L'Univers

1872/11/10 (Numéro 1967).

Sairaanhoitajaksi kasvattaminen : sairaanhoitajakoulutus ja siinä käytetyt oppikirjat Suomessa vuoteen 1967 asti

Lektio kasvatustieteen väitöskirjaan "Sairaanhoitajaksi kasvattaminen : sairaanhoitajakoulutus ja siinä käytetyt oppikirjat Suomessa vuoteen 1967 asti" Helsingin yliopistossa 12.5.2007.

I volontari italiani nelle Waffen-SS. Il pensiero politico, la formazione culturale e le motivazioni al volontariato. Una storia orale

My doctoral dissertation examines the experiences of the Italian volunteers in the Waffen-SS troops using in-depth interviews with former volunteers as the main primary source. This phenomenon, even if significant in size (depending on the source, some 15 000-20 000 Italian men volunteered in the Waffen-SS), has been hitherto largely unknown to historical research. The available literature on the Italian volunteers, mainly written by military history enthusiast journalists and methodologically weak, concentrates mainly on the combat operations and military organization, and offers a rather stereotypical profile of the volunteers. My dissertation does not aim to reconstruct the military history of the different divisions of the Waffen-SS in which Italian volunteers operated but instead to examine the subjective, private and intimate experience of the volunteers in order to understand the motivations, attitudes, beliefs and cultural and family background, as well as their political ideas. The main objective of my doctoral dissertation is to discover the ideological precepts of the volunteers’ political credo. As the last phase of fascism and its ideology, often defined as the “Germanisation” or “Nazification” of fascism, is still the object of wide academic debate, a better understanding of the volunteers’ ideology also contributes to deepening overall knowledge of the nature of this last phase. The theoretical frame of my dissertation lies in oral history, in particular in the postmodernist approach to oral history, through which I reconstruct the volunteers’ ideology. In-depth interviews with former volunteers are the main primary source, but multiple data collection methods have been adopted. Phone interviews and correspondence with the volunteers have also been considered as primary sources. In addition to interviews and correspondence, family archives consisting of diaries, correspondence with the volunteers’ relatives and photographic material have also been collected and examined. An ethnographic observation of the volunteers’ domestic spaces has been conducted during the in-depth interviews, and photo self-elicitation techniques have been used in cases where the volunteers were willing to share their photographs. An exhaustive portrait of the ideological structure of the volunteers has been obtained, as well as of the cultural and social origins of the values that contributed to the rise and adoption of this ideology. Further, the volunteers’ motivations to enlist have been clearly reconstructed, together with their cultural, political, social and military backgrounds. The results of the research are particularly relevant both for comprehension of the Italian phenomenon of volunteering in the Waffen-SS and for the reconstruction of the ideological dynamics of the last phase of fascism. The volunteers’ political and ideological system, which can be defined as the Italian SS-fascist ideology, disagrees strongly with the vaguely described ideological profile offered by previous studies that describe volunteers as generically “super-fascist”. The research also offers the opportunity for a deeper understanding of the final fascist ideological trajectory, currently defined, not without a certain level of approximation, as the “Germanisation” or “Nazification” of fascist ideology.

Berättelse öfver Helsingfors Djurskyddsförenings verksamhet under perioden maj 1906—maj 1907, afgifven till årsmötet den 27 maj 1907

14 x 22 cm

Egyptin ilmapuolustuksen kehitys Kuuden päivän sodasta 1967 Jom Kippur -sotaan 1973

Egypti ja Israel kävivät kaksi sotaa 1970-luvun vaihteessa. Kuuden päivän sota käytiin vuonna 1967 ja Jom Kippur -sota 1973. Molemmissa sodissa ilmapuolustuksen osa-alueilla oli merkittävät roolit sotien lopputuloksen kannalta. Tutkimusongelmana on: miten Egyptin ilmapuolustuksen toiminta kehittyi Kuuden päivän sodasta Jom Kippur -sotaan? Tutkimusaineistona on käytetty julkisia kirjallisuuslähteitä ja tutkimusmenetelmä on kirjallisuustutkimus. Tutkimuksessa ilmeni, että ilmapuolustus oli ratkaisevassa roolissa sekä Kuuden päivän sodassa että Jom Kippur -sodassa. Kuuden päivän sodassa ilmeni millainen merkitys yllätyksellä ja ilmavoimien käytöllä on sodan aloituksessa. Egypti yllätettiin totaalisesti ja Israelin ilmavoimat onnistui lähes tuhoamaan Egyptin ilmapuolustuksen muutamassa tunnissa. Sotien välisenä aikana Egypti kehitti Neuvostoliiton tuella tehokkaan ilmapuolustuksen. Useista eri ilmatorjuntajärjestelmistä koostunut, kaikki korkeusalueet kattanut, tiivis ilmatorjuntajärjestelmä muodosti todella tehokkaan suojan Israelin ilmaiskuilta. Kuuden päivän sodassa tuhottu lentokonekalusto korvattiin Neuvostoliiton koneilla. Jom Kippur -sodassa Egypti onnistui yllättämään Israelin hyökkäyksellään. Egyptin hyökkäys alkoi tehokkaasti kun se eteni oman ilmatorjuntaohjusverkkonsa kantaman sisäpuolella. Egyptin ilmatorjunta osoittautui tehokkaaksi ja se kykeni estämään Israelin ilmavoimien iskut ilmatorjuntaohjusten kantaman alueella. Hyökkäyksen edettyä ilmatorjunnan ulkopuolelle maavoimien hyökkäys joutui Israelin ilmavoimien tuhoamaksi ja Israel aloitti oman hyökkäyksensä. Egyptin ilmatorjuntajärjestelmä aiheutti suuria tappioita Israelin ilmavoimille, eikä Israel onnistunut löytämään keinoa sen tuhoamiseksi ilmasta. Vasta Israelin maavoimien tuhotessa ilmatorjunnan kohteita Israelin ilmavoimat kykenivät saavuttamaan osittaisen ilmaherruuden taistelualueella ja hyökkäämään ilmatorjunnan kohteita vastaan. Kun tiiviiseen ilmatorjuntajärjestelmään oli tehty aukko se menetti tehokkuutensa ja oli tuhottavissa. Kuuden päivän sodassa lähes tuhottu Egyptin ilmavoimat olivat koko sodan ajan passiivisessa roolissa ja kokivat suuria tappioita Israelin suorituskykyisempää kalustoa vastaan.

Tervehdyssanoja Keisarillisessa Suomen Aleksanterin-Yliopistossa 30 p. Toukokuuta v. 1907 seppelöitäville filosofian maistereille

Tekijä: Eino Leino.

Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907-1919

Väitöskirjan aihe on, kuinka elokuvanäyttelijän taide ja sitä koskeva ajattelu kehittyivät Venäjällä yksityisen elokuvatuotannon vuosina 1907–1919. Tutkimus kuuluu kulttuurihistorian alaan. Sen näkökulma on elokuvan esteettinen historia, ja tutkimus liittyy ns. revisionistisen elokuvahistorian pyrkimykseen arvioida uudelleen näytelmäelokuvan varhaisvaiheita. Analyysi kohdistuu esteettiseen aikalaisajatteluun sekä elokuvatuotannon käytäntöihin ja prosesseihin. Lähteinä on käytetty elokuvanäyttelemistä koskevaa julkista keskustelua, elokuvantekijöiden jättämää muistietoa ja ajalta säilyneitä elokuvia. Käsittely jakautuu kolmeen väljän kronologisesti järjestettyyn lukuun. Luku 2 keskittyy venäläisen fiktioelokuvan varhaisvuosiin 1910-luvun taitteen molemmin puolin. Luku 3 käsittelee pitkän näytelmäelokuvan läpimurrosta alkunsa saanutta keskustelua psykologisesta elokuvasta. Luku 4 etenee maailmansodan vuosina nouseen kuvallisen, ohjaajakeskeisen elokuvakäsityksen kautta kohti varhaisen neuvostoelokuvan ajatusta näyttelijästä ”mallina”. Väitöskirjassa esitetään, että käsitys näyttelemisestä, ja sitä myötä elokuvasta yleensä, kävi tutkittuna ajanjaksona läpi kehämäisen kehityksen, jossa vuorottelivat käsitykset elokuvasta modernina ja elokuvasta traditiona. Tutkimus problematisoi myöhempää elokuvakäsitystä, jonka mukaan elokuvaestetiikan perusyksikkö on otos. Toisin kuin myöhempinä vuosikymmeninä 1910-luvulla näytteleminen oli avainkysymys, jonka kautta lähestyttiin elokuvan olemusta itseään. Venäjällä ajatukset elokuvanäyttelemisestä kehittyivät vuorovaikutuksessa saman ajan teatteriestetiikan kanssa, joskin elokuva miellettiin jo varhain erilliseksi taidemuodoksi. Tsaarinajan elokuvan vaikutusvaltaisimmaksi esteettiseksi ohjelmaksi muodostui psykologinen elokuva, jonka inspiraationa toimi osittain Konstantin Stanislavskin samaan aikaan kehittämä näyttelijäntyön järjestelmä. Elävä näyttelijä ja näyttelijän ”kokeminen” nähtiin ratkaisuna elokuvavälineen keskeisenä ongelmana pidettyyn mekaanisuuteen. Ajan studiokäytännöissä psykologinen lähestymistapa puolestaan merkitsi usein vastausten etsimistä teollisen elokuvatuotannon olosuhteista syntyneisiin ongelmiin.