”Täytyy miettii koko elämä ihan uudestaan” – Nuorten mielenterveyskuntoutujien kokemukset mielenterveyskuntoutuksen onnistumiseen vaikuttavista tekijöistä

Pro gradu- tutkielmassa on tarkasteltu nuorten 20–45-vuotiaiden mielenterveyskuntoutujien henkilökohtaisia kokemuksia mielenterveyskuntoutuksen onnistumiseen positiivisesti ja negatiivisesti vaikuttaneista tekijöistä. Tutkielma tuo esiin mielenterveyskuntoutuksen onnistumiseen vaikuttavien tekijöiden monipuolisuuden, ja erityisesti muiden kuin lääkinnällisten kuntoutustoimien roolin kuntoutumisen edistymisessä. Tutkielmassa on tarkasteltu suomalaisen yhteiskunnan tarjoaman kuntoutusjärjestelmän toimivuutta sekä sen ongelmia. Tutkielman teoreettiset lähtökohdat pohjaavat hulluuden, mielenterveyden ja – sairauden sekä mielenterveyskuntoutuksen historian ja nykypäivän sosiologiseen tarkasteluun. Tutkielmassa mielenterveysongelmat mielletään sosiaalisiksi konstruktioiksi, joiden määrittely ja ylläpitäminen tapahtuvat yhteiskunnallisissa käytännöissä ja suhteissa kielen, tiedon ja vallan avulla. Mielenterveyden ongelmien tarkastelu perustuu tutkielmassa sosiologian antipsykiatristen tutkijoiden näkemyksiin hulluudesta ja mielisairaudesta sosiaalisesti rakentuneina kontrollin keinoina ja sosiaalisen leimaamisen ja moraalisen tuomitsemisen välineinä. Pro gradu- tutkielma on toteutettu laadullisin tutkimusmenetelmin. Tutkielman aineistona on yhdeksän nuoren mielenterveyskuntoutujan teemahaastattelua, ja aineiston analyysi on toteutettu temaattisella verkostoanalyysilla. Mielenterveyskuntoutuksen onnistumiseen vaikuttivat tutkielmaan osallistuneiden mielenterveyskuntoutujien kokemusten perusteella positiiviset ja negatiiviset kokemukset perusterveydenhuollon ja psykiatrisen sairaanhoidon palveluista sekä lääkehoidosta. Psykoterapia, vertaistuki, läheisten tuki, opiskelu ja työnteko edistivät kuntoutumista terveydenhuollon ulkopuolella. Yksilön oma aktiivisuus kuntoutuksessa, omien voimavarojen ja niiden rajojen tunnistaminen sekä sairauteen suhtautuminen vaikuttivat mielenterveyskuntoutuksen edistymiseen. Tutkielma tuo esiin yhteiskunnan palvelujärjestelmien toimimattomuuden tarkasteltaessa perusterveydenhuollon palveluita, hoitoon pääsyä, rahallisten tukien saantia sekä kouluttautumiselle ja työn teolle asetettuja säännöksiä mielenterveyskuntoutujien näkökulmasta. Rakenteellisen joustamattomuuden purkaminen, mielenterveysongelmien leimaavuuden poistaminen, sosiaalisten kuntoutusmuotojen lisääminen ja psykiatriseen avohoitoon panostaminen auttaisivat tutkielman löydösten perusteella toimivamman mielenterveyspalvelujärjestelmän rakentamista.

Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.

Ekaluokkalaisen vanhemmaksi. Vanhempien kokemuksia yhteistyöstä ensimmäisen luokan opettajan kanssa.

Tutkimuksessa selvitettiin vanhempien kokemuksia kodin ja koulun yhteistyöstä lapsen ensimmäisen lukukauden päättyessä. Tutkimusjoukkona oli 11 vanhempaa, jotka olivat osallistuneet vuotta aiemmin esiopetuskyselyyn osana suurempaa tutkimusjoukkoa (N=61). Vanhempien yhteistyökokemuksia tarkasteltiin monimenetelmäisesti. Yhteistyökokemuksia mitattiin ja verrattiin esikouluyhteistyön tuloksiin sekä selvitettiin, millä vanhemmat selittivät yhteistyökokemuksiaan. Taustana kokemuksille selvitettiin yhteistyöasenteita ja yhteistyölle annettuja merkityksiä. Lisäksi tarkasteltiin kohtaamisia vanhempainilloissa ja -varteissa yhteistyön kontekstina. Tutkimuksessa selvisi, että vanhemmat pitivät yhteistyötä tärkeänä ja suhtautuivat siihen myönteisesti. Käsitykset opettajan asenteesta yhteistyöhön olivat positiivisia. Kohtaamiset opettajan kanssa koettiin hyödyllisiksi, ja ne palvelivat yhteistyölle asetettuja tarpeita, kuten tiedonsaantia ja lapsen oppimisen tukemista. Vanhemmat olivat pääosin hyvin tyytyväisiä yhteistyöhön opettajan kanssa. Yhteistyökokemuksia selitettiin opettajaan, vanhempiin ja heidän väliseensä vuorovaikutukseen sekä lapseen ja luokkaympäristöön liittyvillä tekijöillä. Tutkimuksessa selvisi, että lapsen yksilöllinen huomioiminen on keskeinen yhteistyökokemuksiin vaikuttava tekijä. Lapsen haasteet voivat heijastua vanhemman kokemuksiin negatiivisesti, mikäli lapsen tuen ja eriyttämisen tarpeisiin ei vastata eikä vanhempi koe tulevansa kuulluksi. Lapsen tuen tarpeen laatu ja luokkaympäristö olivat keskeisiä tekijöitä lapsen tarpeiden toteutumiselle ja opettajan mahdollisuuksille huomioida yksilölliset tarpeet. Tutkimus osoitti, että näkemysten erotessa paljastuu suhteen asymmetria; yhteistyötä tehdään koulun ehdoilla. Käsitykset opettajan ja vanhemman rooleista eivät ole muuttuneet. Johtopäätöksenä tuloksista todetaan, että opetuksen eriyttäminen on tärkeää sekä lapsen että yhteistyön kannalta. Opetuksen resursseihin ja ryhmäkokoihin on syytä kiinnittää huomiota, jotta opettajilla on aidosti mahdollisuus vastata lasten yksilöllisiin tarpeisiin. Tämä on erityisen tärkeää alkuopetuksessa, jossa oppilas muodostaa käsitystä itsestään oppijana. Onnistuneella siirtymällä on keskeinen merkitys sekä lapsen tulevalle koulupolulle että kodin ja koulun yhteistyölle myös jatkossa.

Italia ja italialaisuus Apu-, Seura- ja Me Naiset -lehdissä 1955–1965

Tarkastelen tutkielmassani aikakauslehtien tuottamia käsityksiä Italiasta ja italialaisuudesta 1955–1965. Päälähteinä käyttämäni Apu- Seura ja Me Naiset -lehdet kuuluivat tutkimusajankohtana suosituimpiin perheille suunnattuihin yleisaikakauslehtiin, joten niiden artikkeleissaan tuottamat kuvat saavuttivat laajan lukijakunnan. Tutkimuksen kohteena olevissa lehdissä Italia-aiheinen kirjoittelu alkoi selvästi lisääntyä 1950-luvun puolivälissä, ja Italiaa ja italialaisuutta koskevien artikkelien määrät olivat tutkimusajankohtana suurempia myös suhteessa lehtien muita Euroopan maita, kuten esimerkiksi Ranskaa, Saksan liittotasavaltaa tai Espanjaa käsittelevien artikkelien määriin. Lehtien artikkelien sisältöjä ja tekstien diskursseja analysoimalla esiin nousi useita erilaisia Italiaa ja italialaisuutta koskevia käsityksiä. Italia nähtiin lehdissä haluttuna matkakohteena, jonne kerran elämässä tehtävä unelmien lomamatka voisi suuntautua ajankohtana, jolloin vielä harvalla suomalaisella oli taloudellisia mahdollisuuksia matkustaa ulkomaille. Lehdet tuottivat Italiasta kuvaa myös ylellisen elämän maana, jossa menestyvä elokuvateollisuus tuotti elokuvien ohella upeita, maailmanmaineeseen nousseita naispuolisia elokuvatähtiä ja rappeutunut yläluokka vietti paheellista elämää Rooman Via Venetolla. Italian muotiteollisuuden nousu kansainvälisessä muotimaailmassa varteenotettavaksi toimijaksi sai lehdet tuottamaan Italiasta kuvaa muodin huippumaana, jonka ylelliset tuotteet olivat kalleutensa vuoksi lehtien lukijoiden ulottumattomissa. Arjessaan elävät italialaiset ihmiset kuvattiin lehdissä monenlaisten stereotypioiden valossa, ja italialaisten elämää kuvattiin perhekeskeiseksi ja uskonnollisuuden sävyttämäksi. Italiasta tuotettiin lukijoille kuvaa kahtiajakautuneena yhteiskuntana, jonka köyhyydestä ja työttömyydestä kärsivässä korruptoituneessa eteläosassa järjestäytynyt rikollisuus mafian johdolla oli ottanut huolehtiakseen valtiovallalle kuuluvia tehtäviä omien lakiensa mukaan. Toisaalta tutkimusajankohtana maan pohjoisosassa tapahtuneen suuren talouskasvun myötä lehdissä tuotettiin lukijoille kuvaa Italiasta vaurastuvana teollisuuden huippumaana, jossa suunnittelu ja ammatillinen osaaminen olivat korkeatasoisia. Tutkimuksen kohteena olevien lehtien tuottamat käsitykset Italiasta ja italialaisuudesta eivät merkittävästi eronneet toisistaan; ainoastaan muotia käsittelevien aiheiden osalta Me Naiset -lehden suhtautuminen oli muita asiallisempaa.

Yhteistä turvallisuutta rakentaen : poliisi- ja upseeriprofessioiden yhteiskehittelyn mahdollisuuksista

Poliisin rakenneuudistus Pora III ja Puolustusvoimauudistus 2011–2015 ovat olleet viime vuosien esimerkkejä julkisen sektorin työn tehostamisen vaatimuksista. Sekä Puolustusvoimilla että poliisilla, kahdella turvallisuusalan viranomaistaholla, on lakisääteiset tehtävänsä, jotka tulee työn tehostamisen vaatimuksista huolimatta suorittaa. Turvallisuusala yksityistyy vauhdilla, ja keskustelua käydään siitä, mitä tehtäviä viranomainen hoitaa itse, mitä annetaan kaupallisen toimijan tai järjestöjen hoidettavaksi ja mistä kansalainen vastaa itse jatkossa. Resurssi- ja tehostamisvaatimuksia mietittäessä nousee esille upseereiden kohdalla koko maan puolustus ja turvaaminen. Kyetäänkö tämän tehtävän täyttämiseen mahdollisessa sotatilanteessa enää nykyisellä tai mahdollisesti vähenevällä resursoinnilla? Poliisitoimen osalta vasteajat eri puolilla Suomea puhuttavat, samoin se, miten tehtäviä priorisoidaan hoidettavaksi. Saavatko kansalaiset enää perusoikeuksiinsa kuuluvaa arjen turvallisuutta, jonka vielä tänä päivänä katsotaan kuuluvan valtion perustehtäviin? Viranomaisten pitäisi tutkimukseen valittujen aineistojen sekä lakien perusteella hoitaa tehtävänsä laadukkaasti ja tasa-arvoisesti kaikkialla Suomessa. Nykyiset sisäistä ja ulkoista turvallisuutta käsittelevät asiakirjat, esimerkiksi strategiat, puhuvat laajasta turvallisuuskäsityksestä, sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden rajojen hämärtymisestä globalisoitumisen seurauksena ja lisääntyvästä poikkihallinnollisesta yhteistyöstä toimintaa ohjaavana ajattelumallina. Viranomaisyhteisyötä tulisi lisätä osana normaalia toimintaa, samoin yhteistyötä järjestöjen, elinkeinoelämän ja jokaisen kansalaisen kanssa. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteossa (2013) peräänkuulutetaan uusia, innovatiivisia tapoja hoitaa sekä valtion että kuntien tehtäviä. Yhteisen toiminnan kohteen eli laajan turvallisuuskäsityksen viitekehyksessä on mahdollisuus pohtia uudenlaista turvallisuusalan viranomaisyhteistyötä, eli etsiä perusteluja upseeri- ja poliisiprofession syvemmälle yhteistyölle – yhteiskehittelylle. Tutkimukseni tavoitteena on herätellä keskustelua siitä, onko yhteisen toiminnan kohteen löytymiselle edellytyksiä. Nähtävissä on, että valtiolle kuuluvia toimintoja tehostetaan jatkossakin. Yksi järkevä tapa tehostamisessa on löytää töiden rajapintoja ja yhdistää resurssit näiden osalta. Jotta toiminta olisi tehokasta, sen pitää olla osa jokapäiväistä toimintaa eikä perustua vain muutamiin yhteistoimintaharjoituksiin tai jo tapahtuneiden poikkeustilanteiden hoitoon. Suurin osa kriisiajan toiminnasta perustuu normaaliolojen toimintaan, jolloin sen lähtökohdat voisivat olla yhteisessä työssä ja alkaa jo koulutuksesta, mikä nostetaan tässä työssä yhtenä mahdollisuutena esille. Koulutuksellinen yhteistyö ja liikkuvuus ovat eurooppalaisen tutkintojen viitekehyksen perusteella mahdollista myös kahden eri hallinnonalan koulutuksessa. Tällaista koulutuksen tehostamista haetaan tällä hetkellä muualla yhteiskunnassa. Mutta halutaanko omasta toiminnasta ja tehtävistä luopua edes osittain ja tehdä yhteistyötä mahdollisesti oman työn hallinnan, vallan tai resurssien menettämisen pelossa? Vai onko kyse vain siitä, että yhteistyön syventämiselle ei ole nähty kovinkaan suurta tarvetta tai hyötyä eikä yhteistyö näytä tuovan mitään uutta ammattikuntien osaamiseen? Tutkimuksen aineisto koostuu valtionhallinnon aineistoista, kuten strategioista, mietinnöistä ja raporteista niin sisäisen kuin ulkoisen turvallisuuden alalta. Aineistona käytetään myös upseeri- (n=71) ja poliisipäällystöopiskelijoille (n=65) suunnattua kyselyä ja kirjoitelmaa tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta vuonna 2030. Lisäksi opiskelijavastauksista tehtyä analyysia syvennetään molempien korkeakoulujen (Maanpuolustuskorkeakoulu ja Poliisiammattikorkeakoulu) rehtoreiden sekä molempien hallinnonalojen (puolustusministeriö sekä sisäministeriö) kansliapäälliköiden haastatteluilla. Aineistojen avulla pyritään herättelemään ajatuksia siitä, voisiko yhteisiä töitä löytyä yhteistyön pohjaksi. Tarkoituksena on perustella, miksi yhteistyötä kannattaa tehdä ja ikään kuin vastata etukäteen vastaväitteisiin, miksi sitä ei voitaisi tehdä. Strategioiden yhteistyön tahtotilaa verrataan muihin strategioiden toimenpide ehdotuksiin ja sitä kautta vielä kyselyaineistoon. Opiskelijakyselyllä haetaan näkemyksiä tulevaisuuden turvallisuusasiantuntijuudesta ja mahdollisesta yhteistyöstä sekä sen painopisteistä. Muilla asiantuntijahaastatteluilla haetaan korkeakoulujen sekä ministeriön tason näkemyksiä opiskelijoiden mielipiteisiin. Opiskelijakyselyn avulla on haluttu selvittää sitä, mitä jo työelämässä olleet mutta vaihteeksi opiskelevat sotatieteiden maisteriopiskelijat Maanpuolustuskorkeakoulussa ja poliisin päällystötutkinnon opiskelijat Poliisiammattikorkeakoulussa ajattelevat turvallisuusalan ja -asiantuntijuuden muutoksesta. Minkälaisena he näkevät oman tulevan työnsä ja yhteistyökentän muiden viranomaisten kanssa? Selvää opiskelijavastausten mukaan on se, että turvallisuus halutaan pitää jatkossakin viranomaisen vastuulla ja välttää viimeiseen asti yksityisen sektorin liiallista vastuuta enempää kuin on pakko. Yhteistyötä halutaan edelleen lisätä, ja erityisesti tämä koskee viranomaisten välistä yhteistyötä. Tutkimus on tietoisesti rajattu koskemaan kahta turvallisuusalan viranomaistoimijaa, ammattikorkeakoulutuksen käyneitä poliiseja ja Puolustusvoimien Maanpuolustuskorkeakoulussa opiskelevia upseereita, joiden tehtävistä ja koulutuksesta on löydettävissä yhteisiä rajapintoja ja yhteistyön alueita. Kiinnostus syventyä valittuun kahteen ammattialaan johtuu myös siitä, että usein esimerkiksi sisäasianhallinnon strategioissa Puolustusvoimat jätetään ulkopuolelle varsinkin normaaliolojen yhteistyötä tarkasteltaessa tai vain yksittäisen maininnan asteelle. Sama huomio on havaittavissa puolustushallinnon strategioista. Tämä nousee esille erityisesti alueellista yhteistyötä tai viranomaisyhteistyötä pohdittaessa. Silti sekä sisäministeriön että puolustusministeriön hallinnonalan strategiat ym. perustuvat laajaan turvallisuuskäsitykseen, ja usein eri ammattikuntia analysoitaessa puhutaan tehtävistä, joita tekevät useat ammattikunnat ja professiot. Puhutaan niin sanotuista harmaista alueista. Ministeriöiden tahtotilassa ja toiminnassa on tutkimukseni mukaan nähtävissä ristiriita. Koulutuksen osalta yhteistyön lisääminen on mahdollista etenkin nyt, kun Poliisiammattikorkeakoulussa peruskoulutus on muuttunut ammattikorkeakoulutasoiseksi ja näin tämän ammattikunnan professioasema koulutuksen näkökulmasta on vahvistunut entisestään. Käsittelenkin tutkimuksessani kahta professiota professiotutkimuksen perinteisiä kriteereitä käyttäen, eli rinnastaessani näitä kahta ammattia. Rinnastettavuus koulujen kesken on tullut mahdolliseksi sekä tutkintojen että osaamisen tarkastelun näkökulmasta. Tämän myötä myös molempia korkeakouluja hyödyttävää yhteistyötä olisi mahdollista miettiä osana muutakin hallinnon tehostamista ja rauhan ajan viranomaistoimintaa.

Tilan subjektiivisuus sekä orientalismin ja toiseuden kohtaamiset Harriet Martineaun kirjassa Eastern Life: Present and Past

Tutkielmassa tarkastellaan tilan subjektiivista kokemista Harriet Martineaun matkakirjassa Eastern Life: Present and Past (1848). Martineau matkasi vuonna 1847 Egyptistä Nubiaan ja jatkoi täältä vielä Siinaille sekä Palestiinaan, päätyen lopulta Syyriaan. Matkareitti oli hyvin suosittu 1800-luvulla, jolloin höyrylaivat mahdollistivat uudenlaisen liikkumiskeinon pitkin Niiliä. Harriet Martineau kohtasi matkallaan paikallisia ihmisiä, jolloin hän joutui kosketuksiin toiseuden kanssa. Orientti ympäristö oli Martineaulle aivan uudenlainen ja mielenkiintoinen kokemus, josta hän pääsääntöisesti nautti hyvin paljon. Tutkimuksessani käsittelen sitä, millaisena tämä orientti ympäristö näyttäytyi Harrietille ja millaisia merkityksiä tila sai subjektiivisten kokemusten kautta. Harriet Martineaun kirja Eastern Life: Present and Past perustuu matkapäiväkirjaan, jota Harriet matkansa aikana piti. Martineaun kirjassa esittämät mielipiteet uskontojen evolutiivisesta kehityksestä herättivät paljon kohua ja kirja saikin osakseen paljon huomiota. Tutkimuksessani käytän diskurssianalyysia hahmottaakseni millä tavalla orientti Itä Harrietille näyttäytyi. Analysoin Harrietin subjektiivisia kokemuksia orientista maisemasta ja nähtävyyksistä myös humanistisen maantieteen kautta. Sosiaalisen konstruktivismin kautta keskityn nimenomaan Harrietin subjektiivisiin kokemuksiin ja representaatioihin. Käsittelen Martineaun tilalle luomia merkityksiä ja tilan rakentumista kokemuksellisuuden kautta. Tutkimukseni kautta osoitan, kuinka orientti tila vaikutti merkittävästi Harrietin käsityksiin uskonnosta ja koko elämästä. Juuri Idän ympäristön tarjoamassa rauhassa Harriet saattoi rauhassa pohtia asioita, jotka myöhemmin vaikuttivat osaltaan hänen käsitykseensä uskonnosta. Harrietin kokemukset, muistot ja aistikokemukset vaikuttivat suuresti siihen, millaisena Itä näyttäytyi juuri hänelle. Juuri näiden kautta Harriet muodosti oman, subjektiivisen näkemyksensä orientista tilasta, luoden sille merkityksiä ja rakentaen näin tilallisuutta ympärilleen. Vaikka Martineauta on pidetty edistyksellisenä naisena, jopa feministinä, on hän matkansa aikana paikoin jopa suvaitsematon. Toiseuden kohtaamiset eivät aina olleet miellyttäviä, jolloin Itä näyttäytyi jopa epämukavana paikkana.

Vähäisen poikkeamisen rajat ja edellytykset rakennusluvan yhteydessä

Tutkielma koskee maankäyttö- ja rakennuslain 175 §:n mukaista vähäistä poikkeamista suoraan rakennusluvassa. Tutkielmassa analysoidaan vähäisen poikkeamisen edellytyksiä ja rajoja, ja tekijöitä, jotka vaikuttavat vähäisen poikkeamisen myöntämiseen. Tutkielmassa jäsennetään oikeuskäytännön avulla, millä tavoin vähäisen poikkeamisen soveltamisalaa voitaisiin laajentaa. Rakennuslupaa, vähäistä poikkeamista ja varsinaista poikkeamista eritellään niitä koskevien edellytysten, menettelyiden, valitusoikeuksien ja toimivaltaisten viranomaisten kautta. Analysoinnin perusteella vähäinen poikkeaminen on käyttökelpoinen instrumentti rakennusluvan ja poikkeamisluvan välillä, erityisesti korjausrakentamisessa ja muutettaessa rakennuksen käyttötarkoitusta. Poikkeamisen edellytysten täsmentäminen voisi lisätä kuntien rakennusvalvontojen halua käyttää vähäistä poikkeamista laajemmin. Vähäisen poikkeamisen myöntämiseen vaikuttaa esimerkiksi se, mistä säännöksestä tai määräyksestä vähäistä poikkeamista haetaan, naapurin suostumus sekä se, onko vähäisen poikkeamisen myöntäminen tarkoituksenmukaista. Vähäinen poikkeaminen on perusteltava, ja rakentamisen lopputuloksen on parannuttava vähäisen poikkeamisen johdosta. Vähäistä poikkeamista myönnettäessä on huomioitava myös kaava ja sen tavoitteet, sillä kaava on MRL:n keskeisin suunnitteluinstrumentti. Yksityiskohtaiset kaavat voivat kuitenkin johtaa tilanteisiin, joissa noudattamalla tiukasti kaavaa ei päästä parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Eri osapuolille parhaiten sopivaan lopputulokseen voidaan päästä käyttämällä vähäisen poikkeamisen mahdollisuutta.

Maan korvessa kulkevi – Evakkolasten kasvukokemusten tunnemuistot ja hyvinvointi

Tutkimus tarkastelee luovutetusta Karjalasta lähtöisin olevien evakkolasten tunnemuistoja ja niiden yhteyttä myöhempään hyvinvointiin. Keskiössä ovat koti- ja koulukasvatusta muistelevien ikäihmisten kokemukset. Tutkimus on kasvatushistoriallinen ja tieteidenvälinen. Se liikkuu historian sekä yhteiskunta- ja käyttäytymistieteiden rajapinnoilla. Aineiston 631 kyselyvastausta ja 11 haastattelua on analysoitu monimetodisesti tilastollisen ja sisällön analyysin avulla. Tulosten mukaan ikääntyvät evakkolapset voivat pääsääntöisesti hyvin. He ovat kotikasvatuksessaan omaksuneet vahvat selviytymis- ja sopeutumistaidot sekä sisukkuuden. Kodin kasvatusilmapiiri on menetyksistä huolimatta koettu turvalliseksi. Kasvatuksessa omaksutuissa sananlaskuissa korostuu vahvimmin tulevaisuuden toivosta kiinni pitäminen. Kasvatusmetodit myötäilevät suomalaista kasvatustraditiota, jossa lapsia on enimmäkseen palkittu hyvästä työstä sanallisesti ja rangaistu tottelemattomuudesta ruumiillisesti. Surua ja menetyksiä on käsitelty vaikenemalla. Yhdeksi elämää kannattelevaksi voimaksi ovat osoittautuneet laulut, joista suosituin oli Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Kasvatusperintönä evakkolapset haluavat jättää mallin työteliäästä, rehellisestä, toiset huomioivasta ja juuristaan tietoisesta kansalaisesta. Koulukokemusten osalta tutkimus osoittaa kantaväestöstä poikkeavan uskonnollisen ja kielellisen taustan olleen merkittävin syrjityksi tulemisen syy. Ortodoksitaustaisilla lapsilla oli muita evakkolapsia enemmän kiusaamiskokemuksia. Metaforien avulla kuvatuista tunnemuistoista löytyi kuusi erilaista selviytyjätyyppiä: selviytyjäsankarit, identiteetin etsijät, optimistiset toimijat, trauman työstäjät, kohtalonsa hyväksyjät ja menetysten kantajat. Valtaosa evakkolapsista kuuluu positiivista tunnemuistoa kantavien ryhmään. Kielteisillä tunnemuistoilla on tilastollisesti merkitsevä negatiivinen yhteys ikääntyvän hyvinvointiin. Tutkimus lisää ymmärrystä evakkolasten kasvukokemuksista ja tarjoaa uutta tietoa heidän selviytymisestään ja hyvinvoinnistaan. Tutkimus osoittaa evakkolasten tasapainoisen kotikasvatuksen, vastavuoroisten vertaissuhteiden ja suositun oppilaan aseman vahvistavan yhteisöön kuulumista ja sosiaalista pystyvyyttä sekä olevan hyvinvoinnin positiivisia tekijöitä. Kodin melankolisuudella, eristyneisyydellä ja koulukiusaamisella on negatiivinen yhteys hyvinvointiin. Tuloksia voidaan soveltaa nykypäivän pakolaislasten kotouttamiseen, jossa ensiarvoisen tärkeää on perheiden osallisuuden ja integroitumisen tukeminen uudessa ympäristössä. Tämän onnistumiseksi on tärkeää huomioida lasten yksilölliset selviytymisstrategiat ja käsitellä kodin menetystraumaa.

Venäjä takaraivossa – Nato-kysymys eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisissa keskusteluissa vaalikaudella 2011–2015

Kylmän sodan päätyttyä Suomelle avautui uusia läntisiä yhteistyönäkymiä. Suomi liittyi sotilaallisesti liittoutumattomana, muttei puolueettomana maana Euroopan unioniin 1.1.1995 ja ryhtyi myös yhteistyöhön Pohjois-Atlantin puolustusliitto Naton kanssa. Yli kaksikymmentävuotisen aktiivisen rauhankumppanuuden aikana Suomi on aina mennyt jonkinlaisella kontribuutiolla mukaan uusiin Naton yhteistyömuotoihin. Turvatakuut tuovaa jäsenyyttä ei ole katsottu aiheelliseksi hakea, vaan Suomi on linjannut varaavansa mahdollisuuden hakea jäsenyyttä tarpeen niin vaatiessa. Tutkielman tarkoituksena on selvittää miten Suomen poliittiset päätöksentekijät, kansanedustajat ja heidän edustamansa puolueet, ovat eduskunnassa vaalikaudella 2011–2015 arvioineet Suomen turvallisuuspoliittista perusratkaisua – liittoutua vai ei. Mitkä ovat olleet koko liittoutumiskeskustelun keskeiset diskurssit eli mistä on keskusteltu, kun on keskusteltu? Millä argumenteilla sotilasliittoon liittymistä, sen ulkopuolella pysyttäytymistä sekä virallisen ns. Nato-option jatkoa kannattaneet ovat perustelleet kantojaan? Tutkimus tarkastelee myös miten Venäjän ja lännen, Naton ja EU:n, suhteiden kiristyminen on vaikuttanut liittoutumisnäkemyksiin. Muuttuivatko päättäjien perustelut aiemmille kannoilleen Ukrainan myötä vai muuttuivatko kannat? Primaariaineistona ovat vaalikaudella käydyt seitsemän ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaan keskittynyttä täysistuntokeskustelua. Yli 600 puheenvuoron analysoinnissa on sovellettu aineistolähtöistä lähestymistapaa ja sisällönanalyysiä. Keskusteluaineiston perusteella ulkoisen toimintaympäristön muuttujista keskeisesti näkemyksiin liittoutumisesta ovat vaikuttaneet erilaiset käsitykset siitä, 1) millaiseksi Euroopan ja Itämeren alueen yleinen turvallisuuskehitys sekä erityisesti Venäjän roolin ja länsisuhteen kehitys arvioidaan (Venäjä-diskurssi), ja 2) minkälainen merkitys on pohjoismaisen ja erityisesti Ruotsin kanssa tehtävän puolustusyhteistyön tiivistämisellä (Ruotsi-diskurssi). Myös arviot siitä, 3) millaisia kehitysnäkymiä on EU:n yhteisessä puolustusulottuvuudessa (EU-diskurssi), ja 4) miten Naton rooli sekä kumppanuus kehittyvät (Nato-kumppanuus -diskurssi) ovat vaikuttaneet merkittävästi näkemyksiin. Keskeisin tutkimuspäätelmä on, että lähes kaikki Nato-keskustelun argumentit ja keskusteluteemat kiertyvät lopulta Venäjään. Liittoutumiskeskustelu on siis keskustelua, jossa Suomen valintoja arvioidaan joko ääneen tai verhottuna suhteessa oletettuihin Venäjän pyrkimyksiin, motiiveihin ja mahdollisiin reaktioihin. Ukrainan kriisin myötä vakautta ja jatkuvuutta korostava pragmaattinen "geopoliittinen realismi" nousi keskustelussa yhä hallitsevammaksi näkökulmaksi, ohittaen kansainvälisen yhteisön normistoa ja moraalia korostavan "arvoperustaisen yhteisöllisyyden".

Tosikommunismi ja kaaderien muistot Nestori ja Elli Parkkarin sotien jälkeisissä omaelämäkerrallisissa kirjoituksissa

Tutkielmassani tarkastelen SKP:n kaaderien Nestori ja Elli Parkkarin toisen maailmansodan jälkeen kirjoittamia omaelämäkertoja ja analysoin sitä, miten he omaelämäkerroissaan välittävät kommunistiyhteisön muistia. Tutkimuksessani etsin vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Mitä muistoja Parkkarien omaelämäkerrat säilyttävät ja välittävät? Miksi Parkkarit kirjoittivat omaelämäkertoja toisen maailmansodan jälkeen ja mikä oli niiden merkitys kommunistiyhteisölle? Tutkielman alkuperäislähteinä käytän Parkkarien omaelämäkertoja, heidän vuonna 1947 kirjoittamia lyhyitä pienoiselämäkertoja sekä Kansan Arkiston Parkkareita koskevaa arkisto-aineistoa. Lähteiden analysoinnissa sovellan Jan Assmannin kulttuurisen muistin teoriaa, jota hän esittelee kirjassaan Cultural Memory and Early Civilization: Writing, Remembrance, and Political Imagination (2011). Assmann luo kulttuurisen muistin teoriansa ranskalaisen sosiologin Maurice Halbwachsin kollektiivisen muistin teorian pohjalta, jossa korostetaan muistin sosiaalista luonnetta. Assmann jatkaa Halbwachsin kollektiivisen muistin teoriaa jakamalla kollektiivisen muistamisen kolmeen muotoon: kommunikatiivisen ja kulttuurisen muistin käsitteisiin, joiden välissä on biografisen muistamisen muoto. Näiden käsitteiden avulla Assmann osoittaa, kuinka kollektiivista muistia rakennetaan yhteisöissä. Analysoin aluksi Parkkarien puolueelle vuonna 1947 kirjoittamia pienoiselämäkertoja ja käyn läpi sitä, millä tavalla ne olivat tärkeitä sekä Parkkareille itselleen että puolueelle. Tämän jälkeen siirryn Parkkarien omaelämäkertoihin. Tarkastelen omaelämäkertoja erittelemällä kolme eri teemaa, jotka ovat kommunistien maanalainen puoluetyö, ruumiilliset kokemukset vankilassa ja keskitysleirillä sekä opiskelu ja aate. Viimeisessä luvussa käsittelen Parkkarien asemaa puolueessa toisen maailmansodan jälkeen. Samalla pohdin uskollisuuden merkitystä, sukupuolen roolia ja pohdin vallan ja pienois- sekä omaelämäkertojen suhdetta. Assmannin teoriaa soveltaen luen Parkkarien omaelämäkerrat osaksi kommunikatiivista muistia, eli osana kommunistiyhteisön suullista ja elämäkerrallista muistamista. Näiden omaelämäkertojen avulla kommunistiyhteisö pyrki siirtymään sodan jälkeen kommunikatiivisesta muistamisesta institutionaaliseen kulttuuriseen muistamiseen. Parkkarit toimivat siten SKP:n kollektiivisen muistin välittäjinä ja Parkkarien omaelämäkerrat olivat näin osa kommunistiyhteisön historiankirjoitusta. Omaelämäkerroissa kuvataan sitä, miten esimerkillinen tosikommunisti toimii. Samalla niissä puetaan sanoiksi kommunistista aatetta.

Sliding wear of weld layers with application to cane mill shaft rebuilding

Three welding procedures used to rebuild worn shafts in sugar cane mills were analysed: two submerged arc welding processes and one flux cored arc welding (FCAW) process. Sliding wear tests were in accordance with ASTM G 77 standard, using rings of welding material, blocks of bronze SAE 67, and oil as lubricant. The worn surfaces of rings and blocks were analysed by scanning electron microscopy to determine the wear mechanisms. High contact pressure, high operating temperature, and low relative speed were applied in sliding wear tests to match the conditions in sugar cane mills. Transferred material and evidence of adhesive junctions were detected. Additionally, hardened fragments produced abrasive grooves on the worn surfaces. The welding deposits that presented strong adhesion on the worn surface showed higher mass loss than the materials that presented more abrasive characteristics. Plastic mechanical properties were measured and related to the mass loss. The tested materials presented similar hardness but different yield stress and hardening coefficient. A relationship between wear, strain hardening coefficient, and yield stress was found. The welding deposit that presented the highest hardening coefficient showed the highest mass loss, with evidence of severe adhesion on the worn surface.

A study of cell disruption of Candida mogii by glass bead mill for the recovery of xylose reductase

The release of xylose reductase (XR) from Candida mogii by cell disruption in a glass beads mill was studied using an experimental design. Statistical analysis of the results indicated that XR volumetric activity increases by using lower glass beads diameter and cell concentration, and by increasing the number of agitation pulses. Based on results attained in experimental design, assays were carried out aiming at the maximization of XR release. Under optimized conditions (300 mu m glass beads, 45 g/l of cell concentration and 50 pulses), the XR volumetric activity reach 0.683 U/ml. Disruption with glass beads showed to be the most efficient method for XR release when compared to sonication process. The highest specific activity (0.175 U/mg of protein) was found in extracts obtained by suspension freezing and thawing, which suggests that this method can be used as a selective process of cell disruption for XR release. (c) 2008 Elsevier B.V. All rights reserved.

Laboratory and mill scale evaluation of biopulping of Eucalyptus grandis Hill ex Maiden with Phanerochaete chrysosporium RP-78 under non-aseptic conditions

Biopulping of Eucalyptus grandis wood chips with Phanerochaete chrysosporium RP-78 was evaluated under non-aseptic conditions in laboratory and mill wood-yard. The ability of P. chrysosporium to compete with indigenous fungi present in fresh wood chips was notorious under controlled laboratory experiments. A subsequent step involved an industrial test performed with 10-ton of fresh wood chips inoculated and maintained at 37 +/- 38 degrees C for 39 days in a biopulping pilot plant. Biotreated wood chips were pulped in a chemithermomechanical pulping mill. Net energy consumption during refining was 745 kWh ton(-1) and 610 kWh ton(-1) of processed pulp for control and biotreated wood chips, respectively. Accordingly, 18.5% net energy saving could be achieved. Biopulps contained lower shive content and had improved strength properties compared to control pulps. Tensile index improved from 25 +/- 1 N m g(-1) to 33.6 +/- 0.5 N m g(-1) and delamination strength from 217 +/- 19 kPa to 295 +/- 30 kPa.

Adaptation for tandem cold mill models

The ideal conditions for the operation of tandem cold mills are connected to a set of references generated by models and used by dynamic regulators. Aiming at the optimization of the friction and yield stress coefficients an adaptation algorithm is proposed in this paper. Experimental results obtained from an industrial cold rolling mill are presented. (C) 2008 Elsevier B.V. All rights reserved.

Radioresistance of Salmonella species and Listeria monocytogenes on minimally processed arugula (Eruca sativa Mill.): Effect of irradiation on flavonoid content and acceptability of irradiated produce

This work studied the radiation resistance of Listeria monocytogenes and Salmonella species and the effect of irradiation on leaf flavonoid content and sensory acceptability of minimally processed arugula. Immersion in ozone-treated water reduced the analyzed microorganisms by 1 log. L. monocytogenes and Salmonella were not isolated from samples. Samples of this vegetable were inoculated with a cocktail of Salmonella spp. and L. monocytogenes and exposed to gamma irradiation. D-10 values for Salmonella ranged from 0.16 to 0.19 kGy and for L. monocytogenes from 0.37 to 0.48 kGy. Kaempferol glycoside levels were 4 and ca. 3 times higher in samples exposed to 1 and 2 kGy, respectively, than in control samples. An increase in quercetin glycoside was also observed mainly in samples exposed to 1 kGy. In sensory evaluation, arugula had good acceptability, even after exposure to 2 and 4 kGy. These results indicate that irradiation has potential as a practical processing step to improve the safety of arugula.