with substantial damage to the peach crop. December-January rainfall was also above average in 1994/95 and 1995/96 and means of 50-300 beetles/trap/week were recorded in high dose pheromone traps during harvest periods. Carpophilus spp. caused economic damage to peach crops in both seasons. These data indicate that it may be possible to predict the likelihood of Carpophilus beetle damage to ripening stone fruit in inland areas of southern Australia, by routine pheromone-based monitoring of beetle populations and summer temperatures and rainfall.

Ruumiinkuvia! : Suomalainen performanssi- ja kehotaide 1980- ja1990-luvulla psykoanalyysin valossa

My PhD-thesis Body Images! Psychoanalytical Analysis of Finnish Performance and Body Art in the 1980s and 1990s considers Finnish performance and body art performed mainly by visual artists. In Part I, I chart the historical construction of performance art and its extension since the beginning of the 21st century. There are several wievs of the historical background of performance art. I introduce three different genealogies of performance art. One is Rose-Lee Goldberg s view. She connects performance art with the European avant-garde already at the beginning of the 20th century from futurists and dadaists to Russian avant-garde and the Bauhaus. I prefer to present performance art as contemporary art, which began to take shape in connection with visual arts in the 1950s and 1960s. The focus on the body is apparent in nearly all performance art. Nevertheless, throug the concept of body art I want to empasize the artist s body as the place of art. Body art (as part of performance art) functions as thematic and interpretive concept, which allows me to focus on performances where the questions of body image, narcissism, desire, language and pleasure are incorporated in particular intensive ways. In Part II, I explore the arrival of performance art in Finnish visual arts in the 1980s. I study the new generation s relation to earlier Finnish happenings (1960s) and performative actions in 1970 s. I briefly introduce performance groups of the 1980s art scene and consider their reception in media. The main focus is on the group Jack Helen Brut, in which I see many similarities to the so- called Theatre of Images. The goal of this part II is to provide historical context for the performance analysis that follows. In Part III, I develop the concept of body image which is my main theoretical term. The concept of body image is used according to Lacanian psychoanalytical theory, especially his considerations of mirror stages. My first mapping of body image, which I call imaginary body image, is based on Lacan s famous mirror stage article (1949). According to my reading, body image is narcistic and aggressive. The important concepts here are ego, imaginary, méconnaisance and alienation. In 1953 Lacan began to develop different version on mirror stage, in which he emphasized the primacy of symbolic dimension. It is not image, but language which constructs the foundations of body image. Central concepts in this chater are Other as language, ego-ideal, demand and desire. In the last chapter I connect the third version of the mirror stage to concepts of gaze, phantasy, real, jouissance and object a. In previous chapters I had considered body image in relation to ego. Now I explore it in relation to subject. In my reading the body image is fragile phenomen, which oscillates between yearning for coherence and phantasies of fragmented images. Part IV of the thesis begins with an introduction to the central concepts and debates in performace studies over the last few decades. Important concepts are presence, performativity and theatricality. The main substance of my thesis, however, is the performance analysis, which focuses on works by three Finnish artists and one Finnish group. The first analysis concerns the performance (1992) of Kimmo Schroderus. I discuss the relationship between narcissism and body art and the changes in demands projected on body images of men in recent decades in a Euro-American context. I also explore this performance in relation to the myth of Narcissus, which I reinterpret through Narcissus s aggression against his own body. The group Homo S is the main subject of the next analysis. I discuss the relationship between feminist art and performance art, especially in the United States in the 1960s and 1970s. Homo S is different from this early performance art because of its anarchism, humor and rejection of all ideals. Homo S characterizes its performance Body Body (1983) as liberating vulgar feminism . Sociality and performance of erotic relations between women are central in Body Body. Pia Lindman s performances are the subjects of my third analysis. I study three of her performances: Olen muoto (1993), 17 and in love (1994) and Arranged views (1995). I interpret these performances as efforts to disperse the imaginary and symbolic structures of the body image. She constructs the peculiar object a and phantasy space of her own. In the last analysis I move from questions of image and gaze to a study of language, sound and jouissance. I discuss at a general level the performance of orality and helplesness (Hilflosigkeit) in body art. The central elements in Pentti Otto Koskinen s performances are the ear, listening and receptive gestures and postions. Perseveraatio (1998) can be understood representing as submission to the super-ego s power, which compels one to enjoy. I examine particularly closely the performance Maissi on hyvää ei missään nimessä maissia (1995), which I interpret as the return of a baby s body image to the liminal site of choice: language or jouissance?

A new data source for fisheries resource assessment: genetic estimates of the effective number of spawners. Final Report to the Fisheries Research and Development Corporation.

The development of innovative methods of stock assessment is a priority for State and Commonwealth fisheries agencies. It is driven by the need to facilitate sustainable exploitation of naturally occurring fisheries resources for the current and future economic, social and environmental well being of Australia. This project was initiated in this context and took advantage of considerable recent achievements in genomics that are shaping our comprehension of the DNA of humans and animals. The basic idea behind this project was that genetic estimates of effective population size, which can be made from empirical measurements of genetic drift, were equivalent to estimates of the successful number of spawners that is an important parameter in process of fisheries stock assessment. The broad objectives of this study were to 1. Critically evaluate a variety of mathematical methods of calculating effective spawner numbers (Ne) by a. conducting comprehensive computer simulations, and by b. analysis of empirical data collected from the Moreton Bay population of tiger prawns (P. esculentus). 2. Lay the groundwork for the application of the technology in the northern prawn fishery (NPF). 3. Produce software for the calculation of Ne, and to make it widely available. The project pulled together a range of mathematical models for estimating current effective population size from diverse sources. Some of them had been recently implemented with the latest statistical methods (eg. Bayesian framework Berthier, Beaumont et al. 2002), while others had lower profiles (eg. Pudovkin, Zaykin et al. 1996; Rousset and Raymond 1995). Computer code and later software with a user-friendly interface (NeEstimator) was produced to implement the methods. This was used as a basis for simulation experiments to evaluate the performance of the methods with an individual-based model of a prawn population. Following the guidelines suggested by computer simulations, the tiger prawn population in Moreton Bay (south-east Queensland) was sampled for genetic analysis with eight microsatellite loci in three successive spring spawning seasons in 2001, 2002 and 2003. As predicted by the simulations, the estimates had non-infinite upper confidence limits, which is a major achievement for the application of the method to a naturally-occurring, short generation, highly fecund invertebrate species. The genetic estimate of the number of successful spawners was around 1000 individuals in two consecutive years. This contrasts with about 500,000 prawns participating in spawning. It is not possible to distinguish successful from non-successful spawners so we suggest a high level of protection for the entire spawning population. We interpret the difference in numbers between successful and non-successful spawners as a large variation in the number of offspring per family that survive – a large number of families have no surviving offspring, while a few have a large number. We explored various ways in which Ne can be useful in fisheries management. It can be a surrogate for spawning population size, assuming the ratio between Ne and spawning population size has been previously calculated for that species. Alternatively, it can be a surrogate for recruitment, again assuming that the ratio between Ne and recruitment has been previously determined. The number of species that can be analysed in this way, however, is likely to be small because of species-specific life history requirements that need to be satisfied for accuracy. The most universal approach would be to integrate Ne with spawning stock-recruitment models, so that these models are more accurate when applied to fisheries populations. A pathway to achieve this was established in this project, which we predict will significantly improve fisheries sustainability in the future. Regardless of the success of integrating Ne into spawning stock-recruitment models, Ne could be used as a fisheries monitoring tool. Declines in spawning stock size or increases in natural or harvest mortality would be reflected by a decline in Ne. This would be good for data-poor fisheries and provides fishery independent information, however, we suggest a species-by-species approach. Some species may be too numerous or experiencing too much migration for the method to work. During the project two important theoretical studies of the simultaneous estimation of effective population size and migration were published (Vitalis and Couvet 2001b; Wang and Whitlock 2003). These methods, combined with collection of preliminary genetic data from the tiger prawn population in southern Gulf of Carpentaria population and a computer simulation study that evaluated the effect of differing reproductive strategies on genetic estimates, suggest that this technology could make an important contribution to the stock assessment process in the northern prawn fishery (NPF). Advances in the genomics world are rapid and already a cheaper, more reliable substitute for microsatellite loci in this technology is available. Digital data from single nucleotide polymorphisms (SNPs) are likely to super cede ‘analogue’ microsatellite data, making it cheaper and easier to apply the method to species with large population sizes.

Does a twin pregnancy have a greater impact on physical and emotional well-being than a singleton pregnancy?

A prospective, population-based study was conducted to assess the impact of twin pregnancy on a woman's physical and emotional well-being. It compared women's reports of their general health, experience of a range of specific symptoms, and emotional well-being during pregnancy using the Edinburgh Postnatal Depression Scale. The subjects were 147 women expecting twins and 11,061 women expecting a single child who completed questionnaires at both 20 and 32 weeks’gestation as part of the Avon Longitudinal Study of Pregnancy and Childhood. Results suggested that women expecting twins experienced poorer physical well-being but not poorer emotional well-being than those expecting a single child, even though a significant association between poor health and emotional well-being was found for the population as a whole. It was suggested that the transitory nature of a twin pregnancy, the “special’ status of a twin pregnancy, greater social support, and modified expectations about health may buffer the effects of poor physical health on emotional well-being in a twin pregnancy. The findings should alert those who care for women expecting twins to the greater physical stress these women may feel.

"En plan för jämställdhet borde kanske utarbetas, men förekommer det ett behov?" : En kartläggning av 26 svenskspråkiga kommuners främjande av jämställdhet

Jämställdhetslagen från 1995 kräver att både myndigheter och arbetsgivare med aktiva och målinriktade åtgärder främjar jämställdheten, och denna pro gradu-avhandling undersöker närmare hur denna lag implementerats i de finlandssvenska kommunerna (kommuner med majoritetsspråk svenska) under en 10årsperiod. I kommunerna jobbar 80% kvinnor, och 38% av alla kvinnliga arbetstagare hittas i arbeten inom den offentliga sektorn. Kommunens skyldighet att trygga dessa kvinnors lika villkor inom kommunorganisationen ingår både som en del i arbetsgivaransvaret, men även som del i statens demokratiska utövande genom myndighetsansvaret. De tre planer som ingår i mitt material innehåller en kartläggning av jämställdhetsområdet i olika omfattning, definierade mål och åtgärder och ingen av planerna har följts upp efter att de godkänts. Planerna varierar både i utformning och omfattning men också i ansvarsspecificering och åtgärdernas konkretisering, vilken ger en varierande kvalitet och därmed även varierande förutsättning att genomdrivas och därmed uppfylla lagens ålägganden. Två av kommunerna har eller har haft en jämställdhetskommitté. I de 26 inkomna svarsformulär görs en närläsning av hur begreppet jämställdhet används och hur jämställdhetslagen tolkas och orsakerna till frånvaron av jämställdhetsåtgärder. På frågan om varför jämställdhetsarbetet inte genomförts helt eller delvis utkristalliserade sig sex olika argumentationsteman: 1. Myten om den jämställda kommunen, innebär en hänvisning till att det inte förekommit några problem med jämställdheten. 2. Den naturligt integrerade jämställdheten, är kommunens policy och sker utan planer, men en liten kritik av problematiken med frånvaron av planer framförs av några kommuner. 3. Könens komplettering, utgår jämställdhetsbegreppet ifrån i några kommuner. 4. Den matematiska jämställdheten, är argument där man genom hänvisningar till kvinnor på olika högre positioner visar på att jämställdheten är uppnådd. 5.En fråga om resurser, används som ett argument till jämställdhetsarbetets frånvaro i kommunen. 6. Avsaknad av intresse, hos personalen och allmänheten är ett annat argument för ogenomförda jämställdhetsåtgärder. Det framkommer tydligt i materialet att kommunerna anser sig följa jämställdhetslagen, samtidigt som det blir tydligt att det råder en oklarhet om vad jämställdhetslagen från 1995 egentligen innehåller. En tydlig sammanblandning mellan den lagstadgade kvoteringen och skyldigheten att aktivt främja jämställdhet träder fram i materialet. Det ofullständiga jämställdhetsarbetet strandar på olika punkter, men en avgörande anser punkt är oförståelsen inför begreppet jämställdhet och därmed också lagens syfte och innehåll. Avhandlingens slutsats är att frånvaron av en könsmaktanalys försvårar förståelsen av ojämställdhetens komplexhet, dvs. dess orsaker, mångskiftande funktion och olika uttryck i organisationens strukturer och i de handlande aktörerna.

Ritarit ja samurait : Kaksi soturiperinnettä läntisissä historiallisissa vertailuissa

Soturit olivat keskeinen sosiaalinen ryhmä keskiajan läntisessä Euroopassa ja Meiji-kautta (1868-1912) edeltäneessä Japanissa. Japanin avauduttua 1800-luvun puolivaiheilla maan historiaa alettiin kirjoittaa eurooppalaisen mallin mukaan, ja soturiperinteiden rinnastaminen ja vertailu yleistyivät. Vertailun taustalla vaikuttivat käsitykset alueiden samankaltaisesta feodaalisesta historiasta. Feodalismi on säilynyt keskeisenä teemana vertailuissa ja Japanin-tutkimuksessa, vaikka keskustelu siitä onkin Euroopan keskiajantutkimuksessa pitkälti hiipunut. Myös Japanin-tutkimuksessa on viime aikoina alettu esittää kritiikkiä feodalismi-termin käyttöä, rinnastuksia ja jopa pelkkää Euroopan historiaan vertaamistakin kohtaan. Feodalismin ohella muita keskeisiä vertailuteemoja ovat Japanin modernisoituminen ja sodankäynnin teknologia. Ensimmäiset vertailut olivat etupäässä yksittäisten joskus hyvin ylimalkaisten rinnastusten hakemista. Myös systemaattisia sivilisaatiohistoriallisia vertailuja alettiin tehdä jo varhain. Japanin-tutkimuksen ensisijaiseksi vertailukohteeksi ovat kuitenkin nousseet Euroopan historian sijaan teoriat feodalismista. Tarkastelu keskittyy nykyisin lähinnä eurooppalaisten termien käyttökelpoisuuteen Japanin historiasta kirjoitettaessa. Japanin modernisoitumista käsittelevät vertailut sivuavat keskusteluita feodalismista, mutta sotureiden rooli jää niissä usein hyvin vähäiseksi. Sodankäynnin teknologiaan keskittyvät vertailut ovat ilmiönä varsin tuore, sillä japanilaisen ja eurooppalaisen sodankäynnin pääteknologiat ovat olleet ilmeisen erilaisia lukuunottamatta 1500-luvun jälkipuoliskoa ja 1600-luvun alkua sekä nykyaikaa. Uuden ajan alun Euroopan ja saman ajan Japanin sotateknologiset yhtäläisyydet rajoittuvat jalkaväen tuliaseiden käyttöönoton mukanaan tuomiin muutoksiin maasodankäynnissä ja linnoittamiseen. Merisodankäynnin ja tykistön kehitys oli alueilla erilaista. Ritareiden ja samuraiden historioissa vaikuttavat edellä mainitun varhaisten tuliaseiden aikakauden rinnalla yhtäläisimmiltä kehityskuluilta niin sanotut varhais- ja täysfeodaaliset kaudet. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan Euroopan karolinkivaltakunnan aikaa suhteessa Kamakura-bakufuun (1185-1333) Japanissa. Jälkimmäisellä viitataan puolestaan ensimmäisen vuosituhannen vaihteen tienoille ajoittuvasta murroksesta noin 1300-1400-luvulle ulottuvaan ajanjaksoon Euroopassa ja sisällissotien kauteen 1300-luvun lopulta 1600-luvun alkuun Japanissa. Soturiperinteiden historioissa lähimmin toisiaan vastaavat feodaaliset piirteet ovat sotureiden yhteiskunnallinen asema ja heidän arvomaailmansa. Ilmeisin ongelma Euroopan ja Japanin vertailemisessa on se, että Eurooppa on laajempi ja historialtaan monimuotoisempi kuin Japani. Kuitenkaan tätä mittakaavaongelmaa eikä muitakaan metodologisia kysymyksiä ole vertailuissa juurikaan pohdittu. Osasyynä tähän lienee se, että muutamaa poikkeusta lukuunottamatta vertailijoiden asiantuntemus on keskittynyt vain toisen soturiperinteen historiaan. Sotureiden historiat tarjoavat antoisan vertailuparin. Suurista yhtäläisyyksistä huolimatta ritareita ja samuraita ei tulisi summittaisesti samaistaa toisiinsa, vaan rinnastettaessa tulisi mieluummin käyttää yleisempää soturin käsitettä. Avainsanat: Bushi, feodalismi, Eurooppa - sotahistoria, Japani - historia, ritarit, samurait, soturit

Fernando Pessoan ortonyymi ja heteronyymit modernistis-romanttisena myyttinä

Tutkimuksessani selvitän portugalilaisrunoilija Fernando Pessoan (1888-1935) heteronyymejä ja ortonyymiä modernistis-romanttisena myyttinä. Myytin piirteet paljastuivat Pessoan omia kirjoituksia ja runoja tutkimalla ja käyttämällä apuna Pessoa-tutkimusta. Tutkimusaineistonani ovat Pessoa-ortonyymin Mensagem-runoelma ja ”Autopsykografia”-runo, Álvaro de Campoksen vuonna 1917 Portugal Futurista –lehdessä julkaistu ”Ultimatum”-runomanifesti, Alberto Caeiron ”Guardador de Rebanhos”-runosikermä sekä Ricardo Reisin ”Oodit”-kokonaisuuteen kuuluvat runot: n:ro 59 ”Acima da verdade estão os deuses” (”Totuuden yläpuolella ovat jumalat”, 1914), n:ro 66 ”Olho os campos, Neera” (”Katson peltoja, Neera”, 1917), n:ro 181 ”Amo o que vejo” (”Rakastan sitä mitä näen”, 1934), n:ro 175 ”Estas só. Ninguem o sabe.” (”Olet yksin. Kukaan ei tiedä sitä”, 1933). Tutkimuksessani romanttisen runouden keskeisinä piirteinä pidetään uskoa taiteilijaneroon (geniukseen), mimeettiseen illuusioon (taide tavoittelee ulkoisen todellisuuden toisintamista mahdollisimman autenttisena) ja tekijän ja kokijan eli subjektin ja objektin erottamiseen toisistaan. Käsitänkin modernin runon tutkimuksessani hylänneen monia entisiä käsityksiä ja vastakkainasetteluja muun muassa tekijän ja ulkopuolisen maailman, mielen ja kielen välillä. Näitä moderneja ”rikkomuksia” identifioin ja määrittelen Pessoan heteronyymien runoudessa. Tutkimukseni apukäsitteitä ovat vilpittömyys ja autenttisuus, jotka kuvaavat runoilijan suhdetta itseensä ja muihin ja joita on pohtinut mm. Lionel Trilling teoksessaan Sincerity and authencity. Romanttisessa runoudessa suhde yhteisöön muodostui ensisijaisesti suhteessa omaan itseen, yhtenäiseen minuuteen nojaavan vilpittömyyden kautta, modernissa runoudessa hajanaisuutta ja yksilön suhdetta myös yhteisöön korostavan autenttisuuden avulla. Tutkimuksessani havaitsin, että Pessoa on jo tuotantonsa alusta lähtien kehittänyt tietoisesti modernistis-romanttista myyttiä – päätelmää tukivat niin Pessoan omat kirjoitukset kuin runoanalyysini. Pessoa ennusti ensimmäisen kerran romanttiseen nerotaiteilijaan vertautuvaa ”supra-Camõesia” ”A nova poesia Portuguesa Sociologicamente considerada” –esseessään vuonna 1912. Campoksen ”Ultimatum”-manifestissa puhuja uskoi muutaman useita kymmeniä persoonallisuuksia hallitsevan ”Synteesi-Ihmisen” tai ”supra-Camõesin” ilmestymiseen. ”Synteesi-Ihmisen” oli määrä palauttaa kukoistukseensa lamaantuneessa tilassa ollut Portugalin kirjallisuus uuteen kukoistukseensa. Eräänlaisen perustan koko myytille loi vuotta ennen Pessoan kuolemaa julkaistu Mensagem (suom. Viesti), jossa runoilija esittää saudosistisen ja sebastianistisen perustan. Teixeira de Pascoaesin kehittämä saudosismi näkyy Mensagemissa uskona Portugalin valtion perustajien ja laajentajien – löytöretkeilijöiden – edustamaan voittoisaan lusofoniseen mentaliteettiin, jonka Pessoa asettaa niin kansakunnan, runoilijan kuin ihmisen ihanteeksi. Toinen Mensagemissa esiintyvä myytin rakennusaine on sebastianismi eli usko kuningas Sebastianin (1554-1578) paluuseen. ”Synteesi-Ihminen”/”supra-Camões” oli reinkarnoitunut Sebastian, jonka piti palauttaa kansa ja kulttuuri kukoistukseensa lusofonisen valloittajamentaliteetin avulla. ”Autopsykografia”-runossaan Pessoa esittää puolestaan runoilijaa koskevan modernin poetiikan ongelmineen: esittävyyteen perustuva taide etäännyttää kokijan – taiteilijan – aina väistämättä ensimmäisestä, spontaanista ja luonnollisesta kokemuksesta ja tekee hänestä teeskentelijän ja simulakrumien (Baudrillard), toisen tason merkityksen tuottajan. ”Autopsykografian” moderni poetiikka koskee myös lukijaa, joka ei tavoita runoilijan välittämää merkitystä vaan kolmannen tason merkityksen. ”Autopsykografian” runous- ja ihmiskäsitys on moderni: runoilija on ammattimainen teeskentelijä, lähtökohtaisesti vilpillinen ja epäautenttinen. Pessoa ja Campos edustavat Pessoan objektiivisia heteronyymejä ja myytin modernia puolta. Pessoan subjektiiviset heteronyymit Reis ja Caeiro täydentävät objektiviisia, modernin ihmisen ahdistusta ja levottomuutta ilmaisseita Pessoaa ja Camposta ollen luonteeltaan romanttisia vilpittömyyden kannattajia. Caeiro arvosti näköaistia yli muiden aistien. Hänen tavoitteenaan oli katsoa aina kuin ensimmäistä kertaa, spontaanisti ja välittömästi kuin lapsi. Reis puolestaan korosti harmoniaa jumalten, ihmisten ja luonnon välillä ja uskoi kohtuullisiin aistinautintoihin. Molemmat muodostivat Pessoan myytin romanttisen puolen yhteisessä halussaan hylätä sosiaaliset roolit ja opetukset ja palata kohti yksilöllistä minää. Vilpittömyys ja autenttisuus ovat Caeiron ja Reisin ohjeita runoilijalle ja ihmiselle. Objektiiviset ja subjektiiviset heteronyymit yhdessä muodostavat modernistis-romanttisen myytin, joka kokonaisuudessaan on looginen: objektiiviset heteronyymit esittivät teeskentelyn, vilpillisyyden ja moderniuden ongelmat; subjektiiviset tarjosivat ratkaisua niihin, poisopettelua sosiaalisista rooleista ja rohkeutta mennä kohti omaa yksilöllistä minuutta.

Lumometsän syli : Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923

Lumometsän syli, Anni Swanin satusymbolismi 1896-1923 on suomenkielisen satukirjallisuuden poetiikkaa ja 1900-luvun alun modernia naiseutta selvittävä feministiseen tutkimustraditioon liittyvä tutkimus. Sen kohteena ovat lasten- ja nuortenkirjailija Anni Swanin (1875-1958) satukokoelmat vuosilta 1901-1923 ja Uusi Suometar -lehden sadunomaiset novellit vuosilta 1896-1904. Tutkimus tuo uutta tietoa lastenkirjallisuuden osalta 1900-luvun alun modernin ihmisen problematiikasta. Se sisältää naissubjektin kehityskaaren ja sisäisen kasvun kohti naistaiteilijuutta. Yksityiskohtaisen tarkastelun kohteina ovat sadut Veli ja sisar (1917), Ihmekukka (1905), Marjaanan helmikruunu (1912), Aaltojen salaisuus (1901), Jääkukka (1905), Tyttö ja kuolema (1917), Merenkuningatar ja hänen poikansa (1905), Lumolinna (1905) ja Tarina Kultasirkasta (1901). Tutkimuksessa tarkastellaan Swanin satujen poeettista kieltä ja naiseuden tematiikkaa ranskalaisen postmodernin ajan feministisen viitekehyksen valossa. Siinä keskeisiä ovat Julia Kristevan psykoanalyyttispohjaiset näkemykset ja Hélène Cixous´n sekä Luce Irigarayn ajatukset feminiinisestä kirjoituksesta. Sadut kontekstualisoidaan ajankohdan symbolistiseen taidevirtaukseen ja Suomen taiteen kultakauteen. Satuja tulkitaan naiskirjailijan lajina ja erityisenä naisen metaforisen ilmaisun muotona. Satujen feministinen lukutapa purkaa perinteisiä lukemiskonventioita ja merkitsee satutekstin lukemista "toisin". Se avaa varhaista modernia naiseutta ja sille ominaista naisen ilmaisukielen erityisyyttä sekä mykkää ei-kielellistä, melankolian ilmaisua. Tutkimus tuo esiin uudenlaisen naiskirjailijan aistimusvoimaisen kielen. Swanin satusymbolismi on luonnon kauneuden synesteettista ja aistimusvoimaista kerrontaa, jolle on luonteenomaista aistiestetiikka, metaforisuus, metonymisyys ja metamorfoosit. Swan vahvistaa osaltaan naisen sankaruutta, omaa ilmaisukieltä ja ääntä. Tuloksena paljastuu satuperinteeseen verrattuna uudenlaisia tyttöyden, äitiyden, naistaiteilijuuden ja perheen malleja ja niiden representaatioita. Satumallit osoittautuvat aikanaan moderneiksi tyttösankareiksi, osin ambivalenteiksi uudenlaista naiseutta ja suhteessa oloa heijastaviksi ja ovat siten varhaisia feministisen sadun tunnusmerkkejä. Tutkimus selvittää, miten Swan rakentaa omaperäisen satusymboliikan. Satumetsä on luonnonkauniin suomalaismetsän symbolinen mielenmaisema ja samanaikaisesti sadun myyttis-symbolinen topos. Swanin luontokäsitys sisältää luonnonsuojelun ja varhaisen ekokriittisen näkemyksen. Tutkimus osoittaa Swanin satujen kytkeytyvän 1900-luvun alun modernismiin ja Suomen taiteen kultakauteen. Swan on suomenkielisen symbolistisen taidesadun kehittäjä ja feministisen sadun aloittaja.

Concordant molecular and phenotypic data delineate new taxonomy and conservation priorities for the endangered mountain yellow-legged frog

The mountain yellow-legged frog Rana muscosa sensu lato, once abundant in the Sierra Nevada of California and Nevada, and the disjunct Transverse Ranges of southern California, has declined precipitously throughout its range, even though most of its habitat is protected. The species is now extinct in Nevada and reduced to tiny remnants in southern California, where as a distinct population segment, it is classified as Endangered. Introduced predators (trout), air pollution and an infectious disease (chytridiomycosis) threaten remaining populations. A Bayesian analysis of 1901 base pairs of mitochondrial DNA confirms the presence of two deeply divergent clades that come into near contact in the Sierra Nevada. Morphological studies of museum specimens and analysis of acoustic data show that the two major mtDNA clades are readily differentiated phenotypically. Accordingly, we recognize two species, Rana sierrae, in the northern and central Sierra Nevada, and R. muscosa, in the southern Sierra Nevada and southern California. Existing data indicate no range overlap. These results have important implications for the conservation of these two species as they illuminate a profound mismatch between the current delineation of the distinct population segments (southern California vs. Sierra Nevada) and actual species boundaries. For example, our study finds that remnant populations of R. muscosa exist in both the southern Sierra Nevada and the mountains of southern California, which may broaden options for management. In addition, despite the fact that only the southern California populations are listed as Endangered, surveys conducted since 1995 at 225 historic (1899-1994) localities from museum collections show that 93.3% (n=146) of R. sierrae populations and 95.2% (n=79) of R. muscosa populations are extinct. Evidence presented here underscores the need for revision of protected population status to include both species throughout their ranges.

Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjutut tekstilajina

Tutkielma käsittelee Suomen Kuvalehden Hän-henkilöjuttuja tekstilajina. Lehti on itse nimennyt sarjan, mikä tukee ajatusta omasta tekstilajista. Marraskuusta 1989 lähtien Suomen Kuvalehdessä on ilmestynyt viikottain kahden aukeaman henkilöjuttu, jonka tekstin määrä ja jaottelu, otsikointi, taitto ja kuvitus ovat pysyneet lähes samana vuosien ajan. Jutut ovat pääosin tunnettujen suomalaisten haastatteluja. Hän-henkilöjutut ovat instituutio Suomen aikakauslehdistössä. Hän-henkilöjuttuja tarkastellaan tekstintutkimuksen keinoin. Teoreettisena viitekehyksenä on tekstilaji- eli genreteoria. Keskeiset teorialähteet ovat Swales (1990) ja Bhatia (1993). Työn aluksi Hän-henkilöjutut kontekstualisoidaan, mikä on olennaista tekstilajin tutkimisessa. Johdatuksessa perehdytään niin Hän-juttujen historiaan, Suomen Kuvalehden toimituksen näkemyksiin kuin journalistiikan oppikirjojen ohjeisiinkin. Hän-juttuja on ilmestynyt yli 700. Tutkimusaineisto rajataan pääosin vuoden 2003 juttuihin, mutta sarjan historiaa kerratessa juttuja tarkastellaan laajemmalti. Hän-logo, yhtenäiset otsikot ja tekstin asettelu ovat huomattavia tekstilajin määrittäjiä. Ne tekevät sarjaan toistuvuuden, jota vahvistetaan visuaalisesti. Hän-henkilöjuttujen valokuvia tarkastellaan Kressin ja van Leeuwenin visuaalisen kieliopin (1996) avulla. Kuvien säännönmukaisuus näkyy muun muassa niin, että vuoden 2003 Hän-juttujen kuvissa henkilö on useimmiten sijoitettu kuvan keskelle, ja tämä katsoo lähes poikkeuksetta suoraan kohti. Lisäksi henkilö on pienessä kuvassa rajattu tiukemmin kuin jutun pääkuvassa, joka täyttää 2/3 jutun ensimmäisestä aukeamasta. Kertojan havaittavuus tekstissä on omalaatuista Hän-henkilöjutuissa. Aihetta tarkastellaan käymällä tarkasti läpi yhden Hän-jutun koko kerronta. Taustalla on kirjallisuustieteen narratologian näkemys fyysisen tekijän ja kertojan eriävyydestä. Hän-henkilöjutussa Maskun Kalustetalon toimitusjohtajasta Toivo Sukarista (Suomen Kuvalehti 39/2003) havaitaan, että kertoja on jatkuvasti läsnä. Ainoastaan havaittavuuden aste vaihtelee. Kertoja esittää kysymyksiä, hän käskee lukijaa, huudahtaa, havainnoi kohdehenkilöä ja tapahtumaympäristöä, ottaa kantaa, esittää yhteenvetoja ja käyttää nimeämisen valtaa. Tuloksia kertojan havaittavuudesta testataan 15:een Hän-henkilöjuttuun. Niistä 12 on vuodelta 2003, lisäksi mukana on yksi juttu vuodelta 1990, 1995 ja 2000. Jutuista hahmotetaan tekstilajin kertojaa, joksi kirjallisuustieteen sisäistekijää kutsun. Tekstilajin kertojan rajoitukset ovat väljät, mutta havaittavuus näyttää olevan sidoksissa käsiteltävän henkilön tunnettuuteen. Mitä tunnetumpi henkilö, sitä enemmän kertoja voi tekstissä näyttäytyä. Lopuksi kartoitetaan Hän-henkilöjuttujen aloituksia. Niissä hahmottuu päätyyppejä, kuten tapahtuma-aloitus, havaintoaloitus ja referointialoitus, mutta tarkkarajaista luokittelua niistä ei voi tehdä. Osaksi sen perusteella voidaan väittää, että Hän-henkilöjutuilla ei ole kaavaa. Avainsanat: tekstintutkimus, tekstilaji, genre, henkilöjuttu, haastattelu, kertoja, sisäistekijä, aloitukset