Radiocarbon data, oxygen isotopic composition in foraminifera, freshwater diatoms data, and salinity estimations from ODP Holes 167-1019C and 167-1019D

Massive discharges of freshwater from the glacial lake Missoula to the northeast Pacific Ocean are thought to have sculpted the Channeled Scablands of eastern Washington and debouched via the Columbia River near 46°N. The dynamics and timing of these events and their impact on northeast Pacific circulation remain uncertain. Here we date marine records of anomalous freshwater inputs to the ocean based on freshwater diatoms, oxygen isotopes in foraminifera, and radiocarbon data. Low-salinity plumes from the Columbia River reduced sea-surface salinities by as much as 6 psu (practical salinity units) more than 400 km away between 16 and 31 cal (calendar) ka B.P. Anomalously high abundances of freshwater diatoms in marine sediments from the region precede generally accepted dates for the existence of glacial Lake Missoula, implying that large flooding or freshwater routing events were common during the advance of the Cordilleran Ice Sheet and that such events require multiple sources.

Carbonate record of ODP Leg 167 sites

One of the expected scientific results of Ocean Drilling Program Leg 167 was to reconstruct the Neogene history of biogenic calcium carbonate accumulation in the northeastern Pacific along the California margin (Lyle, Koizumi, Richter, et al., 1997). This aims to constrain inorganic carbon burial rates, deep-water hydrography in the North Pacific, and linkages between deep Atlantic and Pacific circulation and carbonate accumulation or dissolution patterns. Data are presented for four sites. Two of them are located in the California bight-East Cortez Basin (Site 1012: 32°16.970?N 118°23.024?W, 1773 m) and San Nicholas Basin (Site 1013: 32°48.040??, 118°53.992?W, 1564 m). The others are the dedicated Hole 1017E at Site 1017 (34°32.099?N, 121°6.430?W, 955 m) and Site 1019 in the Eel River Basin (41¢X40.972?N, 124°55.975?W, 977 m). Reconstruction of paleo-sea-surface temperatures (SST) by determining the alkenone unsaturation index of the extractable organic matter is an independent technique and helps to verify oxygen-isotope-based estimates. Results from the uppermost 600 cm of the dedicated Hole 1017E are expected to reveal the local temperature history of the last 30 k.y.

Sea surface reconstruction for sediments of the California continental margin

Organic matter in sediment samples from three ODP sites (Ocean Drilling Program Leg 167) that form a south-north transect was investigated to reconstruct the paleoclimatic and oceanographic conditions on the California continental margin during the last 160 kyr. Alkenone-derived paleosea surface temperatures (SST) are 3 to 6°C colder in glacial stages and reveal a clear relationship with global climate changes; the differences are greater in the north. Latitudinal SST comparison exhibits water mixing of the colder California Current with warmer waters from the south, particularly in the southern central California borderland area. Organic matter accumulation on the California continental margin indicates an interplay between climatic and atmospheric glacial-interglacial variations and spatially and temporally changing nutrient availability along the California coastline. Climatic and atmospheric dependent circulations apparently caused variations in the intensity of coastal upwelling along the southern central California margin and this suggests, due to the close connection of the California Current to the local wind patterns, that the California Current was weaker during glacial and stronger during interglacial periods.

Expanded GHOST database

In this study we review a global set of alkenone- and foraminiferal Mg/Ca-derived sea surface temperatures (SST) records from the Holocene and compare them with a suite of published Eemian SST records based on the same approach. For the Holocene, the alkenone SST records belong to the actualized GHOST database (Kim, J.-H., Schneider R.R., 2004). The actualized GHOST database not only confirms the SST changes previously described but also documents the Holocene temperature evolution in new oceanic regions such as the Northwestern Atlantic, the eastern equatorial Pacific, and the Southern Ocean. A comparison of Holocene SST records stemming from the two commonly applied paleothermometry methods reveals contrasting - sometimes divergent - SST evolution, particularly at low latitudes where SST records are abundant enough to infer systematic discrepancies at a regional scale. Opposite SST trends at particular locations could be explained by out-of-phase trends in seasonal insolation during the Holocene. This hypothesis assumes that a strong contrast in the ecological responses of coccolithophores and planktonic foraminifera to winter and summer oceanographic conditions is the ultimate reason for seasonal differences in the origin of the temperature signal provided by these organisms. As a simple test for this hypothesis, Eemian SST records are considered because the Holocene and Eemian time periods experienced comparable changes in orbital configurations, but had a higher magnitude in insolation variance during the Eemian. For several regions, SST changes during both interglacials were of a similar sign, but with higher magnitudes during the Eemian as compared to the Holocene. This observation suggests that the ecological mechanism shaping SST trends during the Holocene was comparable during the penultimate interglacial period. Although this "ecology hypothesis" fails to explain all of the available results, we argue that any other mechanism would fail to satisfactorily explain the observed SST discrepancies among proxies.

The Roman Republican Navy : from the sixth century to 167 BC

Työ käsittelee Rooman laivaston kehitystä, toimintaa ja osallistumista laajenemispolitiikkaan, jossa Rooma kasvoi kaupunkivaltiosta Välimeren hallitsijaksi. Rooma on aikaisemmissa tutkimuksissa nähty maavaltiona vailla kiinnostusta merenkulkuun. On katsottu, että ainoa merkittävä merisota Rooman historiassa on ensimmäinen puunilaissota (264-241 eKr.) ja että siinäkin roomalaiset (jotka historioitsija Polybius kuvaa vasta-alkajiksi) menestyivät Karthagoa vastaan turvautumalla laskusiltoihin, joiden avulla he saattoivat muuttaa meritaistelun maataisteluksi. Polybiuksen kuvaukseen on aina tähän asti luotettu. On katsottu että Roomalla ei ollut laivastoa ennen ensimmäistä puunilaissotaa ja että Rooma kaikissa sodissaan panosti merisodankäyntiin mahdollisimman vähän. Tämä työ pyrkii kumoamaan nämä käsitykset. Laivasto oli osallisena ja ehdottoman välttämätön kaikissa Rooman laajenemispolitiikan käänteissä. Arkeologian tiedot osoittavat, että ennen ensimmäistä puunilaissotaa Rooma kehittyi ja siitä tuli merkittävä kaupunki nimenomaan kaupankäynnin ja ulkomaisten kontaktien seurauksena. Se ei siis ollut puhdas agraarivaltio. Roomalaisilla oli laivasto jo viimeistään 500-luvulta lähtien eKr. ja sitä käytettiin Rooman laajentaessa valtaansa Italiassa. Näin ollen ensimmäisessä puunilaissodassa läntisen Välimeren herruudesta kilpaili kaksi merivaltiota, Rooma ja Karthago. Toinen puunilaissota (218-201) tunnetaan yleensä Hannibalin tulosta Alppien yli Italiaan, mutta se oli myöskin merkittävä merisota ja karthagolaiset hävisivät sen nimenomaan merellä. Rooma osallistui kilpailuun itäisen Välimeren hallinnasta ja kukisti Makedonian ja Syyrian laivastot, jotka eivät olleet mitenkään Rooman laivaston veroisia. Kaikista Rooman vastustajista Karthagolla olisi ollut suurin mahdollisuus pysäyttää Rooman laivaston voittokulu toisessa puunilaissodassa. Laivastoa käytettiin moniin eri tarkoituksiin. Suuret meritaistelut eivät ole ainoa osoitus laivastojen mukanaolosta ja merkityksestä, vaan on myös otettava huomion sotalaivojen rakenne ja toimintaedellytykset. Sotalaivat oli rakennettu taisteluita varten ja niissä oli hyvin niukasti säilytystilaa. Niiden oli päästävä laskemaan maihin aina kun miehistö tarvitsi vettä, ruokaa ja lepoa. Laivastot saattoivat toimia vain niiden rannikoiden tuntumassa, joiden satamiin ja laskupaikkoihin niillä oli turvallinen pääsy. Roomalaiset olivat hyvin tietoisia tästä. Suuret merentakaiset sotaretket Afrikkaan, Espanjaan, Kreikkaan ja Vähän-Aasian rannikolle perustuivat kaikki siihen, että Rooman laivasto hallitsi purjehdusreittejä ja sopivia laskupaikkoja ja saattoi huolehtia joukkojen ja varusteiden kuljettamisesta kaukana taisteleville armeijoille. Samalla Rooman laivasto kävi itsenäistä sotaa merellä ja haastoi ja kukisti kaikki Välimeren merivaltiot. 130-luvulle eKr. tultaessa se oli lyönyt vihollisensa ja riisunut aseista liittolaisensa; Rooman laivasto hallitsi Välimerta yksin.