Venäjän asevoimat muutoksessa : kohti 2030-lukua

Venäjän asevoimat on ollut muutoksen tilassa Neuvostoliiton hajoamisesta vuodesta 1991 lähtien. Venäjän asevoimia on kehitetty aseellisten konfliktien vanavedessä, kuten Tšetšenian, Georgian ja Ukrainan konfliktit ovat osoittaneet, sekä taloudellisten resurssien asettamissa rajoissa. Vuonna 1999 Maanpuolustuskorkeakoulussa julkaistiin teos Venäjän asevoimat 2000-luvun alussa.Siinä arvioitiin Venäjän asevoimien johtamisjärjestelmän, toimintaympäristön, puolustushaarojen, aselajien ja asejärjestelmien tilaa ja kehitystä vuosituhannen vaihteessa. Käsillä oleva teos Venäjän asevoimat muutoksessa – kohti 2030-lukua jatkaa Venäjän asevoimat 2000-luvun alussa-kirjassa aloitettua Venäjän asevoimien kehityksen analysointia 20 teema-artikkelissa. Kirjan kirjoittajat ovat Puolustusvoimien Venäjä-asiantuntijoita ja Maanpuolustuskorkeakoulun yleisesikuntaupseerikurssin opiskelijoita.

Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun lähtökohtia

Suomi luopui puolueettomuuspolitiikasta turvallisuuspoliittisena linjanaan kun se liittyi Euroopan unioniin ennen kaikkea turvallisuussyistä. Vaikka Suomi on EU-jäsenyyden myötä poliittisesti liittoutunut ja vaikka se on jatkuvasti laajentanut ja syventänyt yhteistyötään NATOn kanssa, Suomi on yhä sotilaallisesti liittoutumaton valtio. Suomen turvallisuuspoliittinen toimintaympäristö on ollut poikkeuksellisen vakaa kylmän sodan jälkeen ennen kaikkea siksi, että maailman voimakkain suurvalta Yhdysvallat on yhä sotilaallisesti läsnä Euroopassa ja Euroopan integraatio on jatkunut ja syventynyt. Suomi on sitonut nykyisen turvallisuuspoliittisen linjansa turvallisuusympäristönsä pysyvyyteen. Viime vuosina NATOn laajentuminen entisen Neuvostoliiton alueelle on voimistanut läntisten suurvaltojen ja Venäjän välistä valtakamppailua ja turvallisuuskilpailua Suomen lähialueella. Viimeistään Ukrainan konflikti on tehnyt ajankohtaiseksi myös kysymyksen Suomen sotilaallisesta liittoutumisesta. Tässä artikkeliteoksessa turvallisuuspolitiikan asiantuntijat analysoivat keskeisimpien ulkoisten toimijoiden – EU:n, Ruotsin, Viron, Venäjän, Yhdysvaltojen ja NATOn – merkitystä Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudelle ja Suomen turvallisuudelle sekä pohtivat, onko Suomen syytä muuttaa nykyistä turvallisuuspoliittista linjaansa turvallisuusympäristössä tapahtuneiden muutosten vuoksi. Kirjoittajat myös arvioivat Suomen mahdolliseen sotilaalliseen liittoutumiseen liittyviä etuja ja haittoja verrattuna nykyiseen turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun. Teoksen kirjoittajien toisistaan poikkeavat näkemykset Suomen turvallisuuspoliittisen toimintaympäristön vakaudesta, NATOn laajentumisen vaikutuksista Itämeren alueella, Venäjän valtapolitiikasta ja sen Suomelle muodostaman sotilaallisen uhan voimakkuudesta, NATOn pelotteen uskottavuudesta ja Yhdysvaltojen sitoutumisesta liittolaistensa puolustamiseen sekä Suomen NATO-jäsenyyden eduista ja haitoista valaisevat laajasti kysymystä Suomen turvallisuudesta ja turvallisuuspoliittisesta ratkaisusta. Suomelle sen geopoliittinen asema Venäjälle strategisesti elintärkeiden Kuolan alueen ja Pietari–Moskova-ydinalueen välittömässä läheisyydessä on ongelmallinen maan turvallisuuden kannalta. Suurvalta Venäjä onkin edelleen keskeisin Suomen turvallisuuteen ja turvallisuuspoliittiseen ratkaisuun vaikuttava ulkoinen toimija. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Suomella on ollut ainutlaatuinen mahdollisuus liittoutua Yhdysvaltojen kanssa NATO-jäsenyyden myötä Venäjän potentiaalista sotilaallista uhkaa vastaan. Toisaalta Suomella ei kuitenkaan ole ollut pakottavaa tarvetta siihen, koska se on välillisesti hyötynyt Yhdysvaltojen suurstrategiasta Euroopassa ja koska Venäjän valtapolitiikka on kohdistunut ennen kaikkea entisen Neuvostoliiton alueelle. Vaikka Ukrainan konflikti onkin lisännyt poliittista ja sotilaallista jännitettä Itämeren alueella, tämän teoksen perusteella on kuitenkin mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, pitäisikö Suomen sen turvallisuuspoliittisessa toimintaympäristössä tapahtuneen muutoksen seurauksena liittyä NATOn jäseneksi vai ei. Halutessaan Suomi voi siis edelleen jatkaa nykyisellä turvallisuuspoliittisella linjallaan sotilaallisesti liittoutumattomana valtiona, mutta samalla sen täytyy kuitenkin pitää myös sotilaallinen liittoutuminen avoimena turvallisuuspoliittisena vaihtoehtona tulevaisuudessa.

Käännössuomen 20 vuotta - Katsaus tutkimusparadigmaan

Tässä tutkimuksessa keskitytään käännössuomeen omanlaisena kielivarianttinaan. Käännössuomen tutkimuksessa tutkitaan korpuslingvistiikan avulla niitä piirteitä, jotka erottavat sen alun perin suomeksi kirjoitetusta kielestä eli alkuperäissuomesta. Korpuslingsvistinen käännöstutkimus pohjautuu Gideon Touryn alulle panemaan deskriptiiviseen käännöstutkimukseen ja Mona Bakerin ehdotukseen tutkia käännösten yleisiä piirteitä, käännösuniversaaleja, korpusavusteisesti. Suomessa käännössuomen merkittävin hanke oli Joensuun yliopiston tutkimushanke, jonka yhteydessä koottiin myös Käännössuomen korpus. Tämä korpus sisältää sekä käännössuomen että alkuperäissuomen tekstejä ja mahdollistaa näiden kahden kielimuodon vertailun. Tutkimushanke on innoittanut myös useita pro gradu -töitä Suomen yliopistoissa. Tämän työn tarkoituksena on kartoittaa tähänastisen käännössuomen tutkimuksen kenttää ja tutkimustrendejä. Työn primäärimateriaalina olevat tutkimukset luokitellaan teorialähtöisten tutkimuskysymysten mukaan. Kyseessä on metatutkimuksellinen sisällönanalyysi eli kirjallisuuskatsaus. Aineistona tutkimuksessa on käännössuomesta laaditut väitöskirjat, pro gradu -työt ja joukko muita tutkimuksia. Aineistosta selvitettiin tutkitut käännösuniversaalit, käytettyjen korpusten piirteitä, korpusten lähdekielet sekä tukea saaneet käännösuniversaalit. Tutkimustulokset osoittivat, että käännösuniversaalien luokat ovat päällekkäisiä ja epäselviä. Tutkimushypoteesien ja -tulosten luokitteleminen niihin on erittäin haastavaa. Universaaleja tutkittiin aineistossa suhteellisen tasaisesti. Epätyypillisten frekvenssien universaali sai eniten tukea, ja vähiten tukea sai yksinkertaistumisen universaali. Tutkimuksissa käytetyissä korpuksissa oli suuria eroja, ja lähdekielistä englanti oli selkeästi suosituin. Myös venäjä oli lähdekielenä paljon tutkittu. Suurista indoeurooppalaisista kielistä ruotsi, ranska ja espanja puuttuivat lähdekielistä kokonaan. Pro gradu -tutkimukset erosivat väitöskirja tutkimuksista ja muista tutkimuksista sekä tutkimusasetelmiltaan että korpuksiltaan. Niissä oli tutkittu kieltä laajemmin eri tekstilajeissa sekä koottu useammin omia korpuksia. Tutkimuksen pohjalta pystyttiin rakentamaan suppeahko kaunokirjallisen sekä institutionaalisen käännössuomen kuvaus.