Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelman toimivuus yhdyskuntaseuraamustyössä: ihanteiden suhde käytäntöihin

Tutkimuksen empiirisenä kohteena on Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelma ja sen rooli väkivaltarikosten yhdyskuntaseuraamustyön kontekstissa. Suuttumuksen hallinnan tavoitteena on uusien väkivallantekojen vähentämiseen suuntautuvan muutoksen käynnistäminen ja tukeminen. Samalla toimintaohjelma tukee yhdyskuntaseuraamuksesta suoriutumista. Toimintaohjelma kestää 18 tuntia, ja se on suunnattu henkilöille, jotka kokevat vaikeuksia suuttumuksen tunteen hallinnassa ja loilla hallinnan menettäminen johtaa väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Tutkimuksessa tarkastellaan laadullisin menetelmin Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelman toimivuutta yhdyskuntaseuraamustyössä virkamiesten, ohjaajien ja osallistujien tulkitsemana. Tutkimuksen viitekehys on sidoksissa yhdyskuntaseuraamustyön menetelmiin ja linjauksiin. Toimintaohjelmaan osallistuminen voidaan määritellä oppimisen ja muutoksen mahdollisuuksien strukturoiduksi sarjaksi, jossa työskentelymenetelminä ovat What Works -viitekehyksen mukainen työskentely ja dialoginen menetelmä, joiden taustalla ovat kognitiivis-behavioraaliset mallit. Tutkimuksen teoreettista viitekehystä avatakseen tutkimuksessa kuvataan aluksi muutostyöskentelyn teoreettisia lähtökohtia. What Works -viitekehyksen ja suomalaisen toimintaohjelmatyön lähtökohtia on kartoitettu haastattelemalla kolmea asiantuntijaa, jotka työskentelivät rikosseuraamusalalla uudenlaisen toimintaohjelmatyön alkuvaiheen implementoinnin aikoihin. Tutkittavien kahden, Helsingissä ja Espoossa toteutetun, Suuttumuksen hallinta -toimintaohjelman neljää ohjaajaa on haastateltu, jotta toimintaohjelmiin päätyneiden osallistujien rekrytointiprosessi ja valikoitumiskriteerit avautuisivat. Helsingin ja Espoon toimintaohjelmiin osallistuneiden yhdeksän henkilön alku-ja loppuhaastattelut syventävät ihanteiden suhdetta arkisiin toteuttamiskäytäntöihin. Samalla ne asemoivat osallistujat ja heidän tilanteensa sekä ennen toimintaohjelmaa että sen jälkeen. Asiantuntijahaastatteluista käy ilmi, että uudenlaisen ohjelmatoiminnan alkuvaiheen implementointi ei edennyt systemaattisesti. Yksittäisten henkilöiden henkilökohtaisella panoksella uuden tutkimustiedon omaksumisessa oli vahva rooli alkuvaiheissa, ja tämän myötä ohjelmatoiminta vakiintui osaksi yhdyskuntaseuraamustyötä. Toimintaohjelmien ohjaajien haastatteluista käy ilmi, että on tärkeää panostaa sekä osallistujien rekrytointiin että ohjelman läpiviemiseen. Sekä Helsingissä että Espoossa ilmeni ongelmia osallistujien ryhmäytymisessä. Helsingissä ongelmaksi muodostuivat sekä rekrytointiprosessin aikataulu että osallistujien runsaat poissaolot. Espoossa puolestaan ryhmäläisten alhainen ikä tuotti vääränlaista ryhmäytymistä. Osallistujien haastattelujen perusteella ajattelun ja käyttäytymisen muuttuminen ohjelman myötä on ollut osallistujille henkilökohtainen prosessi. Useat haastateltavista ovat oman ilmoituksensa mukaan kokeneet hyötyneenä ohjelmasta jonkin verran. Haastattelujen mukaan ohjelma on voinut toimia muutoksen siemenenä, ja osallistujat ovat oppineet tunnistamaan niitä ajatusmalleja, jotka ovat aikaisemmin johtaneet väkivaltaiseen käyttäytymiseen.

Lukioon vai ei? Toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalinnat

Tutkielmassa tarkastellaan toisen polven maahanmuuttajanuorten koulutusvalintoja peruskoulun jälkeisessä nivelvaiheessa. Tarkoituksena on paikantaa niitä tekijöitä, jotka edesauttavat maahanmuuttajataustaisten nuorten hakeutumista lukiokoulutukseen Suomessa. Valintaprosesseja selvittämällä saadaan selville niitä tekijöitä, jotka tuottavat koulutuspoluilla jatkamista tai vaihtoehtoisesti koulupudokkuutta. Valintaprosesseja on tarkasteltu nuorten omista lähtökohdista tarkastellen niitä rakenteita ja vaikutteita, jotka lopulta tuottavat yksilöllisiä valintoja. Aineisto on kerätty suorittamalla kymmenen teemahaastattelua kahdessa Helsinkiläisessä lukiossa. Kerätty haastatteluaineisto on analysoitu teoriaohjaavasti sisällönanalyysin keinoin. Koulutusvalinnat ovat monimutkainen prosessi, johon ei ole löydettävissä yhtä selvittävää tekijää. Koulutusvalinnat ovat kuitenkin vahvasti sidoksissa nuorten kotitaustaan. Vanhempien hyvä työllisyys ja kielitaito vahvistavat nuorten tukiverkkoa valintatilanteessa, mutta tärkeämmäksi nousee vielä vanhempien sosiaalisen pääoman ja koulutususkon vaikutus nuorten koulutusajatteluun. Vanhempien koulutususko puolestaan on usein sidoksissa vanhempien ennen maahanmuuttoa saavutettuun sosioekonomiseen tasoon. Nuorten kannustamisella koulutukseen vanhemmat näkevät lastensa pyrkivän parempaan elämään ja takaisin maahanmuuton myötä usein menetettyyn sosioekonomiseen asemaan. Myös motivaatio ja aikaisempi koulumenestys ohjaavat nuorten valintoja. Tiedon kulkeutuminen nuorille valintavaiheessa muodostaa mielenkiintoisen kysymyksen virallisen tiedon ja kuulopuheiden risteytyksen. Ystävien tiedot ohjaavat valintaa, mutta valmistelevat nuorta heikosti odotettavissa olevaan lukion arkeen. Koululta saatu virallinen tieto puolestaan jää usein liian pinnalliseksi ja sen hyöty koulutusvalinnoissa voi jäädä vähäiseksi. Koulun tieto saavuttaa lisäksi vain harvoin nuorten vanhemmat toivotulla tavalla. Vanhempien tuki jää näin myös usein vähäiseksi valintatilanteessa. Tiedotuksessa myös vanhempien sekä lasten kielitaidon taso muodostaa tärkeän kysymyksen. Lukio muodostui nuorille askeleeksi kohti itsenäisempää elämää ja koulutusvalintananne korostaa toisen polven nuorten hybridistä asemaa vanhempien kulttuurisen perinnön ja suomalaisen kulttuurin välillä. Siirtymä voi osoittautua monille henkisesti haastavaksi. Nuorten oma toimijuus vahvisti valintapäätöstä, mutta usein nuoret jäävät valintatilanteessa vaille auttavien aikuisten apua. Yhteiskunnalla on valintatilanteissa vastuuna varmistaa kaikille nuorille tasa-arvoiset mahdollisuudet edetä koulutuspoluilla etnisestä taustasta huolimatta. Nuorten valintoja voidaan vahvistaa muun muassa yksilöllisemmällä oppilaanohjauksella, toimivalla kielikoulutuksella sekä huomioimalla palvelutarjonnassa toisen polven nuorten erityiset tarpeet.

Taistelu yksityiskouluista: Yksityisoppikoulujen Liitto yksityisoppikouluväen puolustajana koulujärjestelmän uudistuksessa 1970-1977

Suomessa säädettiin vuonna 1968 laki koulujärjestelmän perusteista. Sen nojalla maassa siirryttiin rinnakkaiskoulujärjestelmästä kunnalliseen yhtenäiskouluun eli peruskouluun vuosina 1972-1977. Laissa varattiin yksityisille oppikouluille mahdollisuus toimia uudessa järjestelmässä, koulun omistajayhteisön niin halutessa, kunnan peruskoulua korvaavana kouluna. Vuonna 1974 lakia muutettiin siten, että kunta sai päättää, ottiko se yksityisen koulun koulusuunnitelmaansa vai ei. Suomeen jäi nelisenkymmentä yksityistä koulua, joista pääosa sijaitsi Helsingissä. Korvaavia kouluja näistä oli 24. Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Yksityisoppikoulujen Liiton (YOL) toimintaa peruskouluuudistuksen täytäntöönpanovuosina 1970-1977. Liiton päätavoitteena oli yksityiskoululaitoksen säilyttäminen. Pyrkimyksenä on selvittää YOL:n aiemmin lähes käyttämättömän arkistoaineiston avulla, millainen liitto oli rakenteeltaan, millaisilla intresseillä ja resursseilla se toimi ja millaisia suhdeverkostoja se koulutaistelun yhteydessä rakensi. Samalla pyritään luomaan laajempi kuva siitä, mitkä yhteiskunnalliset tahot puolustivat yksityiskoululaitoksen säilyttämistä Suomessa ja millaisin motiivein. Tästä syystä tutkimuksen lähdeaineistona hyödynnetään mm. Vapaan koulutuksen tukisäätiön arkistoaineistoa, opettajien ammattijärjestöjen lehtiä sekä peruskoulu-uudistusta koskevaa kirjallisuutta. Laadullisen verkostotutkimuksen keinoin yksityiskoululaitosta kannattaneet piirit hahmotetaan sosiaalisena verkostona, joka rakentui yhteisten intressien pohjalle. Tästä verkostosta käytetään termiä yksityisoppikouluväki. Tutkimustuloksena on, että yksityisoppikouluväki sosiaalisena verkostona rakentui ennen kaikkea ideologisten intressien pohjalle. Kyse oli pyrkimyksistä puolustaa porvarillista suomalaista yhteiskuntamuotoa ja vastustaa vasemmiston vaikutusvallan kasvua. YOL oli 1970-luvun Suomessa yksi monista porvariston taisteluelimistä. Yhdessä vuonna 1973 perustetun Vapaan koulutuksen tukisäätiön kanssa se kävi puolustustaistelua suojellakseen epäpoliittisena instituutiona pitämäänsä koululaitosta, jonka nähtiin joutuneen ideologisen hyökkäyksen kohteeksi. Yksityisoppikouluväki oli pieni, mutta sangen vaikutusvaltainen ryhmittymä. Ydinjoukko koostui muutamasta kymmenestä suomalaisen yhteiskunnan vaikuttajasta, joita yhdisti korkea koulutus, porvarillis-isänmaallinen arvomaailma ja jossain määrin myös yhteiset kokemukset sotavuosilta. Joukkoa leimasi halu rakentaa suomalaista yhteiskuntaa oman arvomaailmansa pohjalta; niin ikään se korosti kansalaisten oikeutta vapaaseen ja omaehtoiseen kasvatukseen sekä yksilölliseen omistusoikeuteen. Tavoitteessaan yksityisoppikouluväki onnistui kohtalaisesti. Ilman sen aktiviteettia ja tehokasta verkostoitumista sekä ennen muuta vahvoja poliittisia ja taloudellisia tukijoita tämä tuskin olisi onnistunut. Oman lisänsä onnistumiseen antoi julkisuuteen vuonna 1975 noussut Pirkkalan koulukokeilu, joka osaltaan lietsoi porvarillista arvomaailmaa edustavien tahojen epäluuloja vasemmiston koulutuspolitiikkaa kohtaan ja altisti heitä tukemaan yksityiskouluja. Vaikka taistelu osin onnistuikin, suurta kannatusta se ei saavuttanut. Moni näki yksityisoppikouluväen toiminnan taantumuksellisena reaktiona ja yrityksenä säilyttää vanhoja, epätasa-arvoisuutta ylläpitäviä valtarakenteita. Esiin maalailtu pelko siitä, että kunnallinen peruskoulu veisi Suomen sosialismiin, ei saanut joukkoja liikkeelle yksityiskoulujen puolesta. Esimerkiksi opettajien myönteinen suhtautuminen kunnalliseen koululaitokseen osoittaa, etteivät he pääsääntöisesti nähneet koulu-uudistuksessa tämänkaltaista ideologista vaaraa.

Avtorskaia pesnia muutoksessa. Yhteisöllisyys ja dialogi Neuvostoliiton ja nyky-Venäjän kontekstissa

Pro-gradu -työssäni tutkin venäläistä avtorskaia pesnia -musiikkigenreä, sitä ympäröivää yhteisöä sekä muutosta, jonka genre on kokenut Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Avtorskaia pesnia -genren keskiössä on lyyrinen, kitarasäestyksellinen säveltäjän ja sanoittajan itsensä esittämä laulu. Neuvostoliiton kontekstissa avtorskaia pesnian voidaan nähdä olevan yhteiskuntakriittinen genre, joka intonaationsa, muotonsa ja sanomansa välityksellä korosti yksilöllisyyttä ja sananvapauden periaatteita. Neuvostoliiton hajoaminen on vaikuttanut monella tavalla sekä musiikin olemukseen että sitä ympäröivään yhteisöön. Pyrin selvittämään, minkälaisia arvoja avtorskaia pesnian parissa viihtyvä yhteisö vaali sosialismin aikana ja minkälaisia odotushorisontteja yhteisön jäsenet liittävät genreensä nykykontekstissa. Musiikin yhteiskunnallisen merkityksen lisäksi pohdin myös sitä, mitä genre merkitsee sitä luoville yksilöille ja yhteisölle. Tutkimukseni perustuu vuonna 2009 Pietarissa tehtyyn kolmen kuukauden mittaiseen kenttätyöhön. Vierailin säännöllisesti pietarilaisissa lauluklubeissa, kävin konserteissa ja osallistuin muutamaan festivaaliin. Erityisesti klubit edustivat genren yhteisöllisintä puolta. Osallistuin klubien toimintaan, haastattelin useita muusikoita ja muita genren aktiiveja. Tarkastellessani avtorskaia pesniaa Neuvostoliiton kontekstissa, pohdin erityisesti sen merkitystä ja sijoittumista sosialistisen yhteiskunnan todellisuuteen. Usein kirjallisuudessa sosialismi nähdään vastakkaisten kategorioiden kautta. Viimeisten vuosikymmenien sosialistinen todellisuus oli kuitenkin luonteeltaan paradoksaalinen. Tarkastelemalla avtorskaia pesniaa pyrin osoittamaan, millä tavalla sosialistiseen yhteiskuntaan liitettävät vastakkainasettelut ovat ongelmallisia. Analysoin sosialistisen yhteiskunnan ja avtorsakia pesnian välistä suhdetta nojaten James Scottin public ja hidden transcripts -käsitteisiin. Tämän lisäksi käytän Alexei Yurchakin deterritorialisaation käsitettä kuvaamaan sitä, millä tavalla sosialismin viimeisten vuosikymmenien aikana avtorskaia pesnia -yhteisö loi sosiaalisia tiloja, joissa yhteisön arvoja ei nähty ristiriitaisina sosialistisen ideologian kanssa. Tasa-arvo, yhteisöllisyys, perhe, ystävyys ja eettisyys voidaan lukea sosialismin ja avtorskaia pesnia -yhteisön yhteisiksi arvoiksi. Neuvostoliiton viimeisinä vuosikymmeninä sosiaalisen todellisuuden ja virallisen diskurssin ristiriitaisuus muodosti tilanteen, joka mahdollisti uusien tulkintojen ja sen myötä uusien sosiaalisten tilojen syntymisen. Neuvostoliiton hajoaminen on asettanut avtorskaia pesnia -genrelle uusia haasteita. Vallitsevan yhteiskunnallisen järjestyksen nopea muuttuminen on aiheuttanut tilanteen, jossa genren edustajat ovat joutuneet arvioimaan suhdettaan ympäröivään todellisuuteen uudesta näkökulmasta. Tärkeiksi muodostuneet arvot jatkavat elämäänsä, mutta niiden tulkinta ja merkitsevyys ovat muuttuneet. Nykyään genreen liitetään erilaisia odotushorisontteja, jotka syntyvät avoimessa, historiallisesti määräytyvässä diskursiivisessa prosessissa. Käsitykset musiikin merkitsevyydestä ja sen paikasta nykykontekstissa rakentuvat myös yhteiselle historialle ja sen merkityksille. Ystävyyden ja vilpittömyyden korostuminen sekä genren näkeminen ennen kaikkea kommunikaation ja taiteen muotona ovat niitä lähtökohtia, joista muusikot pyrkivät musiikkiaan tekemään. Jollekin avtorskaia pesnia edustaa kommunikaatiota ja dialogia yksilöiden välillä. Toisille genre edustaa taiteen muotoa, kun taas jotkut näkevät musiikin hyödykkeenä. Monelle genre edustaa yhteisöä ja toimii selviytymisstrategiana elämän hankalina hetkinä. Tunne yhteenkuuluvuudesta ja kuulumisesta saman genren piiriin ilmenee hetkissä ja ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa, jolloin he ymmärtävät jakavansa jotakin yhteistä ja näin kuuluvansa johonkin heitä yhdistävään maailmaan. Avtorskaia pesnian parissa viihtyvät näyttäisivät muodostavan kuvitteellisen yhteisön, jota yhdistää yksilön ainutlaatuisuuden kunnioittaminen. Avtorkskaia pesnian ja sen yhteiskunnallisen merkityksen muuttumisen tarkastelu antaa mahdollisuuden kurkistaa Venäjällä tapahtuvien sosiaalisten ja poliittisten muutosten luonteeseen.

Opiskelijaliikkeen äärilaidalta populaarikulttuurin hahmoiksi ja 2000-luvun alussa Rote Armee Fraktion Der Spiegel -lehden sivuilla 1970-luvulla

Työ käsittelee vasemmistoradikalismia ilmiönä ja erityisesti kyseisen ilmiön eri vaiheita. Tarkempana tarkastelukohtana on Rote Armee Fraktion (RAF) -niminen vasemmistovallankumouksellinen ryhmä, joka toimi Saksan liittotasavallassa vuosina 1970-1998. Ryhmää tarkastellaan siltä kannalta, kuinka uutislehti Der Spiegel on en toimintaa eri aikoina tulkinnut. Alkuperäislähteenä on käytetty pääasiassa saksalaisessa Der Spiegel - viikkolehdessä ilmestyneitä ryhmää käsitteleviä artikkeleita. Erityistä painoa on laitettu sille, miten ryhmän toiminnassa ja toimintaympäristössä tapahtuneet muutokset ovat vaikuttaneet eri ajankohtina julkaistuissa artikkeleissa näkyvissä oleviin tapoihin käsitellä ryhmää ilmiönä. Tarkastelu on rajattu koskemaan lähinnä vuosia 1970. 1977. 2007 ja 2008. Lisäksi mukaan on valikoitu vuosilta 1968. 1972 ja 1975 muutamia yksittäisiä artikkeleita. Aihe liittyy osaltaan keskusteluun sekä opiskelijaliikkeen radikalisoitumisesta 1960-ja 1970-lukujen vaihteessa että terrorismista laajempana ilmiönä. Tutkimustavoitetta lähestytään kolmen eri teeman kautta. Ensimmäisenä teemana tarkastellaan RAF:iin liittyviä artikkeleita siltä kannalta, mitä nimitystä ryhmästä on milloinkin käytetty. Toisena sitä. missä vaiheessa Der Spiegelissä alettiin pitää ryhmän toimintaa terrorismina ja toimijoita terroristeina ia kolmantena temaattisena aiheena analysoidaan sitä. millaista kirjoitustyyliä on ryhmää koskevissa artikkeleissa eri aikoina käytetty. Vuoden 1977 vaikutus siihen, kuinka ryhmästä kirjoitetaan vielä 2000-luvun alussa, on ollut suuri. Kun vielä RAF:n terroriaallon ollessa kovimmillaan syksyllä 1977 kerrottiin Der Spiegelissä ryhmän pitäneen Länsi-Saksaa polvillaan edeltäneet kaksi vuotta, puhuttiin vuonna 2007 seitsemästä vuodesta. Samanaikaisesti kun 2000-luvulla kirjoitetuissa artikkeleissa annetaan ryhmälle koko sen toiminnan ajaksi se asema ja nimi, jotka se oikeastaan lopulta sai vasta syksyn 1977 myötä ja vain muutamaksi kuukaudeksi, on artikkeleissa tyylillisesti kuitenkin palattu lähemmäs 1970-luvun alkua. Heti ryhmän perustamisen jälkeen ei sitä otettu vakavana yhteiskunnallisena toimijana ja tämä näkyi Der Spiegelin uutisoinnissa viihteellisenä kerrontatyylinä. Terroriaallon ollessa pahimmillaan ei tällainen kerrontatyyli ollut käytössä vaan RAF liitettiin osaksi laajempaa terrorismi-ilmiötä. Sen sijaan vuonna 2007 ilmestyneessä artikkelisarjassa jälleen palattiin samanlaiseen suorastaan vallankumousromantiikalla leikittelevään kerrontatyyliin. Näin Der Spiegelin tuli piirtäneeksi lähes neljässäkymmenessä vuodessa pitkän kaaren opiskelijaliikkeen äärilaidan radikalisoitumisesta 1960- ja 1970-lukujen vaihteessa aina Saksan liittotasavallan tuomiseen polvilleen 1977 ja yli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin selleissään kuolleiden RAF-johtohahmojen muodostumiseen osaksi populaarikulttuuria 2000-luvun alussa.

Piilosta strategiseen kohdevaloon : tuotesijoittelu osana integroituvaa elämysmainontaa

Elämme brändien ympäröiminä. Brändit ovat useasti osana mediasisältöjä kuten elokuvia, televisioohjelmia, videopelejä tai aikakauslehtiä. Tämä pro gradu -tutkielma tutkii tuotesijoittelua (engl. product placement) osana digitalisoituvaa mediakulttuuria. Tuotesijoittelu on markkinointiviestintään luettava mainonnan muoto, jossa jokin tuote, brändätty palvelu tai logo esiintyy mainostarkoituksessa osana julkaisua, esitystä tai kulttuurintuotetta. Tuotesijoittelu on melko vähän tutkittu aihepiiri. Aihe on kuitenkin ajankohtainen mm. mediakulttuurin digitalisoitumisesta johtuvan kuluttajien mediakulutuskäyttäytymisen muutosten ja EU:n audiovisuaalisia mediapalveluja koskevan direktiivimuutoksen (AVMSdirektiivi) takia. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää tuotesijoittelun toimijoita, toimijoiden intressi-ja kausaalisuhteita sekä toimintamekanismeja. Lähtökohtana on näkemys, jossa tuotesijoittelun keskeiset toimijat ovat tuottaja, mainostaja ja yleisö. Tutkielman alussa perehdytään tuotesijoittelun ilmiöön ja muotoihin sekä tehdään lyhyt katsaus länsimaiseen audiovisuaaliseen mediahistoriaan niiltä osin kuin se on pääpiirteissään vaikuttanut tuotesijoittelun kehitykseen. Sen jälkeen perehdytään tuotesijoittelua koskevaan lainsäädäntöön kansallisella ja EU-tasolla sekä tutustutaan tuotesijoittelun valvontaan Suomessa. Tutkimuksen teoreettinen pohja perustuu pääosin kauppa-, viestintä-ja elokuvatieteiden poikkitieteellisille, tuotesijoittelun aihepiiriä koskevalle kirjallisuudelle ja lehtikirjoittelulle. Tutkimuksen tueksi kerätty empiirinen aineisto koostuu seitsemästä suomalaisen media-alan asiantuntijan haastattelusta. Tutkimusmenetelminä ovat teemahaastatteluiden laadulliseen lähilukuun perustuva analyysi ja teemoittelu. Tukea tulkinnoille haetaan populaarikulttuurin tuotesijoittelun toteutuksista elokuvien ja aikakauslehden parista. Tutkimuksen lopussa esitetään malli, joka kuvaa tutkimuksesta esiinnousseita seikkoja tuotesijoittelutoiminnasta, sen toimijoista, mekanismeista, syistä ja reunaehdoista. Mallissa annetaan myös tuotesijoittelun toimintasuositus mainostajatahoja varten. Tutkimus osoittaa, että tuotesijoittelun tärkeimmät toimijat ovat ennakko-oletusten mukaisesti tuottaja, mainostaja ja yleisö. Näiden lisäksi voidaan tutkimuksen perusteella hahmottaa kaksi muuta toimijatahoa. Ensimmäinen näistä on tuottajan kanssa usein yhteistyötä tekevä esittäjä- tai levittäjätaho, joka on taloudellisesti ja juridisesti kytköksissä tuotantoihin, joissa se on mukana. Toinen toimijataho on usein mainostajapuolen kanssa yhteistyötä tekevät brändi- tai viestintäkonsultit, jotka opastavat tuotesijoittelutoiminnassa suhteessa mediakulttuuriin, auttavat näkyvyysneuvotteluissa ja konsultoivat mainostajaa parasta tuotesijoittelun ratkaisua varten. Tutkimus osoittaa lisäksi, että tuotesijoittelun syyt ja motiivit ovat monisyiset ja toimijakohtaiset. Tuottajan ja esittäjän syyt liittyvät yleisöjen miellyttämisen kautta lisääntyneeseen liikevaihtoon sekä tuotesijoittelun kautta parantuvaan mediatuotannon kannattavuuteen. Mainostajan ja brändikonsulttien tuotesijoittelutoiminnan syyt liittyvät brändin hallintaan, myynnin kasvattamiseen ja kuluttajiin vaikuttamiseen. Tuotesijoittelutoiminnan voidaan katsoa olevan muutoksessa; toteutukset ovat yhä enemmän strategisesti harkittuja, kokonaisvaltaisia markkinointiprosesseja, joiden tavoitteena on vaikuttaa katsojiin. Tästä syystä voidaan puhua tuotesijoittelun syventyneen osin mediasisältöjen brändi-integraatioksi.

Producing interactivity : Does media convergence promote interactivity and audience participation?

This study investigates the process of producing interactivity in a converged media environment. The study asks whether more media convergence equals more interactivity. The research object is approached through semi-structured interviews of prominent decision makers within the Finnish media. The main focus of the study are the three big ones of the traditional media, radio, television and the printing press, and their ability to adapt to the changing environment. The study develops theoretical models for the analysis of interactive features and convergence. Case-studies are formed from the interview data and they are evaluated against the models. As a result the cases arc plotted and compared on a four-fold table. The cases are Radio Rock, NRJ, Biu Brother, Television Chat, Olivia and Sanoma News. It is found out that the theoretical models can accurately forecast the results of the case studies. The models are also able to distinguish different aspects of both interactivity and convergence so that a case, which at a first glance seems not to be very interactive is in the end found out to receive second highest scores on the analysis. The highest scores are received by Big Brother and Sanoma News. Through the theory and the analysis of the research data it is found out that the concepts of interactivity and convergence arc intimately intertwined and very hard in many cases to separate from each other. Hence the answer to the main question of this study is yes, convergence does promote interactivity and audience participation. The main theoretical background for the analysis of interactivity follows the work of Came Fleeter, Spiro Kiousis and Sally McMillan. Heeler's six-dimensional definition of interactivity is used as the basis for operationalizing interactivity. The actor-network theory is used as the main theoretical framework to analyze convergence. The definition and operationalization of the actor-network theory into a model of convergence follows the work of Michel Callon. Bruno Latour and especially John Law and Felix Stalder.

Social and material deprivation among youth in Finland : causes, consequences, and coping.

Background: Social and material deprivation is associated with poor health, decreased subjective well-being, and limited opportunities for personal development. To date, little is known about the lived experiences of Finnish low-income youths and the general purpose of this study is to fill this gap. Despite the extensive research on socioeconomic income disparities, only a few scholars have addressed the question of how low socioeconomic position is experienced by disadvantaged people themselves. Little is known about the everyday social processes that lead to decreased well-being of economically and socially disadvantaged citizens. Data: The study is based on the data of 65 autobiographical essays written by Finnish low-income youths aged 14-29 (M=23.51, SD=3.95). The research data were originally collected in a Finnish nationwide writing contest “Arkipäivän kokemuksia köyhyydestä” [Everyday Experiences of Poverty] between June and September of 2006. The contest was partaken by 850 Finnish writers. Methods and key concepts: Autobiographical narratives (N=65) of low-income youths were analyzed based on grounded theory methodology (GTM). The analysis was not built on specific pre-conceived categorizations; it was guided by the paradigm model and so-called “sensitizing concepts”. The concepts this study utilized were based on the research literature on socioeconomic inequalities, resilience, and coping. Socioeconomic inequalities refer to unequal distribution of resources, such as income, social status, and health, between social groups. The concept of resilience refers to an individual’s capacity to cope despite existing risk factors and conditions that are harmful to health and well-being. Coping strategies can be understood as ways by which a person tries to cope with psychological stress in a situation where internal or externals demands exceed one’s resources. The ways to cope are cognitive or behavioral efforts by which individual tries to relieve the stress and gain new resources. Lack of material and social resources is associated with increased exposure to health-related stressors during the life-course. Aims: The first aim of this study is to illustrate how youths with low socioeconomic status perceive the causes and consequences of their social and material deprivation. The second aim is to describe what kind of coping strategies youths employ to cope in their everyday life. The third aim is to build an integrative conceptual framework based on the relationships between causes, consequences, and individual coping strategies associated with deprivation. The analysis was carried out through systematic coding and orderly treatment of the data based on the grounded theory methodology. Results: Finnish low-income youths attributed the primary causes of deprivation to their family background, current socioeconomic status, sudden life changes, and contextual factors. Material and social deprivation was associated with various kinds of negative psychological, social, and material consequences. Youths used a variety of coping strategies that were identified as psychological, social, material, and functional-behavioral. Finally, a conceptual framework was formulated to link the findings together. In the discussion, the results were compared and contrasted to the existing research literature. The main references of the study were: Coping: Aldwin (2007); Lazarus & Folkman (1984); Hobfoll (1989, 2001, 2002). Deprivation: Larivaara, Isola, & Mikkonen (2007); Lister (2004); Townsend (1987); Raphael (2007). Health inequalities: Dahlgren & Whitehead (2007); Lynch. et al. (2000); Marmot & Wilkinson (2006); WHO (2008). Methods: Charmaz (2006); Flick (2009); Strauss & Corbin (1990). Resilience: Cutuli & Masten (2009); Luthar (2006).

Metrolla muutokseen : laadullinen asennetutkimus länsimetrosta

Helsingin ja Espoon yhteinen joukkoliikennehanke länsimetro on suuri uudistus pääkaupunkiseudulla. Tutkielmassa tarkastellaan uusien metrokaupunginosien asukkaiden länsimetrohankkeeseen liittämiä asenteita sekä yleisesti metroon ja metron automatisointihankkeeseen liitettäviä asenteita. Tutkielman metodologinen lähestymistapa on sosiaalipsykologian oppiaineessa kehitetty laadullinen asennetutkimus. Metodi pohjautuu retoriseen sosiaalipsykologiaan, jossa korostetaan asioiden moniulotteista luonnetta. Sosiaalipsykologiassa on tutkittu liikennejärjestelmiä vain vähän. Ympäristön sosiaalipsykologia ja sosiaalitieteellinen liikennetutkimus muodostavat tutkielman teoreettisen viitekehyksen. Tutkielmassa metroa tarkastellaan laaja-alaisesti esimerkiksi fyysisen ympäristön osana sekä matkustuskokemuksellisena tilana. Tutkielman aineiston muodostavat lokakuussa 2010 toteutetut 10 haastattelua. Haastateltavat asuivat haastatteluhetkellä Lauttasaaressa, Tapiolassa ja Matinkylässä. Tutkielman tutkimuskysymykset on muodostettu laadullisen asennetutkimuksen kiinnostuksenkohteiden mukaisesti ja tutkielmassa tarkastellaan sitä, mitä metrokeskusteluissa oikeastaan arvotetaan eli arvioidaan kielteisesti tai myönteisesti sekä kenen (subjekti)asemasta ja miten. Arvottamisen kohteiden ja subjektiasemien tunnistaminen mahdollistaa asenteiden tunnistamisen. Tutkielman aineistossa länsimetro näyttäytyy laadultaan hyvin monimuotoisena asenteen kohteena. Metro ei ole vain liikenneväline, vaan se näyttäytyy esimerkiksi erilaisia alueita ja ihmisiä yhdistävänä tekijänä sekä pahoinvoinnin ja turvattomuuden näyttämönä. Aineiston analyysin perusteella länsimetron vastustamiseen liittyy keskeisesti pelko asuinalueiden muutoksesta. Keskeiset lähteet: Vesala & Rantanen (2007), Billig (1996), Gatersleben, Clark, Reeve & Uzzell (2007), Tvvigger-Ross, Bonaiuto & Breakwell (2003)

Hyväntekeväisyys, lapset ja lahjat : negatiivinen vastavuoroisuus työssä käyvien lasten koulussa Quitossa

Tutkimuskohteeni ovat erään koulun oppilaat Quitossa, Ecuadorissa. Tutkin oppilaiden toimintaa lahjoituksena saatujen sekä kadulta löydettyjen tai varastettujen esineiden parissa. Tavaroihin kohdistuvien käytäntöjen kautta pohdin oppilaiden suhdetta toisiinsa ja vanhempiinsa. Lisäksi tarkastelen oppilaiden suhtautumista koulun toimintaa hyväntekeväisyyden kautta tukeviin ulkomaalaisiin vierailijoihin ja koululla työskenteleviin ulkomaalaisiin vapaaehtoisiin. Pohdin oppilaiden kokemusta hyväntekeväisyydestä sekä asemastaan, epätasa-arvosta ja eroista globaalissa kontekstissa. Tutkimusmenetelmäni on osallistuva havainnointi ja hyväntekeväisyyteen perustuva lahjananto analyysini lähtökohta. Tarkastelen aineistoani negatiivisen vastavuoroisuuden (Sahlins 2004) teoreettisessa kontekstissa. Sosiaalista suhdetta karttava negatiivinen vastavuoroisuus on vastakohta solidaariselle vastavuoroisuudelle, joka kannattelee klassista antropologista lahjateoriaa. Tarkastelen lahjoittamista hyväntekeväisyyden idean määrittämänä yksisuuntaisena ilmiönä ja erittelen sekä lahjoittajien että vastaanottajien siihen kohdistamia asenteita ja merkityksiä. Esitän vaihtoehdon tulkinnalle, jonka mukaan vastaanottajan negatiivinen suhtautuminen ja kiittämättömyys johtuvat lahjoittajasta (Douglas 1999). Nämä voivat olla myös merkki negatiivisen vastavuoroisesta suhtautumisesta, jonka itsetarkoitus on pitää yllä sosiaalista etäisyyttä. Erittelen negatiivisen vastavuoroisuuden saamia ilmenemismuotoja suhteessa vierailijoihin ja vapaaehtoisiin sekä oppilaiden vertaissuhteissa. Oppilaiden suhtautuminen ulkomaalaisiin osoitti heidän tiedostavan globaalin hierarkian ja varallisuuserot. He tulkitsivat vierailijoiden ja vapaaehtoisten tulon hyväntekeväisyyden kautta. Ulkopuoliset tulevat antaakseen jotakin, joka heillä on sosiaalisen asemansa perusteella oikeus saada. Oppilaiden toiminta heille lahjoitettujen tavaroiden parissa toi ilmi, että heidän solidaarisen vastavuoroiset suhteensa eivät olleet kouluympäristössä. Tavarat katosivat koulusta pian niiden saamisen jälkeen. Oppilaiden toiminta kertoikin resurssien kertymisen tarpeesta ja solidaarisuudesta perhettä kohtaan sekä negatiivisen vastavuoroisista suhteista vertaisiin.

Kansallisen Edistyspuolueen suhtautuminen laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin.

Pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan Kansallisen Edistyspuolueen suhtautumista laajaan armahduskysymykseen, tullipolitiikkaan ja kieltolakiin aikavälillä 1919 - 1930. Tutkielma selvittää oliko edistyspuolue erimielinen ja hajautunut erilaisiin klikkeihin kyseessä olevien aiheiden suhteen, ja omaksuivatko nämä ryhmittyvät erilaisia liberalistisia suuntauksia näihin aiheisiin nähden. Lisäksi selvitetään oliko puolue jakautunut oikeistoon ja vasemmistoon sen aikaisessa puoluekentässä. Tutkielman tarkoituksena on myös valottaa edistyspuolueen historiaa, josta ei ole aikaisemmin kirjoitettu paljoakaan. Puolue oli 1920-luvulla hyvin merkittävässä yhteiskunnallisessa asemassa edustaen suomalaista liberalismia ja edistysmielisyyttä, ja vaikka sen suosio kääntyi 30-luvulle tultaessa laskuun, tulisi sitä tutkia tulevaisuudessa huomattavasti perusteellisemmin. Edistyspuolue ja sen seuraajat eli kansanpuolue, Vapaamielisten Liitto, Liberaalinen Kansanpuolue ja uusi nuorsuomalainen puolue kuihtuivat yksi toisensa jälkeen ja olivat lähinnä isojen puolueiden apupuolueita. Tällä tavalla kysymys liberalismin elinvoimaisuuden puutteesta Suomessa kytkeytyy edistyspuolueen ja sen seuraajien kohtaloon. Edistyspuolue oli klassinen kaaderipuolue, joka tarkoittaa sitä, että lähteiden etsiminen ja kartoittaminen on tavallista työläämpää. Se oh liberalististen puolueiden tapaan erittäin huonosti organisoitunut eikä tuottanut paljoa lähteitä verrattuna sellaisiin suurin puolueisiin ja massaliikkeisiin kuten SDP, maalaisliitto ja SKDL. Tästä kertoo paljon se, että suurin osa edistyspuolueen eduskuntaryhmän pöytäkirjoista maailmansotien väliseltä ajalta on hävinnyt. Aikaisempaa tutkimusta ei näin ollen ole paljoa löydettävissä. Tutkielmassa tukeudutaan pääasiallisesti Kansallisen Edistyspuolueen puoluearkistoon sekä sen sisältämiin pöytäkirjoihin ja eduskunnan pöytä- ja asiakirjoihin, joiden avulla tarkastellaan ja analysoidaan puolueen yksittäisiä jäseniä ja organisaatioita. Kansallinen Edistyspuolue sirpaloitui eri asiakokonaisuuksien suhteen erilaisiin rruehpideryhmiin, jotka edustivat liberalismin eri suuntauksia. Tästä johtuen asioista päättäminen on vaikeata ja lopulta jopa mahdotonta. Puolueen edustamat liberaalisuus ja edistysmielisyys aiheuttivat edistyspuolueen sisällä selvän ristiriidan liberalismia edustavien yksilön oikeuksien ja vapauksien sekä edistystä edustavien valtiovallan vastuun ja roolin välille. Näin ollen liberalismin perusideat ja edistystä edustava sosiaalinen vastuu hyvinvointi-ajattelun muodossa asettuivat vastakkain. Edistyspuolueen johto painotti voimakkaasti liberalismia yksilön vapauksineen ja valintoineen, vaikka todellisuudessa puolue-eliitti monesti määritteli yksipuolisesti arvot ja päämäärät yksilöiden valinnanvapauden kustannuksella. Puolue on toisaalta edistyksellinen ja toisaalta liberaali. Se toimi eri yhteiskunnallisten kysymysten suhteen eri tavalla, ja sen edustama liberalismi sai myös erilaisia muotoja kulloisestakin kysymyksestä riippuen.

Yhteistoiminta kriisinhallinnassa : toimivan siviili-sotilasyhteistyön merkitys epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessissa

Tutkimuksessa etsitään vastausta kysymykseen, millainen on toimivan siviili-sotilasyhteistyön merkitys epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessissa. Se pyrkii selvittämään, kuinka Euroopan unionin Eulex-operaatiossa ja Naton Kfor-operaatiossa työskentelevien siviili- ja sotilaallisen kriisinhallinnan asiantuntijoiden keskinäinen yhteistoiminta hyödyttää epäonnistuneen valtion jälleenrakennusprosessia. Aihetta lähestytään sekä yhteistyötoimijoiden että operaatioalueen näkökulmasta. Työn monipuolisuutta ja hyödynnettävyyttä on pyritty lisäämään alakysymyksillä: miten yhteistyö on huomioitu koulutusvaiheessa, minkälaista yhteistyö Eulex-ja Kfor-operaatioiden välillä oli Kosovossa ja miten yhteistyön ongelmat ja seuraukset näkyvät. Tutkimuksen tarkoituksena on osaltaan lisätä tietämystä melko vähän tutkitusta, mutta tärkeydeltään lisääntyvästä aiheesta. Tulevaisuuden entisestään monipuolistuviin kriiseihin tulee kyetä vastaamaan kokonaisvaltaisemmin, ja se edellyttää toimivaa yhteistyötä. Tapaustutkimuksen aineisto on kerätty haastattelemalla sekä sotilaita että siviilikriisinhallinta-asiantuntijoita. Litteroitu materiaali on analysoitu käyttäen sisällönanalyysin periaatteita ja analysoidun kokonaisuuden perusteella on tehty johtopäätöksiä. Tutkimukseen sisältyy myös luotaus aiheen tulevaisuuteen. Epäonnistuneen valtion ajatus toimii vahvasti käytännöllisen tutkimuksen teoreettisena viitekehyksenä. Haastattelut ovat tutkimuksen päälähde, nmlta sen lisäksi melko tuoretta ja ajankohtaista aihetta käsittelevän työn tärkeimpiä lähteitä ovat Siviilikriisinhallinnan kansallinen strategia (2008) sekä Suomen kokonaisvaltainen kriisinhallintastrategia (2009) sekä muut aihetta käsittelevät julkaisut. Yhteistoiminnan osapuolten. Kosovossa Eulex-ja Kfor-operaatioiden, kannalta toimiva yhteistyö muun muassa lisää toimijoiden motivaatiota ja ammattitaitoa monipuolisesti, vähentää epäluuloja toista organisaatiota kohtaan sekä edesauttaa toimintaa tulevissa operaatioissa. Lisäksi onnistunut yhteistoiminta antaa positiivista esimerkkiä muille toimijoille, säästää resursseja, lisää tehokkuutta, parantaa tiedonvaihtoa, luo vakautta operaatioon sekä antaa uskottavuutta toimijoille. Operaatioalueen kannalta toimivan yhteistyön hyödyt ovat vieläkin moninaisemmat. Onnistunut yhteistyö mahdollistaa operaation onnistumisen ja sitä kautta olojen palautumisen normaaliksi. Toimiva yhteistyö edesauttaa omatoimista kehitystä sekä helpottaa paikallisten toimijoiden vastuunottoa, toiminnan kehitystä, transitioaskelten tehokasta suunnittelua ja paikallisten organisaatioiden ja toimintatapojen kehittymistä. Se myös varmistaa, että tuki saadaan käyttöön täysimääräisesti, toimii esimerkkinä paikallisten yhteistyön kehittämisessä, parantaa suunnittelumahdollisuuksia sekä mahdollistaa operaation tavoitteiden saavuttamisen. Toimijoiden välisen yhteistyön intensiteetti ja muodot täytyy aina sovittaa operaation vaatimuksia vastaaviksi. Siviili- ja sotilastoimijoiden välistä yhteistyötä voidaan kehittää muun muassa koulutuksen ja tutkimuksen myötä, kehitykselle tulee olemaan tarvetta, sillä yhteistyö kriisinhallintatoiminnassa tullee jatkossa entisestään lisääntymään ja tiivistymään.

"Ei rahaa, vaan elämää varten" : vapaaehtoisia eläkevakuutuksia koskenut poliittinen keskustelu 1995 - 2005.

Vapaaehtoinen eläkesäästäminen on yleistynyt voimakkaasti 1990- ja 2000-luvulla. Yksityishenkilöiden huoli omasta taloudesta demografisten haasteiden edessä on voimistunut. Säästämisen syyt ovat moninaiset: suurin osa haluaa varautua vanhuuden päiviin, osa haluaa hyötyä veroedusta ja osa kokee vakuutuksen sijoitusmuotona muiden joukossa. Yksityisen henkilön eläkesäästäminen poikkeaa kuitenkin muista säästämismuodoista poliittisen luonteensa vuoksi. Eläkesäästämisen poikkeavalla verokohtelulla on pyritty kannustamaan ihmisiä paikkaamaan tulevaisuuden lakisääteisten eläkkeiden pienuutta sekä samalla pyritty ohjaamaan eläkkeelle jäämisen ikää. Tutkimusaiheena on vapaaehtoinen eläkesäästäminen ja sen verokohtelussa tapahtuneet muutokset lamavuosien jälkeisestä ajasta, vuodesta 1995 aina vuoden 2005 työeläkelainsäädännön kokonaisuudistukseen asti, jolloin uudistettiin myös vapaaehtoista eläkesäästämistä koskeva lainsäädäntö. Keskeinen tutkimuskysymys on, miten poliittisessa keskustelussa on perusteltu vapaaehtoisen eläkesäästämisen poikkeuksellista tukemista. Työn keskeinen aineisto käsittää tutkimuskirjallisuuden lisäksi valtiopäiväasiakirjoja aikaväliltä 1995- 2005 sekä valiokuntien ja työryhmien mietintöjä ja raportteja. Lisäksi työssä on tutkittu sanomalehdistöä sekä vakuutusalan vaikutusta keskusteluun haastattelujen avulla. Aineiston lukutapana on löyhästi käytetty poliittisen retoriikan tutkimusta. Työn keskeinen tutkimustulos on hyvinvointivaltion kehityksen ja eläkepolitiikan liittyminen toisiinsa vakuutuksen välityksellä. Demografiset paineet ja julkinen keskustelu ovat lisänneet kansalaisten huolta omasta eläkeajan toimeentulosta. Kun hyvinvointivaltion rahoitusmahdollisuuksiin ei enää luoteta, on tarve omiin ratkaisuihin lisääntynyt. Perustelut koskien vapaaehtoisen eläkesäästämisen poikkeavaa verokohtelua ovat olleet sekä poliittisia että taloudellisia. Poliittisesta keskustelusta on erotettavissa kolme selkeää perusteluryhmää. Ensimmäinen argumentaatioryhmä korostaa demografisia haasteita, toinen sijoitustuotteiden tasa-arvoistamista ja kolmas eläkevakuutuksen täydentävää roolia lakisääteisen eläkkeen rinnalla.

"Säästän ja tuhlaan, mutta en osta mitään turhaa tai ylimääräistä" : helsinkiläislasten oma raha ja sen käyttö

Nykylapsuudesta on tullut varsin kulutuskeskeistä. Tämän päivän lapset kasvavat valtaisan tavara- ja elämysmaailman ympäröimänä ja he osallistuvat myös kuluttajina yhteiskuntaan. He ovat huomispäivän aikuiskouluttajia, joiden arvot ja asenteet kuluttamista kohtaan muotoutuvat osin jo lapsuudessa. Lapset ovat myös markkinoinnille kiinnostava kohderyhmä ja yhä nuoremmat tunnistavat mainoksista tuttuja brändejä. Tässä tutkimuksessa käsitellään helsinkiläislasten omaa rahaa heidän omasta näkökulmastaan. Useimmiten tämä oma raha on joko viikkorahaa tai kuukausirahaa. Näkökulma tutkimukseen on kulutussosiologinen. Teoreettisena viitekehyksenä on käytetty Viviana Zelizerin teoriaa rahan luokittelusta ja korvamerkitsemisestä. Kiinnostuksen kohteena ovat myös olleet lasten rahaan ja sen käyttöön liittyvät arvot. Tutkitut lapset ovat iältään 9.-13.- vuotiaita. Tutkimuksen pohjana on valmis aineisto, joka on kerätty Survey-tutkimuksena keväällä 2008. Aineiston analyysissä on käytetty sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista lähestymistapaa. Analyysimenetelminä on käytetty ristiintaulukointia ja sisällönanalyysiä. Vaikka lapsuuteen ja nuoruuteen liitetään usein huoli holtittomasta kulutuksesta ja materialistisista arvoista, aineiston pohjalta voi väittää, että huoli on ainakin osittain aiheeton. Tutkimuksesta käy ilmi, että 9- 13-vuotiaiden helsinkiläislasten kulutustavat ovat yleisesti ottaen säästäväisyyttä ihannoivat, joskin myös materialistisia asenteita tulee ilmi. Helsinkiläislapset ovat omaksuneet aikuisyhteiskunnan luomat ja ylläpitämät asenteet "järkevästä" rahankäytöstä. Rahankäytössään lapset eivät näe minkäänlaista ristiriitaa, vaan sekä kuluttaminen, että säästäminen on lapsille hyvin luontevaa. Lapset, jotka ovat pienestä pitäen tottuneet mainoksiin ja markkinointiin suhtautuvat rahankäyttöön mutkattomasti ja järkevästi. Tutkimuksessa ei noussut missään vaiheessa ilmi, että lapset ihannoisivat kerskakulutusta tai ylenpalttista rahankäyttöä, vaan säästäväisyyden normi heijastui myös lasten retoriikassa. Kaiken kaikkiaan vaikutelma lasten suhteesta rahaan oli hyvin realistinen. He myös näyttivät ymmärtävän rahan arvon ja olivat valmiita säästämään päästäkseen tavoitteeseensa. Alueellisesti Helsinki näyttäytyy hyvin homogeenisena, eikä mittavia eroja lasten oman rahan määrässä esiinny.

Tunne, taistele tai taivu : synnytys ja valta Foucault'n näkökulmasta verkkokeskustelussa

Kun synnytyksessä mikään ei suju suunnitelmien mukaan, mistä oikeastaan on kysymys? Kenellä on valta synnytyksessä ja miten se jaetaan? Pro gradu -työssäni yritän ratkaista tätä oman pettymykseni herättämää kysymystä Michel Foucault'n valtakäsityksien avulla. Työlleni erityisen tärkeitä ovat ranskalaisfilosofin teoriat vallan osapuolten välisistä kamppailuista, vallan ja tiedon suhteesta sekä vallasta mahdollisuuksien hallintana. Foucault'sta inspiroituneilta hallinnan analyytikoilta Nikolas Roselta ja Mitchell Deanilta saan käytännön apua analyysin tekemiseen aineistolähtöisen tulkinnan keinoin. Heidän neuvostaan keskityn miten-kysymyksiin sekä sanoihin asioiden mahdollistajana. Aineistonani käytän erään aktiivisuutta ja luottamuksellisuutta vaalivan keskustelupalstan Synnyttäjän oikeudet -aiheista keskustelua. Analyysin alku nosti keskustelusta kolme selkeää tapaa synnytyksen ja vallan hahmottamiseen: luonnon ja synnyttäjän voimia korostavan, taisteluasennetta kannattavan sekä sopuisaa, tyydyttävää elämystä toivovan. Tämä on kuitenkin vasta johtolanka, jonka seuraamisessa tarvitsen tutkimuskirjallisuutta sekä teoreettisen viitekehyksen tukea. Tärkeimpiä hyödyntämiäni tekstejä ovat Foucault'n The Subject and Power (2000a) ja Truth and Power (2000b) sekä synnyttämisen mahdollisuuksia pohtivat teokset, kuten Johanna Ruusuvuoren Synnyttämisen suuntia (1992) ja Robbie Davis-Floydin ja Carolyn Sargentin toimittama Childbirth and Authoritative Knowledge (1997). Teorian, tutkimustulosten ja aineistoni perusteella väitän, että synnytyksen ja vallan suhteessa on kysymys auktoriteetin ja itsehallinnan erilaisista kohtaamistavoista. Tiedon ja vallan järkähtämätön suhde on pönkittänyt synnytyssalin auktoriteeteille tukevan aseman, jota ei helposti heiluteta. Yrittää silti voi ja pitääkin, ainakin keskustelijoideni mielestä. Naiset synnyttävät uusia kansalaisia lääketieteen valvonnassa, mutta he tekevät sen omillakin ehdoillaan, omien tavoitteidensa toteuttamiseksi. Verkon kautta synnytyksen vaihtoehdot ovat levinneet ja jättäneet jälkensä myös perinteisen synnytyskulttuurin pintaan. Yksien totuudet ovat kuitenkin toisten totuuksia arvokkaampia, kuten Tammisaaren synnytysosaston sulkeminen osoittaa.