Tahdistimen asennuksesta johtuvat komplikaatiot: kolmen kuukauden retrospektiivinen seuranta

Suomessa asennettiin vuonna 2013 lähes 5000 sydämen tahdistinta. Kirjallisuuden mukaan asennusten jälkeen komplikaatioita esiintyy noin kymmenesosalla potilaista. Sadat potilaat siis kärsivät vuosittain komplikaatioista, ja ne myös aiheuttavat lukuisia ylimääräisiä hoitopäiviä sairaaloissa. Tässä tutkimuksessa selvitetään tahdistimen asennuksen aiheuttamien komplikaatioiden esiintyvyyttä Turun yliopistollisessa keskussairaalassa vuonna 2013. Tutkimusaineistoon kerättiin retrospektiivisesti tiedot kaikista potilaista, joille oli vuoden 2013 aikana asennettu tai vaihdettu sydämen tahdistin. Potilaita seurattiin toimenpiteestä alkaen kolmen kuukauden seurantakäyntiin asti. Komplikaatioita havaittiin kolmen kuukauden seurannassa yhteensä 11,1 %:lla 325 potilaasta, joille tehtiin tahdistimen ensiasennus ja 7,2 %:lla 124 potilaasta, joille vaihdettiin uusi tahdistingeneraattori. 7,4 %:lle ensiasennuspotilaista aiheutui ylimääräisiä sairaalapäiviä komplikaation vuoksi. Yleisin komplikaatio oli tahdistinjohdon dislokaatio, jota esiintyi 3,7 %:lla ensiasennuspotilaista. Merkittävää vuotoa havaittiin 1,2 %:lla ja tahdistintaskun hematoomia 2,1 %:lla potilaista. Vain yhdellä hematooman tai vuodon saaneista potilaista ei ollut mitään veren hyytymiseen vaikuttavaa lääkitystä käytössä. Tahdistinjärjestelmän infektioita esiintyi 0,9 %:lla potilaista ja ilmarinta havaittiin 0,6 %:lla. Tutkimuksen perusteella tahdistimen asennusten aiheuttamat komplikaatiot ovat melko yleisiä. Suurin osa komplikaatioista on kuitenkin helposti hoidettavissa, ja vakavat komplikaatiot ovat harvinaisia. Komplikaatiot aiheuttavat melko paljon ylimääräisiä hoitojaksoja sairaaloissa. Onkin hyvä, että Suomeen on hiljattain perustettu valtakunnallinen tahdistinrekisteri komplikaatioiden seurantaan.

Automaattien synkronisaatiosta

Tässä tutkielmassa tarkastellaan eräitä synkronisoituviin automaatteihin liittyviä ongelmia. Pääpaino on Černýn konjektuurissa ja tienväritysongelmassa, joiden lisäksi käsitellään myös hybridikonjektuuria. Černýn konjektuuri on otaksuma, jonka mukaan jokainen synkronisoituva n-tilainen automaatti voidaan synkronisoida enintään pituutta (n − 1)2 olevalla sanalla. Ongelma on ollut avoin 1970-luvulta asti, mutta useita osatuloksia on todistettu. Tutkielmassa esitetään niistä tärkeimmät. Tienväritysongelma koskee sitä, millaisista suunnatuista graafeista voidaan muodostaa synkronisoituvia automaatteja. Vuonna 2009 todistetun tienvärityslauseen mukaan synkronisoituvia automaatteja voidaan muodostaa ns. primitiivisistä graafeista. Tutkielmassa esitetään tienvärityslauseen todistus. Hybridikonjektuuri on vuonna 2010 esitetty otaksuma, jossa on yhdistetty elementtejä Černýn konjektuurista ja tienvärityslauseesta. Hybridikonjektuurin mukaan jokaisesta n solmua sisältävästä primitiivisestä graafista voidaan muodostaa synkronisoituva automaatti, jonka lyhimmän synkronisoivan sanan pituus on enintään n 2 − 3n + 3. Tutkielmassa esitetään tunnettuja osatuloksia sekä johdetaan uusi alaraja Eulerin graafeille.

Karasjoen vihreäkivivyöhykkeen kultarakeiden ominaispiirteet

Pohjois-Norjassa, Finnmarkin läänin itäosassa sijaitsevan Karasjoen vihreäkivivyöhykkeen (KVV) on muiden vihreäkivialueiden tapaan ajateltu olevan potentiaalinen kohde orogeenisen kullan löytymiselle. Alueella on tehty järjestelmällistä malminetsintää eri yritysten toimesta jo 1950-luvulta asti, mutta aluetta voidaan silti pitää alitutkittuna muihin vastaavanlaisiin alueisiin verrattuna. Vuosina 2006–2012 Store Norske Gull As:n malminetsintään liittyen KVV:ltä kerättiin 1137 raskasmineraalinäytettä, joista on löydetty yhteensä lähes 13 000 kultaraetta. Näistä näytteistä valittiin 892, joiden 7928 kultarakeesta saaduilla tiedoilla määriteltiin alueen tausta-arvot kuvaamaan KVV:n rm-näytteissä esiintyvien kultarakeiden määrää, kokoa ja morfologiaa. Tausta-arvoja ja neljän erilaisen mineralisaatiotyypin ympäristöstä kerätyistä rm-näytteistä löydettyjen kultarakeiden määrää, morfologiaa ja hienouslukua verrattiin toisiinsa erilaisten kultaraepopulaatioiden löytämiseksi ja määrittämiseksi. Kolmella tutkimuskohteella on rm-näytteenoton lisäksi tehty kallioperäkairauksia ja kairasydämistä löytyneiden kultarakeiden hienouslukua verrattiin saman alueen rm-näytteiden kultarakeiden hienouslukuun. Raskasmineraalimenetelmän ohessa tehtiin moreenin geokemiallista tutkimusta, jonka perusteella saatuja tuloksia verrattiin tiettyjen alkuaineiden osalta saman näytepisteen rm-näytteen kultarakeiden määrään. Kaikki kultarakeet tutkittiin stereomikroskoopilla ja tämän lisäksi jokaiselta kohdealueelta valittiin muutamia rm- ja kairasydännäytteiden kultarakeita SEM-EDS-tutkimuksiin, jolla selvitettiin rakeiden pintojen tekstuurit ja kemialliset koostumukset. Kohdealueiden kultarakeiden määrän perusteella pystyttiin osoittamaan kaksi selvästi anomaalista aluetta Suolomaraksen BIF-tyypin rautamuodostumalla ja Raitevarrin porfyyrityypin Cu-Au-mineralisaatiolta. Muiden kohdealueiden ympäristössä kultarakeiden määrä rm-näytteissä ei ollut merkittävä. Rakeiden määrän ja morfologian sekä niiden hienouslukujen perusteella voitiin hyvällä varmuudella todeta Suolomaraksen esiintymällä olevien rakeiden olevan erittäin paikallisia, eivätkä ne todennäköisesti ole kulkeutuneet lainkaan viimeisimmän jäätiköitymisen aikana. Raitevarrin mineralisaation luoteisosassa olevat erittäin anomaaliset rm-näytteet ja niissä olevat kultarakeet ovat todennäköisesti peräisin eri mineralisaatiosta tai vaihtoehtoisesti saman mineralisaation kemiallisesti erilaisesta osasta kuin niistä noin kolme kilometriä kaakkoon kairatun kairasydännäytteet kultarakeet. Muiden kohdealueiden osalta aineistoa oli liian vähän, jotta rakeiden alkuperästä olisi voitu tehdä luotettavia päätelmiä. Moreenin geokemialliset analyysitulokset osoittivat kasvavaa korrelaatiota samasta näytepisteestä otettujen kultarakeiden määrän kanssa, kun rakeiden määrä näytteessä oli suurempi. Kultarakeiden määrän ollessa alle anomaliarajan, korrelaatio geokemiallisten tulosten kanssa oli heikko, kun taas anomaalisissa näytteissä vaikutti olevan jonkinlainen yhteys moreenin geokemiaan. Moreenin kultatutkimusten osalta rm-menetelmä vaikuttaisi antavan luotettavamman kuvan moreenin kullan määrästä kuin geokemiallinen menetelmä

Spectrally Tuned Lanthanide Photoluminescence for Point-of-Care Testing

Point-of-care (POC) –diagnostics is a field with rapidly growing market share. As these applications become more widely used, there is an increasing pressure to improve their performance to match the one of a central laboratory tests. Lanthanide luminescence has been widely utilized in diagnostics because of the numerous advantages gained by the utilization of time-resolved or anti-Stokes detection. So far the use of lanthanide labels in POC has been scarce due to limitations set by the instrumentation required for their detection and the shortcomings, e.g. low brightness, of these labels. Along with the advances in the research of lanthanide luminescence, and in the field of semiconductors, these materials are becoming a feasible alternative for the signal generation also in the future POC assays. The aim of this thesis was to explore ways of utilizing time-resolved detection or anti-Stokes detection in POC applications. The long-lived fluorescence for the time-resolved measurement can be produced with lanthanide chelates. The ultraviolet (UV) excitation required by these chelates is cumbersome to produce with POC compatible fluorescence readers. In this thesis the use of a novel light-harvesting ligand was studied. This molecule can be used to excite Eu(III)-ions at wavelengths extending up to visible part of the spectrum. An enhancement solution based on this ligand showed a good performance in a proof-of-concept -bioaffinity assay and produced a bright signal upon 365 nm excitation thanks to the high molar absorptivity of the chelate. These features are crucial when developing miniaturized readers for the time-resolved detection of fluorescence. Upconverting phosphors (UCPs) were studied as an internal light source in glucose-sensing dry chemistry test strips and ways of utilizing their various emission wavelengths and near-infrared excitation were explored. The use of nanosized NaYF :Yb3+,Tm3+-particles enabled the replacement of an external UV-light source with a NIR-laser and gave an additional degree of freedom in the optical setup of the detector instrument. The new method enabled a blood glucose measurement with results comparable to a current standard method of measuring reflectance. Microsized visible emitting UCPs were used in a similar manner, but with a broad absorbing indicator compound filtering the excitation and emission wavelengths of the UCP. This approach resulted in a novel way of benefitting from the non-linear relationship between the excitation power and emission intensity of the UCPs, and enabled the amplification of the signal response from the indicator dye.

Ilmanlaatu maankäytön suunnittelussa

Maankäytön suunnittelulla voidaan vaikuttaa ilmanlaatuun ihmisen elinympäristössä. Sillä voidaan lieventää tai jopa ehkäistä ilman epäpuhtaushaittoja ja toisaalta luoda niitä. Tämä julkaisu on parhaat käytännöt -tyyppinen työkalu, tietolähde, jossa esitetään suosituksia ilmanlaadun huomioon ottamisesta maankäytön suunnittelussa. Julkaisun ovat kirjoittaneet Hannu Airola Uudenmaan ELY-keskuksesta ja Maria Myllynen Helsingin seudun ympäristöpalvelut -kuntayhtymästä. Se ilmestyy ELY-keskuksen Opas-sarjassa. Julkaisuluonnoksesta pyydettiin lausunnot Ympäristöministeriöltä, 15 kunnalta, Uudenmaan liitolta, muilta ELY-keskuksilta, Liikennevirastolta, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokselta sekä kolmelta alan konsulttitoimistolta. Tekstiä täydennettiin ja tarkistettiin saadun palautteen perusteella. Käytännön pelisäännöt ilmanlaadun huomioon ottamisesta helpottavat työtä ja vähentävät tapauskohtaisen harkinnan tarvetta. Julkaisuun on etsitty tällaisia pelisääntöjä aiheista, jotka ovat nousseet pohdittavaksi kaavaneuvotteluissa. Tieliikenne on keskeisin ilmanlaatuun vaikuttava tekijä ihmisen elinympäristössä, ja julkaisussa keskitytään siihen. Lisäksi talokohtaiseen lämmitykseen liittyviä kysymyksiä käsitellään lyhyesti. Julkaisussa on omat lukunsa − alan säädöksistä ja ohjeista − ilmanlaatutilanteen arvioinnista − ilmanlaadun huomioon ottamisesta suunnitteluratkaisuja tehtäessä aina yleisistä periaatteista eri osa-alueita koskeviin yksityiskohtaisiin suosituksiin asti sekä − talokohtaisista tulisijoista ja ilmanlaadusta. Julkaisu suosituksineen on tarkoitettu helpottamaan ilmanlaadun huomioon ottamista maankäytön suunnittelussa.

Sellu- ja paperitehtaiden lietteiden käsittely ja hyötykäyttö sekä niitä rajoittavat tekijät

Alueelliset ympäristöjulkaisut 223 Tämän raportin tarkoituksena oli tarkastella erilaisia metsäteollisuuslietteiden käsittely- ja hyötykäyttötapoja. Raportin alussa esitellään lietteiden syntymekanismit ja ominaisuudet sekä lähtökohdat niiden käsittelylle ja hyötykäytölle. Tämän jälkeen käydään läpi käytettävissä olevat lietteenkäsittelymenetelmät sekä mahdolliset energia- ja muut hyötykäyttötavat. Tällä hetkellä yleisimpiä lietteenkäsittelymenetelmiä ovat mekaaniset vedenpoistotekniikat. Niitä käyttämällä on tähän asti päästy riittävään kuiva-ainepitoisuuteen lietteen polttoa varten. Poltto kuorikattilassa kuoren ja muun puujätteen seassa on tällä hetkellä selvästi yleisin hyötykäyttömenetelmä. Yli puolet lietteistä poltetaan, minkä lisäksi osa niistä käytetään raaka-aineena esimerkiksi maanrakentamisessa. Kaatopaikkasijoittaminen kielletään määräajan jälkeen. Tulevaisuudessa lietteen käsittelylle tulee uusia vaatimuksia, sillä tuotannon muutoksista johtuvan lietteen koostumuksen muuttumisen takia vedenpoisto-ominaisuudet heikkenevät. Tämän vuoksi jatkossa todennäköisesti yleistyvät termiset ja biotermiset kuivausmenetelmät. Hyötykäyttöä varten on kehitelty vaihtoehtoisia menetelmiä, kuten biolietteen poltto sellutehtaan soodakattilassa sekä toisaalta erilaisten lietettä sisältävien seosten käyttö eri maanrakennussovellusten raaka-aineena. Lisäksi mädätyksestä ja kaatopaikoilta voidaan ottaa talteen biokaasua, jota voidaan käyttää energian tuottamiseen.

Maantien 370 ja valtatien 15 parantaminen välillä Kouvola–Valkeala : Aluevaraussuunnitelma

Valtatie 15 on tärkein yhteys Etelä-Savon ja Kymenlaakson välillä. Sen merkitys on suuri tavaraliikenteelle ja metsäteollisuuden kuljetuksille Sisä-Suomesta HaminaKotkan satamaan. Asiointi- ja työmatkaliikenne on vilkasta Valkealasta Kouvolaan ja pohjoisempana sijaitsevaan Vekaranjärven varuskuntaan, joka on maan suurimpia varuskuntia. Pohjoisesta Kouvolaan tuleva liikenne käyttää valtatieltä 15 Heparosta jatkuvaa maantietä 370. Valtatien 15 liikenne etelään (vt 6) ja länteen (vt 12) kiertää nykyisin Tykkimäen kautta. Suunnittelualue kattaa maantien 370 lähes kokonaan Ahlmannintien (maantie 14594) liittymän pohjoispuolelta Heparon eritasoliittymään ja jatkuu siitä itään Mikkelin suuntaan valtatienä 15 Toikkalantien liittymään asti. Tieosuuden pituus on noin 10 kilometriä. Aluevaraussuunnitelmassa on selvitetty ensin Kouvolan kohdalla valtateiden 6 ja 15 sekä muun keskeisen väyläverkon puutteet ja ongelmat sekä palvelutasotavoitteet. Tämän jälkeen on suunniteltu valtateiden ja muiden väylien periaateratkaisut sekä selvitetty niin tilantarve, suhde ympäröivään maankäyttöön ja vaikutukset. Myös mahdollisuudet hankkeen vaiheittain toteuttamiseksi on käsitelty. Aluevaraussuunnitelmassa on tarkennettu ratkaisuja, vaikutusarviota ja liikenteen, maankäytön ja ympäristön lähtötietoja. Päätavoitteena on ollut selvittää pääteiden ja muun tie- ja katuverkon kehittämisen periaatteet niin, että nykyiset palvelutasopuutteet saadaan poistettua ja valtatie 15 sekä maantien 370 vastaavat niille asetettuja vaatimuksia liikenteen sujuvuuden ja turvallisuuden kannalta. Osana suunnitelmaa on esitetty toimenpiteet meluhaittojen torjumiseksi ja ympäristövaikutusten lieventämiseksi.

Valtatien 6 parantaminen Kouvolan kohdalla : Yleissuunnitelma

Valtatie 6 on keskeinen osa Salpausselän liikennekäytävää ja kuuluu osana Euroopan komission päättämään Suomen kattavaan liikenneverkkoon (TEN-T). Valtatie 6 on toinen kansainvälisen liikenteen päätieyhteys itärajan rajanylityspaikoille. Valtateiden 6 ja 12 muodostama reitti on tärkeimpiä poikittaisyhteyksiä Suomen länsi- ja itäosien välillä. Valtatie 6 on erityisen tärkeä Kaakkois-Suomen suurteollisuudelle ja erittäin merkittävä raskaan liikenteen kuljetusreitti muun muassa Nuijamaan ja Imatran raja-asemille. Yhteysvälillä kuljetetaan myös poikkeuksellisen paljon vaarallisia aineita ja suuria erikoiskuljetuksia. Valtatie on vilkasliikenteinen ja huomattava osuus liikenteestä on pitkämatkaista. Suunnittelualue kattaa valtatien 6 osuuden Kouvolan länsipuolelta Kukonojalta itäpuolelle Tykkimäkeen asti. Valtatie 12 kuuluu suunnittelualueeseen Korian pohjoispuolella Suviojan ja Keltin alueella. Tieosuuden pituus on noin 19 kilometriä. Yleissuunnitelmassa on selvitetty ensin Kouvolan kohdalla valtateiden 6 ja 15 sekä muun keskeisen väyläverkon puutteet ja ongelmat sekä palvelutasotavoitteet. Tämän jälkeen on suunniteltu valtateiden ja muiden väylien periaateratkaisut sekä selvitetty niin tilantarve, suhde ympäröivään maankäyttöön ja vaikutukset. Myös mahdollisuudet hankkeen vaiheittain toteuttamiseksi on käsitelty. Yleissuunnitelmassa on tarkennettu ratkaisuja, vaikutusarviota ja liikenteen, maankäytön ja ympäristön lähtötietoja. Päätavoitteena on ollut selvittää pääteiden ja muun tie- ja katuverkon kehittämisen periaatteet niin, että nykyiset palvelutasopuutteet saadaan poistettua ja valtatie 6 vastaa sille asetettuja vaatimuksia liikenteen sujuvuuden ja turvallisuuden kannalta. Osana suunnitelmaa on esitetty toimenpiteet meluhaittojen torjumiseksi ja ympäristövaikutusten lieventämiseksi. Valtatie 6 parannetaan korkealuokkaiseksi valtatieksi Kukonojalta Tykkimäkeen matkalla tarvittavine tie-, katu- ja liittymäjärjestelyineen. Kukonojan ja Suviojan välillä valtatie rakennetaan keskikaiteelliseksi ohituskaistatieksi eritasoliittymineen ja Suviojalta Tykkimäkeen nelikaistaiseksi moottoritieksi. Valtatien 6 käytävään rakennetaan kattava jalankulku- ja pyöräilytieverkosto. Lisäksi tehdään meluntorjuntaa.

Kouluammuntojen kehittyminen sotien jälkeen

Jatkosodan aikana kouluammunnat pyrittiin ampumaan vuoden 1941 ampumaohjelmiston mukaisesti. Sodan edetessä asevelvollisten koulutusjaksojen kestot lyhenivät ja ampumaohjelmiston mukaisia ammuntoja oli vaikea toteuttaa. Ase- ja ampumakoulutusta haittasi myös ammattitaitoisten kouluttajien puute, sillä osaava henkilökunta oli rintamalla. Tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, miksi ja miten kouluammunnat kehittyivät vuosina 1945–1992? Tutkimus on asiakirjatutkimus ja menetelmänä käytetään sisältöanalyysia. Tutkimuksessa vastataan lähdemateriaalia hyväksikäyttäen alakysymyksiin ja itse pääkysymykseen. Vastaamalla tutkimuskysymyksiin, tutkimuksella annetaan ymmärtää tapahtumia ja edetään analyysin kautta päätelmien tekoon. Tutkimus perustuu suurimmaksi osaksi arkistolähteisiin, joista tärkeimpinä ovat jalkaväen tarkastajan asiakirjat. Muita tärkeitä lähteitä ovat ampumaohjelmistot, edelliset tutkimukset, aihetta tukeva kirjallisuus ja lehtiartikkelit. Sodan jälkeen aina 1960-luvulle saakka ase- ja ampumakoulutusta haittasivat varusmiesten komennukset, patruunapula sekä ampumaratojen kunto ja etäisyydet. 1970-luvulle asti kiväärillä suoritettavien kouluammuntojen ja niissä käytettävien patruunoiden määrä väheni tasaisesti. Sen jälkeen kouluammuntojen määrä ja patruunakiintiöt alkoivat kuitenkin kasvaa. Kiväärillä suorittavat kouluammunnat olivat miltei koko tutkittavana olevan ajanjakson ajan samankaltaisia, vasta rynnäkkökiväärin syrjäytettyä kiväärin 1990-luvun alussa kouluammunnat muuttuivat monipuolisimmaksi. Asevelvolliset ampuivat kouluammunnat myös pikakiväärillä, konepistoolilla ja konekiväärillä, jotka koostuivat lähinnä totuttautumisammunnoista. Pikakivääriammunnat poistuivat 1970-luvulla ja rynnäkkökiväärin myötä myös konepistooliammunnat jäivät pois 1990-luvun alussa. Huolimatta ase- ja ampumakoulutusta rajoittavista tekijöistä asevelvollisten ampumataito todettiin usein hyväksi. Tärkeimmät tekijät kouluammuntojen kehittämiseen ovat olleet rynnäkkökivääri, patruunakiintiöt ja koulutustavoitteiden saavuttaminen. Kouluammuntojen sisällön kehittymiseen vaikutti eniten rynnäkkökiväärin yleistyminen.

Raskaan taakan kantamisen fysiologiset vastineet pitkäkestoisessa kuormituksessa

Puolustusvoimien runkona toimiva maavoimat on puolustusvoimiemme selkäranka. Nykyaikaisen taistelukentän moninaisuus ei ole vähentänyt hyvin koulutetun jalkaväkisotilaan tarvetta. Teknologian kehityksen myötä sotilaiden kannettava taakka on lisääntynyt merkittävästi. Tämän seurauksena sotilaiden taakankantokyky on merkittävä osa sotilaiden fyysistä toimintakykyä. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on tutkia raskaan taakankantamisen fysiologisia vasteita taistelu- ja partiovarustuksella (29 kg ja 45 kg) suoritetuissa taakankantotesteissä. Tutkimukseen osallistui kahdeksan koehenkilöä Porin prikaatin kansainväliseen valmiusjoukkokoulutukseen valituista sotilaista (ikä 20 ±1 v, pituus 1,80±0.10 m, paino 77,9±12,3 kg, painoindeksi 23,9±2,4, maksimaalinen hapenottokyky 51,8± 4,2 ml kg-1∙min-1). Koehenkilöiltä mitattiin ennen taakankantotestejä maksimaalinen hapenottokyky (VO2Maks), maksimaalinen voima, lihaskestävyys sekä kehonkoostumus. Testeinä käytettiin suoraa juoksumattotestiä, isometrisiä maksimivoimatestejä, puolustusvoimien lihaskuntotestejä sekä bioimpedanssimenetelmää kehonkoostumuksen mittaamiseen. Taakankantotestit suoritettiin juoksumatolla siten, että 45 minuuttia käveltiin 4 km∙h-1 nopeudella ja 1,0 asteen kulmalla. Tämän jälkeen kulmaa ja kuormaa nostettiin kolmen minuutin välein aina 12 asteen kulmaan ja 6 km∙h-1 nopeuteen asti. Suoritusten aikana mitattiin ventilaatiota (VE), hapenkulutusta (VO2), sykettä (HR), subjektiivista tuntemusta (RPE) ja laktaattiarvoa (La). Tutkimustulosten perusteella taakankantotestit erosivat toisistaan submaksimaalisen suorituksen aikana VE- ja HR-arvojen perusteella (p<0,05). Taakankantotestien suoritusaika ja maksimaalinen hapenotto (ml∙min-1) olivat yhteydessä toisiinsa (29kg: r=0,80 p≤0,05, 45kg: r=0,92 p≤0,05). Suoritusaika ja suhteellinen hapenoton (ml∙kg-1∙min-1) arvo eivät olleet yhteydessä toisiinsa. Maksimaalinen isometrinen penkkipunnerrus oli yhteydessä kummankin taakankantotestin suoritusajan kanssa (29kg: r=0,75 p≤0,05, 45kg r=0,81 p≤0,05). Maksimaalinen hapenotto ja penkkipunnerrus olivat ainoat alkumittausten tulokset, jotka olivat yhteydessä molempien taakankantotestien loppuaikojen kanssa. Kehonpaino ja rasvaton massa olivat yhteydessä raskaamman taakan kanssa suoritetun loppuajan kanssa (r=0,72 p≤0,05), (r=0,74 p≤0,05). Vauhditon pituushyppy oli yhteydessä kevyemmän varustuksen loppuajan kanssa (r=0,80, p≤0,05). Regressioanalyysi selitti menestymistä raskaamman taakan kanssa pituuden ja penkkipunnerrustestien tuloksilla selitysasteen ollessa 79 % (p<0,01). Taakankantotestien ja alkumittausten tulosten perusteella riittävän suuret ylävartalon voimaominaisuudet ovat merkittävä tekijä taakankantotehtävissä menestymiseen. Maksimaalistahapenottokykyä vaaditaan kannettaessa taakkaa lähellä maksimaalista suorituskykyä. Kehonpainolla ei ole suoritusta heikentävää vaikutusta, painvastoin kehonpaino ja riittävä rasvattoman massan määrä näyttäisi tämän tutkimuksen mukaan parantavan taakankantokykyä.

Pienjännitteisen tasasähkönjakelun hyödyntäminen ja siihen liittyvä tutkimus maailmalla

Tässä kandidaatintyössä selvitetään kirjallisuustutkimuksena, minkälaista tutkimusta maailmalla on tehty liittyen pienjännitteiseen tasasähkönjakeluun, sekä missä sovelluskohteissa sitä hyödynnetään. Työssä esitetään yleisimmät järjestelmärakenteet ja sovelluskohteet sekä organisaatiot, joiden on havaittu tutkivan tasasähkönjakelua kiinteistöissä, microgrideissä tai julkisessa sähkönjakelussa. Katsauksen perusteella havaittiin, että maailmalla on tehty erityisesti laskennallisia tutkimuksia ja simulointeja liittyen pienjännitteiseen tasasähkönjakeluun. Näkökulma on pääasiassa ollut kiinteistöissä ja microgrideissä, vähäisemmässä määrin myös julkisissa sähkönjakeluverkoissa. Pienjännitteistä tasasähkönjakelua hyödynnetään, tai ainakin voitaisiin hyödyntää näissä kohteissa. Pääasiassa konseptilla on pyritty hakemaan kustannussäästöjä ja toisaalta parantamaan hyötysuhdetta. Ympäri maailmaa on käynnissä pilottihankkeita sekä kiinteistöihin, että julkiseen sähkönjakeluun liittyen. Bipolaarinen ratkaisu näytti olevan yleisempi. Käytetyt ja tutkitut jännitetasot vaihtelivat riippuen sovelluskohteesta – kiinteistön sisällä oli käytössä tasot pienoisjännitteestä aina 350–400 VDC jännitetasoon asti, ja sama 350–400 VDC oli selvästi suosittu jännitealue myös jakeluverkossa, mutta myös korkeampia jännitteitä, kuten 700–750 VDC, oli käytössä.

Pelinkehityksen tarpeet ja kustannukset konsolisukupolvien ja vuosikymmenten välillä

Tässä työssä tarkastellaan videopelien nousevia kehityskustannuksia ja selvitetään videopelien historiaa ja kehitysprosessia tarkastelemalla syitä kustannusten nousuun. Työn pääkohteena ovat isojen ja keskisuurten peliyritysten videopelikehityskustannukset. Historiaosuus on jaoteltu vuosikymmenten mukaan 1950-luvulta 2000-luvulle asti ja kehitysprosessin tarkastelussa keskitytään nykyisten suurten pelien kehitysprosessin vaiheisiin ja tarpeisiin sekä prosessin osanottajien rooleihin. Näin perustellaan lopuksi lueteltavat kustannusten nousun syyt ja niiden mahdolliset seuraukset.

Sakkomenettelyasian käsittely tavanomaisessa rikosprosessissa

Tutkielma tarkastelee uudistuvassa tuomioistuimen ulkopuolisessa rikosprosessilajissa alkaneen rikkomusasian tutkimista ja ratkaisemista normaalissa rikosasioiden käsittely-järjestyksessä. Opinnäytetyön tavoitteena on selvittää, miten tavanomaiseen menettelyyn siirtyneessä sakkomenettelyasiassa rikosoikeudellinen vastuu toteutuu ja millaisessa suhteessa sakkomenettely on rikosvastuun toteuttamisen välineenä muihin summaarisiin rikosprosessin menettelytapoihin. Rangaistus- ja rikesakkomenettelyt korvaavan sakkomenettelyn käyttäminen edellyttää sekä rikkomuksesta epäillyn että asianomistajan suostumusta. Suostumuksen puuttuessa asia ratkaistaan perusmuotoisessa rikosasioiden käsittelyjärjestyksessä. Asian alkuperä tuomioistuimen ulkopuolisessa menettelyssä vaikuttaa sakkomenettelyn epäonnistumisen jälkeen suoritettavaan esitutkintaan, syyteharkintaan ja oikeudenkäyntiin. Syyttäjä voi harkita entistä vapaammin toimintansa taloudellisuusvaatimuksen vuoksi tavanomaisen suullisen pääkäsittelyn lisäksi aiemmin käytännöllisistä syistä puuttunutta mahdollisuutta muiden suppeiden prosessilajien hyödyntämiseen. Jokin muu menettely voi olla normaalia oikeudenkäyntiä paitsi edullisempi myös rikosvastuun toteuttamiseksi tehokkaampi keino ratkaista asia. Opinnäytetyön päämetodi on lainoppi. Järjestelmällinen aiheen hahmottaminen aloite-taan erilaisten suppeiden menettelyvaihtoehtojen yksityiskohtien käsittelyllä. Prosessila-jien muodostaman säädöskokonaisuuden ja periaatteellisten lähtökohtien erittelyn jäl-keen tutkielmassa tutkitaan rikkomusasian kantajapuolen näkökulmasta sakkomenette-lyasian etenemistä esitutkinnasta ja syyteharkinnasta tuomioon asti. Opinnäytetyössä sovelletaan lainopillisen menetelmän lisäksi myös oikeuspoliittista ja oikeusvertailevaa metodia sakkomenettelyn kehittymisen arvioinnissa. Tutkimuksen tärkeintä aineistoa ovat kotimaiset virallislähteet. Keskeisiä kirjallisuuslähteitä ovat Jääskeläisen Syyttäjä tuomarina ja Raution Rangaistusmääräysmenettelystä. Opinnäytetyön tutkimustuloksena on sakkomenettelyasiaan liittyvien prosessin vaihei-den merkittävä sisällöllinen poikkeaminen tavanomaisessa oikeudenkäyntijärjestyksessä alkaneesta jutusta ja tästä johtuvan rakenteellisen rikosvastuun toteuttamisvaikeuden havaitseminen. Sakkomenettelyn parantamiseksi ehdotetaan muun muassa suostumuksen antamisajankohdan muuttamista, jotta suostumus ei vaikuttaisi asian esitutkintaan. Myös viranomaisten esitutkintayhteistyön lisäämistä pidetään tärkeänä rikosvastuun toteuttamisen varmistamiseksi ja prosessilajien kokonaisuuden hallitsemiseksi.

Steps towards more effective antitrust system in EU – The Damages Directive’s effect on victim’s right to compensation for antitrust harm

Kaikkien kansalaisten ja yritysten, jotka kärsivät vahinkoa Euroopan Unionin kilpailusääntöjen (SEUT 101 ja 102 artiklan) rikkomisen vuoksi, on voitava vaatia korvauksia vahingon aiheuttaneelta osapuolelta. Euroopan unionin tuomioistuin on ratkaisuillaan Courage ja Manfredi vahvistanut vahinkoa kärsineen oikeuden saada korvausta kärsimästään vahingosta. Suomessa kilpailuoikeudellista vahingonkorvausta koskeva oikeuskäytäntö on ollut vähäistä, vaikkakin viime aikoina on annettu muutama merkittävä vahingonkorvausratkaisu, näistä kenties tunnetuimpana asvalttikartelliratkaisu. Kilpailuoikeuden rikkomisesta vahinkoa kärsineet saavat kuitenkin vain harvoin korvausta kärsimästään vahingosta, mikä on ollut seurausta erilaisista lainsäädännöllisistä ja menettelyistä johtuvista esteistä jäsenvaltioiden säännöissä. Komission pitkään kestänyt lainsäädäntöhanke EU:n kilpailuoikeuden täytäntöönpanojärjestelmän selkeyttämiseksi päättyi marraskuussa 2014, kun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin (2014/104/ EU) hyväksyttiin. Direktiivi julkaistiin Euroopan unionin virallisessa lehdessä 5. joulukuuta 2014, ja jäsenvaltioilla on 27.12.2016 asti aikaa implementoida direktiivi osaksi kansallista lainsäädäntöä. Direktiivin tavoitteena on EU:n kilpailusääntöjen tehokas täytäntöönpano sekä kilpailuoikeuden julkisoikeudellisen ja yksityisoikeudellisen täytäntöönpanon selkeyttäminen. Lisäksi direktiivi pyrkii varmistamaan, että vahingonkärsijät voivat saada täyden korvauksen kärsimästään vahingosta, sekä poistamaan esteitä ja pienentämään kustannuksia vahingon todistamisessa, samalla harmonisoiden eri jäsenmaissa toimivien yritysten oikeussuojan tasoa. Tarkastelen pro gradu –tutkielmassani kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen kehitystä sekä uuden EU:n vahingonkorvausdirektiivin vaikutuksia erityisesti vahingonkärsijän näkökulmasta, eli sitä kuinka direktiivi vaikuttaa vahingonkärsijän mahdollisuuteen saada korvausta kärsimästään vahingosta, joka johtuu EU:n kilpailusääntöjen rikkomisesta. Lisäksi tarkastelen lyhyesti direktiivin tuomia muutoksia Suomen lainsäädäntöön. Tutkielmani loppupäätelmä on, että vaikka vahingonkorvausdirektiivi ei täydellisesti paranna vahingonkärsijän asemaa, se selkeyttää monella tavalla kilpailuoikeudellisten vahingonkorvauskanteiden nykyistä tilaa, ja saattaa tietyssä määrin rohkaista vahingonkärsijiä hakemaan korvausta kärsimästään vahingosta.

Moporeitit Lapin kunnissa ; Mopoille sallitut jalankulku- ja pyörätiet maanteiden varsilla ja kuntien liikenneverkolla

Lapin ELY-keskus on laatinut tämän moporeittejä koskevan suunnitelman yhteistyössä kahdentoista Lapin kunnan kanssa. Lapin 21 kunnasta suunnitelman laatimisessa on ollut 12 kuntaa ° Kemin ja Tornion kaupungit sekä Enontekiön, Kittilän, Kolarin, Pellon, Posion, Sallan, Simon, Sodankylän, Tervolan ja Ylitornion kunnat. Suunnitelmassa on määritelty ne ELY-keskuksen sekä edellä mainittujen kuntien hallinnoimat kevyen liikenteen väylät, joilla mopoilu on sallittu. Muilla suunnittelualueen kevyen liikenteen väylillä mopoilu ei jatkossa ole sallittua. Moporeittiuudistus perustuu Liikenneviraston vuonna 2013 antamaan ohjeistukseen, jossa linjataan aiempaa selkeämmin, että erityisesti taajamissa mopon paikka on ajoradalla. Lapin kunnissa tehdään kuitenkin muutoksia myös toisin päin. Esimerkiksi valtatien 21 varrelle sijoittuvilla kevyen liikenteen väylillä mopoilu pääsääntöisesti sallitaan, kun se tähän asti on ollut monin paikoin kiellettyä. Uudistuksen tavoitteena on parantaa sekä mopoilijoiden että jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden liikenneturvallisuutta. Mopojen siirto ajoradalle selkeyttää mopon asemaa ja korostaa mopoilijan vastuuta liikenteessä. Autoilijat havaitsevat mopot paremmin, kun ne ovat osa muuta moottoriajoneuvoliikennettä ja kevyen liikenteen väylät jäävät jalankulkijoiden ja pyöräilijöiden käyttöön. Muutosta puoltaa myös mopo-onnettomuuksien määrän vähentyminen seuduilla, missä mopot on siirretty pääosin ajoradalle. Muutokset maantieverkolle sijoittuvien moporeittien opastukseen toteutetaan vuoden 2016 aikana. Myös kunnat pyrkivät tekemään muutokset samassa aikataulussa. Samanaikaisesti toteutettavilla muutoksilla varmistetaan reittien jatkuvuus. Muutoksista tullaan tiedottamaan mediassa ja mm. ELY:n ja kuntien internetsivuilla. Lisäksi tiedottamista kohdistetaan erikseen kouluihin ja oppilaitoksiin.