Helluntailaiset luokkakuvassa. uskontokulttuuri ja yksikön luokka-asema Turun Helluntaiseurakunnassa

Tässä tutkimuksessa analysoin sitä, miten helluntailainen uskontokulttuuri vaikuttaa yksilön valintoihin ja sen kautta siihen, mihin luokka-asemiin seurakuntalaiset ovat päätyneet Turun Helluntaiseurakunnassa. Tutkimus on uskontoantropologinen ja kuuluu uskontotieteen alaan. Siinä yhdistetään sosiologista luokkatutkimusta sekä rationaalisen valinnan ja toiminnan teorioita uskontoantropologisessa viitekehyksessä. Pääasialliseksi aineistoksi keräsin laajan etnografisen aineiston, joka koostuu systemaattisesta havainnoinnista, kyselyistä ja haastatteluista. Lisäksi olen tutkinut seurakunnan ja helluntailaisuutta koskevia arkistoja sekä kirjallisuutta. Tutkimuksen kohde on Turun helluntaiseurakunta, joka muodostaa tutkimusongelman kannalta mielekkään tutkimusasetelman. Tutkimus kertoo olennaista tietoa siitä, miten uskonto vaikuttaa yksilön valintoihin ja hänen yhteiskunnalliseen asemaansa. Tutkimusaineiston pohjalta laadin selittävän mallin kuvaamaan sitä prosessia, miten yksilöt tekevät valintojaan rationaalisina toimijoina eri kulttuurien vaikutuspiireissä. Antropologisena pohjana selitykselle toimii uskonnon rajojen rakentumisen, muuttamisen ja ylittämisen logiikka. Pyhän kategorisoinnin jäsentämä uskontokulttuuri ohjaa yksilöä suosimaan toisia kulttuureja, luokkakulttuureja ja tyylejä sekä vierastamaan toisia. Jos yksilö haluaa tehdä valinnan, joka nähdään arveluttavana, täytyy hänen oikeuttaa se kulttuurinsa sisäisillä symboleilla ja rituaaleilla. Turun Helluntaiseurakunnassa korostuvat auttamisen ja sivistämisen ammatit, kuten lääkäri, sairaanhoitaja ja opettaja. Nämä voidaan edelleen jäljittää seurakunnan opetuksiin sekä seurakuntalaisten käyttämiin diskursseihin ja oletuksiin hyväksytyistä elämäntyyleistä. Lisäksi diskursseissa korostuvat näkemykset ammatista kutsumuksena, koulutuksen itsestäänselvyys sekä asemaan liittyvän radikalismin välttäminen. Seurakunnan uskontokulttuurin keskiluokkaistava vaikutus näkyy ennen kaikkea toisen ja useamman polven helluntailaisissa, jotka sijoittuvat korkeampiin asemiin kuin ulkopuolelta kääntyneet. Seurakunnan uskontokulttuuri vähentää luokkatietoisuuden syntyä ja voi osaltaan ylläpitää yhteiskunnan luokkarakennetta, koska uskonnon ensisijaiset päämäärät eivät kohdistu yhteiskunnan rakenteen muuttamiseen Suomessa. Tutkimuksen mukaan yksilön omat ja häneen kohdistetut oletukset ja arvot, jotka hän kulttuurissa omaksuu, ohjaavat häntä myös kulttuurinsa näkökulmasta suosiollisiin asemiin.

Tampereen kaupungin asema- ja aluekartta

Kartan esitystekniikka: maastokartta

The very worst government that any country ever had. Kirkkovaltio ja paavin asema Britannian parlamenttikeskusteluissa Italian yhdistymisprosessin aikana 1858–1861

Tutkielmassa tarkastellaan Britannian parlamentissa käytyä keskustelua Kirkkovaltiosta ja paavin maallisesta vallasta vuosina 1858–1861. Aihetta tarkastellaan kolmen teeman kautta. Nämä teemat ovat Kirkkovaltion ajassa ja paikassa tapahtunut kontekstualisointi, paavin ja katolilaisten Britannialle aiheuttamasta sisäisestä ja ulkoisesta uhasta käyty keskustelu, sekä Kirkkovaltion liittäminen kansainvälisiin suhteisiin. Britannian ja Kirkkovaltion suhdetta 1800-luvun puolivälissä on käsitelty aikaisemmassa tutkimuksessa vain vähän. Suhtautumisen perusasenteena sekä konservatiiveilla että liberaaleilla on pidetty katolilaisvastaisuutta ja Kirkkovaltion lakkauttamisen ajamista. Tutkielmassa pyritään osoittamaan, että Britannian parlamentin jäsenten suhtautuminen oli kuitenkin moniulotteisempaa ja moniäänisempää, kuin pelkkä tiukka katolilaisvastaisuus. Parlamentin jäsenet pyrkivät kontekstualisoimaan Kirkkovaltiota käyttämällä vertauksia sekä Britanniaan ja Sardinian kuningaskuntaan, että erilaisiin historiallisiin tilanteisiin. Keskusteluun osallistuneilla parlamentin jäsenillä oli myös hyvin laaja skaala erilaisia kontakteja Italiaan ja Roomaan, ja he olivat hyvin perillä paavin maallisesta vallasta käydystä yleiseurooppalaisesta kirjallisesta debatista. Osa parlamentin jäsenistä näki paavin ja katolilaiset sekä sisäisenä että ulkoisena uhkana Britannialle, mikä liittyy vahvasti 1800-luvun puolivälin uhkakuvia täynnä olleeseen näkemykseen. Näkemys uhasta tiivistyi keskusteluun uskollisuudenvalan uudistamisesta vuonna 1858. Tässä keskustelussa esiin nousivat erityisesti ääriprotestanttiset, katolilaisvastaiset parlamentin jäsenet. Osa parlamentin jäsenistä näki paavin itsenäisyyden toisaalta myös hyvänä asiana, ja paavin maallisen vallan lakkauttamista uhkana Britannialle. Viimeisessä käsittelyluvussa tutkitaan suhtautumista Kirkkovaltioon kansainvälisten suhteiden tasolla. Britannialla ei ollut virallisia diplomaattisuhteita Kirkkovaltioon, mutta maan epävirallisista suhteista ja niiden kehittämisestä käytiin parlamentissa keskustelua. Parlamentissa keskusteltiin myös Ranskan ja Itävallan merkityksestä Kirkkovaltiolle, sekä Kirkkovaltion mahdollisista aluemenetyksistä tai jopa valtion lakkauttamisesta. Keskustelua käytiin myös brittien värväämisestä paavin armeijaan ja paavia vastustaneen Garibaldin joukkoihin.

Punaisten naisten tiet. Valtiorikosoikeuteen vuonna 1918 joutuneiden Porin seudun naisten toiminta sota-aikana, tuomiot ja myöhemmät elämänvaiheet

Suomen sisällissotaan osallistui vuonna 1918 naisia molemmin puolin rintamaa erilaisissa tehtävissä. Taisteluiden jälkeen yli 5500 punaista naista joutui valtiorikosoikeuteen syytettynä valtiopetoksellisesta toiminnasta. Ne noin 2000 naista, jotka palvelivat punakaartissa aseistettuina, ovat pitkään hallinneet sitä kuvaa, joka suomalaisilla on ollut punaisista naisista. Sen sijaan on tiedetty hyvin vähän niistä naisista, joiden valkoiset katsoivat edistäneen valtiopetosta muilla keinoilla. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan, millaisia olivat Porin seudulla ne kapinasta syytetyt naiset, jotka eivät olleet tarttuneet aseisiin ja mikä oli heidän myöhempi kohtalonsa. Työn ensimmäisessä osassa tutkitaan valtiorikosoikeuteen joutuneiden naisten taustaa, toimintaa sota-aikana ja tästä aiheutuneita välittömiä seuraamuksia. Millaisia henkilöitä päätyi valtiorikosoikeuden eteen tuomittavaksi? Millaisissa tehtävissä he olivat sota-aikana toimineet ja miksi? Mitkä seikat olivat oikeudessa raskauttavia, kun valtiorikostuomioita jaettiin? Työn jälkimmäisessä osassa tutkitaan, mitä punaisille naisille tapahtui sodan jälkeen ja miksi näin kävi. Sisällissodan jälkeistä maailmaa hahmotetaan etsimällä vastauksia seuraaviin kysymyksiin: Millainen oli se yhteiskunnassa vallinnut ajan henki, jonka vaikutuspiiriin naiset valtiorikosoikeudesta ja vankilasta palasivat? Miten yhteisö otti heidät vastaan? Miten heihin suhtauduttiin työmarkkinoilla? Miten käsiteltiin punaisia leskiä ja orpoja? Mitä punaisilta odotettiin kansalaisina ja miten heistä pyrittiin muokkaamaan yhteiskuntakelpoisia? Miten poliittisen elämän uudelleenvirittely onnistui ja kiinnostiko se enää näitä naisia? Miten suomalaisen yhteiskunnan muuttuessa myös sen suhtautuminen punaisiin muuttui? Millaisilla toimilla valtiovalta pyrki eri vaiheissa yhtenäistämään rikkirevennyttä kansaa ja miten se näkyi yksittäisten ihmisten elämässä? Ajan kuluessa asenteet muuttuivat ja naiset vanhenivat. Miten naiset kuvasivat kokemaansa myöhemmin omaisilleen? Kysymyksiä pohditaan paikallisesta, Porin seudun näkökulmasta, mutta niitä peilataan kuitenkin jatkuvasti valtakunnalliseen tilanteeseen. Kontekstualisoi- malla paikalliskokemukset laajempaan kokonaisuuteen on voitu paremmin selittää tapahtunutta, ja paikallistutkimuksen kautta on nähty myös koko maassa vallinneita yleisiä olosuhteita. Tutkimuksen kohteena on 267 Porista, Porin maalaiskunnasta ja Ulvilasta kotoisin olevaa naista, jotka joutuivat valtiorikosoikeuden tutkittaviksi. Keskeisimpänä lähdeaineistona ovat seurakuntien rippikirjat ja maistraattien henkikirjat sekä Kansallisarkiston, Kansan arkiston ja Työväen arkistojen sisällissotaa ja sen jälkeistä poliittista elämää valottavat kokoelmat. Tutkimuksen naisista enemmistö oli 18−37-vuotiaita työläisnaisia. Aiemmin rikoksista tuomittuja heidän joukossaan oli hyvin vähän. Suurin osa (n. 71 %) työskenteli punakaartin huollossa keittiö-, siivous- ja vaatetusosastoilla. Noin 21 % työskenteli sairaanhoidossa, ja loput kahdeksan prosenttia olivat punakaartin hallintoa avustavissa muissa tehtävissä. Naiset saivat pääosin lieviä, 2−3 vuoden ehdollisia tuomioita. Vain joka kymmenes nainen tuomittiin ehdottomaan rangaistukseen. Punakaartiin vasta pakomatkalla liittyneet ja kaartissa vähäisissä tehtävissä lyhytaikaisesti toimineet henkilöt vapautettiin syytteistä. Tutkimuksessani olen osoittanut, millaisia vaikeuksia paluu sodanjälkeiseen arkeen tuotti naisille. Varsinkin yksin lastensa kanssa jääneillä oli monenlaisia ongelmia. Sodan aikana levitetty propaganda oli osaltaan lisäämässä vaikeuksia. Toisaalta työtilanne parantui monen naisen osalta jo vuoden 1918 aikana, ja oman punaisen yhteisön tarjoama tuki helpotti arjesta selviytymistä. Elämä tasaantui, naiset perustivat perheitä ja osa palasi työelämään ja politiikkaan. Säilyneiden lähteiden valossa sisällissota näyttäisi radikalisoineen vain pienen osan naisista, kun taas enemmistö kannatti maltillisia sosialidemokraatteja tai jäi kokonaan pois politiikasta. Punaiseksi leimautuminen valtiorikosoikeudessa ei pakottanut naisia muuttamaan uudelle paikkakunnalle; Porin seudulla ja yleensä vielä omassa suvussakin oli riittävästi entisiä punaisia luomassa kollektiivista tukea. Myös valtiovalta pyrki rauhoittamaan poliittista tilannetta ja sopeuttamaan punaisia yhteiskuntaan monin uudistuksin. Naisten kannalta merkittävin myönnytys tapahtui jatkosodan aikana, kun punalesket lopulta oikeutettiin valtiollisen eläkkeen piiriin. Tämä tutkimus on ensimmäinen punaisista naisista laadittu eräänlainen kollektiivinen elämäkerta, jossa on tarkasteltu heidän sodanjälkeistä elämäänsä. Yhteenvetona voidaan todeta, että Porin seudulta valtiorikosoikeuteen joutuneet naiset olivat tavallisia työläisnaisia. Sota ja osallisuus siihen ei tätä asiaa muuttanut. Naiset sopeutuivat yhteiskuntaan nopeasti ja elivät pääosin tavallista työläisperheen arkea sodan jälkeenkin.