Näyttelijän taide venäläisessä elokuvassa 1907-1919

Väitöskirjan aihe on, kuinka elokuvanäyttelijän taide ja sitä koskeva ajattelu kehittyivät Venäjällä yksityisen elokuvatuotannon vuosina 1907–1919. Tutkimus kuuluu kulttuurihistorian alaan. Sen näkökulma on elokuvan esteettinen historia, ja tutkimus liittyy ns. revisionistisen elokuvahistorian pyrkimykseen arvioida uudelleen näytelmäelokuvan varhaisvaiheita. Analyysi kohdistuu esteettiseen aikalaisajatteluun sekä elokuvatuotannon käytäntöihin ja prosesseihin. Lähteinä on käytetty elokuvanäyttelemistä koskevaa julkista keskustelua, elokuvantekijöiden jättämää muistietoa ja ajalta säilyneitä elokuvia. Käsittely jakautuu kolmeen väljän kronologisesti järjestettyyn lukuun. Luku 2 keskittyy venäläisen fiktioelokuvan varhaisvuosiin 1910-luvun taitteen molemmin puolin. Luku 3 käsittelee pitkän näytelmäelokuvan läpimurrosta alkunsa saanutta keskustelua psykologisesta elokuvasta. Luku 4 etenee maailmansodan vuosina nouseen kuvallisen, ohjaajakeskeisen elokuvakäsityksen kautta kohti varhaisen neuvostoelokuvan ajatusta näyttelijästä ”mallina”. Väitöskirjassa esitetään, että käsitys näyttelemisestä, ja sitä myötä elokuvasta yleensä, kävi tutkittuna ajanjaksona läpi kehämäisen kehityksen, jossa vuorottelivat käsitykset elokuvasta modernina ja elokuvasta traditiona. Tutkimus problematisoi myöhempää elokuvakäsitystä, jonka mukaan elokuvaestetiikan perusyksikkö on otos. Toisin kuin myöhempinä vuosikymmeninä 1910-luvulla näytteleminen oli avainkysymys, jonka kautta lähestyttiin elokuvan olemusta itseään. Venäjällä ajatukset elokuvanäyttelemisestä kehittyivät vuorovaikutuksessa saman ajan teatteriestetiikan kanssa, joskin elokuva miellettiin jo varhain erilliseksi taidemuodoksi. Tsaarinajan elokuvan vaikutusvaltaisimmaksi esteettiseksi ohjelmaksi muodostui psykologinen elokuva, jonka inspiraationa toimi osittain Konstantin Stanislavskin samaan aikaan kehittämä näyttelijäntyön järjestelmä. Elävä näyttelijä ja näyttelijän ”kokeminen” nähtiin ratkaisuna elokuvavälineen keskeisenä ongelmana pidettyyn mekaanisuuteen. Ajan studiokäytännöissä psykologinen lähestymistapa puolestaan merkitsi usein vastausten etsimistä teollisen elokuvatuotannon olosuhteista syntyneisiin ongelmiin.

The Art of Acting in Russian Cinema, 1907–1919 The subject of this dissertation is how acting and the discourse on acting developed in prerevolutionary Russian cinema during the years of private film production, 1907–1919. It is a study in cultural history, and the approach is that of esthetic film history. The thesis joins in what is known as revisionist film history to re-evaluate the history of early fiction cinema. The study focuses on esthetic thinking as well as the processes and practices of actual film production in prerevolutionary Russia. Primary sources include published discourse on film acting, film makers’ memoirs, and films. The thesis is organized in three loosely chronological chapters. Chapter 2 focuses on the early years of Russian fiction film at the turn of the 1910s. Chapter 3 analyses the notion of psychological cinema which evolved after the rise of the feature film in the early 1910s. Chapter 4 proceeds through the rise of the pictorial and director-centered cinema during of World War I to the idea of the actor as a ‘model’ in early Soviet cinema. The study argues that during the period thinking of film acting, and of film art in general, went through a circular process as a dialogue of two conceptions: cinema as modernity and cinema as tradition. The study problematizes the later understanding of cinema which has discussed the shot as a unit of film esthetics. In the 1910s acting was, unlike in later decades, a key question which defined the essence of cinema itself as an art form. In Russia the discourse on film acting developed in relation to the theater esthetics of the early 20th century, although cinema was considered early on a distinct art form. The most influential esthetic program in prerevolutionary Russia became psychological cinema, which was partly inspired by the acting system developed by Konstantin Stanislavsky during the same period. Actor and an actor’s ‘experiencing’ were seen as solutions to what was considered the central problem of film art: the inherent ‘mechanical’nature of the film medium itself. In studio practices, on the other hand, the psychological approach often meant working through the practical problems of the industrial conditions of film production.