1000 resultados para Sulkunen, Irma: Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700-1800-luvuilla
Resumo:
Sosialistisen vallankumouksen jälkeen Neuvosto-Venäjän oli monien muiden kysymysten ohella ratkaistava sosialismin saavutusten puolustaminen. Aluksi ratkaisuksi suunniteltiin vapaaehtoisuuteen perustuvaa punakaartia, mutta riittävän miesvahvuuden turvaamiseksi päädyttiin yleiseen asevelvollisuuteen. Pian Venäjän sisällissodan jälkeen sotataidon suunta painottui enemmän vanhan armeijan asiantuntijoiden näkemysten kuin vallankumoussankarien kokemusten mukaiseksi, vaikka Frunzen puna-armeijalle kirjoittama doktriini perustui luokkataisteluun ja korosti sisällissodassa hyväksi koettua operatiivista liikkuvuutta. Neuvostoliiton ja Venäjän sotataidon perustana on Pietari I:n aloittama länsimainen suuntaus, jota kuitenkin täydentävät vahvat kansalliset piirteet. Venäläisen sotataidon henkisenä isänä voidaan hyvällä syyllä pitää Aleksandr Suvorovia, jonka opetukset näkyvät tekstilainausten lisäksi myös periaatteissa ja sotilaskasvatuksessa. Napoleonin sotien jälkeen perustettu Keisarillinen yleisesikunta-akatemia loi Venäjälle sotatieteellisen tutkimuksen ja opetuksen. Sotatieteen mahdollisuuksia ei 1800-luvun Venäjällä osattu täysin hyödyntää. Aseistuksen kasvavan tehon merkitystä vähättelevä asenne johti sotataidon taantumisen ja katastrofiin Venäjän–Japanin sodassa. Sen kokemuksia analysoidessaan Aleksandr Neznamov kehitti edelleen saksalaista operaation käsitettä ja loi perustan Neuvostoliitossa 1920-luvulla kehitetylle operaatiotaidolle. Neuvostoliittolaisen sotataidon päämääränä oli kehittää taktinen ja operatiivinen ratkaisu aseistuksen tehon kasvun aikaansaamaan puolustuksen ylivoimaisuuteen. Ratkaisussa hyödynnettiin brittien kokemuksia ja tutkimusta. Neuvostoliittolainen taktiikka ja operaatiotaito eivät kuitenkaan olleet brittiläisen mekanisoidun sodankäynnin tai saksalaisen salamasodan itäinen kopioita vaan itsenäisiin ratkaisuihin pohjautuvia. Syvän taistelun ja operaation teoriaa kokeiltiin harjoituksissa, ja sitä kehitettiin Stalinin vuoden 1937 puhdistuksiin saakka. Toisen maailmansodan taisteluissa puna-armeija sovelsi alkuvaiheen katastrofin jälkeen syvän taistelun ja syvän operaation oppeja. Komentajien ja joukkojen taito ei riittänyt teorian vaatimusten mukaiseen toimintaan, siksi syväksi aiotusta taistelusta tuli ajoittain ainoastaan tiheää. Suuren isänmaallisen sodan kokemusten perusteella neuvostoliittolainen sotatiede kehitti yleisjoukkojen taistelun periaatteet, jotka ovat säilyneet muuttumattomina nykypäivään saakka. Kylmän sodan aikakaudella ydin- ja tavanomaisen aseistuksen merkitys sodan ja taistelun kuvassa vaihteli. Lännen sotataidon ja aseteknologian kehitys pakotti Neuvostoliiton siirtymään 1980-luvulla sotilaallisessa ajattelussaan hyökkäyksestä puolustukseen. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Venäjän sotilaallisen turvallisuuden takaajana on ydinaseistus. Yhdysvaltain tavanomainen ilma-avaruushyökkäyskyky vaatii Venäjää kehittämään torjuntajärjestelmiä. Tavanomaisten joukkojen rakentamisessa Venäjä seuraa tarkasti läntisen sotataidon kehittymistä, mutta pitäytyy omaperäisiin ratkaisuihin, joiden kehittämisessä sen vahvalla sotatieteellisellä järjestelmällä ja dialektisen materialismin metodilla on edelleen olennaisen tärkeä merkitys.
Resumo:
Ranta-alueidemme tila on heikentynyt merkittävästi viime vuosikymmeninä. Vesistöjen rehevöityminen sekä ranta-alueiden laidunnuksen ja niiton huomattava vähentyminen 1950-luvun jälkeen ovat johtaneet avointen rantaniittyjen ja vesialueiden umpeenkasvuun. Varsinais-Suomen ELY-keskuksen VELHO-hanke testasi ja kehitti ranta-alueiden hoidon suunnittelua kolmella alueella Lounais-Suomessa. Ranta-alueiden monikäyttösuunnittelulla tarkoitetaan rantojen kokonaisvaltaista tarkastelua, jossa huomioidaan aiempi maankäyttöhistoria, nykyhetken tilanne, maanomistajan mielipide alueen kehittämisestä sekä tulevaisuuden maankäyttömahdollisuudet. Tavoitteena on sovittaa yhteen ranta-alueiden eri käyttömuotoja. Hyödynnettävien ruovikoiden, avoimena ylläpidettävien rantaniittyjen ja säilytettävien ruovikoiden välille pyritään löytämään optimaalinen verkosto siten, että suunnittelualueiden vesien ja luonnon tilan parantaminen hyödyttää myös paikallisia asukkaita ja yrittäjiä. Tässä raportissa esitellään yhden toiminta-alueen ranta-alueiden monikäyttösuunnittelualueen valintaa varten tehty esiselvitys Satakunnan rannikon ruovikoista ja kunnostettavista merenrantaniityistä. Esiselvitys tehtiin pääosin paikkatietotarkasteluna koko Satakunnan rannikolla. Keskeisenä taustatietona oli v. 2008 julkaistu Selkämeren rannikkovesien tila, vesikasvillisuus ja kuormitus- raportti, sekä maa- ja metsätalousalueiden monimuotoisuutta ja kosteikkoja käsittelevät yleissuunnitelmat. Hyödyntämällä vanhoja maankäyttökarttoja (venäläiset topografikartat 1900-luvun alusta), sekä uusimpia peruskarttoja ja ilmakuva-aineistoja alueen karttatarkastelussa pyrittiin löytämään potentiaaliset kunnostettavat merenrantaniityt, laajimmat yhtenäiset ruovikkoalueet, maisemallisesti ja virkistyskäytön kannalta merkitykselliset alueet sekä kohteet, joista maastokäyntien yhteydessä luultavimmin löytyisi vanhan maankäytön, pitkään jatkuneen niiton tai laidunnuksen, johdosta arvokasta lajistoa. Satakunnan rannikon laajojen, potentiaalisten kunnostettavien merenrantaniittyjen, sekä hyödynnettävien maa- ja vesiruovikoiden yhteisalaksi saatiin n. 1800 hehtaaria. Maalle sijoittuu näistä noin 1200 hehtaaria ja vesiruovikoita on n. 600 hehtaaria. Kohteet on esitetty kartoilla. Eniten potentiaalista merenrantaniityksi kunnostettavaa alaa on Porissa, jossa on myös eniten jo hoidon piirissä olevaa alaa. Nämä sijoittuvat suurelta osin Natura 2000-alueille. Toiseksi eniten on mahdollista rantaniittyalaa Eurajoella. Merenrantaniittyverkoston täydentämiseen soveltuvia kohteita kannattaa siis etsiä nimenomaan näiltä alueilta. Myös vesiruovikoita on runsaasti Porissa ja Merikarvialla, joten puhtaasti pinta-alatarkastelun perusteella nämä vaikuttavat hyvin potentiaalisilta ranta-alueiden monikäyttösuunnittelukohteina vesiruovikoiden hyödyntämisen osalta. Vesiruovikkokeskittymistä on laajin (190 ha) Merikarvian Peipunlahti-Pooskerinlahti-Merimaanlahti. Hoitotoimia tulisi suunnata sinne, missä on ollut laajalti pitkään jatkunutta perinteistä maankäyttöä ja laajoja kunnostuskelpoisia kokonaisuuksia. Rehevöitymisen ja umpeenkasvun aiheuttamien haittojen lieventämisen lisäksi saadaan näille alueille suunnatulla hoidolla samalla runsaasti luonnon monimuotoisuushyötyjä, sillä nämä kohteet ovat usein kasvillisuudeltaan ja lajistoltaan edelleen rikkaita ja nopeimmin uudelleen kunnostettavissa, mikä säästää kunnostukseen käytettävissä olevia niukkoja resursseja. Ranta-alueiden monikäyttösuunnittelun tapaiselle suunnittelulle on tarvetta Satakunnan rannikolla jo tehdyn suunnittelun (Eurajoki-Luvia) lisäksi etenkin Merikarvian Peipun-Pooskerinlahdessa, Porin Ahlaisten Mustalahden alueella ja Keikveden alueella. Myös Porin Preiviikinlahdella ja mahdollisesti Kokemäenjokisuussa voi Natura-alueilla olla jatkossa tarvetta alueille laadittuja hoito- ja käyttösuunnitelmia tarkempaan toimenpidesuunnitteluun. Raporttiin on poimittu esimerkkinä myös joitakin indikaattorilajeja, jotka voivat vaikuttaa Satakunnan rannikolla monikäyttösuunnittelualueen valintaan tai rajaukseen, sekä suunnittelun tavoitteiden asettamiseen.
Resumo:
Franz Michael Franzén f. 9.2.1772 i Uleåborg d. 14.8.1847 i Säbrå, Härnösand, Sverige Frans Michael Franzén är den första utpräglade förromantikern i den finländska litteraturen och har gått till historien även som begåvad akademiker, biskop och tidningsman.
Franzén var produktiv som svenskspråkig diktare från det sena 1700-talet till de första decennierna av 1800-talet. Det förromantiska i produktionen tar sig uttryck i ett mera personligt och tidvis yvigt uttryck i jämförelse med tidigare diktning, samt i en idealisering av det äkta och naturliga framom det konstlade eller konstnärliga. Han är även en föregångare i skandinavismen vilket syns bl.a. i en idealisering av den nordiska naturen, t.ex. i hans dikt ”Sång öfver Grefve Gustaf Philip Creutz” (1797), hyllningsdikten till den tidigare diktarkollegan. För denna dikt belönades Franzén med Svenska Akademiens pris. Franzén går under sin diktarbana igenom olika litterära faser och i produktionen ingår allt ifrån psalmer till tillfällesdikter och dryckesvisor. Ofta skildrar Franzén ett idylliskt familje- och hemmaliv mot fonden av en orolig värld, och i dikterna framträder en ny syn på barnet samt ett nytt borgerligt kvinnoideal. Biografiskt lexikon för Finland: http://www.blf.fi/artikel.php?id=2609
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu
Resumo:
Kirjallisuusarvostelu